Part 13

"Minä häpeän, että saatoin epäillä sinua niin ilkeästi. Anna minulle anteeksi, Karen!"

Kyyneleet nousivat Karenin silmiin.

"Te ette edes ilmoittaneet minulle, että te lähtisitte pois. Minä en ollut edes sen arvoinen! Minä tulin kotiin Aabenraasta ja te olitte poissa terveisiäkään minulle lähettämättä. Minä en ansainnut edes vaivaista sanaa!"

Ja vastausta odottamatta hän nousi hitaasti takaisin mäkeä ylös. Joka askel tuotti hänelle tuskaa.

Äkkiä hän seisahtui, kääntyi ja katsahti Itämerta kohden.

Punainen lyhty kiiti eteenpäin ja koneen käynti kuului aina hänen luokseen. Karen kuunteli sitä siksi kuin se lakkasi ja kaikki hiljeni.

Viimeiseksi hävisi lyhtykin ja hänen ympärillään vallitsi vain pimeys ja äänettömyys.

18.

"Mutta kukahan lie Grunnetilaiset ilmiantanut?" tiedusteltiin miehestä mieheen. "Jürgenskö ehkä? Joka tapauksessa hän olisi vaimoltaan voinut saada tietoa asiasta!"

Karen tunsi että häntä epäiltiin, vaikk'ei kukaan sitä hänelle sanonutkaan. Epäilys liikkui hiljaa kissankäpälillä ilmassa hänen ympärillään.

"Kuinka hirveän pitkiä puheita tuo neiti pitää santarmin kanssa", sanoi Klaus eräänä päivänä.

Salamana hänelle äkkiä iski: neiti Liliendal se oli, joka hiipi puutarhassa sinä iltana, jolloin rouva Grunnet oli tullut puhumaan Esbenistä ja Gyrithestä.

Mitä hän saattoi tehdä puutarhassa niin myöhään? Mitä asiata hänellä sinne oli? Hengittää raitista ilmaa sellaisessa sumussa, oli toki mahdotonta ja santarmihan oli tullut ratsain.

Karen ei uskonut korviansa. Hän kalpeni ja jalat vapisivat hänen allansa.

"Mitä sinä sanot, Klaus?" kysyi hän.

"Minä sanon, että hän on petturi, suuri petturi, kunniani kautta", vastasi Klaus. "Eräänä iltana kuuli Jens hänen sanovan santarmille, he seisoivat tuossa lipun luona — että Højemarkessa oli vanha palvelija kuningaskunnasta, Sidsel Kjeldsen, eikä hän voinut käsittää, miten tuon palvelijan annettiin olla talossa, sillä koko Grunnetin perhe oli kerrassaan kansalliskiihkoinen. Ja niin totta kuin minä seison tässä, niin on hän myös syypää nuorten Grunnetilaisten karkoittamiseen ja siihen, että santarmi vielä tänäkin päivänä heitä ajaa takaa."

Karen ei kuullut sen enempää. Hän laski pois mitä hänellä kädessä oli ja vihan kuuman veren kohistessa hänen korvissansa hän kiiruhti vierashuoneesen.

Siellä "me hienot" makasi vuoteella, löyhötteli papukaijanviuhkallansa ja raappi koiraansa.

"Minä pyytäisin teitä heti kokoamaan tavaranne", sanoi hän niin levollisesti kuin hän saattoi, vaikka hänen äänensä vapisikin vihasta. "Tunnin kuluttua ovat vaunut valjaissa ja vievät teidät päiväjunalle. Minä en tahdo teiltä rahaa, en ainoata pfennigiä. Kuuletteko, minä en halua yhtä ainoaa pfennigiäkään!"

"Jumala varjelkoon, oletteko te tullut hulluksi?" huusi neiti ja karkasi sellaisella kyydillä ylös vuoteesta, että koira pelästyksissään vieri pää edellä lattialle.

"Minä halveksin teitä liian syvästi, että viitsisin riidellä teidän kanssanne", vastasi Karen. "Siksi minä olen liian hyvä. Mutta tanskalainen nainen, joka on voinut pettää omia kansalaisiaan, ei ansaitse säälimistä."

"No, te ajatte minut ehkä ulos ovesta!" huusi neiti ja lakaisi heinäsirkanvärisellä laahuksellansa ympäriinsä ja kahisteli ja säteili kuin kuoriaiseläin.

"Niinkuin haluatte! Minä tiedän vain, että te olisitte karkoitettava kansanne joukosta. Oi Sidsel! Rakas, vanha Sidsel! Ja Esben! Ja Gyrithe!" Sillä nyt Karen ei voinut enää hillitä itseänsä; suru vei voiton hänestä. Hän kiiruhti ulos peittääkseen nyyhkytystään ja käskeäksensä valjastamaan.

Mutta neiti oli vimmoissansa ja heilutteli häntäänsä ja polki korkeilla, suipoilla koroillansa lattiaa ja viskeli kaikki tavaransa sekaisin matkalaukkuun. Koira puolestansa haukkui, helisytti pieniä tiukujaan ja haukkoi neiden rannerenkaan helyjä.

Olipa sekin melua.

"Me hienot" ei tahtonut syödä mitään. Maa poltti hänen jalkojansa, hän unohti antaa juomarahoja, ja hän ravisti tomun jaloistansa, koska he eivät osanneet antaa arvoa hänen erinomaiselle avustukselleen ja osoittautuivat mahdottomiksi vastaanottamaan "europpalaista sivistystä."

Ja niin hän nousi vaunuihin tuolin avulla ja rehenteli korkealla ilmassa kaikessa komeudessaan ja ihanuudessaan, se on tulipunaisessa puvussansa ja kaikkine kivihiilihelminensä.

Egtvedin eläimet tahtoivat myös sanoa hänelle jäähyväisensä ja kiitoksensa viimeisestä ja sillä perustuksella siat röhkivät, vasikka pisti päänsä ulos ja haisteli, ja kalkkunakukko, heltta tulipunaisenaan rähisi ja levittäen siipiänsä pyörähteli kuin pyörä.

"Herrainen aika, eihän tuo inhoittava eläin vain hypänne vaunuihin!" huusi neiti.

Isäntärenki Klaus ei ollut koskaan niin hyvällä mielellä kyydittänyt ketään talosta kuin neittä tänään.

Hän nauroi partaansa ja läimähytti piiskaansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "menkää matkoihinne!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin kamelikurjen höyhenten heiluessa ja koira seisoi neidin sylissä ja haukkui vimmatusti heitä kaikkia.

"Tuo halli voisi pitää suunsa kiinni, muuten hevoset voivat helposti pillastua", sanoi Klaus.

"Herrainen aika! Älä vain ohjaksia hellitä, ihminen!" vingahti neiti peloissaan ja tarttui molemmin käsin kiinni istuimeen.

Mutta karjanhoitaja Jens seisoi ilkkuen tallin ovella, nyökkäsi päätään ja huusi hänen jälkeensä:

"Onnea matkalle! Onnea matkalle!"

Mutta tuskin "me hienot" oli kadonnut näkösältä, kun Karen meni vieraskamariin ja avasi kaikki ikkunat tuuloittaakseen hänen jälkeensä.

Patshulin väkevä haju tunkeutui koko taloon ja ällötti häntä.

19.

Jürgens tuli kotiin ja Karen kertoi hänelle neiti Liliendalista ja Sidselistä, — hän ei maininnut mitään Esbenistä ja Gyrithestä —, niin hän tapansa mukaan ei vastannut mitään, sytytti vain piippunsa.

Hän näytti aivan riutumassa olevalta ihmiseltä.

Myöhemmin illalla kun hän istui savun ja höyryn keskellä ja joi oluttansa, teki hän lujan päätöksen ja sanoi:

"Minä teen pienen matkan kotiin, Rheingauhun."

"Niin, tee se!" huudahti Karen. "Se tekee sinulle hyvää. Kyllä minä hoidan taloa sillä välin."

No, senhän Karen muulloinkin teki, vaikka Jürgens oli kotonakin, niin ettei siinä suhteessa mitään estettä ollut.

Mutta tuskin Jürgens oli tehnyt tämän päätöksen, niin hän ikäänkuin nuortui ja tuli iloiseksi kuin lapsi, joka pääsee kotiinsa lupa-aikaa viettämään.

"Lorelei vetää sinua puoleensa", sanoi Karen ja suuteli häntä, sillä hänellä oli sääli miestänsä.

Itse hän parhaiten tiesi, mitä koti-ikävä oli, ja kuinka valtava tuo tunne olikaan vieraassa maassa!

Jo aikoja sitten oli Karen huomannut, ettei Jürgens viihtynyt täällä, mutta minkä hän sille taisi, että Jürgens, joka oli saksalainen, oli tullut voitettuun maahan? Itse hän oli sen tahtonut.

Mihin vapaaehtoisesti on ryhtynyt, se ei ole pakkoa. Ja kun hän nai maan tyttären, niin olihan hän myös velvoitettu maahan jäämään.

Senpätähden pari päivää myöhemmin Karen kaihomielellä sanoi hänelle jäähyväiset rautatienasemalla.

Jürgens ei saanut rauhaa ennenkuin hän pääsi lähtemään. Näkymätön voima pakoitti häntä; hän luki tunnit ja minuutit ennen lähtöä.

Jürgens otti Kain syliinsä, suuteli häntä ja hypähti vaunuun.

"Wenn die Schwalben heimwärts ziehn!"

Kun pääskyt palajaa!

lauloi hän riemuiten junan lähtiessä liikkeelle ja viittasi kädellään vaunun ikkunasta.

"Am Rhein! Am Rhein!"

Ruprecht Jürgens parka! Vieraana hän oli tullut, vieraana hän läksi. Hän ei jättänyt tyhjää sijaa jälkeensä, jota ei olisi voitu täyttää.

Mikä täällä oli tapahtunut, oli satunnaista, ikäänkuin elämällä olisi ollut kiire.

Karenia tämä matka ei erityisesti liikuttanut, vähän ajan perästä Jürgens palaisi takaisin ja paljoa tärkeämmät asiat täyttivät koko hänen sielunsa. Jürgens oli poissa ennenkuin Karen sitä oikein käsittikään.

Ainoa, mitä hän sen johdosta teki, oli se, että hän otti Saksan keisarin ja keisarinnan kuvat alas ja asetti ne vasten seinää.

Jos joku tai jokin olisi tarttunut häneen ja sanonut:

"Seis! Odota hetken aikaa ja mieti mitä teet, sillä tämä on käännekohta elämässäsi!" niin hän ei olisi uskonut sitä.

Vielä vähemmän hän olisi uskonut, jos olisi sanottu:

"Uusi aamurusko on koittava. Se ennustaa uutta päivää."

Sillävälin oli parin kuukauden kuluessa karkoitettu 305 ihmistä, niistä 149 miestä, 82 naista ja 74 lasta.

Eräänä päivänä kuului kolkutus ovelle ja karjanhoitaja Jens astui sisään pyhävaatteissaan.

Hänen kasvonsa kiilsivät pesun jäljeltä ja hän kumarsi parhaimpansa mukaan, sillä hän oli kohtelias tavoiltansa.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi. "Minä pyytäisin nyt heti päästä vapaaksi palveluksesta, sillä minä tahtoisin sangen vastenmielisesti, että santarmi —"

"Tulisi karkoittamaan sinua?" puuttui Karen puheesen.

"Ei, suokaa anteeksi! Sitä minä en tarkoittanut. Päinvastoin minä pelkään, että hän helposti unohtaa minut."

"No, sitä minä en käsitä. Sinä tahdot siis vapaaehtoisesti ennättää ennen häntä ja heti lähteä pois Eteläjyllannista?"

"Suokaa anteeksi. En minä oikein sitäkään tarkoittanut. En tosiaankaan, en; mutta minä voin heti saada paikan Frandsenin luona krouvissa, ja sieltä minä varmaan tiedän pian tulevani karkoitetuksi. Sillä minä hyvin vastenmielisesti lähden yli rajan, ilman että santarmilla on siitä vähän vaivaa. Eikä hän nukkumalla saa päästä tarkoitustensa perille."

Polttava puna kohosi Karenin kasvoille. Syntyi kiusallinen äänettömyys.

Jens rykäisi ja muutti ensin yhtä, sitten toista jalkaansa.

"Lähteekö Bodil Hansen myöskin?" kysyi Karen.

Karjanhoitajan suu vetäytyi leveään hymyyn.

"Ei millään tavalla", sanoi hän. "Hän se kyllä on varma! Yhdeksän päivää sitten hän meni kihloihin Klausin kanssa. Ja kun rakkaus vain on kysymyksessä, niin hitto vieköön naisihmiset. Onneksi sulhanen on tanskalainen, eikä saksalainen."

Hän katui heti, mitä hän oli sanonut, sillä hän oli kelpo poika. Miksi sitä hänen aina pitikin puhua päänsä poikki!

Karen ei vastannut mitään. Ääneti hän maksoi hänelle loput hänen palkastansa. Ei ollut hauska hävetä omien palvelijoidensa edessä.

"Hyvästi, Jens", hän sanoi ja ojensi hänelle kätensä. "Kiitos siitä ajasta, jonka me yhdessä olemme olleet. Sinä olet ollut kelpo ja luotettava mies."

Ja sitten Jens läksi tehden epätoivoisia yrityksiä näyttäytyäkseen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Se oli kuitenkin vaikeampaa kuin mitä olin uskonut", sanoi hän meijerskalle. "Toisen ihmisen loukkaaminen on hiukan arveluttava asia."

Mutta minne Jürgens oli joutunut? Karen ei saanut häneltä kirjeitä, eikä häntä kuulunutkaan, vaikka hänen oli määrä olla viimeistään joulukuun kahdentenakolmatta päivänä kotona.

Joulukiireet menivät tavallista menoaan. Saksan keisari ja keisarinna olivat päässeet entisille paikoillensa, Karen oli kirjoittanut muutaman kirjeen sillä osoitteella, jonka Jürgens oli hänelle ilmoittanut, mutta Jürgensiä ei vaan kuulunut. Eikä ainoatakaan sanaa häneltä saapunut.

Kuinka kummallista kuitenkin on odottaa ihmistä, joka ei koskaan tule. Jürgens oli ikäänkuin vaipunut suureen, äkilliseen hiljaisuuteen, niinkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassakaan, tai niinkuin unhoituksen meri olisi nielaissut hänet ja haudannut hänet helmaansa.

Rouva Grunnet tosin ihmetteli, ettei Jürgens palannut takaisin, mutta hän ei kysynyt mitään, kun ei Karen itse mitään sanonut.

Joulu lähestyi nopein askelin, — mutta Jürgensiä ei kuulunut ja Karen kulki kuin syvässä unessa, josta hänen kerran kuitenkin täytyi herätä.

Joulukellot jo kajahtelivat ja Madsen soitti joulun tulleeksi.

"Iloista joulua! Hyvää joulua!" ne lauloivat yli koko pitäjän.

Sinipunertava taivaan ruskotus ennusti lunta ja heitti salaperäisen loisteen huurteenpeittämille maille ja kimmeltäville pensaille ja puille.

Itämerenkin kohina oli tänä iltana hiljentynyt. Eikä myrskyämiseen mitään syytä ollutkaan, sillä maatuuli, joka viimepäivinä oli raivonnut, oli asettunut levolle.

Kaikkialla oli hiljaista; kellot vain soivat. Olisipa voinut luulla, että kaikki ihmiset ja eläimet pidättivät hengitystään ja kuuntelivat kellojen helinää.

"Rauha maassa! Ja ihmisille hyvä tahto!"

Niin, kaunista rauhaa preussilaiset tosiaankin soivat eteläjuutilaisille! Ja kuinka paljon todella saattoi kansallisuuksien välillä puhua hyvästä tahdosta, siitä Preussin hallitus ja Saksan kansa saa vastata omientuntojensa edessä.

"Kaikkialla Pohjolassa, Gedseristä Nordkapiin, Pohjanmerestä ja Suomenlahdesta Atlantin valtamereen ja Pohjanmereen asti, olivat slesvigiläisten karkoitukset sekoittaneet katkeruutta ja surua jouluiloon." [Ylikirjastonhoitaja Drolsum Kristianiassa.]

Karen seisoi yksin ja koristi joulukuusta Kaille, joka nukkui makeasti päiväuntaan ja uneksi joulukynttilöistä ja joululahjoista.

Rouva Grunnet vietti juhla-aattoa hiljaisessa surussa yhdessä rouva Borriksen ja Valdemarin kanssa Borrisgaardissa.

Karen tiesi sen. Äidin ja tädin lahjat olivat aikoja sitten saapuneet.

Mutta kun hän raskain mielin viimeisteli joulukuusta, laskeutui lumi tiheään ja äänettömästi maahan, peitti kaikki vaippaansa ja vaimensi joka ainoan askeleen äänen. Ei yhtäkään askelta kuulunut, ja kuitenkin ne nopeasti ja varmasti lähenivät ja eräs kulkija puheli itsekseen tietä astuessansa.

Kolkutettiin ovelle ja ulkona porstuassa seisoi vanha postinkuljettaja Keldet, joka tavallistakin enemmän oli joulutontun näköinen, sillä hän oli ylt’yleensä lumessa ja hiukset ja parta huurteessa.

Häneltä ei puuttunut muuta kuin punainen lakki ja punaiset sukat ollakseen täysi tonttu.

"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi hän pudistaen lumen päältään, jolloin hän vieläkin enemmän näytti villakoiralta. "Tässä olisi kirje Saksasta."

"Vihdoinkin!" ajatteli Karen, "olipa siihen jo aika!"

Hän pani kirjeen pöydälle lähemmin sitä tarkastamatta.

"Nyt teidän pitää saada jouluryyppy ja kakkua, Keldet", huudahti hän.

"Ei, paljon kiitoksia, pikku rouva! Parasta on olla sitä ottamatta. Jos minä joka paikassa, jonne tänä iltana tulen, ottaisin ryypyn, niin enpä tahtoisi olla vanha Keldet. Silloin saisin maata ojassa tänä yönä. Eipä siltä, olisihan se hyvä vuode, sillä lumi antaa meille yltäkyllin aluksia, pikku rouva! Hyvää joulua, rouva! Iloista joulua!"

Ja vanha Keldet tepasteli taaskin tiehensä ja hyräili iloisesti:

"Iloinen joulu! Ihana joulu! Taivahilta soi enkelilaulu."

Mutta sitten hän rupesi uudestaan itsekseen puhelemaan:

"Piru vieköön nuo roistot! Nyt Madsen on tietysti saanut eronsa harmaalla paperilla. Nyt hän kai soittaa viimeistä kertaa eläissänsä joulukelloja. Hyvä Jumala, kuinka heidän kaltaistansa se on! He ansaitsisivat hirttonuoran!"

Vihdoin Karen avasi kirjeen vitkastellen, ja eräs hänen miehensä lapsuudenystävä ilmoitti hänelle — hänen nimensä oli Fritz Bodenstedt — että Ruprecht Jürgens oli hukkunut Rein-virtaan.

Vene oli kaatunut lähellä St. Goaria joulukuun kahdeksantenatoista päivänä.

Mukaan liitetty kirje oli saman päivän aamuna kirjoitettu, mutta sitä ei ollut lähetetty ennen onnettomuudentapausta.

"Rakas vaimoni!

Es thut mir herzlich leid [Olen kovin pahoillani], etten voi viipyä täällä kauemmin. Täällä on niin reizend [ihastuttavaa] ja wunderschön [ihanaa]. Kahdeksan päivän kuluttua minun täytynee palata takaisin tuohon pesään; Ach du lieber Gott [Oi sinä hyvä Jumala], pitääkö minun tulla takaisin kaikkeen kiistaan ja toraan! Minä olen rauhan mies. Mutta siitä on loppu tehtävä. Minä tahdon olla herra talossani, ja olen jo löytänyt halukkaan ostajan talolle. Minä tahdon palata Rheingauhun, ja sitten sinä ja Kai saatte elää Rheingaussa in prachtvoller Herrlichkeit [erinomaisessa ihanuudessa]. Suutele Kaita! Er ist mein Sohn! [Hän on minun poikani!] Älä unhota sitä niemals [koskaan].

Dein Gatte. [Sinun puolisosi.]

_Ruprecht Jürgens_.

Minä kirjoitan tanskaa huonommin, kuin minä puhuin. Ja nyt minä puhunkin vain saksaa joka päivä. Minä olen fremd [vieras] Schleswigissä. Dein Volk ist nicht mein Volk! [Sinun kansasi ei ole minun kansani!!

Ich bin am Rhein geboren. Am Rhein werde ich sterben! [Minä olen Reinin varrella syntynyt. Reinin varrella kuolenkin!]

In dem Namen Gottes!" [Jumalan nimessä!]

VIITESELITYKSET:

[1] "Vanha elonkorjuutapa, että _käytiin lehtikaalin kimppuun_." Tällä tarkoitetaan, kirjan tekijän suosiollista ilmoitusta myöten, erästä ikivanhaa eteläjyllantilaista pilatapaa, joka on nykyään melkein kokonaan kadonnut, ja jonka varsinaista alkuperää ei tunneta. Kun elonkorjuu oli lopetettu, oli näet tapana, että väki kiiruhti kotiin ja rupesi puutarhassa viikatteella niittämään ja sitomaan emännän lehtikaaleja. Niinpian kuin emäntä toi niittomiehille kestitystä, niin he keskeyttivät työnsä ja jättivät kaalin rauhaan. Mutta koska emäntä aina edeltäpäin saattoi arvata asian, niin ei koskaan monta kaalinpäätä kaatunut.

[2] _Atterdag_ = jälleen päivä, uusi päivä.

[3] _Kotisaksalaisiksi_ sanotaan saksalaistuneita tai saksalaismielisiä tanskalaisia Eteläjyllannissa.

[4] _Optsionioikeudeksi_ nimitetään sitä oikeutta, mikä jonkun maa-alueen luovuttamisessa myönnetään asukkaille, että he saavat valita entisen tai uuden hallituksen alamaisuuden välillä. Niitä, jotka ovat käyttäneet tätä oikeuttaan, sanotaan _optanteiksi_, tässä tapauksessa, siis niitä, jotka Wienin rauhan sopimuksen nojalla ovat valinneet Tanskan alamaisuuden, eivätkä ruvenneet Preussin alamaisiksi, mutta kuitenkin ovat jääneet Preussin alueelle, entisille kotipaikoilleen. Optanteille ja heidän lapsillensa, jotka jälkimäiset siis eivät oikeastaan ole kummankaan valtakunnan alamaisia, ei Preussin hallitus yleensä ole ollut taipuvainen myöntämään kansallisoikeutta, vaikka he sitä olisivat halunneetkin.

[5] _Risen Kaarle ja Rigmor_ ovat henkilöitä Bernhard Sev. Ingemanin romaanissa Valdemar Seier. Samassa romaanissa esiintyy myös marski Albrecht = Orlamimden kreivi.

[6] _Liituvuoren kuningas_, tanskaksi Klintekongen, on yliluonnollinen olento, jonka oletetaan asuvan Liituvuoressa. Stevnsin Liituvuoret, jotka äkkijyrkkinä kohoavat meren helmasta, ovat kuoreltaan kovempaa, sisästään pehmeämpää ainetta, ja kun aaltojen hyrskyt lyövät sen kylkiä vasten, vierii pehmeämpi aine alas mereen, mutta kuori jää paikoilleen muodostaen rotkoja ja luolia.

[7] _Hagbart_ on pääsankari vanhemmissa tanskalaisissa kuningassaduissa ja _Signe_ hänen lemmittynsä.

[8] _Tovelil_ kuningas Valdemarin lemmitty.

[9] "Ei jalka nopsana noussutkaan" on peräisin C. Hostrupin runosta "Helt tungt han efter sig Foden drog."

[10] Herman Vilhelm Bissenin tekemä kuvapatsas "_Landsoldaten_" = nostosotilas Fredericiassa, joka paljastettiin 6 p. heinäk. 1858.

[11] _Maaneuvos_ = piirikunnan hallinnon esimies.

[12] _Uutisasutusyhdistys_ = yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää saksalaisten siirtymistä tanskalaiselle alueelle Eteläjyllantiin. "_Uutisasukkailla_" tarkoitetaan tanskalaiselle alueelle siirtyneitä saksalaisia.

[13] _Lippe-Detmoldelaiset_ ovat saksalaisia tiilityömiehiä.

[14] "_O Hannemann_" on saksalainen pilkkalaulu tanskalaisista (luultavasti sanasta han = hän).

[15] "Sepän mestaaminen leipurin asemesta" tai "leipurin mestaaminen sepän asemesta" ('at rette Smed for Bager', 'for Smed at rette Bager') on tanskalainen sananparsi. Tapahtuma, johon sananparsi perustuu on aiheena J.H. Wesselin runossa "Smeden og Bageren", joka kuvaa, miten leipuri mestattiin rikoksentehneen sepän asemesta, sentähden että paikkakunnalla oli kaksi leipuria, mutta ainoastaan yksi seppä.

[16] _Optsioni_ = valinta, katso selitystä [4].