Part 3

Karen pysähtyi hämmästyksestä melkein kivettyneenä, kun hän uskalsi niin röyhkeästi häntä puhutella.

Nyt vasta ensi kertaa hän kuitenkin rohkesi sitä tehdä! Hän, Egtvedin omistaja!

Karen koetti kulkea ohi, mutta hän seisoi nöyrästi hattu kädessä ja salpasi häneltä tien. Hän katseli Karenia tulisilla, aito-reiniläisillä silmillänsä ja sanoi kummallisella sotkukielellä:

"Antaa minä anteeksi, mitä minä teke. Minä olla unverschämt [hävytön], mutta ei voi muuta tehdä. Te olla niin wunderschön [ihmeen ihana], se tulla vaan. — Ottaa minä, sellainen minä olla. Ich bin am Rhein geboren." [Minä olen Reinin varrella syntynyt.]

"Ja minä olen Kongeaan rannalla syntynyt", vastasi Karen ylpeästi. "Te olette vihollinen, meidän välillämme ei ole mitään. Ettekö tahdo lähteä matkoihinne?"

"Minä ei olla Feind" [vihollinen], hän sanoi, "minä olla vaan ostaa maa hier im Lande [tässä maassa], minä niemals [ei koskaan] vuodatta Tanskan verta. Kuinka te voida niin loukata minua?"

"Mitä se minua liikuttaa?" huudahti Karen. "Mitä te ette ole tehnyt, sen on ehkä teidän isänne tai veljenne tehnyt. Mutta teidän kansanne on vetänyt miekkansa minun kansaani vasten, — menkää toki pois tieltä! Kuuletteko te?"

Saksalainen väistyi äkkiä ja Karen astui ripeästi ohitse.

Mutta ohikulkiessaan Karen vilahdukselta näki hänen rukoilevan katseensa.

Saksalainen seisoi vieläkin paljain päin.

"Te olette tanskalainen, ich bin ein Deutscher" [minä olen saksalainen], hän sanoi. "Sind wir nicht alle Menchen?" [Emmekö kaikki ole ihmisiä?] — — —

"Mutta missä sinä viivyit, pikku Karen?" kysyi hänen äitinsä, — he joivat jo toista kuppia kahvia.

Karen vastasi pakollisesti, niinkuin se, joka salaisuutta kantaa, tavallisesti tekee.

Hän vetäsi hansikkaat kädestänsä ja kietoi käsivartensa Gyrithen kaulaan.

"Tervetuloa takaisin, Gyrithe!" huusi hän. "Onnellinen ihminen, joka olet ollut kuningaskunnassa! Sinne minä, optantin tytär, en koskaan pääse, en koskaan, vaikka eläisin Methusalemin ikäiseksi. Mutta siinä on ollut minun elämäni kaiho, niin kauan kuin voin muistaa. Kun yhdeksi ainoaksikin tunniksi edes pääsisi rajan taakse!"

Hän purskahti itkuun.

"No, no", sanoi levollinen ja reipas Gyrithe, jota Karenin äkillinen kiihtymys hämmästytti. "Ei tiedä mikä voi tapahtua. Kun olet viettänyt häitä Valdemar Borriksen kanssa, niin pääset sinä sinne, niin usein kuin tahdot".

Mutta sitten alkoi Gyrithe kertoa. Hän osasi erinomaisen hyvin kertoa, ja oli itse seitsemännessä taivaassa.

Eikö hän eilen ollut mennyt salakihloihin Esbenin kanssa? Ja eikö hän ollut tehnyt ihaninta matkaa, mitä ihminen voi tehdä, Tanskan pääkaupunkiin, Kööpenhaminaan?

Hänelle se varmaan oli viimeinen kerta! Mutta jaksoihan sitä elää muistoillansa koko elämän ajan.

Rouva Grunnet ja Karen kuuntelivat henkeään vetämättä.

Gyrithe kertoi, että heti kun laiva kulki merirajan yli, aloitti soittokunta soittamaan Tanskan kansallislaulua "Ko'ng Kristian stod ved højen Mast!"

Hän kertoi tulosta Korsöriin, liehuvista Tanskan lipuista, kansan riemuitsevasta vastaanotosta, kansanjuhlasta, puheista, linnoista, museoista, Fredriksbergin puutarhasta, Langelinjestä, Juutinraumasta ja "Den tapre Landsoldat" laulusta.

Kaiken tämän kestäessä Sidsel Kjeldsen oli ohikulkiessaan pysähtynyt kuuntelemaan, ennenkuin hän jatkoi toimiansa. Hän ei voinut vastustaa haluansa, taikavoima pidätti häntä paikoilla.

"Odotappas!" huudahti Gyrithe, joka entuudestaan tunsi Sidselin kiireen, "minä kävin Stevnsissä".

Sidsel Kjeldsen jäi seisomaan. Olisi voinut luulla, että oli komennettu "seis".

"Herranen aika, kävitkö sinä Stevnsissä?" huudahti hän.

Hän ei ollut vielä luopunut eteläseelantilaisesta puhesävelmästään.

"Kävitkö sinä myöskin Karisegaardissa?"

"En, sinne minä en joutunut", vastasi Gyrithe.

"Sepä vahinko", sanoi Sidsel ja tepsutteli muistuttamaan että aika oli jo täpärällä, eivätkä lamput vielä olleet kunnossa, "sillä siellä asuvat Risen Kaarle ja Rigmor, marski Albrechtin tytär".[5]

"Ovat asuneet, Sidsel", sanoi rouva Grunnet. "Nehän ovat jo aikoja sitten kuolleet".

"Vähätpä siitä, Sidsel", sanoi Gyrithe, "sillä minä kävin Stevnsin Liituvuorella".

"Näitkö sinä Liituvuoren kuninkaan?"[6] kysyi Sidsel hiljaa ja tahtomattaan risti kätensä.

"En, ilma oli sumuinen, tiedäppä, ja silloin Liituvuoren kuningas nukkuu, mutta he elävät kaikki liidusta ja sentähden Stevnsissä on varakasta väkeä".

"Olipa se hyvin kummallista, ettet nähnyt Liituvuoren kuningasta", sanoi Sidsel hämmästyneenä, "sillä hänet minä olen nähnyt joka ilmalla".

"Se oli ennenvanhaan", vakuutti Gyrithe, "mutta nykyään hän on arka kylmälle. Mutta minä kävin myös Keijukaisvuorella".

Hän sanoi sen lohduttaakseen Sidseliä.

"Näitkö Keijukuninkaan?" kysyi vanhus hiljaisella äänellä.

"En, mutta minä tunsin että hän oli siellä, ja myöskin keijukaiset. Onhan se yhtä hyvä. Ja minä näin myös Kristian neljännen".

"Näitkö sinä hänet?"

Sidsel kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin. "En", vastasi Gyrithe niinkuin tosi oli ja tahtomattaankin hän säpsähti Sidselin katsetta, ”mutta minä muistin häntä".

"Sillä hän haamuna kummittelee", mutisi Sidsel, jolla ei ollut sen enempää aikaa kuuntelemiseen ja läksi askareihinsa.

Gyrithe katsoi hämmästyneenä rouva Grunnetiin. "Sidsel on tänä viimeisenä vuonna ollut aivan tylsä", sanoi rouva Grunnet kyynelsilmin, "vaikka hänen vanha, terve ruumiinsa toimii totuttuun tapaansa, aivan kuin kellonkone, jonka velvollisuudentunto on pannut käyntiin ja joka käypi kunnes se kerran ponnahtaa rikki ja pysähtyy".

"Ei hän ole tylsä mieleltänsä, hän on vain tullut uudestaan lapseksi", vakuutti Karen, "eikä se ole sama asia".

"Niin, niin", sanoi rouva Grunnet. "Elämän alku ja loppu yhtyvät siten. Mutta vanhana stevnsiläisenä on hän nyt kerrassaan kasvautunut kiinni rakkaihin taruihin. Ja sentähden minun lapsianikin on ruokittu niillä".

"Niin, aivan niin!" huudahti Karen. "Esben ja minä olemme nähneet Liituvuoren kuninkaan ja joka ilta meitä tuuditettiin nukkumaan laululla. Vaan varo, lapsi, kuningasta keijuin'. — Kuuleppas, lauletaan se yhdessä, Gyrithe. Tulehan nyt!"

Ja Karen kiiruhti pianon ääreen, joka seisoi molempien pihanpuolisten ikkunoiden välissä.

"Älkää laulako liian ääneen", varoitti rouva Grunnet. "Santarmi voi olla lähitienoilla".

"Hyvä Jumala", naurahti Karen, "pelkäisikö hän Keijukaiskuningastakin!"

Mutta hän soitti sittenkin hiljaa, hyvin hiljaa ja hän ja Gyrithe hyräilivät:

"Oli kesäilta myöhä, ma lehdoss' astelin, join kuohuvasta lähteestä vettä pikarin — vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"

Ulkona oli hiljaista, ei kuulunut hevosen kavioiden eikä Esbenin piiskaniskun ääntä.

"Kuuleppas Karen", sanoi Gyrithe, "soitappas nyt: 'Juuri äsken ol' sateinen ilma', niin minä laulan siihen mainiot sanat, jotka vast’ikään keksittiin Kööpenhaminassa samalla sävelellä laulettavaksi. Ne ovat kerrassaan mainiot, sanon sinulle, Kuuntelehan nyt!"

"Hiljaa lapset, hiljaa", varoitti rouva Grunnet jälleen sohvannurkastaan.

"No,- mutta äiti", sanoi Karen, "eihän sitä laulua vielä ole kielletty."

Ja hän soitti Gyrithen laulaessa:

"Mies kumma on tuo eteläjuuti, juro, jäykkä niinkuin koira hän on. Hält' ei saa kelpo germaanien 'huuti!' rutitanskalaista suuta lukkohon. Saksan kielestä hän viis, ja hän rettelöi kuin hiis, 'veli vanhempi' kun neuvois 'das und dies',

Ilo miksi ei silmissänne kiillä? Saksan kielihän on niin sujuvaa. Apenrade, Hadersleben! mikä niillä on haittana? Du lieber Gott, ach ja! Rothenkrug, Gravenstein aina sanokaa te näin — vain aatella saa tanskaks salaapäin."

Ensi alussa Karen soitti hiljaa, hyvinkin hiljaa, mutta sitä myöten kuin sanat lystikkäällä ivallaan kiihoittivat häntä, muuttuivat Karenin akordit voimakkaammiksi ja Gyrithen kaunis, heleä ääni täysinäisemmäksi.

"Te laulatte liian äänekkäästi, lapset", kuului jälleen rouva Grunnetin varoittava ääni.

Samassa kuului kova koputus ikkunaruudulla ja he näkivät preussilaisen santarmin ulkopuolella.

Karen hypähti pystyyn, mutta santarmi poistui heti.

"Siinä se oli saksalainen nyrkki!" naurahti Gyrithe.

"Niin, niin, nyt teitä sakoitetaan, lapset", sanoi rouva Grunnet.

Seuraavana päivänä sai luonnollisesti hän sekä molemmat nuoret tytöt kutsun tulla nimismiehen luo.

Koska santarmi sen johdosta, että puutarhanpuolinen huone kävi läpi rakennuksen ja että siinä oli ikkunoita kummallakin puolella, oli selvästi nähnyt, ettei huoneessa ollut muita kuin nuo kolme henkeä, niin kutsunta koski ainoastaan heitä ja he yksin olivat syyllisiä.

"Siitä vasta tulee hauskuus", arveli Gyrithe, kun toiset tulivat Borrisgaardiin häntä hakemaan.

"Ei", vastasi rouva Grunnet, "sinun ei pidä käsittää sitä sillä tavalla. Parempi, kymmenen kertaa parempi on suuttua vääryydestä kuin nauraa sille".

"Niin, Jumala ties", sanoi Gyrithe. "Jos on varmasti vakautunut siitä, että vihollisen aikeet vihdoin menevät tyhjiin, kun hän saattaa itsensä naurettavaksi taistellessaan tervettä järkeä vastaan, niin täytyy nauraa koko joukolle".

"Ei mikään ärsytä pahemmin kuin nauru ja pilkka ja sentähden ei ole viisasta pilkata vihollista".

Sitä on kuitenkin helpompi sanoa kuin tehdä. Kun vihollinen itse tekee itsensä naurettavaksi, niin eihän häntä voi siitä estää.

Ja aivan oikein! Pieni, kiivas kotisaksalainen, jonka viikset olivat ylös kiverretyt keisari Vilhelmin malliin, kävi suorana ja kapperana heidän kimppuunsa ja heti ensimäiseksi kysyi olivatko he laulaneet maankavalluslaulun, "kurz und gut ein dänisches Königslied? [sanalla sanoen: tanskalaisen kuningaslaulun?]

"Me emme osaa puhua saksaa, ja ymmärrämme sitä hädin tuskin", sanoi rouva Grunnet.

"Denn können Sie ja Dänisch sprechen!" [Voittehan te ainakin tanskaa puhua!] huusi Furchtegott äissään. "Also" [siis] — hän kääntyi rouva Grunnetin puoleen, — "Sie haben es gestanden, dass Sie ein Lied für den dänischen König gesungen haben? [Te olette myöntäneet laulaneenne laulun Tanskan kuninkaalle.]

"En, sitä minä en ole myöntänyt". Rouva Grunnet oli aivan levollinen. "Minä en ole koskaan laulanut, enkä senvuoksi voinut eilenkään laulaa".

"Aber Sie haben es ja gethan!" [Mutta tehän olette sen tehnyt!] huusi nimismies ja kääntyi uhkaavasti Karenin ja Gyrithen puoleen. "Der Gendarm hat es gesagt, dass Sie von einem König gesungen haben. War es ein dänischer König? [Santarmi sanoi teidän laulaneen eräästä kuninkaasta. Oliko se tanskalainen kuningas?]

"Niin, se oli tanskalainen kuningas. Kyllä se sitä oli", sanoi Karen ja iski silmää Gyrithelle. "Se oli Keijukuningas".

"Ich habe nie den Namen gehört. Residenz?" [En ole koskaan sitä nimeä kuullut. Hallituspaikka?] Oli vanha tapa kysyä hallituspaikkaa.

"Keijuvuori".

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?]

"Keijuvuori Stevnsissä".

"Wann starb er?" [Milloin hän kuoli?]

"Sitä en tiedä", vakuutti Gyrithe, joka heti huomasi minne Karen suuntasi, ja halukkaasti seurasi samoja jälkiä.

"Notieren Sie!" [Merkitkää!] huusi nimismies poliisipalvelijalle, joka hyvällä eteläjyllannin kielellä oli saanut "voron vartijan" pilkkanimekseen. "Der Name!" [Nimi!]

"Keijukuningas".

Poliisipalvelijalle:

"Schreiben Sie: Haben gestanden, sie haben ein Lied einem dänischen König, sogenannt Keijukuningas, zur Ehre gesungen. Wann hat er regiert?" [Kirjoittakaa: ovat tunnustaneet laulaneensa laulun tanskalaisen, niinsanotun Keijukuninkaan kunniaksi. Milloin hän hallitsi?]

"Te erehdytte", keskeytti rouva Grunnet puhetta, "Keijukuningas ei ole kukaan muu kuin —"

"Wenn Sie nicht gefragt werden, schweigen Sie! Wann hat dieser Keijukuningas regiert!" [Kun teiltä ei kysytä, niin olkaa vaiti. Milloin tuo Keijukuningas hallitsi?]

"Monta vuosisataa sitten", selitti Gyrithe.

"Hän hallitsee yhä vieläkin", väitti Karen.

"Was! Er regiert noch immer! Wenn er seit mehreren Jahrhunderten regiert hat?" [Mitä! Hallitseeko hän yhä vielä! Jos hän jo monta vuosisataa sitten hallitsi?]

Mutta rouva Grunnet, joka arveli, että pilaa jo piisasi, ojensi hänelle erään laulukirjan, osoitti sivua ja lisäsi selitykseksi.

"Keijukuningas merkitsee saksaksi Erlkönig".

Nimismies repäisi kirjan käteensä ja luki.

"Ach so!" [Vai niin!] mutisi hän; hänen kasvonsa venyivät pitkiksi ja hän heitti kiivaasti kirjan luotaan. "Aber jetzt das andere Lied! Lass hören! Sagen Sie mir es einmal vor!" [Mutta nyt toinen laulu. Antakaa kuulla. Lukekaapa se minulle.]

"Nyt täytyy olla korvat höröllään!" ajatteli Gyrithe, jonka täytyi nyt yksin ajaa asiaa, kun toiset eivät osanneet laulua ulkoa.

Ja olipa se hyvä, sillä hänellä oli siksi paljon mielenmalttia, että hän jätti molemmat ensi värssyt sanomatta ja alkoi vasta kolmannella:

"Sonderburgit, Inselm Alset, Düppel Mühlet, wunderschön, miten nimet ne soi. Ja niitä vähimmälläkään sä syyll' et toki saada väärään kurkkuhun voi. Musta-puna-valkeaa aina muista liehuttaa — — —!"

"Nun ja, das ist gut! Recht schön!" [No niin, hyvä on, oikein hyvä.] keskeytti nimismies Gyritheä ikäänkuin korkeamman sallimuksen johtamana; sillä säe "Oma lippus, jos musta putoaa!" oli vielä lukematta.

Karen ja Gyrithe katsahtivat toisiinsa sanomattoman hämmästyneinä.

Äkkiä selvisi asia molemmille tytöille. Nimismies käsitti laulun aivan vakavasti! Se meni häneen kuin lämmin leipä!

"No niin, koska hän niin tahtoi, niin tyytyköön kohtaloonsa. Kun hän välttämättä tahtoi olla narri, niin heidän asiansa ei ainakaan ollut peitellä hänen tuhmuuttansa."

Ja Gyrithe jatkoi rohkeasti:

"Olen preussilainen! Kannan korkealla ma kotkitetun piikkikypärän. Sull' eikö syki riemu rinnan alla? Saat arvon, kunnian niin ylevän! Saksan tavan vartia saat olla korkea! Saksan vallass' eikö koko maailma?"

Nimismies siveli tyytyväisenä saksalaisia viiksiään.

"Nun ja, das lässt sich hören!" [No niin, tuota kannattaa kuulla!] sanoi hän ja maiskutti suutaan. "Das ist ganz gut. Der Gendarm hat alles misverstanden. Gehen Sie nur! Ich habe nichts zu bemerken" [Se on hyvä. Santarmi on ymmärtänyt väärin. Menkää vaan. Ei minulla ole mitään muistutettavaa.]

Kun he istuivat vaunuissa ja ajoivat pois iloisesti piiskaa läimähytellen, — Karen oli ohjaksissa, — pääsi vihdoinkin iloisuus valloille, jota he niin kauan vaivoin olivat pidätelleet.

Maan omia lapsia! Tässä ilmassa kasvaneita, tässä maaperässä syntyneitä!

Hyvä Jumala, kuinka he nauroivat! Rouva Grunnetinkin silmät tulivat aivan täyteen kyyneliä ja vihdoin ne vierivät poskia pitkin.

"Surua hälle mietti he vieraat viekkahat, omassa linnass' orjaks hänt' ilkkuin vaativat.

Mut juuri kun sitoneensa hänet luulivat lujimmin, hän nauroi niin kirkkaasti että kaikk' kahlehet kirposkin".

Nauru kajahteli vapauttavana yli niittyjen ja pelästytti jäniksen, niin että se ällistyneenä hypähti tien poikki aivan hevosen kuonon ohitse.

Se kaikui kepeänä ja raikkaana syksyisessä, kirkkaassa ilmassa. Niin kirkas oli tuo ilma, että kaikki siinä tuntui siirtyvän lähemmäksi. Niin, yksin kirkon tornikin näytti astuvan aivan heidän luoksensa.

Tilhit keräytyivät ahnaillen pihlajamarjojen punaisia terttuja ja ruskean- ja kullanpunervassa metsässä vikkelät oravat keräilivät touhussansa pähkinöitä somien käpäliensä väliin, vaikka närhi kovasti kilpaili heidän kanssaan ravinnosta pähkinäpensasaidoissa ja innokkaasti pureskeli pähkinöitä, ja pienet, vikkelät peltohiiret taas juoksentelivat edes takaisin kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa ja puuhasivat tavattomasti taloudentoimissaan.

Sänkipelloilta kaikui varisten, peltovaristen ja naakkojen sortuneet, varoittavat huudot: "Talvi lähestyy! Talvi lähestyy!"

Harakat hyppelivät uteliaina ylt’ympärinsä, loruilivat ja puuttuivat vahingoniloisina ja lörpöttelevinä niinkuin ainakin keskusteluihin.

Ja mäen kukkulalla kaukana lännen puolella kokosivat tuulimyllyt heikoimmankin tuulenhenkäyksen siipiinsä, jotka valkeuttaan hohtavina hiljalleen alkoivat pyörähtää ympäri.

Jospa rivakka tuuli pian nousisi yli maan ja puhaltaisi kelpo lailla, sillä viljakasat olivat jauhamista vailla.

Eipä tuulella olisi ollut aikaa olla työttömänä!

Vaunut tulivat tiellä heitä vastaan. Ne olivat kepeät jahtivaunut hyvän juoksijan jäljissä. Nuori, kaunis mies istui yksin ajamassa ja väistyessään sivulle nosti hän kunnioittavasti hattuaan.

"Kuka tuo oli?" kysyi rouva Grunnet, joka ei ollut huomannut polttavaa punaa, joka samassa silmänräpäyksessä kohosi Karenin poskille, luulisinpä melkein tuntevani kaikki tällä paikkakunnalla".

"Niin, Jumala tiesi", sanoi Gyrithe. "Ehkä se oli Egtvedin saksalainen".

"Sinäpä sen sanot". Rouva Grunnet käänsi päätään ja katsoi hänen jälkeensä. "Minä näin äskettäin hänen kulkevan ohitsemme, mutta en minä sen tarkemmin, häntä katsellut".

Karen ei sanonut sanaakaan. Ja mitäpä hän olisi sanonutkaan? Sitäkö että hän oli kohdellut häntä hävyttömästi?

Se vielä puuttuisi! Esbenkin kiivaudessaan voisi siihen sekaantua.

Mutta katse, jonka hän nyt ohikulkiessaan oli luonut Kareniin, oli melkein suudelmaakin pahempi.

Jospa hän olisi voinut lyödä häntä pienellä nyrkillään vastoin kasvoja, — sen hän todellakin olisi tehnyt!

Karen heilutti piiskaa ja Gyrithe lauloi loppusäkeet, jotka hän viisaasti kyllä oli tähän asti säästänyt:

"Schleswig-Holstein meerumschlungen" ala laulaa, "Gott mit uns" kiltti lunnahanas, "Hoch der Kaiser!" vain huuda täyttä kaulaa, juo pohjaan malja Bismarck-jumalas, kohta Saksan santarmi sinut hellän-hellästi virkapovustansa vasten painavi.

Siinä pettyi Saksan Mikko mieleväinen, laati laskunsa ilman isäntää. Ei saksalaista juuti juropäinen, "kieli maailman" hält' oppimatta jää. "Sehr famos!" hän vastaa vain. "Opin tanskan taatoltain, ja mun poikani mun pysyy poikanain".

Kun he ajoivat Borrisgaardiin, niin Valdemarin isä oli heitä vastassa.

Kuinka voimakkaalta ja rehelliseltä hän näytti seisoessaan leveiden ja komeiden portaiden ylimmällä asteella, ja astuessaan rikkaan maanomistajan varmuudella niitä alas hän sanoi hymyillen:

"Millä ilolla te tulettekaan! Voisipa luulla että olisitte päässeet kuudenkymmenen markan sakoilla".

"Niin, niin, odotahan vaan!" vastasi rouva Grunnet. "Annappas meidän ensin päästä sisään ja riisua päältämme, niin saatte kuulla koko jutun".

Eipä ihme että Borrisgaard oli koko perheen ylpeys.

Se oli kerrassaan vanhan sukukartanon kaltainen, sillä sen suuri, valkoinen päärakennus, joka siinsi pitkän, valtavan lehmuskäytävän päähän, oli palatsityyliin rakennettu ja sen puutarha oli kuin suuri puisto.

Eipä ihme liioin, että Grunnetilaisille koitti oikeat herrain päivät kun he tulivat Borrisgaardiin käymään.

Eikä ainoastaan rouva Grunnetille, jonka lapsuuden koti se oli, vaan ennen kaikkea Esbenille ja Karenille.

He tunsivat itsensä turvallisemmiksi täällä, ikäänkuin enon preussilaisen kansallisoikeuden suojassa. Ja vaikka se ei merkinnytkään niin hirveän paljon, kun niiksi tuli, niin oli se sittenkin paljoa parempi, kuin täydellinen oikeudettomuus.

Tosin ei täälläkään Tanskan lippu liehunut, mutta tyhjän lipputangon asemasta oli suurella kentällä, portaiden edustalla, sievästi järjestetty kiviröykkiö ja sammalten keskellä siinä kasvoi joka vuosi mitä ihanimpia puna-valkoisia unikkoja.

Ei mitään Karen ja Esben kadehtineet niin suuresti enon luona kuin tuota unikkojen koristamaa kiviröykkiötä.

Jospa hekin olisivat uskaltaneet laittaa sellaisen Højemarken pihalle! Mutta ei sitäkään uskaltanut! Heidät olisi sen johdosta voitu karkoittaa.

Kun he astuivat korkean hallin kaltaiseen eteiseen, jossa hirvensarvet ja pyssyt koristivat valkoiseksi öljyttyjä seiniä, huudahti Borris:

"Kuulkaa lapset, kiiruhtakaa nyt heti ylös pukeutumaan, sillä vieraita tulee aivan kohta, ja siitä tulee aika pauke, sen minä teille lupaan. Tuttavia ja sukulaisia koko tienoolta, ja sitten me nimitämme sen kihlajaisseuraksi ja julkaisemme kihlauksen samalla".

"Mutta herra Borris!" huudahti Gyrithe pelästyksissään.

"Herra Borris sinne ja herra Borris tänne! Etkö luule minun tarkoittavan sitä, mitä minä sanon? Kun minun parhaan ystäväni tytär on minun luonani käymässä ja hän sillä välin on nähnyt hyväksi mennä kihloihin minun sisarenpoikani kanssa, niin kihlajaiset vietetään täällä Borrisgaardilla ja sillä hyvä! Minä en ole tottunut vastaväitteisiin. Isoäiti Frandsen on täällä, mutta isoisä ei voinut tänään irtautua krouvistaan".

Hän nipisti Gyrithen punastuvaa poskea.

"Vähän ajan kuluttua tulee Esben ja minä sanoin nimenomaan, ettei hän saa tulla tänne ilman Sidsel Kjeldseniä".

"Siitä ei tule mitään!" nauroi rouva Grunnet.

"Ei, tiedätkös eno!" vastusteli Karen. "Sidsel ei ole kymmeneen vuoteen käynyt puutarhanporttia kauempana — ei edes kirkossakaan. Sen jälkeen kun me saimme saksalaismielisen pappimme, on hän muuttunut täydeksi pakanaksi".

"Siksi me kaikkikin pian tulemme, ja sentähden meidän pitäisi perustaa vapaaseurakunta, samoin kuin Haderslevissä ja Bovlundissa on tehty. Mutta Sidsel tulee varmaan! Häihin hän ei pääse, sillä nehän vietetään kelpo ystäväni Jens Vognsenin luona Alsissa, mutta Esbenin kihlajaisista hän ei saa olla poissa. Mutta nyt kaikki yläkerrokseen! Tuolla tulevat jo ensimäiset vaunut!"

Kun Karen ja Gyrithe lapsina olivat käymässä Borrisgaardissa, niin heidän suurin huvinsa oli olla hippasilla yläkerroksen matalissa käytävissä.

Ne risteilivät mitä ihmeellisimmissä ja hämmästyttävimmissä kohdissa, siellä saattoi kulkea harhaan ja tarvittiin oikeaa sodanjohtotaitoa voidakseen yllättää etsijäänsä.

Ja millainen kaiku noissa käytävissä oli! Jos huusi "halloota", niin kaiku vastasi joka taholta, niin että väki pihalla saattoi otaksua ketunajon olevan talossa, koiranhaukuntoineen, metsästäjineen ja ajajineen, sillä Hektor oli aina heidän kintereillään.

Mutta ei siinä kyllin! Siellä oli ovia joka puolella, ja ne johtivat kahteentoista vierashuoneesen. Niin, olipa se vierasvarainen ja tilava talo!

Suuresta makuuhuoneesta Karen ja Gyrithe näkivät vaunujen toinen toistensa jälkeen vierivän kujaa myöten pääportaiden edustalle.

"Sinun enosi on kuin kuningas ainakin kuninkaankartanossaan", hymyili Gyrithe. "Hän saa kaikki tottelemaan ja hän tekee mitä hän itse tahtoo. Esimerkiksi kun hän minut yllätti tuollaisella tavalla".

"Tuolla on Esben ja Sidsel!" huusi Karen. "Kiireesti heitä vastaanottamaan!"

Kun he tulivat alas, niin he näkivät Sidselin, vanhoine, ryppyisine kasvoineen, seisovan eteisessä suuri, jäykkä päähine päässänsä ja katselevan avuttomana ympärilleen, niinkuin joku, joka on joutunut pois suunniltaan.

"Mutta hyvä Jumala; mitä minä täällä teen?" kysyi hän valittaen.

"Kuuleppas Sidsel", vastasi Esben ja käytti samalla tilaisuutta salaisesti puristaakseen Gyrithen kättä, "sinähän olet täällä Gyrithen ja minun kunniakseni. Sinä olisit katunut perästäpäin, niin aina kuolinpäivääsi asti, jos et olisi ollut mukana juomassa meidän kihlajaisiamme".

"Mutta minun olisi pitänyt saada yhtä ja toista käsistäni, ja sitäpaitsi täällä on niin paljon vieraita".

Sidsel oli aivan onneton ja hänen oli nyt jo vaikea seisoa hiljaa aivan kuin siivon, kankeajalkaisen hevosen, joka kerran vauhtiin päästyään ei voi muitta mutkitta pysähtyä. Hänellähän oli aina jotain, jota olisi pitänyt saada "käsistänsä".

"Tule nyt, Sidsel!"

Gyrithe tarttui päättäväisesti häntä käsivarteen kiinni ja hetken kuluttua seisoi Sidsel pää vapisevana, kokoonkääritty nenäliina laihoissa, tärisevissä käsissänsä, keskellä suurta saalia, jossa lempeä, hienopiirteinen talon emäntä, mustassa silkkihameessansa, otti hänet huostaansa.

Kuinka lempeä ja hieno tuo rouva Borris oli!

Pitkä ja solakka kuin nuori tyttö, silmät suuret kuin metsäkauriilla, eikä ainoatakaan hopeahiusta mustissa suortuvissa.

Ja yhtä äänekästä ja ryhdistyttävää kuin hänen miehensä puhe oli, — olisi melkein voinut luulla, että hän aina komensi kompaniian rintamaa, — yhtä hillityltä ja rauhoittavalta hänen äänensä kuului.

"Se oli kuin lähteen pulputus", sanoi Gyrithe.

Sidsel, joka sillä välin kulki omiin mietteihinsä vaipuneena, sillä hän oli hiukan kuuro, kaipasi silminnähtävästi rakasta tomuliinaansa.