Part 11

Se on jo koko iäkäs kaupunki, perustettu 22. p:nä syysk. 1604 Tom-joen varrelle noin 50 virstan päähän mahtavasta Obista. Kaupunki sijaitsee kahden puolen Usheika-jokea, joka nyttemmin vuolaamman Tomin rinnalla on menettänyt niin kokonaan merkityksensä, että se hädintuskin kelpaa kylpypaikaksi monilukuisille hanhi- ja ankkalaumoille. Ilman näitä kesyjä vesilintuja ja kanoja, joita myös näkee sangen usein tepastelemassa tuon suuren siperialaisen sivistyskeskuksen kaduilla, ei edes kaupunkilaistunut siperialainenkaan voi toimeentulla. Ainoastaan keväisin yrittelee Usheika tavoitella muinaista loistoaan ja paisuu hetkeksi yli äyräittensä alavilla sijaitsevien kaupunginosien kiusaksi. Mutta se loistokausi on lyhyt, paljon lyhempi kuin runsasvetisen Obin tulva ja jokipahainen vaipuu taas pitkään uneliaisuuteensa hanhiansa uittelemaan.

Tomsk ei ole Siperian pääradan varrella, siitä sen eroittaa 80-virstainen haararata. Tomskin tietä kulkee päivässä kaksi junaa edestakaisin, toinen kuljettaen matkustajia Europaan päin ja toinen Kaukaiseen Itään.

Kaupungin pinta-ala on 13 1/2 neliövirstaa. Se sijaitsee Tomskin kuvernementin kukkula- ja lakeusalueen rajamailla, ollen kaupungin korkeus merenpinnasta 343 jalkaa. Asukkaita on viimevuotisten laskelmien mukaan 105 tuhatta.

Matkustaja, joka laivateitse saapuu kaupunkiin, joutuu heti ensi askeleillaan kaupungin ydinkohtaan. Satama tosin itsessään ei tarjoa kovin komeaa näkyä, sillä siinä ei ole muuta satamaa muistuttavaa kuin ehkä suuret halkopinot. Siperian matalassa kulkevat jokilaivat eivät kaipaakaan mitään laitureja, ne ohjataan suoraan rantaan, eivätkä Tomskin kaupunginisätkään ole katsoneet tarpeelliseksi rasittaa kaupungin kulunkiarviota rakennuspuuhilla. Muutenkin on Tom-joki juuri kaupungin sataman kohdalla tavallista kapeampi, joten tuo laivojen pysähdyspaikka niin suuren kaupungin satamaksi ei tee kovinkaan edullista vaikutusta. Mutta kohta satamasta lähdettyä aukeaa vilkas, joskaan ei liialla puhtaudella pilattu "basaari" eli kauppatori. Siellä komeilevat runsaat hedelmävarastot syksyisin, sillä Siperian lauhkeailmanalainen eteläosa tuottaa rehevän hedelmäsadon, joka toistaiseksi muutetaan rahaksi etupäässä Siperian suurissa kaupungeissa. Sitten seuraa komeita katuja: miljoonakatu, maistraatinkatu, postikatu, aatelistonkatu — niin, siinäpä ne ovatkin. Näiden katujen varrella sijaitsevat kaupungin suurimmat liikkeet ja tärkeimmät virastot. Kivitaloja siellä täällä, liikehuoneustojen suuria akkunoita, aivan suuren mailman malliin, ja puhtauskin koko joukon tavallista siperialaista järjestyksenpitoa parempaa. Mutta yksi omituisuus pistää heti silmään: ei ainoatakaan kaksikerroksista taloa korkeampaa. En ole sattunut näkemään kaupungin rakennusjärjestystä, joten en voi mennä sanomaan, onko tämä ilmiö joistakin säännöksistä riippuvainen — tai ehkä on se yleinen tomskilainen "muoti".

Nämä pääkadut (paitsi "aatelistonkatu", joka järjestelynsä puolesta hyvin vähän vastaa komeata nimeään) ovat kivetyt ja asfalttikäytäväiset. Mutta se ylellisyys loppuu pian ja kulkija joutuu harhailemaan kapeita, likaisia raitteja pitkin, jotka eivät missään suhteessa eroa Siperian kylien kujista.

Siellä täällä vain puinen silta katukäytävän virkaa tekemässä, sillä pahimmissa notkopaikoissa olisi syys- ja kevätkausina aivan mahdotonta rämpiä eteenpäin polvenkorkuisessa liassa. Talot ovat sen mukaiset. Pahanpäiväisiä puuröttelöitä, ajan hampaan ja huonon hoidon kalvamia, maalaamattomia, vuoraamattomia — lieneekö Tomskissa yhtä ainoata laudoilla päällystettyä asumusta. Luulisi tulleensa köyhien kaupunginosaan, mutta niin ei suinkaan ole asianlaita. Nuo ulospäin niin onnettomilta näyttävät talot kätkevät monasti sisälleen suuren ylellisyyden ja loiston. Niissä asuu varakkaita ihmisiä ja talon isäntä saattaa omistaa miljoonia. Mutta hänellä on kerta kaikkiaan sellainen käsitys, ettei taloa kannata korjata, sen vähemmin uudestaan rakentaa, niin kauan kuin se edes pönkkien varassa pystyssä pysyy, kun ei sellaiseen kaupungin hallinnon puolesta pakoteta, eikä talo muutenkaan ole kaupungin keskustassa. Keskustaksi lasketaan tomskilaisen käsityskannan mukaan ainoastaan yllämainittujen katujen alue, vaikka se itse asiassa käsittää vain korkeintaan viidennen osan Tomskin pinta-alasta.

Mainittujen pääkatujen ja harvojen muittenkin varsilla on puuistutuksia, jotka luovat edes hiukan viileyttä tähän kesäisin ja vieläpä syksyisinkin aurinkoisten ilmojen vallitessa hirmuiseen tomupesään. Puistoja on kaikkiaan vain kolme, jotka nekin ovat vailla asianmukaista hoitoa ja järjestelyä. Ainoastaan laaja yliopiston puisto tekee tässä suhteessa miellyttävän poikkeuksen. Siellä näkyy ymmärtävän käden jälki selvästi ja sinne piilee kaupungin väestö mielellään kesän pölyjä.

Edellä jo huomautin, että valtakatujen varrella on verrattain pulskia kivirakennuksia ja kauppahuoneita. Monet niistä ovat viime vuosien tuotteita ja rakennetut uuteen siroon tyyliin. Liikehuoneita on niinkin rikkaita, että monet asiantuntijat väittävät Venäjän suurkaupungeissakaan tuskin sellaisia tavattavan. Viime vuosina on sinne tänne muittenkin katujen varsille alkanut ilmestyä useampia kivitaloja, joskaan ei juuri yksityisten toimesta. Erityistä huomiota kiinnittävät yliopiston ja teknologisen laitoksen rakennusrivit, jotka ovat aivan eri kulmallaan yliopiston puiston keskellä, sekä kirkot, joita on kaikkiaan yli 80 oikeauskoista, neljä juutalaista synagogaa, luterilainen kirkko sekä kaksi muhamettilaista moskeaa — kaupungissa näet asuu paljon tatareja. — Kaupungissa on myös sekä mies että naisluostari.

Viimeisinä 25 vuotena on Tomsk muodostunut Siperian ainoaksi suureksi sivistyskeskukseksi, josta syystä se on saanut kajahtavan lisänimen "Siperian Athena". Nykyään on siinä neljä korkeinta sivistystä edustavaa oppilaitosta: Keisarillinen Tomskin Yliopisto (kaksi tiedekuntaa: lainopillinen ja lääketieteellinen, 1,120 ylioppilasta; lähitulevaisuudessa aiotaan tiedekuntien lukua lisätä kahdella: historialliskielitieteellisellä ja fysismatemaattisella); Keisari Nikolai II:n (ehkä nyttemmin nämä keisarilliset nimitykset on muutettu) Teknologinen opisto (neljä osastoa: kone-, vuori-, rakennus- ja kemiallinen osasto, 1,200 ylioppilasta) sekä korkeimmat siperialaiset naiskurssit (kaksi osastoa: luonnontieteellinen ja matemaattinen, 300 oppilasta). Sitäpaitsi alkaa piakkoin toimintansa erään tunnetun tomskilaisen yhteiskunnallisen toimihenkilön ja lahjoittajan perustama "Kansan yliopisto".

Yllämainittujen korkeimpien oppilaitoksien lisäksi on Tomskissa vielä suuri joukko keski- ja alkeiskouluja. Alkuopetus m.m. on siellä niin hyvin järjestetty, että usea kaupungin nuoremmista kansalaisista on saanut päästötodistuksen ainakin vaatimattomammasta kansanoppilaitoksesta, mikä Siperian valistusoloihin katsoen on suuri edistys sekin.

Erinäisten julkisten laitosten kirjastoja lukuunottamatta on Tomskissa viisi yleistä kansankirjastoa ja lukuhalu väestön kesken koko lailla vilkkaampaa kuin Venäjällä. Edistysseuroja on myös runsaasti. Monissa Siperian kaupungeissa pyritään sangen toimeliaasti kansan sivistystasoa kohottamaan.

Muukalainen tekee Tomskissa heti aluksi sen huomion, että kaupunki on varakas ja hyvinvoipa. Kaduilla vilisee hienoa väkeä, naiset ovat hyvin, joskaan ei ehkä aivan muodin viimeisen "kirkaisun" mukaan, puetut ja köyhyys ei pistä silmään. Vanhat tomskilaiset kehuvat kaupunkiaan rikkaaksi, vaikkei outo tahdo käsittää, millä keinoin rikkauksia oikein kootaan Näyttää siltä, ettei kukaan tee mitään, mutta sentään elää kuin parooni — ehkä paremmin: gulashiparooni, sillä "kauppa se on, joka kannattaa" Tomskissakin, joka sota-aikana on vaipunut saman keinottelun pyörteisiin kuin kaikki muutkin kaupungit.

XIII.

Taas uusilla asuinsijoilla.

"Ei ole ihmisellä pysyväistä asuinsijaa", karkoitetulla liioinkaan. Olin parisen kuukautta ehtinyt tapella rottien kanssa erään tomskilaisen matkustajakodin alakertahuoneessa, kun yhtäkkiä sain käskyn saapua kaupungin poliisimestarin puheille.

Itse poliisimestari ei tietysti ottanut vastaan — hänkin oli suuri herra —, vaan apulainen.

— Täällä on kuvernöörin määräys lähettää teidät heti Kainskin kaupunkiin, — sanoi apulaismestari. — Jos tänään lähdette, pääsette matkustamaan omalla kustannuksellanne, mutta huomenna me jo lähetämme.

Selvä juttu! Ei siinä auttanut vetoaminen keskenjääneeseen lääkärinhoitoon, eikä mihinkään muuhunkaan, täytyi lähteä kokoilemaan tavaroitaan ja valmistautumaan matkalle.

Jälkeenpäin sain minä tietää, mistä tämä äkillinen karkoitus oli johtunut. Kuvernööri oli selaillut papereitaan ja huomannut, että sellainen vaarallinen henkilö, kuin allekirjoittanut asuu hänen kaupungissaan — ja on asunut jo kaksi kuukautta. Hänet pitää lähettää pois. Mutta minne lähettää?

Narym on kelirikon takana ja täytyy varrota vielä hyvän aikaa, ennenkuin sinne tie aukee. Lähetetään Kainskiin! Annetaan helpoitus, kun on kerran sairas.

Ja niin minä jouduin matkalle Kainskiin, vuorokauden matkalle ensimäisen kerran ilman vartijaa kahden vuoden ja neljän kuukauden kuluessa. Lupakirjassani tosin oli sangen tarkat tuntomerkit ja täydellinen "tittelini", mutta matkan varrella ei sitä tarvinnut näyttää kenellekään ja perillä kyllä muutenkin tiesivät, mikä mies minä olin.

Jouduin hyvän matkan päähän Narymista, toista tuhatta virstaa lähemmäksi Europaa. Siis jo vähä niinkuin kotiin päin.

Tämän kolmannen siperialaisen asuinpaikkani merkitys alkaa vuodelta 1772, vaikka se sai kaupungin oikeudet vasta kymmentä vuotta myöhemmin. Kun rautatietä Siperiaan suunniteltiin, kyseltiin kaupunkien hallinnoilta, haluavatko he saada radan kulkemaan kaupunkiensa kautta. Monet silloin, ymmärtämättä höyryhevon merkitystä, kieltäytyivät saastuttamasta kaupunkiaan mokomilla vehkeillä. Kieltäytyneitten joukossa olivat m.m. Tomsk, joka jo silloin oli sangen kookas kaupunki, ja Kainsk. Tomsk myöhemmin korvasi typeryytensä anomalla ja saamalla haararadan, mutta Kainsk on näihin saakka jäänyt siitä onnesta osattomaksi. Kainskilaiset olivat niin tottuneet siperialaiseen hevoskyytiin, etteivät he isompaan aikaan kyenneet muuta kulkuneuvoa ajattelemaankaan. Kulkihan heidän kaupunkinsa kautta suuri siperialainen valtatie, jolla "troikien" ja "dvoikien" tiu’ut iloisesti soivat; mitäpä heille valtion masinoista.

Näin jäi kaupunki typeryydessään ainoastaan 10 virstan päähän Siperian pääradasta. Vasta nyt, kun samannimisen rautatieaseman ympärille on muodostunut asutus, joka uhkaa voittaa itsensä kaupungin, on virhettä ryhdytty korjaamaan, ja rakennustarpeitten puutteen johdosta viivähtänyt haararadan pökäle allekirjoittaneen lähtöpäivänä vihdoinkin valmistui.

Juuri siitä syystä, että Kainsk aikoinaan jäi syrjään pääradasta, on sen kohtalo ollut sama kuin monen muunkin siperialaisen kaupungin, se ei ole jaksanut kehittyä ja kasvaa. Sen väkiluku ei sentään juuri ole alentunut, vaikkakin kasvu on kovin työläs. Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa on lisäys ollut vain noin pari tuhatta henkeä, nousten väkiluku nykyjään 7,000 korville.

Kainsk on tavallista siperialaista kaupunkityyppiä, josta suuretkin kaupungit ainoastaan aivan vähän eroavat. Kadut siinä sentään ovat paljon leveämmät ja suoremmat kuin esim. Tomskin vanhoissa kaupunginosissa. Ja niitä pitkin, kävipä tuuli mistä päin hyvänsä, puhaltaa talvella jäinen viima. Kaupunki nimittäin sijaitsee aavalla arolla, Barabinskin määrättömän aron laiteilla, eikä silmänkantaman matkalla ole ainoatakaan suojaavaa metsätöyrännettä, vuorista tai kukkuloista puhumattakaan. Kaupunki itse vain on jonkunlaisessa keitaassa ja melkein joka talon ikkunan alla kasvaa muutamia yksinäisiä puita, minkä lisäksi kaupungissa vielä on pari puistoa.

Minkäänlaisia nähtävyyksiä ei ole. Talot melkein kauttaaltaan puisia, muutamien liikelaitosten keltaisia tiilitaloja lukuunottamatta. Talojen akkunat suljetaan ulkoapäin kohta pimeän tultua ja kello kuuden ajoissa illalla on liikenne, joka päivälläkään ei ole kovin vilkas, kokonaan kuollut. Kaduilla on olevinaan sähkövalaistus, mutta pienet muutaman kynttilän lamput siellä täällä antavat tyhjille kaduille ehkä vieläkin aavemaisemman näön.

Henkinen elämä on niinikään sangen kituvaa. Kirjasto kaupungissa on, mutta lainaajia ei tahdo löytyä. Tämä onkin varsin käsitettävää, sillä kaupungin väestö polveutuu sellaisista aineksista, joitten lukuhalu ei ole erinomaisen virkeä. Kainskiin on nimittäin ennen vanhaan — eikä niin kovin vanhaankaan, vielä noin puolisentoistakymmentä vuotta takaperin — karkoitettu kaikennäköisiä yhteiskunnalle vaarallisia aineksia Venäjältä. Hevosvarkaat, ryövärit, murhamiehet, kaikenlaiset suurpahantekijät ja veijarit, joita kaupunki- ja maalaisyhteiskunnat ovat kieltäytyneet tunnustamasta jäsenikseen, karkoitettiin hallintoviranomaisten tai itsensä yhteiskuntien toimesta Siperiaan, missä paikalliset viranomaiset, sikäli kuin tällainen aines joutui Tomskin kuvernementtiin, sijoittivat heidät Kainskin ja Marinskin kaupunkeihin. Täällä ovat monet sitten kaikenlaisilla konsteilla keränneet itselleen sievoisen omaisuuden ja elävät nyt mahtavina kaupungin porvareina, joskin komean kuoren alta hyvin helposti pistää esiin entinen rikollinen. — Huomattava osa kaupungin asujamistosta on juutalaisia, sillä Kainsk on yksi niitä harvoja Siperian kaupunkeja, joissa juutalaisilla on asumaoikeus.

Nykyään on kaupungissa nais- ja mieskymnaasi, molemmat aivan viime aikoina saaneet täydellisten kymnaasien oikeudet, sekä esikymnaasi ja muutamia alkeiskouluja, mutta siitä huolimatta ei kaupunki lainkaan kanna koulukaupungin leimaa, opiskelevan nuorison lukumäärä kun toistaiseksi on hyvin vähäinen.

Maanviljelystä Kainskin ympäristössä harjoitetaan sangen vähän, mutta karjanhoidon tuotteista on alue rikas. Sota-aika on kuitenkin tällekin elinkeinolle tehnyt tuntuvaa haittaa, talousaskareet kun enimmäkseen ovat jääneet naisväen hoidettaviksi. Karjaa on runsaasti teurastettu ja teurastetaan edelleen. Liha myydään Europan Venäjälle tai luovutetaan armeijan hankkijoille. Maitotalous on runsaan nautakarjan teurastuksen vuoksi kärsinyt tuntuvasti. Ennen oli juuri Kainsk Länsi-Siperian huomattavimpia voikeskuksia, mutta nyt on tuotanto heikentynyt.

Melkein koko Kainsk tekee kauppoja ja elää voitolla. Kauppaa harjoittamattoman kainskilaisen elämä on vaikea, sillä häntä nylkee jokainen sen kuin kerkeää. Sellaista väestöä sentään on vähän. Tuskinpa juuri muuta kuin puolitoista kymmentä viime aikoina sinne siirrettyä hallinnollisesti karkoitettua ja pienempi määrä pakolaisia sota-alueilta. Työväenluokkaa ei Kainskissa, enempää kuin useimmissa muissakaan Siperian kaupungeissa, ole. Siellähän on talousjärjestelmä vielä aivan toinen kuin Europassa.

Narymin talonpojasta jäi mieleen edullinen muisto. Vaikka hän asuukin liassa, on hän sentään suora, rehellinen ja avulias. Ennen, viinavirran vapaana vyöryessä, on venäjänmaalainen kauppias häntä vetänyt nenästä ja vihdoin vuosikautisesta "kulakkojen" (nyrkkien) ikeestä vapauduttuaan on hän käynyt hiukan umpimieliseksi ja epäileväksi. Mutta karkoitettuja hän ei pelkää, varsinkin valtiollisia pitää hän aivankuin joinakin ylevämpinä olentoina, joitten kanssa hän mielellään keskustelee ja pitää seuraa.

Aikoinaan oli kyllä talonpoikien ja karkoitettujen kesken ollut riitoja, väliin niin ankariakin, että ne ratkaistiin ase kädessä. Mutta ne sellaiset ovat vanhoja asioita, joita ei enää muistella.

Nyt ovat suhteet ystävälliset. Monta kertaa syntyy talonpoikien ja karkoitettujen kesken yhteisiä kalanpyynti- ja pähkinämatkueita, eikä ole kuulunut, että nämä matkat olisivat epäsopuun päättyneet.

Narymin talonpoika on valpas seuraamaan yleisiä asioita. Lukutaito on kehittyneempi kuin monissa muissa Siperian seuduissa. Tosin esim. sanomalehtien levikki Narymin alueella on vähäinen, mutta siitä huolimatta tietää narymilainen talonpoika usein hyvin paljon yleisiä asioita. Ja lapsensa panee hän kernaasti kouluun sanoen, ettei tee haittaa, vaikka perillisestä tulisi vähän joutuisampi lukumies kuin isästä. Narymin alueen jokaisessa kylässä alkaa jo olla alkeiskoulu. Tosin opetus ei aina liene varsin tehtävänsä tasalla joka paikassa, mutta ainakin Narymissa itsessään ei siinä suhteessa kuulunut moitteita.

Mistä tämä sivistysharrastus kaukaisessa kolkassa?

Epäilemättä ovat siihen tärkeimpänä vaikuttimena olleet karkoitetut. Valtiollisia karkoitettuja, hyvin usein korkeamman sivistyksen saaneita on Narymin alueella ollut yhtä mittaa toistakymmentä vuotta, he ovat pakostakin joutuneet talonpoikien kanssa kosketukseen ja kylväneet valistusharrastuksen siemenen. Aluksi ei uusia tulokkaita tahdottu ymmärtää ja yhteentörmäyksiä sattui, mutta vähitellen muuttui asema, ja nyt ovat karkoitetut Narymin alueella suosittuja vieraita.

Niin Narymissa.

Mutta siirtyäpä Narymista Kainskiin, ja kuva muuttuu.

Suurin osa väestöstä luku- ja kirjoitustaidotonta, raakaa ja pimeää. Mitä raaimmat murhat melkein jokapäiväisiä. Kainskilainen on valmis kahdeksan ruplaa maksavan hevoskaakin takia ottamaan naapuriltaan hengen ja muutamien kopeekkain saalista tavoitellessaan ei hän emmi lukkoja murtaa.

Pistäysin väliin piirioikeuden istunnoissa. Joka kerta kymmenittäin syytettyjä salapoltosta ja sittenkin joutuu syytettyjen penkille vain vaivainen prosentti näistä "tehtailijoista", sillä ovelammat ja varakkaammat pelastavat nahkansa lahjusten avulla. Murhat ja tappelut, murhapoltot ja sen semmoiset törkeät rikokset täyttävät samoin oikeuden kannelistat. Ja väestö suhtautuu niihin aivan kuin tavallisiin päiväntapahtumiin, jotka ovat melkein yhtä tärkeät kuin jokapäiväinen leipä.

Kuulin kerran erään kainskilaisen kääntyvän asianajajan puoleen pyytäen tätä poikansa puolustajaksi tulevassa oikeudenkäynnnissä.

— Mikä on poikanne rikos? — kysyi asianajaja.

— Pustjaki djelo (jonninjoutava juttu), — vastasi mies, — pistää sohasi puukolla muuatta vanhaa ukkoa.

— Pistikö pahastikin? Kuoliko ukko?

— Kuolihan se. Paljonko se niin vanha tarvitsee. Sydämeen sohasi...

— Mistä syystä pisti? Oliko riitaa?

— Ei siinä mitään riitaa. Meni vain ja mitään sanomatta pisti. Vieläpä tuossa riitaa...

Asianajaja tyytyi selittämään, ettei tässä ole isoja puolustettavia, selvä juttu. Mies tenäsi, ettei hän kahtasataa ruplaa säälisi, kun saisi poikansa vapaaksi, nuori on vielä, vasta 19 täytti, saisi tuo olla vapaanakin. Kehasi vielä, että jos vain hyväksyisivät hänet puolustamaan, niin menisi kyllä, sillä hän on itsekin miehen ennen tappanut ja tietää kyllä, miten sellaisessa asiassa on puhuttava. — Poika tuo ei taida vielä osata, kovin on nuori ja kokematon.

Joku aika takaperin käsiteltiin sikäläisessä piirioikeudessa paikkakunnalla sangen paljon huomiota herättänyttä juttua muuatta kaupungin pohattakauppiasta vastaan vekselinväärentämisestä. Edellä jo huomautin, että kainskilainen on muutamien kopeekkain vuoksi valmis murtamaan lukkoja, ja tämä rikas kauppias ei epäillyt väärentää köyhän juutalaisen nimeä 150 ruplan vekseliin. Hän haki tuomion vekselilleen ja ulosmittautti mainitun summan. Vasta pidemmän ajan kuluttua kääntyi asianomainen tuttaviensa kehoituksesta ymmärtävämpien henkilöitten puoleen, vekseli jätettiin tutkintotuomarille ja kauppias vangittiin. Piirioikeus tuomitsi hänet pariksi vuodeksi vankeuteen ja tuomio saavutti ylemmissä oikeusasteissa lain voiman. Lopulta kauppias kuitenkin armahdettiin.

Mutta niin pelästyi hän tämän tapauksen johdosta, että lopetti liikkeensä ja elää nyt koroillaan. Kerrotaan, ettei tämä ollut ainoa hänen väärentämänsä vekseli, joskin ainoa oikeuden käsiin joutunut. Muista olivat tunnustajat suorittaneet maksun ilman oikeudenkäyntiä. Kerrotaan vielä, että tämän oikeudenkäynnin jälkeen tuli paikkakunnan toisille kauppiaille kiire repimään samankaltaisia vekseleitä.

Kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa. Kerran erään tuttavan kanssa kävellessäni kaupungin laidoilla, jossa on pahanpäiväisiä hökkeleitä, katottomia ja pahoin ränsistyneitä, kysäsin:

— Tämä kai on köyhien kaupunginosa?

— Tämäkö? Ei suinkaan. Tämä on pikkuvarkaiden kortteli. Nuo tuolla kivitaloissa varastavat suuremmissa erissä, nämä ottavat miten kulloinkin sopii. Mutta köyhyys ei näitäkään vaivaa. Meidän kaupungissamme ei ole köyhiä lainkaan. Erotus suur- ja pienvarkaiden välillä on pääasiassa siinä, että näistä pienistä silloin tällöin eksyy joku oikeuden käsiin, mutta suurista ei juuri milloinkaan.

Ja tuttavani puhui aivan varmasti totta, sen olen tullut myöhemmin huomaamaan. Köyhiä ei Kainskissa ole, kaikki liikuttelevat rahaa viljalti. Ja kukaan ei siellä halua tehdä työtä, kaikilla on omat salaperäiset elinkeinonsa.

Oikeussalissa kääntyy heti oudon huomio syytettyjen säätyyn. Melkein jokaisen nimen perästä lukee puheenjohtaja: syilno-paselenets (karkoitettu uudisasukas), s.o. ikipäiviksi Siperiaan karkoitettu. Ja tarkempi "ansioluettelo" kuuluu: tuomittu murhasta 12 vuodeksi pakkotyöhön, hevosenvarkaudesta niin ja niin pitkäksi aikaa vankeuteen, törkeästä varkaudesta kuritushuoneeseen, neljäskertaisesta törkeästä varkaudesta pakkotyöhön j.n.e., tai yhteiskunnan kieltäydyttyä lukemasta jäsenekseen karkoitettu, epäiltynä sellaisesta ja sellaisesta rikoksesta karkoitettu, huonon ja siveettömän elämänsä takia, samoin.

Entä kaupungin nimi sitten? Kauan aikaa vaivasin päätäni koetellessani selittää, mistä tuo omituinen Kainsk on johtunut. Useimmat Siperian kaupungit ovat saaneet nimensä niitten läpi virtaavien jokien mukaan, mutta Kainskin ohitse virtaava pieni puro kantaa aivan toista nimeä.

Vihdoin tuli asiantuntija avukseni selittäen, että nimi johtuu sanasta Kain, siis ensimäisestä murhamiehestä. Ja todellakin: Kain, siis kainskij gorod (Kainin kaupunki) eli lyhyemmin Kainsk...

Kainin kaupunki ja Kainin on sillä vielä tavatkin.

XIV.

Kotiin!

Kirkas maaliskuun aamu, kirpeä pakkanen, oikea siperialainen, joka pistää nenänpäähän kuin ampiainen. Aurinko yrittelee paistaa, mutta ei jaksa vielä lämmittää, päivemmällä ehkä kylläkin. Aroviima kirmaa pitkin katua ja jyskyttää mennessään ikkunan luukkuja.

Istun räiskyvän takkavalkean ääressä ja muistelen Suomea. Siellä vielä nukutaan, me elämme täällä neljä tuntia edellä.

Hätäinen koputus ovelle. Sisälle syöksyy hengästynyt mies, ennenkuin minä ehdin sanoa mitään. Hän on ainoa kohtalotoveri koko kaupungissa, muut ovat jo otetut sotaväkeen. Olisi kai hänetkin viety, mutta hän on Saksan alamainen, vaikka ei ole jalallaan Saksaan astunut sinä ilmoisna ikänä.

— Nyt se tuli... nyt se tuli... tuli vihdoinkin! — läähättää hän.

— Mikä tuli, Adolf Ernestowitsh?

— Se, minkä eteen olemme niin paljon työtä tehneet — Venäjän vallankumous!

Minä hölmistyin. Aina me sitä olimme odottaneet, päivästä päivään, mutta sittenkin oli tuo sana niin outo ja odottamaton. En tahdo jaksaa uskoa.

Mutta Adolf Ernestovitsh selittää huohottaen nähneensä omin silmin kaupunkihallitukselle tulleen sähkösanoman: ministerit vangitut... duuma valinnut toimeenpanevan komitean maan hallinnosta toistaiseksi huolta pitämään... sotaväki vallankumouksen puolella...

Hänen on hengästykseltään vaikea puhua, mutta hän selittää käsillään lisää — ja toisen käden etusormesta purskahtelee verisuihku.

— Adolf Ernestowitsh, mikä on sormessanne, siitähän vuotaa verta?

— Portin väliin jäi, mikä lie siinä raapaissut. Tuli niin kiire tuomaan sitä sanomaa, kun arvasin, että istutte kuin karhu pesässänne tietämättä mitään. Pankaa päällenne, nyt ei ole aika uunin edessä lämmitellä...

Minä repäisen halki nenäliinani ja kietaisen sen toverini sormeen. Sitten lähdemme ulos viimaiselle kadulle.

Me odotimme vilkasta liikettä, kansankokouksia, keskusteluja suurista tapauksista, mutta mitään semmoista emme nähneet, Kainsk oli melkein kuolleempi kuin ennen. Nähtävästi ei kukaan tiennyt mitään, tai jos tiesikin joku, niin ei välittänyt. Ehkäpä ei moni ymmärtänytkään, mitä on vallankumous ja vapaus.