Chapter 27

He olivat hyvin osanottavaiset kuulijat. Cecilia oikein hehkui innosta ja uteliaisuudesta, hän seurasi matamin kertomusta käsien viuhtomisella, huudahduksilla ja punehtumisilla vuorotellen.

"Näettekös, täti!" sanoi hän melkein riemuiten ja katsahti rouva Hedenstamiin, "mitä minä aina olen sanonut Burströmiläisistä! Muistatteko, täti, miten minä varoitin joutumasta heidän seuraansa..."

Sitte ruvettiin vilkkaasti neuvottelemaan, mitähän nyt oikeastaan olisi tehtävä.

Cecilia oli hyvin kostonhimoinen ja puolusti innokkaasti tehokkaihin toimiin ryhtymistä, poliisien kutsumista, Burströmiläisten manuuttamista tai muuta semmoista. Agnes pysyi tyynempänä, hän tunsi syvimmin suurta sääliä ja koetti lohduttaa matamia, joka huomaten, miten osanottavaisia toiset olivat, rupesi yhä surkeammin valittamaan ja katkerasti nyyhkimään puhuessansa.

Rouva Hedenstam oli vähän varovaisempi kuin Cecilia. Hänen mielessänsä välähti ajatus, että Jonsonit ehkä mahdollisesti olivatkin varkaat; eihän hän sitä tosin uskonut, mutta ei ollut kuitenkaan ihan varma heidän viattomuudestaan, ja sentähden oli parasta menetellä maltillisesti.

"Nyt minä neuvon teille, matami, mitä teidän pitää tehdä", sanoi hän, muutamia silmänräpäyksiä mietittyänsä, turvallisella, vakavalla ja varmalla äänellä, kuten ainakin neuvoja jakaessa, ja se ääni oli hyvin rauhoittava silloinkin, kun hän ihan tavallisimpiakin asioita neuvoi, niinkuin esimerkiksi että mene ja pane maata, jos ketä nukutti, tai nyhdätä pois hammas, jos kellä hampaita kolotti. "Teidän pitää odottaa iltaan asti Jonsonia, kuullaksenne, onko hän saanut mitään aikaan. Joll'ei, niin pitää teidän huomisaamuna varhain mennä kaupunkiin, vaatia päästä lasten luo ja rouva Burströmin läsnä ollessa kysyä heiltä, ovatko ottaneet korvarenkaat, ja jos he ovat valehtelemalla omistaneet syyn, tunnustavatko he sen. Parasta olisi teidän ollut jo alun pitäin lähteä Jonsonin sijaan. Eivät miehet, 'paremmat' eikä 'pahemmat', ole kyllin kekseliäät, kun on tämmöisistä asioista selko saatava, sen minä sanon!"

Matami Jonson kuivasi kyyneleensä, huokasi ja pudisti päätänsä. Herranen toki, miten oikeassa armollinen rouva oli. Tyhmeliinihän Jonson oli ja aina oli ollut eikä hänestä koskaan voinut muuta tullakaan. Mutta jos hän nyt ei tule tänä iltana, niin lähden minä huomeisaamuna, niinkuin armollinen rouva neuvoi, ja Jumalan avulla pelastan lapset, mietti matami.

Armollinen rouva toi nyt lasin viiniä, joka matami Jonsonin piti juoda voimiaan vahvistaakseen, ja käski kyökkipiian antaa hänelle vähän aamiaistakin. Pieni vaimoraukka näytti niin kalpealta ja kuihtuneelta; suurten silmien alla olivat mustat, syvät kuopat, ja katkera katse, joka näkyi hänen nauraessaan, oli tullut vielä selvemmäksi kuin tavallisesti.

Matami joi viinin ja kiitti herrasväkeä ystävällisyydestä. Sitte söi hän aamiaisen, jonka kyökkipiika oli eteen asettanut. Omituinen suloisuuden tunne alkoi hiiviskellä hänessä; viini lämmitti niin kummallisen ihanasti, tuntui niin keveältä sydänalassa ja jotakin suhisevaa ja hyväilevää päässä. Hänestä ei elämä nyt näyttänyt niin kärsimättömältä kuin äsken; hän oli ihan vakuutettu, että hän huomenna oli saava takaisin lapsensa, ja hän istui pitkän ajan piikojen kanssa puhellen ja kertoen heille juttuja Burströmiläisten perhe-elämästä, jotka juuri eivät tehneet Hedströmiläisiä rouva tai herra Burströmin ihailijoiksi.

Cecilia ja Agnes olivat sisällisessä kapinassa koko päivän.

"Hyvänen, semmoisia roistoja!" huudahti Cecilia heti kyökistä ulos tultuaan, pani kätensä ristiin ja sitte ne taas kiihkoisesti ojensi suoriksi. "Että saa ollakin olemassa sellaista ilkeyttä! Että ihmisten sallitaankin käyttäytyä tuolla tavalla! Hyi! Minä en antaisi semmoiselle ihmiselle kuin rouva Burströmille kättä edes yhdellä sormellakaan! En voi sanoa, miten minä häntä halveksin ja inhoan syvimmästä sydämmeni pohjasta..."

"Lopeta jo, hyvä Cecilia!" keskeytti Agnes. "Eihän asia siitä parane, että sinä noin pauhaat. Jos pappa olisi täällä, niin varmaankin halveksisit ja inhoaisit häntä vähemmin."

Cecilia vaikeni. Niin, Agnes oli hyvinkin oikeassa. Päätirehtori Arnell ei koskaan sallinut tuomita ihmisiä, vaikka he kuinka viallisia olisivat olleet, ja kun Cecilia jumaloitsi isäänsä, hillitsi hän aina hänen läsnäollessaan sanansa, jotka olivat kiivaat, johtuivatpa ne sitte myötä- tai vastatunnosta.

Ei sinä päivänä kuitenkaan voitu puhua muusta kuin Burströmiläisten jutusta. Cecilialla oli kyllä tuhatkin ehdotusta. Hän ehdotti, että heti lähdettäisiin kaupunkiin puhumaan hovioikeudenneuvoksen kanssa, taikkapa myöskin itse mentäisiin suorastaan poliisikammariin syyttämään Burströmiläisiä. Agnesin mielestä oli parempi lähteä ensin rouvan puheille ja selittää hänelle, miten kova ja raaka hänen käytöksensä oli. Rouva Hedenstam arveli samoin kuin Agnes, ja kaikki kolme he aivan varmasti päättivät, että joll'ei matami Jonson huomenna saanut lapsiansa takaisin, niin yhden heistä oli meneminen puhumaan rouva Burströmin kanssa.

Kun hovioikeudenneuvos saapui kaupungista päivälliselle, ehti hän tuskin tervehtiä tai saada hattua päästään, ennenkuin jo kaikki kolme yht'aikaa syöksähtivät ahdistamaan häntä tuon tärkeän tapauksen kertomisella. He puhuivat niin kiireesti ja niin sekaisin, että kelpo hovioikeudenneuvokselta joutui pää ihan pyörälle.

"Ei, ei, hyvät lapset!" huudahti hän, tukkien sormillaan korvansa. "Älkää kaikki yht'aikaa! Yksi kerrassaan! En minä käsitä sanaakaan, kun noin pauhaatte. Kuinka se nyt olikaan?" jatkoi hän istuutuen kuistissa tuolille, "onko rouva Burströmiä syytetty kalliskivisten korvarenkaiden varkaudesta?"

"Ei!" huudahti Cecilia nauraen ääneensä, "ei se niin ollut! Päinvastoin hän... Kas setä, näin on asia..."

Ja kun Cecilialla oli sukkelin kieli, sai hän sananvallan ja kertoi koko historian, lisäillen siihen omatkin mietteensä ja kaunopuheiset selityksensä. Rouva Hedenstam ja Agnes säestivät kertomusta vain katseilla, kasvojen liikkeillä ja joillakuilla yksityisillä sanoilla.

Hovioikeudenneuvos pudisti päätänsä.

"Se on ruma juttu", sanoi hän vakavasti. "Jos lapset todellakin ovat viattomat, ovat Burströmit menetelleet ihan vastoin lakia."

Cecilia riemuitsi.

"Mitä sanotte, setä!" virkkoi hän. "Oikein oivallista. Niin, senhän kyllä saatoin arvatakin. No, hyvä setä, mitä on nyt ihan ensiksi tehtävä? Manuuttaako heidät ... vai..."

"Tehdäkö?" toisti hovioikeudenneuvos ja nykähytti olkapäitänsä. "Pelkäänpä, ett'ei nyt vielä voi tehdä mitään. Puhutella rouva Burströmiä ehkä saattaisi ja siten toimittaa kaikki hyvin..."

"Kuuletkos!" kerkesi Agnes riemuiten sanomaan sisarellensa, "setä ajattelee aivan samoin kuin minä..."

"Niin, mutta kun setä sanoo, että heidän menettelynsä on vastoin lakia, olisi paljon parempi heti kääntyä laillisten virastojen puoleen", vastasi Cecilia innolla; "pitäisikö tuommoisen konnuuden saaman tapahtua rangaistuksetta. Minä toivon, että Burströmiläiset tuomitaan vankeuteen, ehkäpä linnatyöhönkin?" lisäsi hän, kysyväisesti katsahtaen hovioikeudenneuvokseen.

"Minä toivon, heidät tuomitaan maksamaan Jonsoneille kunniallinen korvaus; se minusta on pääasia", lausui rouva Hedenstam pontevasti.

Hovioikeudenneuvos nauroi.

"Hyvät lapset, luultavasti heitä ei tuomita mihinkään! Mistäkä heitä olisi muka syytettävä? Emmehän edes tiedä, ovatko Jonsonit ollenkaan syyttömät. Toistaiseksi on parasta antaa asian mennä menojaan, ell'ei tahdota koettaa, mitä hyvät sanat saavat aikaan."

"Niin, no koetetaan sitte hyvillä sanoilla!" kehoitti Cecilia innokkaasti. "Jotakin meidän tulee ainakin tehdä, eikö totta, hyvä setä; eihän voi antaa ihmisraukkoja tuolla lailla rääkätä, puhukaamme rouvan kanssa..."

"Saatammehan arvella sitä asiaa", sanoi hovioikeudenneuvos nousten ylös, "mutta kaikkein ensiksi tulee meidän syödä päivällinen, minulla on hirveän nälkä, ja kun vatsa on tyhjä, ei silloin hyviä neuvoja mieleen johdu."

Päivällistä syödessä neuvoteltiin koko aika tuosta tärkeästä asiasta, pääsemättä kuitenkaan mihinkään päätökseen.

Iltapäivällä tuli herra Vigert; hän tietysti tiesi koko asian juurta jaksain, ja hän uteliaasti halusi kuulla, mitä Arnell-neidet siitä arvelivat.

"No, oletteko kuulleet, mitenkä rouva Burström on kohdellut Jonsoneja?" kysyi Cecilia, heti kun herra Vigert ehti tervehtiä ja kiittää viimeisestä.

"Tottahan", vastasi Vigert hymyillen ja pannen pois hattunsa ja keppinsä sekä istuutuen. "Minä sain nähdä senkin, miten rouva Burström seisoi portailla ja peustasi Jonsonin vinniä. Ette usko, miten kauniit, ompeluksilla koristellut silkkisukat hänellä oli jalassa!"

"Niin, onhan se oikein kaunis, pikku historia!" jatkoi Cecilia, huolimatta kuulla Vigertin viimeisiä sanoja. "Oletteko koskaan kuullut kenenkään ihmisen käyttäytyneen niin raa'asti?"

"Olen; minun tulee tunnustaa, ett'en minä puolestani ole niinkään kummastunut;" vastasi herra Vigert "Minä en ole koskaan millään lailla pitänyt rouva Burströmiä ihanteena. Mutta rouva Hedenstam ja hyvät neidet, te kun tässä eräänä päivänä olitte niin valmiit puolustamaan rouva Burströmin ja koko ihmiskunnan hyvyyttä teistä sen olisi minun luullakseni pitänyt tuntuman hyvin pahalta..."

"Niin, minä tunnustan, että hyvin kummastuin", vastasi Cecilia pontevasti. "Minä tunnustan mielelläni, ett'en koskaan ole uskonut semmoista saattavan olla olemassa. Mutta nyt me myöskin näytämme, että on niitäkin, jotka tahtovat ja voivat auttaa! Ah, sydäntäni oikein pakottaa kun ajattelen noita Jonson-raukkoja! Eikö totta, me emme jää istumaan ristissä käsin, vaan koetamme jotakin tehdä heidän hyväksensä."

"Tehdäkö heidän hyväksensä? Ei, kiitos kunniasta, sen minä heti pyydän saada luovuttaa toisille!" sanoi herra Vigert, viitaten torjuvasti kädellänsä. "Mitä kummaa minä voisin tehdä? Ei, minä aion juuri niin, kuin te sanotte, panna kädet ristiin ja katsoa, miten se asia kehittyy. Semmoisiin ei koskaan pidä sekautua, silloin vain enemmin sotkisimme; sitä on käsiteltävä kuin paisetta; pitää antaa sen kypsyä ja parata itsestään, silloin tulee kaikki jälleen hyväksi."

"Hyi, herra Vigert!" lausui Agnes tyytymättömästi. "Tuo ei ollut hyvin sanottu! Voiko todellakin mielenne olla niin jyrkkä, ett'ette tahtoisi auttaa näitä Jonson-raukkoja?"

"Minä en koskaan käytä semmoisia verbejä enkä apuverbejä kuin 'tahtoisin', 'toivoisin', 'uskoisin'. Kun jokin aikomus syntyy mielessäni, panen pääverbin suorastaan indikatiivin preesensiin ja toimin sen mukaan. Aina lapsuudestani saakka, kuin luin Ranskan kielioppia, en minä ole kärsinyt noita verbejä, jotka vaativat konjunktiivia."

"Se oli voimakkaasti sanottu, herra Vigert", vastasi Agnes, "mutta samalla myöskin uhkarohkeasti ja itserakkaasti. Ken ei voi käyttää toivoa- ja uskoa-sanoja, hän ei myöskään ymmärrä 'rakastaa'-sanaa, jota paitsi kaikki toimimisenne ja työnne ovat vain turha vaiva."

"Mahdollista kyllä, neiti. Saammehan nähdä, koituuko muuten Jonsoneille enempi hyvää teidän uskostanne ja rakkaudestanne kuin minun itsekkäisyydestänikään."

"Sen minä näytän teille!" vakuutti Cecilia säteilevin silmin. "Jos Jonsonit ovat syyttömät, lupaan minä toimittaa, että Burströmiläiset saavat maksaa ilkeytensä. Setä Konrad itse sanoi heidän menetelleen vastoin lakia. Niinpä ei olekaan muuta tekemistä kuin manuuttaa heidät. Meidän velvollisuutemme on katsoa, ett'ei tuommoista saa tapahtua muistuttamatta. Nuo rikkaat, ylpeät ihmiset saakoot nähdä, ett'ei heillä ole oikeutta niin kohdella köyhiä, tunkeutua heidän kotiinsa, kätkeä heidän lapsensa ja todistuksitta nimitellä heitä varkaiksi!"

"Minä toivotan teille sydämmestäni onnea poliisitoimeenne, neiti", vastasi herra Vigert, "mutta neuvon vain teitä olemaan varovainen! Ette usko, miten mutkikkaat semmoiset asiat ovat; helposti voi sattua, että enemmin vahingoitetaan kuin hyödytetään sitä, jota tahdotaan auttaa."

"Niin siinä kyllä saatatte olla oikeassa, herra Vigert", vastasi rouva Hedenstam. "Parasta on varovaisuus. Mutta minulla on toinen ehdotus. Minä tiedän, että te, herra Vigert, kirjoittelette sanomiin, ettekö te voisi tästäkin asiasta kirjoittaa?"

"Minäkö? En, ei se minuun koske. Jos olisin romaaninkirjoittaja, voisin siitä ehkä sepitä novellin, vaikka silloin tietysti kaikki hyvin kasvatetut naiset ja arvostelijat heti tuomitsisivat sen luonnottomaksi ja liioitelluksi, koska muka 'paremmat' naiset eivät noin voi seisoa puikkoportailla kalliskivisiä korvarenkaita etsimässä eivätkä haukkua ihmisiä, ja mitä muuta kaikkea he muistuttaisivat. Ei se käy päinsä, vaan minä tiedän paremman ehdotuksen, kirjoittakoon neiti Cecilia! Hän esittelee asiat paljoa liikuttavammin ja ihanteellisemmin kuin minä ja voisi kirjoittaa kauniin pikku kertomuksen, sorretusta pesumatamista esimerkiksi... Vai kuinka?"

Cecilia punastui ihan tuliseksi. Hän näytti niin viehättävältä, kun hän noin punastui; koko muoto liekitsi ja hän avasi suunsa, niin että hän näytti perin lapselliselta ja hämmästyneeltä.

"Minä en käsitä teidän tarkoitustanne, herra Vigert", sanoi hän, koettaen, vaikka turhaan, olla aivan ymmärtämättömän näköinen.

"Oh, kyllä te sen ymmärrätte. Ei maksa vaivaa teeskennellä. Luinhan äskettäin Familjejournalenista hyvin kauniin pikku kertomuksen, joka oli teidän kirjoittamanne. Se oli vakavasta ompelijattaresta muistaakseni. Johtuu mieleeni, että itsekseni ihmettelin, missä te olette tavanneet semmoisia ompelijattaria. Oletteko te yleensä huomanneet ompelijattarien olevan niin ankaran tarkat siveysasioissa?"

"Enpä tiedä, miksi ei ompelijatar saattaisi rakastaa hyvettä ja kukistaa kiusauksia, niinkuin muut naiset", vastasi Cecilia ylpeästi.

"En toden totta, en minäkään tiedä siihen mitään erityistä syytä; sitä saatatte kysyä niiltä, jotka paremmin tuntevat fysiologiaa kuin minä. Mutta se kuuluu niin liioitellulta. Paljoa onnistuneemmalta tuntuu vakavista tinasotamiehistä kirjoittaminen, sen minä sanon. Varsinkin minusta tuntui teidän ompelijattarenne hyvin enkelimäiseltä; samassa talossa, jossa minä asuin, oli minun huoneeni kohdalla ylemmässä kerroksessa neljä pienoista ompelijatarta, oikein sievän näköistä tyttöä, mutta yöllä he aina pitivät semmoista melua, ett'en minä osannut heidän vakavuuttansa kovin suureksi arvata..."

"Kuulkaas, tytöt, nyt pitää meidän saada kuulla vähän musiikkia!" virkkoi hovioikeudenneuvos, jonka mielestä keskustelu oli kääntynyt vähän vastenmieliselle suunnalle. "Johan nyt olemme kuulleet niin paljon ikäviä asioita, että tarvitaan vähän virkistystäkin."

Cecilia ja Agnes avasivat pianon ja rouva Hedenstam valikoi nuotteja, mutta herra Vigert kiiruhti ennen laulun alkamista sanomaan hyvää yötä. Hän sanoi olevansa pahoillaan, kun ei ehtinyt kuunnella kaunista laulua, koska muka vielä oli monta tärkeää asiaa kirjoitettava, ja hänen siis täytyi rientää kotiin.

V.

Matami Jonson käveli koko illan rannalla miestänsä odotellen. Mutta venettä ei näkynyt minkäänlaista; kello löi 9, 10, 11, eikä Jonsonia kuulunut. Väsyneenä ja tyytymättömänä meni hän mökkiinsä, pani maata ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän olevansa niin tuskainen ja levoton, että jos vain olisi uskaltanut, olisi hän mennyt rouva Hedenstamilta pyytämään lasin viiniä; eilinen lasi oli häntä niin sanomattomasti vahvistanut ja huojentanut.

Hän siivosi tuvan ja itsensä niin hyvin, kuin voi, käski lasten pysymään siivoina hänen poissa ollessaan ja läksi k:lo 9:n höyryllä kaupunkiin, rouva Hedenstamin neuvon mukaan itse puhuttelemaan lapsiansa rouva Burströmin läsnä ollessa.

Hän oli monta kertaa käynyt Burströmiläisten asioilla kaupungissa, niin että hän tiesi, missä he asuivat, ja läksi suorastaan sinne laivasillalta. Kelloa soittaessa vapisi hänen kätensä ja polvetkin tuntuivat väräjävän; hän pelkäsi näkevänsä rouva Burströmin vihaisen katseen, ja jos hän olisi totellut sydämmensä taipumusta, olisi hän heti kääntynyt ja rientänyt pois niin kiireesti kuin ehti. Taaskin kulkivat hänen ajatuksissaan isänsä sanat: "Köyhä on aina väärässä." Niin, ehkäpä hän olikin väärässä, kun niiksi tuli...

Rouva itse avasi oven. Hän hämmästyi niin matami Jonsonin tulosta, ett'ei heti muistanut käskeä pois häntä ja sulkea ovea. Matami käytti hänen epäilystään hyväksensä ja pistäytyi sisään.

"Ei maksa vaivaa teidän tulla tänne sotkemaan", aikoi rouva Burström, mutta matami oli jo nähnyt lapset, ne kun olivat uteliaisuudesta tulleet tampuriin, eikä hän päästänyt sopivaa tilaisuutta käsistänsä. Hän meni Miian luokse, otti häntä kädestä ja katsoi hyvin ystävällisesti suoraan silmiin.

"Tyttö", sanoi hän innokkaalla, laulavalla äänellä, jota hänen kaltaisensa naiset tavallisesti käyttävät juhlallisissa tiloissa, "puhu totta, ja sano minulle Jumalan ja omantuntosi nimessä: oletko ottanut rouvan kalliskiviset korvarenkaat?"

Rouva Burström oli tullut matamin viereen. Hän katsoi myöskin Miiaa silmiin, ja hänen terävä katseensa lumosi lapsen, niinkuin käärme lumoaa pikku linnun. Pikku tyttö katsoa tuijotti rouva Burströmiin, hänen silmäteränsä suurenivat ja hän veti luomet kiinni, olkapäät olivat koholla ja suu auki.

Matami Jonson uudisti kysymyksensä vielä innokkaammin.

"Olen", vastasi Miia ihan kaiuttomasti ja lakkaamatta rouva Burströmiä silmiin katsoen.

Äiti päästi irti tytön käden. "Taivaan Herra", mutisi hän ja pyyhkäsi tukan otsaltansa vapisevalla, tuskaisella käden liikkeellä.

"Tunnusta sitte totuus, poika", jatkoi hän, ottaen hänet kiinni nutusta ja melkein tietämättänsä pudistaen häntä, "mihinkä olet pannut rouvan korvarenkaat?"

Poika Jonson katseli ympärillensä ja kaiveli kädellään taskuansa, jossa molemmat kruununrahat olivat kätkössä. Hänen vilkas mielikuvituksensa ei ollutkaan sillä kertaa paikallaan.

"Ylimmälle kyökin hyllylle", vastasi hän hävyttömän rohkeasti.

Matami Jonson huoahti syvään ja tunsi huojennusta.

"Siinä kuulette, rouva", sanoi hän. "Luuletteko tuon olevan totta, kun he ensin sanovat korvarenkaiden olevan katossa ja sitte kyökin hyllyllä.

"Niin, se ei ollenkaan ole hyväksi teille, se", vastasi rouva ilkeästi irvistäen, "se näyttää, ett'ette ole opettaneet lapsianne puhumaan totta."

"Oh, luulenpa olevan kyllä useampiakin, jotka osaavat valehdella, kuin vain nämä raukat", vastasi matami ylpeästi.

"Kyllä niitä on, matami! Siellä maalla on näillä vielä kolme sisarusta, jotka kyllä osaavat yhtä reippaasti valehdella!"

"He eivät ole valehdelleet itsestänsä!" huudahti matami Jonson rajusti. "Te olette ne narranneet, en tiedä, millä tavalla, mutta olette ja pakoittaneet ja pelottaneet ne valehtelemaan."

"Varokaa, matami!" tiuskasi rouva Burström. "Älkää ruvetko hävyttömäksi! Muistakaa, mimmoiseksi olette asianne laittaneet! Älkääkä uskotelkokaan, että se on jo lopussa. Kylläpähän vielä tulee suurempi voima pakottamaan teitä rupeamaan avuksi lapsillenne korvarenkaiden etsimisessä..."

"Sitä ei mikään voima tee!" vastasi matami Jonson jyrkästi. "Jos teidän korunne olisivat tähtinä taivaalla, niin voisin ne helpommin sieltä ottaa kuin kodistani!"

Hän aukoi ja solmieli kaulaliinaansa, kiersi hätäilevästi saalin olkapäillensä ja kiinnitti sen nuppineulalla. Hän oli niin liikutettu, että pää ja kädet vapisivat ja suuret hikipisarat heruivat alas otsalle.

"Tulkaa!" sanoi hän, mennen lastensa luo ja koettaen vetää heitä mukaansa, "nyt pitää teidän lähteä ja totella äitiänne, lapset! Rouva on jo kyllin kauan teitä houkutellut, sanon minä."

Rouva Burström katsahti häneen halveksivasti. "Viekää vain kanssanne ne, jos tahdotte", sanoi hän, "mutta muistakaa, että minä silloin lähetän puolenpäivän aikaan kaksi poliisia teitä vangitsemaan!"

Matami Jonson säpsähti. Ei mikään pelottanut häntä niin kovin kuin poliisi-sana. Jos rouva Burström olisi puhunut tuomarista, asianajajasta tai nimismiehestä, ei hän niistä olisi vähääkään huolinut, mutta "poliisi" lannisti kerrassaan hänen rohkeutensa.

Hän päästi lapset ja meni peloissaan ja hitaasti ulos ovesta, jonka rouva itse avasi ja sitte kovasti paiskasi kiinni. Arkuutta ja uhkarohkeutta häilyi sekaisin matamin mielessä. Tuo käsittämätön, sydämmetön sorto huumasi häntä. Olikohan todellakin niin, että rouva sai lähettää poliisin heitä vangitsemaan, vaikka he olivat ihan syyttömät? Hänessä kasvoi epäselvä tunne, että hänen nyt tulisi nousta rohkeasti vastustamaan ja että se kyllä onnistuisi, mutta monivuotinen tottumus aina nöyrtymään ja kiertelemällä voittamaan oli häneen auttamattomasti juurtunut, ja se teki hänet araksi ja tyhmäksi.

Kello yksi saapui hän maalle. Jonsonia ei vielä ollut näkynyt. Hän kyseli ihmisiltä, mutta ei kukaan ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen, kun hän lainasi soutuveneen ja läksi kaupunkiin.

Hän riisui pyhäpukimensa, kääri ne huolellisesti kokoon ja pani piirongin laatikkoon. Sitte pukeutui hän niihin vaatteihin, joita hän käytti lattiain pesussa, ja meni johonkin huvilaan pesemään kyökkiä ja portaita.

Illan suussa läksi hän rantaan ja istui siellä pari tuntia Jonsonia tähystelemässä.

Tuskan tunne rupesi täyttämään hänen mieltänsä. Se alkoi tuntua rinnan alla epäselvänä pakotuksena, kohosi yhä korkeammalle, tukkeutui kurkkuun ja sai viimein korvat soimaan ja suhisemaan. Hirveä aavistus välähti hänessä, että Jonson ehkä oli hukkunut ja hän nyt oli leskenä viiden lapsensa kanssa.

Tuontuostakin toisteli hän niitä sanoja ja hänen tuskansa yhtä usein syöksähti päähän päin; mutta vähitellen se sitte kuitenkin laimeni ja matami tuli ihan välinpitämättömäksi. Hän istui pää käden varassa ja katsoa tuijotti veteen. Sen yksitoikkoinen liikunta monistui hänen sielussansa, jotakin tenhotonta, sisällyksetöntä, aaltoilevaa häilyi siinäkin lakkaamatta.

Yö tuli, mutta yhä istui matami paikallaan odotellen. Vihdoin näki hän veneen, jossa Jonson istui; se kääntyi niemen päitse lahteen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän ja huojentuen huokasi, nousi ylös ja läksi sillalle. Vene kieppui sinne tänne ja airot loiskuivat epätasaisesti; matamin tottunut silmä huomasi heti Jonsonin olevan päissänsä. Hänen oli hyvin vaikea päästä rantaan, hän sousi veneen siltaa vasten niin, että hirret paukkoivat, pudotti toisen airon ja lipesi, kun yritti nousemaan ylös. Matamin täytyi auttaa häntä, ett'ei putoaisi veteen, ja sitte haroa airo sekä sitoa vene kiinni.

Jonson oli hyvin humalassa. Hän hoiperteli niin, että tuskin kykeni ollenkaan pääsemään ylämäkeen. Märkänä hän oli vyötäisiin asti, niinkuin olisi jo ollut veden hädässä. Hän viuhtoi käsiään ja tuontuostakin kiroten mutisi: "ihanhan tästä voi hulluksi tulla ... minä en huoli mistään ... en niin mistään..." Matami kysyi häneltä pari kertaa, oliko hän tavannut lapset tai nimismiehen, mutta Jonson vain viuhtoi vielä pahemmin käsiään ja höpisi: "en minä huoli mistään!"

Kun tupaan päästiin, nousi siellä kuumassa höyryt Jonsonille päähän, hän tuli rajuksi ja riitaiseksi. Tuo naisen sortamisen halu, muinaisen eläimellisen voiman jäännös, joka on vain puoli kuolleena näissä sivistymättömissä kansanluokissa ja humalan kanssa herää uuteen eloon, se into nyt vimmasi Jonsonin. Hän hoiperteli vaimoansa kohden, heristäen häntä kädellään ja sanoen häntä elukaksi, joka on opettanut lapsensa varastamaan ja valehtelemaan. Matami ei vastannut mitään; hän ei koskaan puhunut miehellensä silloin, kun hän oli humalassa. Mies sai pauhata minkä mieli teki, hän ei moittinut eikä vastustanut, väistyi vain pois tieltä ja koetti saada häntä nukkumaan. Mutta seuraavana päivänä, kun humala jo oli haihtunut, olivat kyllä saarnat tallella semmoiset, että Jonsonin korvia ei suinkaan kutkuttanut; silloin oli mies katuvainen ja lempeä kuin lammas.

Heti vuoteelle ehdittyään rauhoittui Jonson tapansa mukaan; hänen häjyytensä muuttui vähitellen yksinäisiksi kirouksiksi ja epäselviksi ääniksi, kunnes viimein kaikki sekautui syväksi, korisevaksi hengitykseksi.

Kun matami Jonson kuuli miehensä nukkuneen, istuutui hän ikkunan luo ja itki, itki niin katkerasti kuin ainoastaan kerran ennen elämässänsä. Se tapahtui monta vuotta sitten, kun hänen ensimäinen sulhasensa, kaunis tykkiväen kersantti oli hyljännyt hänet.