Part 2

»Se ei vielä mitään. Kun eräässä naapuriseurakunnassa sattuu myrskyinen ja sateinen sää jumalanpalveluksen ajaksi, niin sanankuulijat nostavat sateenvarjonsa suojaten niillä itseänsä, kunnes katosta ei enää vettä pisartele. Niin, jos viitsitte ojentaa minulle tuolla pöydällä olevat paperit ja kirjeet, niin näytän teille, kuinka pitkälle olemme ehtineet.»

Stephen asteli lattian poikki niitä hakemaan, ja kirkkoherra näytti erikoisesti havaitsevan vieraansa hoikan vartalon.

»Minä otaksun, että olette täysin pätevä?» virkkoi hän. »Olen kyllä», vastasi nuori mies lievästi punastuen.

»Te olette luullakseni hyvin nuori — te ette näytä minusta yhdeksäätoista vuotta vanhemmalta.»

»Minä täytän pian yksikolmatta.»

»Täsmälleen puoli minun ikääni, minä olen neljänkymmenen kahden.»

»Muuten», virkkoi mr Swancourt vähän edelleen keskusteltua, »te sanoitte täydellisen nimenne olevan Stephen Fitzmaurice ja kerroitte isoisänne alkujaan tulleen Caxburystä. Tässä jutellessamme on johtunut mieleeni, että tiedän teistä jotakin. Te kuulutte tunnettuun vanhaan kreivikunnan sukuun — ette varmaankaan ole tavallisia Smithejä.»

»Enpä usko, että meidän suonissamme on heidän vertansa.»

»Mitä puhuttekaan, epäilemättä on. Ojentakaahan minulle »Aatelittomat suvut». Katsotaanpa. Tuossa Stephen Fitzmaurice Smith — hän on haudattu P. Maarian kirkkoon, eikö totta? No niin, siitä perheestä polveutuivat Leaseworthyn Smithit, ja erääseen sivuhaaraan kuului kenraali Sir Stephen Fitzmaurice Smith Caxburystä —»

»Niinpä kyllä; minä olen nähnyt siellä hänen muistomerkkinsä», huudahti Stephen. »Mutta hänen perheensä ja minun sukuni eivät ole missään yhteydessä keskenään, ne eivät voi olla.»

»Teidän tietääksenne luultavasti ei. Mutta silmätkää tänne, hyvä herra», virkkoi Swancourt kopahduttaen vakuudeksi nyrkillänsä vuoteenlaitaan. »Tässä näette: Stephen Fitzmaurice Smith, Lontoossa asuva, mutta kotoisin Caxburystä. Te ja sukulaisenne voitte nyt olla kaikin ammatinharjoittajia — minä en ole utelias; minä en sellaisia asioita kysele, se ei kuulu minun tapoihini — mutta päivänselvää on, että tässä on sukujuurenne! Ja minä onnittelen teitä, mr Smith, sukunne johdosta, sinistä verta, sir; se on totisesti haluttu väri tässä maailmassa.»

»Toivoisinpa, että voisitte onnitella minua jonkin ilmeisemmän hyvän ominaisuuden johdosta», virkkoi nuori mies yhtä alakuloisesti kuin vaatimattomastikin.

»Mitä joutavia! Siihen on aikaa tuonnempana. Te olette nuori; koko elämä on edessänne. Nähkääs nyt, kuinka kaukaa menneisyyden hämärästä minun oma sukuni juontaa juurensa. Tässä», jatkoi hän kääntäen lehteä, »on Geoffrey eräs esi-isäni, joka menetti parooninarvonsa, koska tahtoi laskea leikkiä. Sellaisia me olemme, Jumala paratkoon! Mutta juttu on liian pitkä tässä kerrottavaksi. Minä olen köyhä mies — köyhä gentleman tosiaankin: ne, joiden ystävä tahtoisin olla, eivät halua olla minun ystäviäni, ne, jotka mielivät ystäväkseni, eivät minua houkuttele. Toisinaan syön päivällistä muutaman virkaveljeni seurassa ja juttelen hieman heidän kanssaan, toisinaan vietän jonkin hetken tuttavani lordi Luxellianin seurassa, mutta muuten olen ihan yksinäni — kerrassaan.»

»Onhan teillä opintonne, kirjanne ja — tyttärenne.»

»Onpa, on kyllä, enkä minä köyhyyttäni valitakaan. No niin, mr Smith, älkäähän salliko minun pidättää teitä kauemmin sairaan huoneessa. Niin, tuostapa muistuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin nuoremmalla iälläni.» Kirkkoherra naurahteli itsekseen, ja Stephen silmäili häntä kysyvästi. »Ei, ei, se on liian paha juttu — liian paha kerrottavaksi!» jatkoi mr Swancourt äänin, jossa kuului tuiman hilpeyden pohjasävel. »Menkäähän nyt alakertaan; tyttäreni täytyy teitä huvittaa parhaansa mukaan tänä iltana. Kehoittakaa häntä laulamaan — hän soittaa ja laulaa sangen sievästi. Hyvää yötä; minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut teidät jo viisi kuusi vuotta. Minä soitan kelloa, jotta joku tulee opastamaan teidät alas.»

»Älkää huoliko», virkkoi Stephen, »minä kyllä osaan oikeaan». Hän laskeutui portaita alas ajatellen, kuinka ilahduttavan vapaata käytös oli kaukaisemmissa kreivikunnissa lontoolaisten pidättyväisyyteen verrattuna.

»Minä unohdin teille sanoa, että isäni kuulee verrattain huonosti», virkkoi Elfride säikähtyneenä, kun Stephen oli astunut pieneen seurusteluhuoneeseen.

»Älkää olko huolissanne, minä tiedän sen, ja me olemme hyvät ystävät», vastasi nuori liikemies innostuneesti. »Kuulkaahan, miss Swancourt, ettekö laula minulle?»

Miss Swancourtista tuo pyyntö tuntui siltä, mikä se todellisuudessa olikin, tavattoman suorasukaiselta, vaikka arvasi isänsä olleen sitä osaltansa aiheuttamassa; hän näet tiesi isän useinkin muitta mutkitta jättävän ikävät vieraat hänen huvitettaviksensa. Mutta kun mr Smith samalla käyttäytyi niin avomielisesti, ettei moite tuntunut olevan paikallansa, Elfride oli valmis suostumaan, joskaan ei erikoisen mielellään. Etsittyään nuottisäiliöstä eräitä vanhoja laulelmia, joita hänen äitinsä oli aikoinaan soittanut ja laulanut, Elfride istuutui pianon ääreen ja aloitti sievällä kontra-altollansa: 'Oli tumma talvi-ilta'.

»Miellyttääkö tuo vanha laulu teitä, mr Smith?» kysyi hän päästyään loppuun.

»Miellyttää, miellyttää kovinkin», vastasi Stephen — ja hän olisi vastannut samoin ja yhtä vilpittömästi, valitsipa Elfride esitettäväkseen mitä tahansa piirilaulusta sielumessuun asti.

»Nyt saatte kuulla De Leyren pienen sävellyksen, jonka minulle antoi eräs Endelstow’ssa asuva nuori ranskalainen neiti:

’Je l’ai planté, je i’ai vu naître, Ce beau rosier où les oiseaux jne.,

ja sitten minä otan viimeiseksi oman mielilauluni, Shelleyn 'Kun särkynyt on lamppu’, jonka äiti parkani sävelsi. Minä laulan kovin mielelläni sellaiselle henkilölle, joka _todellakin_ viitsii minua kuunnella.»

Jokainen nainen, joka vaikuttaa mieheen pysyväisesti, muistuu tavallisesti hänen mieleensä jossakin erityisessä tilanteessa, joka tuntuu olevan määrätty hänen erikoiseksi ilmenemismuodoksensa miehen muistojen kirjassa. Samoinkuin suojeluspyhimyksellä on oma asenteensa ja omat varusteensa keskiaikaisessa kuvitustaiteessa, samoin voidaan sanoa rakastetun esiintyvän uskollisensa mielikuvituksessa erikoisessa hahmossa, jota vailla se sinne harvoin ilmestyy muuten kuin pakottamalla. Ei auta, vaikka hän on aikaisemmin nähty monissa muissa tiloissa, joiden luulisi paljoa paremmin soveltuvan lemmen nuoreen unelmaan.

Elfriden kuva valitsi sen muodon, missä se nähtiin näinä muutamina tuokioina, hänen laulaessaan, siksi alinomaiseksi asenteeksi, jossa se myöhemmin ilmeni Stephenille hänen nukkuessaan ja valvoessaan. Siinä näkyy sivusta päin nuori nainen vaaleanharmaassa silkkipuvussa, jonka reunuste on joutsenenuntuvaa ja joka jättää näkyviin osan rintaa; tuo viileä väri muodostaa ihastuttavan vastakohdan hänen niskansa ja kasvojensa lämpöiselle raikkaudelle. Takimmainen pianon kynttilä on hänen päänsä tasalla ja muuttaa, itse puolittain näkymättömissä, tilapäisesti kähertyneet hiukset himmeäksi valousvaksi, joka sädekehänä ympäröi hänen päälakeansa. Hänen kätensä lepäävät koskettimilla, ja avoimilta huulilta helisee, _diminuendo_, alakuloinen säkeistö kysellen, miksi rakkaus, joka valittelee kaiken katoamista, valitsee kaikkein hauraimman kehdoksensa, kodoksensa ja ruumispaariksensa. Hänen päänsä taipuu hieman eteenpäin, ja katse on tarkasti suunnattu hänen edessään olevan nuottilehden ylälaitaan. Sitten katse siirtyy nopeasti Stephenin kasvoihin ja vielä nopeammin takaisin, kasvoista häipyy alakuloisuus ja sen sijaan tulee eräänlainen vallaton veitikkamaisuuden ilme, joka väikkyy niissä vähän aikaa kumminkaan kehittymättä selväksi hymyksi tai veikistelyksi.

Stephen siirtyi äkkiä hänen oikealta puoleltansa vasemmalle, missä oli riittävä sija pienelle sohvalle pianon ja huoneennurkan välillä. Hän sijoittui siihen kulmaukseen ja silmäili kaihoisasti Elfriden kasvoja. Hänen katseensa oli niin pitkä ja vakava, että neidon poskien puna yhä tummeni, mitä kauemmaksi hän laulussaan ehti. Lopetettuaan ja oltuaan viimeisen sanan jälkeen muutaman tuokion liikahtamatta hän uskalsi jälleen katsahtaa vieraaseen. Nuoren miehen kasvoissa oli sanomattoman surumielisyyden ilme.

»Te ette varmaankaan kuule usein laulettavan, mr Smith, kun huolitte välittää minun esittämistäni?»

»Minä kenties välitin laulun välineestä, tarkoitan: teistä itsestänne», vastasi toinen leppoisasti.

»Mitä sanoittekaan, mr Smith!»

»Se on ihan totta, minä en kuule usein laulettavan. Luulenpa, että erehdytte, kun ajattelette, kuka olen. Minä saavun vieraana yksinäiseen olopiiriinne, ja te otaksutte minun tulevan hälisevästä elämästä ja tietävän nykyisten hetkien viimeiset uutiset. Niin ei kumminkaan ole laita. Minun elämäni on yhtä rauhallinen kuin teidän ja yksinäisempi, yksinäinen kuin kuolema.»

»Kuolema, joka johtuu elämän kukkuraisuudesta? Mutta vakavasti puhuen: minä näen varsin hyvin, että te olette ihan toisenlainen kuin miksi teidät olin ennakolta ajatellut. Te ette ole kriitillinen, ette kokenut ettekä — kovin pelottava. Siitä syystä minä lautankin teille lauluja, joita en kunnollisesti osaa.» Älytessään että tuo tunnustus oli hänen tarkoittamattansa omansa harmittamaan nuorta miestä, hän lisäsi herttaisesti: »Minä tarkoitan, että te olette sitä parempi, ette huonompi, kun olette nuori ja liikoja kokematon. Te varmaan ajattelette minun elämäni täällä olevan kovin kesyä ja tympeätä.»

»Enpä suinkaan», vastasi toinen kiihkeästi. »Sen täytyy olla ihastuttavan runollista ja säkenöivää ja raikasta ja —»

»Tepä sen sanotte, mr Smith! Kun minä saan toisenlaiset miehet tunnustamaan totuuden, niin käy ilmi, että he ajattelevat ihan päinvastoin: että minun elämäni yleensä täytyy olla kauhean ikävystyttävää, ja hupaista ainoastaan poikkeuksellisesti niinä harvoina päivinä, jotka he viettävät täällä.»

»Minä voisin elää täällä aina!» huudahti nuori mies, ja ääni ja kasvot ilmaisivat sellaista vilpittömyyttä, että Elfride säpsähti havaitessaan sointujensa sytyttäneen palamaan pienen Troian, Stephenin sydämen. Hän virkkoi vilkkaasti:

»Mutta te ette voi elää täällä aina.»

»Enpä tietenkään.» Hän vetäytyi arkana kuoreensa.

Elfriden tunteet syttyivät yhtä herkästi kuin hänen vieraanansa olevan nuorukaisen, mutta vähäisin naisten vähemmistä puutoksista — ihailun kaipuu — sai nuoren miehen syttyväisyyden näyttämään Elfriden mielestä kiitettävältä siveän vaatimattomuuden leimatessa hänen oman, ihan samanlaisen taipumuksensa luvattomaksi.

IV.

Seuraavana aamuna Stephen Smith nousi omia aikojansa kohta päivän valjettua. Hän näki ikkunastaan ensinnäkin kaksi jyrkkää rinnettä, jotka muodostivat ison V-kirjaimen. Alhaalla lepäsi meri harmaana ja pienenä kuin neste suppilossa. Eräällä toisella kukkulalla, joka oli naapuriansa hieman korkeampi, sijaitsi kirkko, jonka oli määrä olla hänen toimintansa näyttämönä. Yksinäinen rakennus oli tumma ja karu ja piirtyi taivasta vasten kukkulan korkeimmalta laelta. Siinä oli neliskulmainen rappeutunut torni, vailla harjaa ja huippua; se näytti yhdestä kivestä tehdyltä veistokselta, tuntui olevan kallioperustuksensa osa pikemmin kuin sen yläpuolelle kohotettu rakennelma. Kirkkoa kiersi matala kiviaita, jonka yli näkyi hautausmaa, ei mikään tavallinen hautausmaa, joka kuuluu maisemaan saaden osansa sen valosta ja varjosta, vaan pelkkä taivasta vasten piirtyvä pinta, jonka sakaraisen ääriviivan muodostivat hautakummut ja muutamat muistokivet. Siellä ylhäällä ei voinut kasvaa mikään puu, ainoastaan yksitoikkoinen harmaanviheriä ruoho.

Viisi minuuttia tämän tilapäisen tarkastelun jälkeen makuuhuoneessa ei enää ollut ketään; sen asukas oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt talosta.

Kahden tunnin kuluttua hän oli jälleen huoneessaan ja näytti lämmenneeltä ja hehkuvalta. Nyt hän suoritti pukeutumiseen kuuluvat taidokkaat yksityisseikat, jotka oli ensimmäisellä kerralla jättänyt sikseen. Kukoistava nuorukainen hän olikin tuon salaperäisen aamuisen retkensä jälkeen. Hänen suunsa oli aivan erikoinen lajiansa. Se oli William Pittin hienosti piirretty, hivelevästi suipistunut suu sellaisena kuin Nollekenin tekemä hyvin tai vähän tunnettu rintakuva sen esittää — suu, joka sinänsä merkitsee nuoren miehen onnea, jos se tulee oikein käytellyksi. Hänen pyöreä leukansa, jonka yläosa painui sisäänpäin, jatkoi sen täydellistä ja täyteläistä kaariviivaa, näyttäen yhtymäkohdassaan painavan alahuulen pohjan yhdeksi ainoaksi pisteeksi.

Kerran hän hiljaa mainitsi Elfriden nimen. Kas, tuollapa hän olikin! Nurmikolla täydessä puvussa, ilman päähinettä, nopeasti kuin poika ja samalla kevyesti kuin tyttö ajamassa juosten takaa kesyä kaniinia. Hänen strategisista syistä huhuilemansa hyväilysanat sointuivat niin huonosti kohta niiden jälkeen tapahtuviin epätoivoisiin rynnäkköihin, että sellaisten lausumien onttous oli liiankin ilmeinen hänen suosikillensa, joka syöksähteli ja väisteli, miten tilanne kulloinkin vaati.

Näköala oli ihan toisenlainen kuin kukkuloilta. Pensaiden ja puiden muodostama tiheikkö erotti suositun paikan ympäröivästä erämaasta; tähänkin vuoden aikaan ruoho siellä rehoitti. Tuuli ei milloinkaan tunkeutunut aina viheriöivän vyöhykkeen läpi, vaan tuhlasi voimansa lehdon ulkolaitana oleviin korkeampiin ja vankempiin puihin.

Sitten hän kuuli jykevän henkilön tohvelien hiihtelyn ja miehen äänen: »Mr Smith!» Smith lähti lukuhuoneeseen ja löysi sieltä mr Swancourtin. Nuori mies ilmaisi ilonsa siitä, että näki isäntänsä alakerrassa.

»Niin, tiesinhän minä pian jälleen kohentuvani. Leiniin minä tutustuin vasta kaksi vuotta sitten, ja puuska on tavallisesti ohi jo toisena yönä. Missä olittekaan tänä aamuna? Luulenpa, että näin teidän tulevan sisään ihan äsken!»

»Niin, minä olin kävelemässä.»

»Olitteko jo varhain matkassa?»

»Olin niinkin.»

»Hyvinkin varhain, luulen ma?»

»Niin, verrattain varhain.»

»Missä päin liikuitte? Meren rannalla luullakseni. Kaikki liikkuvat siellä päin.»

»Ei, minä noudattelin jokea aina puiston muuriin saakka.»

»Te eroatte lajistanne. Sellainen asumaton paikka on varmaan teille uutuus ja lienee senvuoksi houkutellut teidät pois vuoteestanne?»

»Eipä se juuri uutuus ole. Minä pidän siitä.»

Nuorukainen ei näyttänyt kärkkäältä selittelemään.

»Aivan varmaan, aivan varmaan, kun lähdette kukkoa kuuntelemaan aamulla ani varhain, neljätoista tai kuusitoista tuntia kestäneen matkan jälkeen. Mutta eihän maku ole kiistan asia, ja minua ilahduttaa, kun näen, ettei teidän makunne suinkaan ole huono. Aamiaisen jälkeen, mutta ei ennen, minä olen valmis lähtemään kymmenpeninkulmaiselle kävelyretkelle, master Smith.»

Tuo väite ei tuntunut ollenkaan liioitellulta. Mr Swancourt osoittautui päivänvalossa mieheksi, joka tosiaankin voi vaatia itselleen kauniin nimeä samoinkuin kaksi muuta hänen kattonsa alla asuvaa henkilöä — kaunis siinä merkityksessä kuin kuu on kirkas: ne rotkot ja laaksot, jotka lähempi tarkastelu osoittaa sen pintaan piirtyvän, jäävät huomioonottamatta. Hänen kasvojensa väri ei missään tapauksessa tummentunut hänen poskissaan eikä vaalennut hänen otsassaan, vaan oli hyvin ruokitun ja vain kohtuullisesti päätänsä vaivaavan miehen tavanomainen lohenväri; jokainen huokonen oli ilmeisesti toiminnassa. Hänen koko olemuksensa muistutti melkoisesti hienostettua maamiestä, joka on saanut ylleen väärät vaatteet, tanakasti seisovaa pystyä miestä, joka olisi kaatunut taaksepäin, jos olisi sattunut tasapainonsa kadottamaan.

Kirkkoherran taustana oli nyt kirkkoherran oikea tausta, hänen työhuoneensa. Mutta siihen asiain sopusointuisuus jo loppuu. Uuninreunalla oli rivissä pulloja, jotka sisälsivät hevosten, sikojen ja lehmien lääkkeitä, ja seinällä oli korkea, vanhasta tammisesta veräjästä valmistettu pöytä. Siinä oli erilaisia täytettyjä huuhkaimia ja kalalokkeja sekä niiden yläpuolella vehnän ja ohran tähkiä, joihin oli kiinnitetty vuosilukuliput. Eräissä kaapeissa ja hyllyissä näkyi kirjoja, joista huomattavimmat — tri Brownin »Roomalaiskirjeiden selitykset», tri Smithin »Korinttilaiskirjeiden selitykset» ja tri Robinsonin »Galatalais-, Efesolais- ja Filippiläiskirjeiden selitykset» — sentään pelastivat huoneen luonteen huolimatta niiden yläpuolella sijaitsevasta tyttösen nukkekaapista, ikkunalla olevasta akvaariosta ja sen nurkasta riippuvasta Elfriden hatusta.

»Toimeen, toimeen!» virkkoi mr Swancourt aamiaisen jälkeen. Hän alkoi havaita tarpeelliseksi toimia vauhtipyöränä vieraan voimien osoittaessa jonkinlaista epäsäännöllisyyttä.

He varustautuivat lähtemään kirkkoon; mr Swancourt, mieltänsä muutettuaan, mustan tammansa selässä, jottei jalka liiaksi rasittuisi. Stephen sanoi, että hänen oli parasta ottaa joku avuksensa. »Worm!» huusi kirkkoherra.

Parin minuutin kuluttua kuului rakennuksen nurkan takaa mutinaa: »Ohhoh, olinhan minä ennen voimissani, mutta nyt on asia toisin! Ja yhtä riippumaton minä olen kuin monet muut, vaikka kirjoittavatkin nimensä jälkeen 'squire’.»

»Mikä on asiana?» kysyi kirkkoherra William Wormin ilmaantuessa näkyviin ja huomautusten tultua uudelleen esitetyiksi.

»Worm sanoo toisinaan tosia asioita», virkkoi mr Swancourt kääntyen Stephenin puoleen. »Niin, tuo sana 'esquire’, mr Smith, se on tosiaankin joutunut hunningolle — sitä käyttelevät kirjeissään kaikki nulikat, joilla on musta nuttu. Mitä muuta, Worm?»

»Ovat alkaneet jälleen paistaa!»

»Älähän veikkonen! Olen siitä kovin pahoillani.»

»Niin on laita», virkkoi Worm Stephenille, »minulla on päässä sellainen pauhina, ettei tahdo tulla toimeen yöllä ei päivällä. Aivan kuin kaloja päässäni paistaisivat: kärisee, kärisee koko pitkän päivän minun onnettomassa päässäni, kunnes en tiedä, missä oikeastaan olen, siellä vai täällä. Jumala kaikkivaltias sen kerran keksinee, toivon ma, ja vapahtaa minut tästä vaivasta.»

»Minun kuurouteni», virkkoi mr Swancourt painokkaasti, »on kuollutta hiljaisuutta, mutta William Wormista tuntuu siltä, kuin kaloja hänen päässänsä käristettäisiin. Varsin merkillistä, eikö totta?»

»Minä kuulen paistinpannun kärisevän niinkuin ainakin», virkkoi Worm vahvistaen.

»Se on tosiaankin merkillistä», sanoi mr Smith.

»Varsin ihmeellistä, varsin ihmeellistä», toisteli kirkkoherra. Sitten he lähtivät kaikki noudattelemaan kukkulalle kohoavaa polkua, jonka kummallakin puolella oli matalahko kiviaita. Siinä kiilteli kvartsin ja veripunaisen marmorin kappaleita, jotka ruskeassa maatumakehysteessään näyttivät hyvinkin arvokkailta. Stephen asteli miehekkään arvokkaasti hevosen kupeella, Worm kompuroi kivenheiton päässä jäljessä, ja Elfride ei ollut oikeastaan missään, mutta kaikkialla: toisinaan edellä, toisinaan jäljessä, toisinaan sivuilla, liehuen kulkueen vaiheilla kuin perhonen, ei oikeastaan mukana retkellä, mutta sittenkin silloin tällöin toisten seuraan liittyen.

Kirkkoherra selitti asiaa heidän edetessään: »Seikka on se, mr Smith, etten minä oikeastaan huolisi koko tästä kirkonkorjaushommasta, ellei olisi välttämätöntä tehdä jotakin itseänsä puolustaakseen, noiden kirottujen eriuskolaisten vuoksi — minä tietenkin käytän sanaa sen raamatullisessa merkityksessä, enkä voimasanana.»

»Sepä outoa!» virkkoi Stephen niin huomaavasti kuin vakava ystävällisyys vaatii.

»Outoa? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Twinkleyn seurakunnassa tapahtuu. Siellä ovat molemmat kirkonisännät — enpä tahdo sanoa, mitä he ovat, ja esilukija ja suntio aivan samaa maata.»

»Sepä kummallista!» virkkoi Stephen.

»Kummallista? Hyvä herra, se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka on laita Sinnertonin seurakunnassa. Mutta mitä omaan seurakuntaani tulee, toivon pääsevämme pian hieman edistymään.»

»Täytyy luottaa olosuhteisiin.»

»Ei ole olemassa mitään olosuhteita, joihin kävisi luottaminen. Voimme yhtä hyvin luottaa Kaitselmukseen, jos kerran johonkin luotamme. Mutta jopa olemmekin perillä. Autio paikka, eikö totta? Mutta tällaisina päivinä se minua miellyttää.»

Kirkkotarhaan noustiin tältä puolelta kiviportaita, joiden yli astuttua oli yhä vielä karulla kukkulalla, sillä sisäpuoli ei suinkaan ollut eroitettu ulkopuolesta niin tarkoin, että avoimen vapauden tuntu olisi siitä hävinnyt. Miellyttävä paikka ihmisen hautauspaikaksi, jos edellytämme, että mielihyvä yleensä voi seurata ihmistä hautaan. Tässä kirkkomaassa ei ollut mitään kauhistuttavaa: ei ahtaita, aidattuja kumpuja, jotka pikemmin kertovat vankeudesta kuin kuiskaavat levosta, ei hoidettuja puutarhakukkia, jotka vain tuovat mieleen uuteen mustaan harsokankaaseen ja valkoisiin liinoihin puettuja henkilöitä, niiden hoitajia, ei pyöränjälkiä, jotka muistuttavat ruumisvaunuista ja saattajien ajoneuvoista, ei kypressipensaita, jotka komeilevat surulla, ei puiden takana lepääviä kirstunlautoja ja luita, jotka osoittavat, että me olemme vain hautojemme vuokralaisia. Ei, ei mitään muuta kuin korkeata, hoitamatonta nurmea, joka eri tavoin kattoi eri hautakumpuja. Kummut olivat nekin epäsäännöllisiä, vailla kaikkea vaikutuksen tavoittelua; muuntava taide ei ollut missään kohden vaikuttanut siihen vanhaan vuoriperustaan, jolla tämä hautausmaakin sijaitsi. Ulkopuolella oli samanlaisia rinteitä ja samanlaista nurmea, ja puolen näköpiiriä täytti kirkas, tunteeton meri, joka näytti silmään suurelta koverolta, kuin sinisen astian sisäpuolelta. Etäällä näkyi yksinäisiä kalliokareja, joiden juurella kellui valkoinen vaahtoreunus, ja sama valkoisuus hohteli niiden lukemattomien lokkien siivistä, jotka rauhattomina leijailivat karien vaiheilla.

»Kuulehan, Worm!» virkkoi mr Swancourt terävästi, ja Worm paneutui kohta tarkkaavaiseen asentoon kuunnellakseen määräyksiä. Stephen ja hän jäivät sitten kahden kesken töitä toimittelemaan ja jatkoivat sitä varhaiseen iltapuoleen asti, jolloin pappilan keittäjätär Unity juoksi paljain päin kukkulalle ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.

Elfride ilmaantui kirkkoon vasta myöhään iltapäivällä ja saapui silloinkin Stephenin päivällisten aikana lausuman nimenomaisen toivomuksen johdosta. Vanhaan, hiljaiseen rakennukseen tullessaan hän näytti niin voimallisen eloisalta ja vilkkaalta, että nuoren Smithin maailmaan alkoi valautua nimenomainen »purppuravalo». Wormista vapauduttiin lähettämällä hänet mittaamaan tornin korkeutta.

Mitäpä Elfride voikaan muuta kuin tulla lähelle — niin lähelle, että hänen helmansa tuokion ajan hipoi nuorukaisen jalkaa — ja tiedustella, kuinka hän menetteli noita luonnoksia tehdessään, ja ryhtyä itse oppimaan säännöttömiin rakennuksiin sovellettavan käytännöllisen mittauksen periaatteita? Sitten hänen täytyi astua saarnastuoliin kuvitellakseen sadannen kerran, miltä tuntuisi olla saarnamiehenä.

Nyt hän kumartui saarnastuolin laidan yli.

»Kuulkaahan, mr Smith, ettehän kerro isälle, jos sanon teille jotakin?» kysyi hän haluten äkkiä saada tunnustaa jotakin.

»En, enpä suinkaan», vastasi toinen tuijotellen ylöspäin.

»Niin, minä kirjoitan varsin usein isän saarnat, ja ne luonnistuvat hänelle paremmin kuin hänen omansa. Ja jälkeenpäin hän sitten kertoo muille ja minulle, mitä oli päivän saarnassa sanonut, ja unohtaa, että minä olin sen hänelle kirjoittanut. Eikö se ole hassua?»

»Kuinka taitava te olettekaan!» virkkoi Stephen. »Minä en osaisi kuolemakseni kirjoittaa saarnaa.»

»Oh, se ei ole ollenkaan vaikeata», vastasi Elfride tullen alas saarnatuolista ja selittäen likempänä seisten asiaa vieläkin vilkkaammin. »Menettelette vain tällä tavalla. Oletteko koskaan leikkinyt panttileikkiä 'Milloin se on? missä se on? mitä se on?’»

»En, en milloinkaan.»