Part 12

"Mutta minä en ole optantti", sanoi Esben, "enkä minä myöskään, Jumala paratkoon, ole niitä optanttien lapsia noiden kuuden vuoden määrääjältä, joilla on isiensä oikeus saada jäädä maahan. Minut he voivat yhtä helposti ajaa ulos kuin Hektorinkin!"

Sen enempää ei siitä puhuttu, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus. Kuukausien, jopa vuosienkin kuluessa he olivat valmistuneet tähän iskuun, mutta kun se vihdoin osui heihin, niin he kuitenkin joutuivat tuperruksiin.

Gyrithe hiipi rouva Grunnetin luo ja painoi päänsä hänen olkapäätänsä vasten.

"Niin, niin, Gyrithe", sanoi rouva Grunnet. "Sanoinhan sinulle, että sillä, joka aikoo naimisiin optantin pojan kanssa, hänellä täytyy olla luja sydän."

He olivat saaneet karkoituskäskyn.

Siitä tuomiosta ei voinut vedota, vaikka se yhdellä iskulla olisi eroittanut heidät kaikesta, mikä heille oli rakasta, vaikka se olisi kuolemaan tuominnut kaiken, minkä he tulevaisuudelta olivat odottaneet.

He istuivat hiljaksensa. He etsivät suojaa toisistansa, mutta monta sanaa he eivät vaihtaneet, kodin "monet kellot" vain kajahtelivat.

Tuota maaperään piintynyttä rakkautta, tuota turvallista tunnetta, joka sanoo: "tämä maaperä on meidän", tässä pitäjässä, tällä tilalla meidän koko sukumme, polvi polvelta on syntynyt ja kasvanut, tässä talossa se on rakastanut, elänyt, kärsinyt ja surrut, täällä he kaikki ovat kuolleet, joka nurkasta muistot puhuvat, joka kivi, joka puu on kasvanut kiinni meidän sydämiimme, joka esineellä on tarunsa, tuota tunnetta kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää.

Ei ainakaan kööpenhaminalainen sitä käsitä, tuo mustalaisluonne, jonka mielestä muutto on vain mieluisa vaihtelu.

Mutta täällä muutto tarkoitti riuhtautumista irti juurineen, niin että hermot ja lihakset vavahtivat. Tuollaisen uudesti-istutuksen seurauksena saattoi olla sisällinen verenvuoto.

Onneksi hehkuva vihan tunne oli niin voimakas, että se piti heitä pystyssä! Onneksi oikeudenloukkaus oli niin suunnaton, että se kuivasi surunkyyneleet heidän silmistänsä!

"Minä sähköitän Karenille", sanoi rouva Grunnet. "Hän on Aabenraassa. Täytyyhän hänen saada se tietää."

"Hän ei _saa_ sitä tietää", huudahti Esben. "Hän ei ansaitse sitä! Sinä olet antanut hänelle anteeksi, Gyrithe on sen ehkä myöskin tehnyt, kuka noita naisia ymmärtää! Mutta minä en koskaan anna hänelle anteeksi! En koskaan! Jürgens ilmiantoi Sidselin, ja Jürgens on antanut meidätkin ilmi!"

Kaikki kävi äänettömästi ja hiljaa. Valdemar ja rouva Borris tulivat heti paikalle ja jäivät uskollisesti heidän luoksensa viimeiseen hetkeen asti.

Naapurit ja ystävät saapuivat; kaikki olisivat auttaneet kuormaa kantamaan, jos se vain olisi käynyt päinsä.

"Ainoa hyvä tästä on se, että Sidsel nyt voi tulla meidän luoksemme", sanoi Gyrithe.

Hänen sylissään olivat viimeiset Højemarken puutarhan kukat.

Jäähyväishetkenä seisoi rouva Grunnet asemasillalla, tietämättä miten hän sinne oli joutunut.

"Minä olen kuin Job", mutisi hän. "Minä olen kuin se, jolta kaikki lapset ovat riistetyt."

Esben puristi molemmin käsin lujasti hänen kättänsä.

"Äiti!" sanoi hän. "Äiti!"

Mutta kun junan raikuva vihellys viilsi ilmaa, pääsi Esbenin intohimoinen luonne valloillensa.

Hän nosti vaistomaisesti kättänsä ja huusi:

"Kirottu olkoon hän, joka riistää pojan äitinsä talosta!"

"Älä kiroa", sanoi rouva Grunnet. "Minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra."

Kun Gyrithe ja Esben vaununikkunasta koettivat saada viimeisen vilahduksen rouva Grunnetista, rouva Borriksesta ja Valdemarista, eivät he nähneet enää muuta kuin heidän viittaavat kätensä ja paljastetut päänsä.

Se oli viimeinen vilahdus kaikesta siitä, mihin sydän ja sielu oli kiintynyt!

Jos ero on vapaaehtoinen, niin se muuttaa aivan koko asian, vaikka silloinkin on alistuttava katkeraan kohtaloon.

Mitäpä sitten kun väkivallantekijän käskyä on seurattava!

"Hektor! Hektor!" huusi Gyrithe, sillä koira juoksi kilpaa junan kanssa. "Tuossa on Højemarke, Esben! Tuossa on Højemarke! Oi Esben! Esben!"

Ei kuulunut muuta kuin syvä valitus.

Se oli Esbenin voihkava ääni. Hän oli peittänyt kasvot käsiinsä.

Mutta kun Karen palasi kotiin Aabenraasta, olivat Esben ja Gyrithe poissa.

17.

Syvä alakuloisuus oli vallannut Karenin.

Jos hän edes olisi voinut heittäytyä maahan ja itkeä itsensä väsyksiin!

Mutta hänen täytyi alati hillitä kyyneleensä, vaikka ne olisivat polttaneetkin hänen silmänsä.

Kuinka omituista! Ensimäiselle surulle sielu on niin herkkä. Se kirvelee kuin terävät nuppineulanpistokset, ja sitä antautuu siihen kokonaan. On niin tottumaton suruun ja täytyy oppia sitä kestämään.

Sellainen oli suru Sidselin tähden. Se oli sietämätöntä. Mutta sitten tuli kymmentä vertaa suurempi ja vaikeampi suru: eno Borriksen poislähtö heidän luotansa hänen ollessaan vielä parhaassa miehuuden iässänsä.

Se vaikutti kuin kova, kumea isku. Karen joutui tuperruksiinsa ja oli sortua sen alle. Mutta kun tämäkin tuli vielä lisäksi, Esbenin ja Gyrithen karkoitus, niin hän oli aivan tylsistynyt eikä vironnut siitä.

Mitä pahempi, sitä parempi! Hän taisteli turhaan ravistaakseen painostavan tylsyyden hartioiltaan; se oli kuitenkin häntä voimakkaampi. Vain tuntuva kivun tunne olisi voinut lievitystä tuottaa. Rouva Grunnet tuli eräänä iltana Karenin luo. "Tule puutarhaan minun kanssani", sanoi hän hiljaa. "Siellä ei kukaan voi meitä kuulla."

Karen seurasi ihmeissään äitiään ja sulki puutarhanportin visusti jälkeensä.

Länsijuutilainen laulaa:

"Valkeana meri ja mustana maa — silloin talvea kauan et vartoa saa."

Tiheä sumu kietoutui joka paikkaan ja muutti kaikki esineet häilyviksi, epämääräisiksi ja luonnottomiksi.

Kuukin oli suruharsossa ja sen valo oli kellertävä ja kalpea.

Puut olivat kosteat ja lehdettömät oksat ojentautuivat mustina ja aaveentapaisina näkymättömistä rungoistaan.

"Mistä on kysymys, äiti?" sanoi Karen.

"Minä tahdoin vain sanoa sinulle, että vanha Frandsen on äkkiä sairastunut. Hän on jo vanha mies, eikä kukaan ole elämästään varma, — ja Esben ja Gyrithe ovat tulleet rajan toiselta puolelta häntä katsomaan."

"Äiti!" huudahti Karen hengästyneenä.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa! He ikävöivät niin äärettömästi kotiin. Voithan sinä käsittää sitä! Mutta jos nyt sattuisi jotakin ikävää, jos vakooja pääsisi heidän jäljillensä, niin meidän täytyy koettaa piiloittaa heidät kunnes pääsevät laivaan. Sillä rautatieasemaa vartioidaan yötä päivää. Ensin tullaan Højemarkeen, sitten vasta Egtvediin. Te asutte laivasiltaa lähinnä."

Rouva Grunnet vaikeni.

"Mutta se on suuri salaisuus, Karen." Hän katsoi tuskallisesti tyttäreen, ikäänkuin hän samassa olisi katunut, mitä hän sanoi.

Ja tuossa katseessa Karen huomasi äänettömän, hirveän kysymyksen:

"Ethän sinä vain anna heitä ilmi?"

Karen seisoi hiljaa ja puristi kätensä sydäntä vasten. Tuosta vaistomaisesta liikkeestä ja kuolonkalpeista kasvoista, jotka olivat äitiin kääntyneet, rouva Grunnet näki parhaiten, kuinka syvästi hän oli tytärtään loukannut.

Tikarinpisto ei olisi ollut pahempi.

"Pettääkkö Esbeniä ja Gyritheä!" huusi hän.

"Voisimmeko tehdä sitä miehesi tietämättä? Sitä minä tarkoitin."

Sillä hänen äidinsydämensä vuosi verta.

"Voimme", vastasi Karen.

Hän puhui tiedottomasti kuin unissakävijä, tai niinkuin hän olisi kuullut äänensä jostain kaukaa.

"Sen _täytyy_ käydä päinsä", ja hän puri hampaansa kovasti yhteen.

"Mitähän tuo oli?" keskeytti hän äkkiä omaa puhettansa ja pysähtyi yhdellä nykäyksellä.

"Kuulitko jotakin?" kysyi rouva Grunnet ja tarttui häntä käsivarteen kiinni.

"Kuulin, jotakin tuolta sumun seasta."

"Lehdet ne kahisivat."

"Ei, lehtiä ne eivät olleet. Puissa on tuskin ainoatakaan lehteä ja pudonneet lehdet eivät liikahda, jollei joku niissä kahlaa."

Karen astui nopeammin ja rouva Grunnet seurasi häntä. Käsittämätön levottomuus valtasi hänet, samoinkuin Kareninkin.

Äkkiä he seisoivat ylhäällä kummulla ja katselivat yli seudun.

Ylt’ympärillä oli hiljaista ja surunsekaista. Vain yksinäiset tulet tuikkivat taloista sumun läpi, joka virtaili mereltä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes koiran haukuntaakaan. Sumu ehkäisi kaiken melun, kosteus vain tippui alas oksilta.

Mutta äkkiä kajahti sumutorven ääni Itämereltä.

"Mikä se on?" kysyi Karen taaskin ja osoitti mäkeä oikealla kädellä, jossa jotakin, mitä se sitten lienee ollutkaan, oli alallansa, paikaltaan liikahtamatta.

"Se on santarmi", sanoi rouva Grunnet.

Aivan oikein, santarmi se oli, hevosen selässä, huippulakki päässä ja miekka vyöllä.

Sumu laajensi rajapiirteitä aivan luonnottoman suuriksi. Vasta sitten kun olento alkoi liikkua paikaltaan ja hitaasti ratsastaa alas mäkeä, saattoivat he vasta oikein nähdä, mikä se oli.

Hevosen kavioiden kapsekin kuului niin hiljaisesti, ikäänkuin sen kaviot olisivat olleet villaiset, tai jos hevonenkin olisi käynyt sukkajalassa.

"Se, joka pimeään piiloutuu, tekee myös pimeyden tekoja", sanoi rouva Grunnet heidän astuessaan kummulta alas.

Taaskin lehdettömissä pensaissa rasahteli ja Karen säikähti.

"Lintu se vain pyrähti lentoon", lohdutteli äiti.

"Ei, se oli ihminen", väitti Karen. "Joka tapauksessa täällä on joku ollut; minä tunnen sen ilmassa."

Levottomin mielin he menivät molemmat sisään.

Kun Karen, saatettuaan äitinsä vaunuihin, aikoi työntää telkinpuun puutarhan oven eteen, kuuli hän ulkoa vitinää.

"Herrainen aika, ettehän salpaa minua ulos!" huusi neiti Liliendal.

Karen sätkähti.

"Tekö se olette, neiti? Tekö olitte puutarhassa?"

"Minä, kukas muuten? Minä tarvitsin hiukan raitista ilmaa. Hyvää yötä, rouva Jürgens, hyvää yötä."

Hänen vaippansa, joka oli kostea sumusta, kosketti Karenin hametta hänen ohitse kulkiessaan.

Karen ei sinä yönä saanut unta silmään. Jürgens oli taaskin poissa, hän ei ollut tullut kotiin ja painostava tunne kiusasi häntä. Hän heitteli itseään edes takaisin vuoteellaan ja kuuli tuuliviirin kiertelevän ruostuneessa tangossaan.

Kuinka sitä voikaan hermostua unettomana maatessa ja kuunnellessa vanhan tuuliviirin vinkunaa ja ritinää!

Hän ajatteli Frandsenia. Kuolisikohan tuo vanha mies nyt? Hän oli niin herttainen punaisine, ahavoituine kasvoinensa ja harmaine hiuksinensa; vanha merikarhu ja entinen laivuri, joka sittemmin niin monen vuoden kuluessa oli krouvia pitänyt.

Karen oli kiintynyt häneen aina lapsuudestaan saakka. Mutta jos hän nyt menisi hänen luoksensa ja istahtaisi hänen vuoteensa ääreen ja sanoisi: "Frandsen, en unohda koskaan kertomuksiasi Kiinasta ja Jaapanista ja Kohinkiinasta ja kaikista pikku jaapanilaistaloista, ja sentähden tulen nyt sanomaan sinulle, että aina olen ollut sinulle kiitollinen siitä, ja että mieleni on nyt niin paha sairastumisesi johdosta ja siitä, ettet tapasi mukaan voi liikkua ulkona", niin eiköhän hän kääntäisi kasvojansa Kareniin päin ja käskisi häntä pois, sillä siellä ei ollut enää tilaa hänelle?

Niin, sen hän varmaan tekisi ja sydän oli pakahtua Karenin rinnassa hänen ajatellessaan kuinka monet ovet olivat häneltä suljetut, vaikka hän niitä kolkuttaisikin.

Sitten hän ajatteli Esbeniä ja Gyritheä ja päätti tehdä kaikki voitavansa, jos he pulaan joutuisivat.

Huvimaja oli erinomainen piilopaikka noin neljänneksen tai puolen tunnin ajaksi.

Mutta Jumalan avulla se ei olisi lainkaan tarpeen.

Sumutorvi kajahti uudelleen Itämereltä. Se tuntui ikäänkuin olevan tuskan ja ahdistuksen vallassa.

Preussilainen lippu, jonka Jürgens tietysti ennen lähtöänsä oli nostanut tankoon jonkun saksalaisen suuruuden kunniaksi, oli Karenilta unohtunut paikoillensa.

Keskiyön aikana, kun tuuli rupesi puhaltamaan ja sumu väheni, näkivät ohikulkijat ihmeeksensä preussilaisen lipun liehuvan kuutamossa ja "raikkaan pohjoisen puuskissa".

Mutta krouvissa makasi Frandsen vuoteessansa.

Gyrithe istui vuoteen ääressä ja isoäiti seisoi vuoteen jalkapuolessa ja katseli miestänsä.

Gyrithe piteli isoisän kättä, ja vanhuksen kuumehoureet riistivät hänet mukanansa myrskyiselle merelle. Hän oli juuri mielestänsä "Jylland" laivalla, sillä hän oli ollut mukana tappelussa Helgolandin luona vuonna kuusikymmentäneljä ja komensi kuuluvalla äänellä:

"Valmiit kääntämään vasemmalle! Ylös peräsin! Reippaasti työhön! Valmiit oikeanpuolisten kanuunien luona!"

Ja vähän myöhemmin hän mutisi houreissansa:

"Schwartzenberg palaa!"

"Hän on Helgolandin luona", kuiskasi Esben.

Rouva Frandsenin takana seisoi Valdemar.

"Niin, niin, Esben", sanoi hän hiljaa, "toivottavasti kaikki käy hyvin, eikä kukaan nuuski teidän jälkiänne."

"Me tulimme yöjunassa", sanoi Esben. "Oli niin pimeää, ettei ainoakaan sielu nähnyt meidän ajavan tänne ja sen jälkeen me emme ole käyneet ovesta ulkona."

"Krouvi ei ole juuri paras piilopaikka", arveli Valdemar.

"Eikö se olisi?" sanoi rouva Frandsen. "Sitä se juuri onkin. Täällä käy aina niin paljon väkeä sekä ulos että sisään. He eivät ole käyneet krouvisalissa eikä liioin kyökissäkään, ja täällä on kierrekaihtimet ikkunoissa."

"Mikäs nyt?" kysyi Valdemar, sillä samassa palvelustyttö syöksyi huoneesen ja hänen kasvoissaan ilmeni kauhua.

"Santarmi on krouvisalissa", änkytti hän, "ja kysyy, eikö tänne yöjunassa tullut kaksi matkustavaista kuningaskunnasta?"

"Vai on täällä ollut vakoilija!"

Esben karkasi pystyyn.

"Katsokaa! Pelastakaa purje ja ohjatkaa vastatuuleen!" mutisi Frandsen.

"Siinäpä se nyt on", sanoi Valdemar. "Onneksi on yksi ikkuna puutarhan puolella. Hypätkää molemmat siitä ulos ja astukaa nopeasti metsätietä myöten. Hevonen on valjaissa, minä lähden aivan heti ja sitten minä otan teidät vaunuihin joen toisella puolella. Me ajamme Højemarkeen. Ei nyt ole aikaa hyvästelemiseen", lisäsi hän, kun Gyrithe tahtoi syleillä isovanhempiansa, "ulos ikkunasta!"

Valdemar meni ulos ja sillä välin Esben ja Gyrithe pukivat päällysvaatteet kaikessa kiireessä ylleen. Ulkoa kuului jo piiskan läimähdys ja Valdemarin vaunujen ratina, kun ne vierivät ulos pihalta.

"Jääkää hyvästi, lapset", sanoi vanha laivuri, joka jälleen oli saanut valoisan hetkensä ja silminnähtävästi ymmärsi mistä kysymys oli. "Te saatte nyt hypätä pois laivasta, kun se ei enää voi suojata teitä. Jumala siunatkoon teitä, lapset. Kiitos siitä, että tahdoitte nähdä vanhaa isäänne!"

Mutta kun nuoret olivat kadonneet ikkunan kautta, niin hän jälleen sekaantui ajatuksissaan ja komensi:

"Pitäkää vakaasti peräsimessä! Vasemmalle! Iso vene ja päällikön pursi tiukasti kuntoon!"

Kun Valdemar tuli tienkäänteesen, niin Esben ja Gyrithe seisoivat jo joen reunalla, hengästyneinä kiireellisestä käynnistään.

"Me olemme kuin takaa-ajettuja eläimiä!" huudahti Esben ja Valdemar läimähytti hevosta.

Kaksitoista santarmia oli lähetetty liikkeelle ja he ajoivat kiivaasti talosta taloon koko kylässä.

Vanha, lihava Speckhahn läähätteli aivan surkeasti ja hiki valui pitkin hänen kasvojansa, sillä välin kuin ratsastavat santarmit tutkivat koko ympäristön.

"Potztausend! Potz Donnerwetter!" [Tuhat tulimmaista!]

Eipä tosiaankaan voisi uskoa mahdolliseksi, että sellainen melu voisi nousta kahden viattoman ihmisen tähden sivistyneessä maassa vuonna 1898!

Ja minkä muun hallituksen, kuin kristillis-preussilaisen, mieleen voisi edes juolahtaakkaan ruveta ajamaan nuorta paria takaa, joka yhdeksi ainoaksi päiväksi oli saapunut vanhaa sairasta isoisää tervehtimään?

Niin! Oikea kunnia keisarille, joka tahtoi saarnata suurta maailmanrauhaa öljyvuorella!

Rouva Grunnet kuuli vaunujen kovalla kiireellä lähestyvän, ja hän tiesi heti, mikä oli tekeillä.

Hän kiirehti ulos kädessä kirje Karenille.

"Hans, ota musta hevonen", sanoi hän, "ja ratsasta Egtvediin."

"No, kyllä se tehdään", vastasi Hans. "Mutta pitäkää Hektoria silmällä! Pitäkää häntä sisällä!"

"Hektor! Hektor!" huusi rouva Grunnet.

Koira tuli häntäänsä heiluttaen hänen luoksensa ja rouva Grunnet tarttui sen kaulanauhaan ja vei sen navettaan.

"Tuossa sinä makaat, Hektor, etkä liikahda!" käski hän.

Koira ymmärsi häntä. Se päästi syvän kieltäytymisen huokauksen ja laski pään etukäpälilleen yhä häntäänsä heilahutellen.

Kun he lähestyivät puutarhanporttia hypähti Esben ja Gyrithe alas. vaunuista, ja Valdemar ajoi pihalle saakka. Yhdessä tuokiossa hän sai hevosen talliin ja vaunut vaunuliiteriin.

Hiljainen kolkutus kuului puutarhan oven ruudulla ja äiti otti heidät siellä avosylin vastaan.

"Lapset! Lapset!" huudahti rouva Grunnet ja astuskeli äidillisesti huoneesta huoneesen. "Juokaa teetä, niinkauan kuin se on lämmintä. Tässä, Gyrithe! Kas tässä, Esben! Herra siunatkoon, kuinka märät ja paleltuneet te olette. Ei, nyt minun täytyy saada tahtoni läpi! Pois päällysvaatteet, sanon minä. Äkkiä se käy. Katsokaas, me kuivaamme ne uunin edessä. Hyvä Jumala, miksi te seisotte ja katselette noin ympärillenne?" Ääni vapisi tuskin kuuluvasti. "Täällähän on kaikki niinkuin ennen, kun olitte kotona. Ei edes tuoliakaan ole muutettu paikaltansa."

"Minä katselin vain kukkiani, äiti", mutisi Gyrithe ja kun hän kääntyi, olivat hänen uljaat silmänsä täynnä kyyneliä.

"Meillä on koko joukko kintereillämme", sanoi Esben.

Ja sitten rouva Grunnet kertoi, mitä hän Karenin kanssa oli sopinut, jos santarmi yllättäisi heidät Højemarkessa!

"Egtvedissä te voitte huoleti odottaa laivaa. Kenenkään santarmin mieleen ei juolahda etsiä teitä sieltä", lisäsi hän surullisesti.

"Uskallatteko te?" kysyi Esben.

Hänen äitinsä katsoi häneen.

"Minä takaan Karenin puolesta", sanoi hän.

Esben kohotti epäilevästi olkapäitään.

"Jos Karen sen tietää, niin tietää Jürgenskin sen. Sen Gyrithe ja minä olemme saaneet tänään tuntea."

"Etkö häpeä, Esben", sanoi rouva Grunnet.

"Niin, niin, olkoon niin sitten!" myönsi Esben.

"Sen minä vaan tiedän, että Karen käy kotonaan ja suree ja huolehtii."

"Hyvin luultavaa", vastasi Esben. "Hänen olisi vain pitänyt punnita tekonsa hiukan varhemmin."

Tuskin hän oli puhunut loppuun, kun Valdemar ilmestyi oveen. Hän lausui vain yhden ainoan sanan.

"Santarmi!"

Mutta siinä oli enemmänkin kuin kylliksi. He karkasivat kaikki istuimiltaan pystyyn.

"He eivät ole nähneet teitä", huudahti rouva Grunnet nopeasti. "Heillä on vaan epäilyksensä. Nyt minä menen ulos ja viivytän santarmia. Muista Esben, että kuljet aitauksen takaista polkua aina Egtvediin asti."

"Pakosta", sanoi Esben. "Kirottu talo!"

Valdemar auttoi vaatteet heidän päälleen, otti salalyhdyn käteensä ja seurasi heitä puutarhaan.

Mutta Esben puristi vihoissaan kätensä nyrkkiin.

"Pitääkö meidän antaa ajaa itseämme kuin koiria!" työnsi hän hampaidensa välistä. "Niin, ajettuhan minä olen ollut kolmekymmentä vuotta aina juhannuksesta asti. He aloittivat sen pelin varmaan jo minun kätkyessä maatessani."

Oli aivan pimeätä, ja vain tallilyhdyn valo, jota renki juuri silloin takapihan poikki kulkiessansa kantoi, lekkui edestakaisin ja kuvastui vesilätäkköihin.

Sade tihkui maahan. He kuulivat rouva Grunnetin sanovan santarmille portaiden edustalla:

"Täällä ei ole ketään, jota teillä olisi ilo lähettää pois. Te voitte etsiä läpi koko taloni, jos teitä huvittaa, vinnistä kellareihin asti. Højemarkesta te löydätte vain talon omaa väkeä."

"Hiljaa!" huudahti Esben ja kuunteli.

"Se on Hektor", sanoi Gyrithe.

"Oi, koira! Koira! Se vainuaa että minä olen täällä!"

"Ole nyt järkevä, Esben! Tule nyt!" käski Valdemar, tarttui lujasti Esbenin hartioihin ja käänsi hänet ympäri ja sitten Esben ja Gyrithe läksivät matkaan yli aitaportaiden ja peltojen, sadeveden loiskahdellessa heidän ympärillään.

Läiskis, läiskis.

"Kylläpä tässä tarvitsisi vesisaappaita", murisi Esben.

Hän kuuli hevosen laukkaavan minkä hihnat ja suitset sietivät. Se kiiti Egtvediä kohti.

"Mustan hevosen kaviot ne siellä kapsaavat", sanoi hän. "Hans sen selässä ratsastaa."

Karen korjasi illallispöytää, kun palvelustyttö tuli sisään;

"Renki toi tämän kirjeen Højemarkesta", ja hän meni takaisin kyökkiin.

Karen sätkähti. Hän luki kirjeen, puristi sen kokoon ja mennessään kyökkiin hän heitti sen tuleen.

"Merkkinä on heikko vihellys."

Muuta ei kirje sisältänyt, mutta Karen sen ymmärsi.

"Sano äidille, että asia on toimitettu", sanoi hän rengille, meni sitten ripeästi takaisin ruokasaliin, pisti viinikarahvin, kaksi lasia ja muutamia kakkuja koriin, heitti saalin päähänsä, niin että se peitti korinkin ja kiiruhti puutarhaan.

Siellä hän otti avaimen taskustansa, avasi huvimajan oven, asetti korin pöydälle ja istahti odottamaan, tukien päätään käsillään.

Taivas oli pilvessä ja kuun ehdastavaa puoliskoa tuskin saattoi eroittaa.

Hän istui siinä väsynein mielin.

Neiti istui nyt sisällä konjakkinsa ääressä, hän saattoi siis olla rauhassa yllätyksiltä.

Karen kuulosteli merkkiä, mutta kaikki oli hiljaista. Hän kuuli vain aaltojen loiskivan läheistä rantaa vasten.

Hiljaa! Eikö tuolta kuulunut vihellystä?

Ei sittenkään. Hän antoi pään taaskin vaipua käsien varaan ja kopisutti hiljaa jalkojansa pysyäkseen lämpimänä.

Vihdoinkin! Karen kohotti taas päätään. Hiljaista vihellystä nyt kuului, tulkoon se nyt mistä tahansa.

Karen nousi ylös ja kuunteli.

Vihellys kuului uudestaan. Hyvä Jumala, sehän oli Esbenin vihellys! Ei kukaan koko pitäjässä viheltänyt sillä tavalla, niin kauniisti ja kirkkaasti kuin hän.

Karen vapisi koko ruumiissansa, työnsi auki ja astui nopeasti ulos.

"Karenko?" kysyi Esben lyhyesti.

”Niin:”

Hänen täytyi pidellä kiinni oven pielestä.

"Voimmeko aivan varmaan päästä täältä laivaan?"

"Voitte."

"On niin pimeätä kuin itse paholainen ja minä en tunne sinun maitasi. Kuka saattaa meitä?"

"Minä."

"Eikö kukaan muu?"

"Ei. Kukaan muu ei saa siitä tietää, paitsi minä", kuiskasi Karen alakuloisena. "On niin pimeä. Me voisimme tarvita lyhtyä, mutta pimeys on meille vain eduksi. Tahdotteko tulla tätä tietä?"

Karen tarttui Gyritheä käteen kiinni, ohjasi heidät huvimajaan ja kaatoi heille viiniä.

"Minä en uskalla sytyttää tulta", sanoi hän puolustellen itseänsä, "mutta juokaa, sillä se lämmittää."

"Kestääkö kauan, ennenkuin laiva tulee?" kysyi Esben.

"Ei, kello on nyt kymmenen. Neljänneksen tuntia korkeintaan."

Seurasi painostava äänettömyys, sillä nuo kolme ihmistä huvimajassa saattoivat tuskin nähdä toisiansa.

Vihdoin sanoi Gyrithe:

"Me olemme sinulle hyvin kiitolliset, Karen, kaikesta siitä vaivasta, jonka meidän tähtemme näet."

"Ei kestä kiittää", vastasi Karen nöyrästi. "Minulle se on ollut suuri ilo."

Mutta sydän poltti hänen rinnassansa. Taaskin seurasi äänettömyys, joka tuntui Karenista kiusalliselta. He kuulivat vain toistensa hengityksen.

Mutta Karen tiesi sen niin varmaan, ikäänkuin joku olisi sanonut sen hänelle ja äkkiä hän näki sen liekkikirjaimilla kirjoitettuna sielussansa:

"Gyrithekin epäilee minua! Gyrithekään ei enää usko minuun!"

"Yksi vain tässä talossa tietää teidän olevan täällä, ja se yksi olen minä", sanoi hän. "Minun miehelläni ei ole aavistustakaan siitä. Minä en ole ilmaissut sitä hänelle edes unissani, tietääkseni. Minä voin sen vannoa."

Kajahtava laivan vihellys kuului mereltä.

He päästivät kaikki helpoituksen huokauksen.

"Jumalan kiitos!" huudahti Esben ja karkasi pystyyn.

"Seuratkaa nyt minun jäljissäni", kuiskasi Karen, heidän seisoessaan ulkona pimeässä. "Me emme uskalla mennä maantietä myöten, sillä silloin me voisimme kohdata santarmin, mutta laivasillalle on vain kahden minuutin matka."

Karen tarttui jälleen Gyritheä käteen kiinni ja astui nopeasti ja ääneti polkua myöten. Välistä heidän täytyi käydä yli aitaportaista, mutta Karen astui vain varmasti ja ääneti edellä.

Veden kohina yhä eneni.

Taaskin kuului vihellys, ja samassa tuli laivanlyhty näkyviin niemen peitosta.

Karen pysähtyi ja osoitti pientä laituria, jolla yksinäinen lyhty tuikki. Hämärästi vain saattoi siellä eroittaa muutamia ihmisiä.

"Sillalla ei ole santarmia", sanoi hän. "Menkää heti laivaan. Sieltä te saatte piletin. Jumala kanssanne."

"Hyvää yötä!" sanoi Esben lyhyesti ja painoi hatun silmilleen.

"Esben! Esben!"

Karen väänsi käsiään saalin alla.

Karenin kaihoava, vapiseva ääni saattoi Esbenin hetkeksi kahdenvaiheille.

Hän tuumaili hetken aikaa, mutta sitten hänen sydämensä sulkeutui jälleen.

"Hyvää yötä", sanoi hän tylysti ja meni.

Hänen askeleensa ääni hävisi pimeässä ja Karen huokasi syvästi ja surullisesti.

Mutta samassa tuli Gyrithe juosten takaisin ja suuteli Karenia.