Part 2

"Tuo kirottu mies", sanoi Esben, "joka on tunkeutunut meidän pariimme!"

Mieliala oli äkkiä käynyt niin painostavaksi; eloväki rupesi tekemään lähtöä.

"No niin! Viimeinen lyhde on korjattu!" huusi Esben Grunnet ja ravisteli itseään. "Nyt kaikki kilvan kotiin lehtikaalin kimppuun!"

Nytpä tosiaankin tytöille ja pojille tuli hoppu! Kotiin sitä oli kiiruhdettava ja hiivittävä niin hiljaa ja huomaamatta kuin mahdollista puutarhaan niittämään ja sitomaan rouva Grunnetin lehtikaalia! Ja kun "Nopsa" oli joukon etunenässä, niin he saivat sen myös kaiketikin tehdyksi!

Mutta Karen hypähti toisten huomaamatta portaista aidan yli ja kiiruhti oikotietä kotiin, niinkuin hyvä tytär ainakin varoittamaan äitiänsä, ennenkuin he saivat hävitystyön joukolla käymään.

Ja huutamaan hänelle: "että nyt he tulevat, nyt he tulevat!"

Hän läksi matkaan täyttä juoksua. Mutta kesken kiivainta kyytiään hän kuuli uudelleen miehen äänen laulavan:

"Die schönste Jungfrau sitzet dort oben wunderbar, ihr goldnes Geschmeide blitzet, sie kämmt ihr goldenes Haar.

Sie kämmt es mit goldenem Kamme und singt ein Lied dabei; Das hat eine wundersame gewaltige Melodei!"

Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana, ja hajallensa heitti hän kultahiuksensa.

Ja laulua kummanlaista hän lauleli sukeissaan. Voi sitä, ken lumoavaista kuul' laulua kerrankaan!

Varjo lankesi taaskin hänen jalkojensa juureen.

Mutta tien yli oli kutoutunut monta lumoavaa verkkoa ja samalla kuin Karen kärsimättömästi koetti vapautua tästä kiusallisesta kudoksesta ja vähällä oli kompastuakin siihen, joutui hän suoraan nuoren miehen syliin, joka muitta mutkitta tarttui häneen käsivarsineen ja suuteli häntä suulle.

Pelästyneenä Karen riuhtaisi itsensä irti.

"Kuinka te uskallatte!" änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä ja juoksi matkoihinsa.

Ei Karenilla ollut aikaa antaa hänelle sen pitempää nuhdetta, ei hän edes tullut silmäilleeksi häntä.

"Lorelei! Lorelei!" lauloi hän Karenin jälkeen:

"Den Schiffer im kleinen Schiffe ergreift es mit wildem Weh; er schaut nicht die Felsenriffe, er schaut nur hinauf in die Höh'.

Ich glaube, die Wellen verschlingen am Ende Schiffer und Kahn; und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan."

Venheessä poika sousi het' iskuin palavin silmänsä tuohon nousi, ei katsonut kareihin.

Ma luulen kitahansa sen poikasen pyörre vei — sen lumouslaulullansa on tehnyt Lorelei.

Kun Karen hengästyneenä syöksyi kyökkiin, niin hän kuuli jo leikkuumiesten äänekkäästi ja rohkeasti hiovan viikatteitansa puutarhassa. Hän ei epäillyt että Esben oli innokkain joukossa.

"Lehtikaali, äiti! He niittävät lehtikaalin!" huusi hän.

"Herra varjelkoon!" sanoi rouva Grunnet reippaasti, "sitä huvia en toki suo heille!"

Ja reipas emäntä kiiruhti ulos.

"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Tehkää niin hyvin, tulkaa sisään!"

Olipa jo aikakin! Leikkuutytöt olivat jo varustaneet sidettä, millä sitoa kaalit yhteen, mutta rouva Grunnet sai kutsutuksi leikkuuväen sisään, ennenkuin ainoankaan kaalinpään oli tarvinnut heittää henkensä.

Valdemar, joka sinä päivänä oli vieraissa tätinsä luona ja viimeisessä elonkorjuussa oli ollut apuna, katsoi levottomasti oveen päin ja kyseli turhaan minne Karen oli jäänyt.

Täti hymyili salavihkaa tarjotessaan virvokkeita. "Ole sinä rauhassa. Kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin se, jota sinä odotat, on aina sinun luonasi".

Niin, eikö häitä jo oltu puoleksi määrätty pidettäviksi keväällä Valpurin päivänä? Perheitten kesken siitä ainakin jo oli sovittu, vaikka Karen ja Valdemar eivät vielä olleetkaan asiasta puhuneet.

Mutta nyt hän tahtoi puhua siitä! Veri kuohahti hänessä.

Eikö hän jo kyllin kauan ollut kulkenut täällä serkkuna ja aina vaan serkkuna eikä koskaan muuna kuin serkkuna, ja Karen oli nauranut ja laskenut leikkiä ja kujeillut hänen kanssansa, mutta ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan hän ollut antanut hänen aavistaa, että hän olisi muutakin hänelle kuin serkku.

Siitä piti tulla loppu, niin siitä piti se tulla!

"Aina sinun luonasi!"

Sitä oli mahdoton kestää. Olihan hän maltillinen ja kärsivällinen, mutta tämä oli enemmän kuin mitä liha ja veri saattoi kärsiä, ja hän oli nuori, reipas mies.

Hän kulki ikkunoitten alitse ulos puutarhaan ja kun hän tuli Karenin kamarin kohdalle, niin hän näki liehuvien harsouudinten läpi hänen istuvan tuolilla ja läähättävän. Valdemar arveli että hän varmaan oli juossut hyvin kovasti. Karen painoi kätensä rintaansa vasten.

"Und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan!"

"Sinä olet juossut varmaan liian kovasti, Karen", sanoi Valdemar ja nojasi käsivarsillaan ikkunalautaan.

Karen hypähti pystyyn.

"Miksikä sinä väijyt minua?" kysyi hän kiivaasti.

"No, no, sana sanasta! Olisit ainakin voinut sulkea ikkunasi ja laskea uutimet eteen."

Valdemar läksi, mutta hetken jälkeen hän huusi hänelle:

"Etkö tule, pikku Karen?"

"Jos en tule tänään, niin tulen huomenna!" nauroi Karen.

Karen näki, että hän meni pois.

Hyi, kuinka pahasti se oli sanottu! Karen vihasi itseään. Eikö hän aina ollut kujeillut Valdemarin kanssa, kiusannut häntä ja ollut paha hänelle — siksi — siksi että! — Tahtoivatko he pakoittaa häntä? Ei, ei lainkaan! Pakosta ei ollut koskaan ollut puhettakaan, olihan Valdemar kelpo poika, ja hän piti hänestä niin paljon, mutta sittenkin!

Hänen mielensä nousi kapinaan. Antautuako tuohon salaperäiseen, tuntemattomaan, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän vain aavisti, joka sekä veti puoleensa että sai hänet pelosta lamautumaan, — hän tunsi taaskin miehen käsivarsien puristuksen ja kuuman suutelon huulillaan! Hän hypähti ylös, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa hyttyslauman luotaan. Tuo häpeän ja pelästyksen naisellinen tunne soveltui kyllä hyvin viholliseen, ventosaksalaiseen nähden, mutta ei Valdemar Borrikseen nähden.

Hän kastoi kasvonsa pesuvadissa ja hieroi huuliaan käsiliinalla; hän tahtoi hieroa väkivallantekijän suudelman pois, se poltti ja saastutti häntä!

Se oli epäilemättä sama saksalainen, jolle he kaikki toivoivat vain pahaa, jonka he kaikki olisivat tahtoneet lähettää hiiteen, sillä hän oli ensimäinen saksalainen, joka oli uskaltanut ostaa tanskalaista maata heidän paikkakunnallaan.

Kun hän astui puutarhanpuoliseen huoneesen, niin eivätkö he kaikki siellä istuessansa juuri puhuneetkin hänestä, tuosta saksalaisesta?

Niin, tosiaankin! Aivan kuin he kaikki olisivat aavistaneet, mikä häpeä oli häntä kohdannut!

Esben oli - hyvin kiihoittunut, hänen silmänsä salamoivat.

"Joka tapauksessa hän on ensimäinen saksalainen, joka näillä seuduin on ostanut hyvää, vanhaa, tanskalaista maata", sanoi hän katkerasti.

"Eihän meillä tässä pitäjässä ole koskaan edes ollut kotisaksalaistakaan!"[3] sanoi joku eloväestä.

"Onhan se sentään aina ollut meidän uskomme ja ylpeytemme!" sanoi toinen.

"Ja nyt preussilainen, joka on nimeltään Ruprecht Jürgens!" puuttui kolmas puheesen.

"No, no, älkää kiivastuko", sanoi Valdemar Borris. "Mitä Jürgensiin tulee, niin eihän kukaan voinut kieltää häntä ostamasta maata mistä hän halusi, eikä se missään tapauksessa ole hänelle häpeäksi."

Hän vaikeni äkkiä.

"Kenellekä se sitten olisi häpeäksi, Valdemar?" kysyi Esben, ja hänen äänensä vapisi. "Me emme ole kutsuneet häntä".

"Me saamme hävetä sitä", sanoi Valdemar hiljaa mutta varmasti, "että sallimme hänen sen ottaa".

Huoneessa vallitsi äkkiä äänettömyys.

"Mitä me olisimme voineet tehdä, Valdemar?" kuului äkkiä Karenin ääni huoneen nurkasta. "Sehän myötiin pakkohuutokaupalla, olihan Wrisgaard joutunut konkurssitilaan".

"Hänellä oli helkkarinmoinen pakko myödä se", huusi Esben.

"Meidän olisi pitänyt se ostaa", sanoi Valdemar.

"Emmekö sitten olisi huutaneet!" jatkoi Esben. "Minä huusin äidin puolesta, ja myöskin sinun isäsi huusi — hänen huutonsa oli lähinnä korkein".

"Me huusimme korkeammasta kuin mistä meillä olisi ollut varaa, — Jumala paratkoon", sanoi rouva Grunnet.

"Minä kysyn sinulta, kuka saattoi tietää, että saksalainen tarjoisi meidän ylitsemme?"

Esben sen sanoi.

"Meidän ei olisi pitänyt antaa asian mennä niin pitkälle", sanoi Valdemar. "Meidän olisi pitänyt tukea miestä, niin ettei pakkohuutokauppa olisi ollut välttämätön".

"Tiedätkös", sanoi Esben suuttuen, "sitä miestä olisi ollut yhtä hyödyllistä auttaa, kuin kaataa vettä seulaan. Emmehän voi auttaa jokaista maksukelvotonta miestä veteen hukkumasta".

"Niin, niin", vastasi Valdemar, "olkaamme varoillamme! Säästäkäämme, me eteläjyllantilaiset, kolikoitamme ja tukekaamme toisiamme sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ei yksikään kaistale maata, jonka me saksalaiselle myömme, ole helpolla takaisin voitettavissa".

"No!" sanoi Karen äkkiä pilkallisesti. "Katsokaamme ensin, miten hän tulee toimeen taloineen!"

"Se saksalainen, joka ei osaa viljellä maata tanskalaiseen tapaan, saa niittää minkä hän on kylvänyt". Valdemar sen sanoi. "Ruprecht Jürgens voi lähteä köyhempänä Eteläjyllannista kuin minä hän tuli tänne. Ei siinä ole pahin este meille".

"Missä sitten?" kysyi Esben kiivaasti.

"Jos Preussin valtio tulisi ostajaksi. Se voi vieläkin enemmän koroittaa hintaa, eikä se saata itseään pakkohuutokauppatilaan".

"Ei, ei!"

Esben vaikeni hetkeksi.

"Onko teissä ketään, joka haluaa antaa hänelle neuvoja, jos hän joutuu pulaan?" kysyi hän äkeissään.

"Ei!" kuului lyhyt vastaus.

"No, Jumala häntä sitten auttakoon!" sanoi Esben.

"Ei kukaan voi kieltää häntä käyttämästä silmiään", arveli joku eloväestä. "Näkeehän hän miten me menettelemme".

"Mutta sitä hän ei voi!" huusi Esben. "Saksalainen maanviljelijä on aina umpisokea".

Kaikki olivat hetken aikaa ääneti.

"Onko kukaan nähnyt häntä?" kysyi rouva Grunnet.

"Olen minä", sanoi Valdemar, "minä näin hänet tänä iltana. Tuossa hän on!" huusi hän äkkiä ja viittasi kädellään puutarhaoven ulkopuolelle.

Kaikki nousivat pystyyn ja kerääntyivät ovelle.

Vieras kulki tuolla matalan aitauksen ohi aavistamatta ärtyisiä ja surullisia silmiä, jotka seurasivat häntä.

Ei kukaan tahtonut auttaa häntä allikosta, ei kukaan tahtonut huokaustakaan päästää, jos hän joutuisi perikatoon.

Hän ei ollut heidän miehiään. Hän oli vihollinen, väkivallantekijä. Mitä hän heidän maastansa tahtoi?

Kaikki nostaisivat kätensä häntä vastaan.

Karen seisoi kauimpana toisten takana.

Mutta vieras astui huoletonna ohi ja lauloi:

"Und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan!"

"Enpä tahtoisi olla sen miehen asemessa", sanoi rouva Grunnet.

Hän katsoi mietteissään hänen jälkeensä tämän kulkiessa tietä myöten.

2.

Valdemar Borris ja hänen isänsä olivat kumpikin Preussin kansalaisia ja poika oli asevelvollisuutensakin palvellut kyrassierina Berliinissä.

Olisi ollut parempi Esben Grunnetille, jos juuri hänellä olisi ollut Preussin kansalaisoikeus, ja varsinkin jos hän ei olisi ollut optantin[4] poika, mikä oli vieläkin pahempaa kuin olla itse optantti.

Bismarckin kukistumisen jälkeen oli tosin Caprivin ja Herfurthin aikana koittanut parempi aika, jolloin maasta karkoittaminen oli loppunut. "Yleissaksalainen yhdistys" koetti kiihkeästi vastustaa tätä uutta virtausta, mutta se oli turhaa.

Ne karkoitusmääräykset, jotka olivat säädetyt, kumottiin, ja optantit saivat tilaisuuden ruveta Preussin valtion alamaisiksi. Viisi, jopa kuusituhatta syntyperäistä eteläjyllantilaista sai siten kansalaisoikeuden, etusijassa etevimmät Tanskan alamaiset.

Mutta Grunnet oli silloin jo aikoja ollut kuolleena. Mitä se häntä hänen haudassansa hyödytti? Ja mitä se hänen poikaansa hyödytti?

Oikeudeton! Oikeudeton omassa maassansa, oikeudeton vihollisen maassa! Siedetty, mutta ei koskaan tunnustettu! Ei ainoatakaan paikkaa, johon hän valtio-oikeudellisessa suhteessa olisi voinut päänsä kallistaa!

Ja vieläkin enemmän — koska hän isävainajaltaan perimänsä luonteen vuoksi oli intohimoinen ja kiihkeä, yksi niitä, jotka ennen vanhaan keihään kärjellä olivat valmiit taistelemaan oikeutensa puolesta, yksi niitä, joille vääryys oli kuolemata katkerampi!

Ja sitä paitsi sietää sitä veristä vääryyttä, joka oli tullut Tanskan kansan osaksi aina vuodesta kuusikymmentäneljä! Sietää sitä uskaltamatta hievahtaa paikaltansa, uskaltamatta nostaa päätänsä, koska hänen isänsä ja niin monet eteläjyllantilaiset hänen kanssansa olivat rehellisesti uskoneet kuninkaan ja keisarin vannomaan valaan kolmeyhteisen Jumalan nimessä ja rauhansopimuksen sitovaan velvoitukseen!

Eipä ihme, että se perintö, jonka hänen isänsä oli hänelle jättänyt, tuntui usein melkein sietämättömältä. Jospa hän olisi voinut heittää sen hartioiltansa! Sen sijaan hänen täytyi aamusta iltaan pysyä aisoissa, jottei kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimeenpantava karkoituskäsky ajaisi häntä pois perintömaaltaan ja lapsuudenkodistaan! Ei kestä sitä mies!

Ja millaisia vähäpätöisyyksiä siihen tarvittiin! Siinä jo kyllä, jos oli ollut kapakassa, joulukesteissä tai julkisissa uudenvuodentanssiaisissa.

Niin, jospa hän vain olisi itse ollut niin maltillinen kuin Valdemar Borris! Silloin kaikki olisi käynyt helpommin.

Mutta- nyt! Hyvä Jumala, mitä Tantaluksen tuskia kunniastaan arka tanskalainen sai kestää, sellainen, jonka isä oli Dybbolin luona taistellut elämästä ja kuolemasta vuonna kuusikymmentäneljä ja jonka isoisä oli vuodattanut viimeisen veripisaransa Istedin tappelussa!

Se oli oikeudensolvausta, oikeudentunto, se kärsi sisimmässä pohjukassaan.

Mutta rouva Grunnet oli veljeensä. Luja ja varovainen juutilainen, jonka ei ollut niinkään helppo laskeutua siitä suhteellisesti varmasta asemasta mikä hänen isällään oli Preussin alamaisena ollut, miehensä epävarmaan, suorastaan toivottomaan asemaan optanttina.

Hän tarvitsi koko mielenmalttinsa, uskollisuutensa ja horjumattoman tulevaisuudenluottamuksensa voidakseen ohjata omaa sekä miehensä ja lastensa elämänpurtta kaikkien salakarien ja vaarallisten luotojen ohi.

Ja kuitenkin — melkein helpompi oli ohjata miestä kuin lapsia miehen kuoleman jälkeen.

Kun rouva Grunnet silmäsi Esbenistä Kareniin ja Karenista Esbeniin, niin saattoi hän joskus pudistaa harmaata päätänsä ja sanoa:

"Niin, niin! Teidän isänne äiti oli saarelainen. Kepeä veri kiehahtaa helposti. Mutta me juutilaiset olemme tottuneet törmäyksiin. Me otamme ne levollisesti vastaan".

Ei kuitenkaan aina. Ne juutilaiset, jotka olivat olleet mukana vuonna kuusikymmentäneljä, eivät voineet "ottaa niitä levollisesti vastaan". Monet heistä olivat kuin rauhattoman meren vihaiset aallot, jotka kohisivat vanavedessä — se saattoi riehua ja kuohua vaahtoisana tyrskynä, mutta sen alla kulki voimakas pohjavirta, joka vastustamattomalla voimalla raastoi kaikki mukaansa: väkivallan, vääryyden, valtiolliset ongelmat ja valheet.

Se oli luonto itse, heimon synnynnäinen kansallistunto, joka heräsi uudelleen, uusiva ja uudestisynnyttävä luonto-äiti, joka ei ainoastaan katsonut taaksensa, vaan etupäässä silmäsi eteensä, ja joka oli liitossa nuorison, tulevaisuuden, edistyksen ja elämän kanssa!

Ja siinä Valdemar Borris seisoi etumaisimpana. Hän ei ainoastaan tahtonut hautoa mielessään kärsittyä vääryyttä, ei yksin surra kuolleita, vaan kostaa niitä, niin että itse vääryys tulisi mahdottomaksi!

Hän oli käynyt kansanopistoa kotona kuningaskunnassa, oli koko tietoajanoavalla sielullaan imenyt kaikkea sitä mitä hänelle oli tarjona oman kansansa elämän rikkaasta aarteesta.

Sitä ei Esben Grunnet ollut voinut tehdä, sillä siinä tapauksessa hän olisi tullut karkoitetuksi.

Usean kerran hän ja Karen istuivat kuin kaksi nälkäistä ja kuuntelivat serkun kertomuksia; ahnaasti kokosivat ne murut, jotka karisivat rikkaan pöydältä!

Ja pian tarvittiin kaikkea sitä vastustusvoimaa, jota voitiin aikaansaada.

Lokakuun loppupäivinä v. 1894 kukisti Bismarckin viha Caprivin, ja v. Miquel tuli johtoon.

Nyt alkoi uudestaan vaino tanskalaisuutta vastaan, joka keväällä yhdeksänkymmentäviisi kohosi yli kaikkien rajojen. Samoin kuin kahlekoirat, joita kauan on väkivallalla pidätetty kiinni, raivostuneina syöksähtävät vapauteensa, kun heidät vihdoin päästetään irti, samoin preussilaiset virkamiehet karkasivat eteläjyllantilaisten kimppuun.

Tanskan alamaisten kansalaistuttaminen lakkautettiin, useita luentoyhdistyksiä hajoitettiin, toisia selitettiin valtiollisiksi ja naisia kiellettiin mistään hinnasta ottamasta osaa kokouksiin. Sitä paitsi kiellettiin tanskalaisia laulamasta isänmaallisia laulujaan.

Jokapäiväinen elämä kului sillä välin hiljaista menoansa.

Se oli komea talo, tuo Højemarke! Vanha, hyvin hoidettu talo, johon tarpeen vaatiessa oli rakennettu lisää, ja sellaisenaan se oli kulkenut useammasta sukupolvesta toiseen.

Pitkä, ristikon muotoon rakennettu päärakennus — ulkomuodoltaan puoleksi herraskartano, puoleksi talonpoikaistalo — olkikattoineen ja komeahuippuisine päätyineen (päätykatolla haikaranpesä) kohosi levollisena ja vankkana, punertavan villiviiniköynnöksen koristamana ruusujen, hedelmäpuiden, kastanjien ja heisipuiden keskellä. Sen seinien sisäpuolella oli matalia, mutta suuria ja kauniita huoneita, täynnä tummia, kiiltäväksi kiilloitettuja mahonkikaluja.

Ne olivat empirityylisiä, ja kaikki kapineet soveltuivat toisiinsa, aina levypöydästä alkaen sohvakaappeihin asti ja kiiltäviin messinkiastioihin kyökissä ja ruokasalissa. Kirstun pohjalla oli kallisarvoisia damastikankaita ja arvokkaita hopeakaluja astiakaapissa. Kaikki oli täyteläistä ja kelvollista.

Mutta talon alla oli laajoja, vanhoja, synkkiä luostarikellareita, joissa kerran — Jumala tiesi millä vuosisadalla! — oli ollut suunnattomia viiniastioita.

Kyyhkyslauma — mitä erilaatuisimpia kyyhkyjä — kujersi hirmuisimmassa hopussa, parveili päädyn ympärillä, nautti näköalasta ikkunan yläreunalta ja laskeutui äkkiä puutarhaan keräämään maahan karisseita jyviä.

Haikara — myöhästynyt kuhnuri — heitti päänsä taaksepäin ja kalkutteli nokkaansa.

Hän tahtoi olla rauhassa, hänen täytyi puuttua puheesen, kun pieniväki kotona kävi liian äänekkääksi ja nenäkkääksi.

Olipa sekin laitaa! Ne kävivät istumaan tuuliviirinkin selkään, jonka rouva Grunnet oli antanut pystyttää, "sillä olihan aina hyvä tietää, mistä päin tuuli kävi tässä maassa!"

Ei, enemmän järkeä on sammakkojen kurnutuksessa, kun ne kesäiltana suossa hyppelevät. Sitä puhetta voi ymmärtääkkin.

Mutta suossa vallitsi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Jumala tiesi, mikä heitä vaivasi?

Haikara muutti jalkaa ja ajatteli tarkemmin asiaa. Ehkä olisi parasta että hänkin lähtisi matkaan, niinkuin koko hänen sukunsa, ennenkuin ilma muuttui täällä kovin kylmäksi ja sietämättömäksi?

Se ravisteli itseään, räpytteli siipiään ja vaipui taas mietteihinsä.

"Kurrrrrr!" kujersivat kyyhkyset.

Ne olivat kotona syntyneitä ja ne pysyttelivät kotonaan. Talvellakin heillä oli täällä hyvä ravinto. Täällä oli aina hyvä olla.

Lehmät ammuivat vielä ulkona laitumella ja hevoset hirnuivat pilttuissansa.

Puutarhanpuolinen ovi oli auki, sillä ilma oli herttainen ja silmää kohtasi mieluisa näky: katettu kahvipöytä, leivokset, kööpenhaminalainen porsliini ja spriiliekki tuliastian alla.

Vilahdukselta saattoi nähdä talon palvelevan hengenkin, vanhan Sidsel Kjeldsenin.

Hän oli hyvinkin kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, hän oli tullut rouva Grunnetin anopin mukana kuningaskunnasta, Stevnsistä, oli ollut hänen miehensä lapsentyttönä ja oli seurannut kuin vanha, kallisarvoinen perintökalu uuteen avioliittoon, oli tuudittanut käsivarsillaan sekä Esbeniä että Karenia, ja hän olisi niin mielellään tuuditellut vielä kolmattakin polvea.

Patriarkalliset tavat olivat aina olleet Højemarkessa vallalla mutta Sidsel ei tahtonut suostua siihen mukavaan elämään, jota hänelle rakkaudesta ja kiitollisuudesta tarjottiin.

Hänellä oli aina kova kiire, hän ei voinut koskaan saada kylliksi tehdyksi tässä maailmassa.

"Pian elämä on lopussa", hän sanoi, "ja sitten sitä saa maata nenä pystyssä".

Mutta hyvä Jumala, kylläpä hän jaksoikin olla jalkeilla! Esben laski kerran, että hän kulki vähintäin kaksi peninkulmaa päivässä.

Eikä hän koskaan halunnut lähteä ovea edemmäksi. Hänellä oli kylliksi liikettä sisällä huoneessa! Rouva Grunnet vakuutti, ettei Sidsel kymmeneen vuoteen ollut käynyt puutarhan portista ulkona.

Laihana ja terävänenäisenä, litteärintaisena ja aina kapeassa hameessaan hän kulki paikasta paikkaan ajaen tomurievulla pienintäkin tomuhituista takaa.

Tomu oli hänen perintövihollisensa, melkein yhtä suuri kuin saksalainen.

"Se on ihmiskunnan hävittäjä", hän sanoi. "Emmekö me kaikki lopulta muutu tomuksi? Ei, niinkauan kuin minä jaksan, tahdon minä pitää sen roskan itsestäni erillään!"

"Jos vain saisi kiinni hänet!" nauroi Karen. "Ainoa keino olisi, jos onneksi saisi häntä valkoisen nenäliinankulmasta kiinni, jota hän aina käyttää korvillansa. Jumala tiesi, miksi se hänellä on? Voisi luulla, että hänellä aina olisi korvasärkyä".

"Kiitä Jumalaa siitä, pikku Karen", sanoi Esben. "Ensiksikin se on hyvänä tunnusmerkkinä meille, siinä tapauksessa, että hän eksyisi, jos hän äkkiarvaamatta lähtisi ulos, ja sitä paitsi on hänen laitansa niinkuin entisen miehen. Oli kerran kaljupäinen mies, mutta jos hänellä ei olisi ollut yhtä hiuskarvaa, yhtä ainoaa hiuskarvaa päälaella, niin ei häntä koskaan olisi saatu kiinni, jos ei häntä siitä hiuskarvasta olisi kiinni saatu!"

"Minä tahtoisin tietää", sanoi rouva Grunnet, "missä Karen viipyy? Hän läksi Løgstrupiin katsomaan tuota sairasta vaimoa. Ei siellä minkään olisi pitänyt häntä niin kauan viivyttää".

"No, kyllä hän tulee", sanoi Gyrithe iloisesti ja pistäytyi pihalle, jossa varsahevonen juoksi pyörössä ja Esben seisoi keskellä ja läimähytti pitkää piiskaansa.

Puutarhanpuoleinen huone ulottui poikki koko rakennuksen, niin että siitä saattoi nähdä pihallekin.

Rouva Grunnet hymyili.

"Niin, niin, tyttöseni! Koska sinä uskallat mennä naimisiin optantin pojan kanssa, niin uskallanhan minäkin tietenkin ottaa sinut vastaan. Mutta luja pitää olla sekä pää että sydän, ettei anna nolata itseään enemmän kuin mikä on välttämätöntä".

Piiskanläimäys kuului huoneesen ja hevonen juoksi täyttä ravia. Gyrithe hymyili, niin että hänen terveet, valkoiset hampaansa näkyivät.

"Oi, kuinka hän, Esben, nyt on oma itsensä!" sanoi Gyrithe loistaen ilosta. "Kun hän vain saa hevosen tottelemaan, niin on hän mielissänsä. Tuossa läimäyksessä vasta oli voimaa!"

Rouva Grunnet seurasi hänen katseensa suuntaa.

"Se rauhoittaa häntä", hän sanoi. "Kun hän edes saa läimähyttää piiskaansa! Tiedätkös mitä!" Rouva Grunnet nousi äkkiä pystyyn. "Minun poika parkani on joka päivä melkein samallaisessa mielentilassa, kuin hänen isänsä ennen häntä Dybbolin linnoituksessa vuonna kuusikymmentäneljä, jolloin heidän täytyi antaa ampua itseänsä, saamatta ampua vastaan. Minun pojallani ei ole sitä oikeutta, mikä minun rengilläni ja palvelustytölläni on. Koko minun väkeni, paitsi Sidseliä, on Preussin alamaisia".

"Minä autan häntä siinä, niinkuin sinä autoit miestäsi", huudahti Gyrithe ja syleili rouva Grunnetia. "Kaksin on kuitenkin helpompi kantaa kuin yksin".

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni", sanoi rouva Grunnet, "että sinulla on rohkeutta tulla meidän luoksemme. Se, joka yhtyy optantin perheesen, on suuremmassa määrässä kuin muut eteläjyllantilaiset verrattava pannaan julistettuun".

Molemmat olivat vaiti, He kuuntelivat piiskan iskuja ja hevosen kavioiden kapsetta pihalta.

"Mutta missä Karen viipyy?" sanoi rouva Grunnet.

* * * * *

Niin, missä Karen viipyi?

Varjo oli viime päivinä useasti langennut hänen tiellensä, ja kun hän nyt nopeasti kiiruhti kotiin voittaakseen takaisin myöhästyksensä, — tiesihän hän että äiti odotti Gyritheä kahville, — niin hän juuri ajatteli, miten eivät ihmiset puhuneet mistään muusta kotona, kapakassa, toripäivinä kaupungissa eivätkä teilläkään, kun he käyden tai ajaen kohtasivat toisensa, kuin tuosta talonostosta. "No, oletko sinäkin sen kuullut?" Se oli lähinnä jokaisen mielessä. Ja tuossa oli varjokin taas, tavallista lyhyempänä ja terävämpänä, sillä oli keskipäivän aika.

"Hyvää päivää", hän sanoi ja hyppäsi aitauksen yli.