Part 1

SININEN SILMÄPARI

Kirj.

Thomas Hardy

Suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

I

Elfride Swancourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä pintaa. Niiden varsinaisen, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat näkemässä hänen elämänsä vaiheita.

Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden erikoisuus kuitenkin piili pikemmin itse yhtymässä kuin yksityisissä osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan itse lausumien tenhoisasta tuoreudesta. Hän oli elänyt ikänsä kaiken hiljaisuudessa — joutilaiden miesten mielenkiinto ei ollut häntä imarrellut, ja hänen sosiaalinen tajunsa ei ollut yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden iällä kehittyneempi kuin viisitoistavuotiaan kaupunkilaisneidon.

Erään seikan hänessä sentään havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.

Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus — siniset niinkuin se sini, jonka näemme väikkyvän etäisten kumpujen ja metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.

Hänen läsnäolonsa ei ollut vaikuttava, se oli voimaton. Muutamat naiset voivat saada vaikutuksensa tuntumaan kokonaisen juhlivan salin ilmakehässä; Elfride ei ollut siinä suhteessa kissanpoikasta tehoisampi.

Elfridelle oli ominainen se mietteliäisyys, jonka havaitsemme Madonna della Sedian kasvoissa, sen hurmiota vailla, se naiskasvojen lämpö ja elämä, joka on mitä yleisin Rubensin kaunottarissa — kuolevaisissa ja kuolemattomissa — heidän silmiinpistävää möyheyttänsä vailla. Correggion kuvaamien naiskasvojen luonteenomainen ilme, joka puhuu mieltäpolttavista mietteistä kyynelten saavuttamattomissa syvyyksissä, oli toisinaan hänen, mutta harvoin säännöllisissä oloissa.

Se Elfride Swancourtin elämän tuokio, josta voi sanoa syvempien tuntojen pysyväisen virran saaneen alkunsa, oli eräs talvinen ehtoopäivä, jolloin hän havaitsi seisovansa emännän virkaa toimittaen vastapäätä erästä miestä, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja silmäillen vierasta mirandamaisen uteliaana ja harrastuneena, toisin kuin ketään kuolevaista milloinkaan ennen.

Tuona päivänä hänen isänsä Ala-Wessexin merenhuuhtomilla äärillä sijaitsevan seurakunnan sielunpaimen, poti leinin puuskaa. Päätettyään talousaskareita koskevat tarkastelunsa Elfride kävi levottomaksi ja lähti huoneesta kerran toisensa jälkeen, nousi ylikertaan ja koputti isänsä huoneen ovelle.

»Sisään!» kuului aina sisäpuolelta vastattavan herttaisin ulkoilmaäänin.

»Isä», virkkoi Elfride eräällä kerralla hienolle, punaposkiselle, kauniille, neljänkymmenen ikäiselle miehelle, joka tulikuuman kattilan tavoin pihisten ja puhisten makasi vuoteessaan yönuttuun puettuna ja silloin tällöin johtui tahtomattansa lausumaan jonkin äänteen tai sanan tai muutamia sanoja, jotka kuulostivat melkein sadatuksilta, »isä, etkö tule alas tänä iltana?» Hän puhui kuuluvasti, sillä isä oli verrattain kuuro.

»Pelkäänpä, etten voi — p-puh! — pahoin pelkään, etten voi, Elfride. P-pih! Tuo varvas peijakas ei siedä nenäliinaakaan, vielä vähemmän sukkaa tai tohvelia — p-puh! Jo jälleen riipoo! Ei, minä en pääse tästä nousemaan ennenkuin huomenna.»

»Niinpä toivon, ettei tuo Lontoon mies tule; enhän tiedä, mitä tehdä, isä.»

»Hankalaahan se olisi, epäilemättä.»

»En oikein usko hänen tänään tulevan.»

»Miksi niin?»

»Tuulee tuimasti.»

»Tuulee! Mitä ajatteletkaan, Elfride! Onko koskaan kuultu tuulen estävän miestä toteuttamasta aikomustansa? Että tuo varvas riivattu alkoi niin äkkiä minua kiduttaa!... Jos hän tulee, niin eipä liene muuta neuvoa, kuin että lähetät hänet tänne luokseni, annat hänelle hieman ruokaa ja toimitat hänet levolle. Siunatkoon, millainen vaiva tämä on!»

»Pitääkö järjestää oikea illallinen?»

»Se on liikaa väsyneelle miehelle kiusallisen matkan jälkeen.»

»Teetäkö siis?»

»Se ei ravitse.»

»Siis tee-illallinen? Meillä on kylmää kananpaistia, piirasia ja muuta sellaista.»

»Se sopii.»

»Pitääkö minun kaataa hänelle teetä, isä?»

»Tietysti; sinähän olet talon emäntä.»

»Mitä! Minun siis pitää istua koko aika vieraan seurassa, ikäänkuin hänet hyvinkin tuntisin! Eihän ole ketään, joka meidät toisillemme esittelisi.»

»Joutavia, lapseni, mitäpä tässä esittelyistä; tiedäthän asian muutenkin. Väsynyt ja nälkäinen käytännön mies, joka on ollut matkalla varhaisesta aamusta, ei mieline jaaritella ja ladella kohteliaisuuksia iltamyöhällä. Hän kaipaa ravintoa ja suojaa, ja sinun tulee pitää huolta siitä, että hän niitä saa, siitä yksinkertaisesta syystä, että minä olen äkkiä sairastunut enkä voi sitä tehdä. Eihän siinä toivoakseni ole mitään kauhistuttavaa? Sinä saat päähäsi kaikenlaista joutavaa alinomaa lukemistasi romaaneista.»

»Eipä suinkaan, asiassa ei tosiaankaan ole mitään pelottavaa, kun se näin muuttuu ilmeiseksi välttämättömyydeksi. Mutta sinä, näetkös, olet aina mukana, kun saapuu päivällisvieraita, tuttujakin, ja tämä on jokin vieras lontoolainen, joka kenties asiaa oudoksuu.»

»Oudoksukoon; mitäpä siitä.»

»Onko hän Mr. Hewbyn kumppani?»

»Enpä oikein usko; mutta voi ollakin.»

»Kuinka vanha hän lienee?»

»En tiedä. Ulkohuoneeni pöydältä löydät minun Mr. Hewbylle kirjoittamani kirjeen jäljennöksen ja hänen vastauksensa. Voit ne lukea, ja sen tehtyäsi tiedät vieraastamme saman verran kuin minä.»

»Minä olen ne lukenut.»

»Mitä turhia sitten tutkailet? Ne sisältävät kaiken, mitä tiedän. Uh-h-h!... Mitä teetkään, sinä junkkari! Ota pois siitä kaikki! Minä en siedä kärpäsenkään painoa!»

»Suo anteeksi, isä. Minä unohdin, ajattelin, että sinua ehkä vilutti», virkkoi tyttö nopeasti nostaen pois peiton, jonka oli levittänyt potilaan jalkojen yli. Sitten hän odotti, kunnes näki harmin ilmeen haihtuvan isän kasvoista, lähti huoneesta ja palasi jälleen alakertaan.

II

Kun samana ehtoopäivänä vielä pari kolme tuntia oli painunut iltaan, olisi erään karun yksinäisen kukkulan laella voinut havaita joitakin liikkuvia hahmoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka iltataivasta vasten näyttivät varjokuvilta, kevyissä metsästysrattaissa ja pyrkimässä eteenpäin vastatuuleen. Koko sillä autiolla nummella, jonka halki he olivat kulkemassa, oli näkynyt tuskin yhtäkään asumusta tai ihmistä, ja nyt, yön tullen, kirkasti heikkoa illan hämyä rauhallisena loistava Jupiter, joka hetkittäin hohteli kirkkaammin heidän edessänsä, ja samoin Sirius, joka kilpaillen valoi säteitänsä heidän selkänsä takaa. Ainoat maanpinnalla näkyvät valot olivat muutamat himmeänpunaiset kohdat, joita hehkui siellä täällä kaukaisten kukkuloiden laella. Ajomies huomautti kysymättä, että ne olivat kyteviä nuotioita, joissa poltettiin yhteisluhtain raiviolta koottua turvetta ja piikkiherneen juuria. Tuuli puhalsi melkein yhtä hillittömästi kuin päivällä, ja taivaalla näkyi muutamia pilven hattaroita, jotka ohuina ja kalpeina painuivat etelään kohti Kanaalia.

Kuljettuaan neljätoista niistä kuudestatoista peninkulmasta, jotka erottivat rautatieasemaa heidän matkansa päämäärästä, he alkoivat liikkua muutaman peninkulman laajan laakson reunaa, missä rehevämmän kasvullisuuden talviset luurangot ilmaisivat maaperän suurempaa mehevyyttä. Mikään niistä rinteistä, joiden ohi he olivat aikaisemmin kulkeneet, ei ollut niin huolellisesti hoidettu ja aidattu. Hieman kauempana sukelsi tässä hedelmällisessä laaksossa kasvavien jalavien välistä näkyviin herraskartano.

»Tuossa on lordi Luxellianin kartano, Endelstow», virkkoi ajomies.

»Lordi Luxellianin kartano, Endelstow», kertasi toinen konemaisesta Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tutki melkein näkymättömissä olevaa taloa mielenkiinnoin, jota itse epäselvä kuva sinänsä ei suinkaan näyttänyt voivan oikeuttaa. »Niin, se on lordi Luxellianin», sanoi hän jälleen hetkisen kuluttua silmäillen yhä samaan suuntaan.

»Ajetaan sinne, vai kuinka?»

»Ei; Endelstow’n pappilaan, kuten olen sanonut.»

»Minä ajattelin, että olette ehkä muuttanut mieltä, kun suotta tuijotitte niin pitkään sille taholle.»

»Enpä suinkaan; kartano on minulle mielenkiintoinen.»

»Se kuuluu olevan mielenkiintoinen melkein kaikille.»

»Ei samassa suhteessa kuin minulle.»

»Vai niin!... Sen asukkaat eivät ole ollenkaan kummempia kuin me muut.»

»Kuinka niin?»

»Aidanpanijoita ja ojanluojia oikeastaan. Mutta kerran entisinä aikoina eräs heistä työssä ollessaan vaihtoi vaatteita kuningas Kaarle toisen kanssa pelastaen hänen henkensä. Kaarle kuningas tuli hänen luoksensa kuin tavallinen ihminen ainakin ja sanoi kohta: 'Kuulehan mies työmekkoinesi, minun nimeni on Kaarle toinen, voit sen uskoa. Lainaatko minulle vaatteesi?’ 'Mikäpä siitä estää', vastasi Luxellian, ja niin he vaihtoivat pukua paikalla. 'Kuulehan nyt’, virkkoi pois astellessaan kuningas Kaarle toinen kuin tavallinen ihminen ikään, 'jos minä joskus tulevaisuudessa saan kruunun, niin tule hoviin, koputa ovelle ja kysy arastelematta: Onko kuningas Kaarle toinen kotona? Sano nimesi, niin päästävät sinut sisään, ja sinusta tehdään lordi.’ Master Kaarlo menetteli varsin sievästi, eikö totta?»

»Epäilemättä, varsin sievästi.»

»No niin, kerrotaan sitten, että kuningas pääsi valtaistuimelle ja että Luxellian muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan, koputti kuninkaan ovelle ja kysyi, oliko kuningas Kaarle toinen kotosalla. 'Ei ole’, vastattiin. 'Entä Kaarle kolmas?’ tiedusteli Luxellian. 'On kyllä’, virkkoi eräs veikko, joka seisoi siinä kuin tavallinen ihminen ikään, se vain erona, että hänellä oli kruunu päässä, 'minun nimeni on Kaarle kolmas.’ Sitten —»

»Luulenpa, että siinä täytyy piillä erehdyksen. En muista Englannin historian kertovan mitään Kaarle kolmannesta», virkkoi toinen leppoisasti nuhtelevaan sävyyn.

»Kyllä historia tosi on, vaikka sitä ei olekaan painettu; hän oli hieman eriskummallinen mies, kuten muistanette.»

»Olkoon menneeksi, jatkahan.»

»Sitten, miten olikaan, Luxellianista tehtiin lordi, ja kaikki kävi hyvin, kunnes hän joitakin aikoja myöhemmin joutui mitä kamalimpaan kahakkaan neljännen Kaarlen kanssa —»

»Minä en voi sietää Kaarle neljättä. Totisesti, se on liikaa.»

»Kuinka niin? Olihan Yrjö neljäs olemassa, eikö totta?»

»Epäilemättä.»

»Ja Kaarlet ovat yhtä tavallisia kuin Yrjöt. Oli miten oli, minä en kerro enää sanaakaan... Enpä ole merkillisempää maailmaa nähnyt, en totisesti. Kuinka sellaista voikaan sattua!»

Heidän niin jutellessaan hämärä oli tihentynyt pimeäksi, ja kartanon ääriviivat ja pinnat häipyivät vähitellen näkymättömiin. Ikkunoihin, jotka olivat aikaisemmin esiintyneet tummina täplinä vaaleammassa seinäpinnassa, ilmestyi valo, joka muutti ne hohteleviksi neliöiksi mustassa öisessä maisemassa, jonka synkkään yksivärisyyteen rakennuksen ääriviivat häipyivät.

Vähään aikaan ei lausuttu sanaakaan, noustiin kukkulalle, sitten toiselle, edellisen laelle sijaitsevalle. Senjälkeen seurasi peninkulma ylänköä, mistä käsin saattoi erottaa läheisellä rannikolla kaksi majakkaa, jotka loivat taivaanrannalle tyyntä, lempeätä loistettansa. Saavuttiin toiseen kosteikkoon; heidän edessänsä ja allansa lepäsi pieni ahdas laakso, johon päin ajomies käänsi hevoset tien muodostaessa äkkinäisen polvekkeen. Sitten laskeuduttiin jyrkkää rinnettä, joka peittyi puiden alle kuin kaniininkolo. Ajoneuvot laskeutuivat laskeutumistaan.

»Endelstow’n pappila on tällä puolen», virkkoi ohjaksia hoitava mies. »Täällä on Länsi-Endelstow; lordi Luxellianille kuuluu Itä-Endelstow, missä kirkko on. Kirkkoherra Swancourt on molempien kirkkoherra ja kulkee kuin syöksin edestakaisin. Onpa, on ihmeellinen tämä maailma. Siinä, missä rakennus nyt sijaitsee, oli luullakseni aikoinaan kivilouhos. Rakentaja raapi kaiken mullan pappilan ympärille ja istutti siten keräämäänsä maaperään pienen paratiisin kukkasia ja puita. Mullattomat pellot eivät ole sen koommin mihinkään kelvanneet.»

»Kuinka kauan on nykyinen viranhaltija täällä ollut?»

»Vuoden verran tai puolitoista; kahta vuotta hän ei ole vielä ollut, koska eivät häntä vielä härnää. Tavallisesti näet seurakunta alkaa kiusata kirkkoherraa, joka on ehtinyt olla kaksi vuotta virassaan. Mutta näillä on ollut hyvä onni, kun ovat saaneet hänet. Kirkkoherra Swancourt tuntee minut varsin hyvin, olen näet usein ollut hänen ajomiehenänsä, ja minä tunnen kirkkoherran.»

He ajoivat esiin metsiköstä, tekivät kierroksen, ja pappilan uuninpiiput ja päädyt alkoivat häämöttää heidän nähtäviinsä. Missään ei ollut valoa tietä osoittamassa. He astuivat alas, mies asteli haparoiden portille ja soitti kelloa.

Kärsivällisesti odotettuaan kolme neljä minuuttia kuulematta hiiskahdustakaan vastaukseksi vieras astui portille ja soitti päättäväisemmin. Sitten hän oli kuulevinaan askeleita eteisestä ja jonkinlaista liikehtimistä ovelta, mutta ketään ei ilmaantunut näkyviin.

»Eivät taida ollakaan kotona», huokasi ajomies. »Ja minä jo ajattelin saavani vähän illallista kirkkoherran keittiöstä. Täällä saa mainiota vatsan ja sydämen vahvistusta!»

»Kaikki kunnossa, veikkoset! Oletteko rikkaita miehiä vai köyhiä, kun teidän täytyy välttämättä saapua maailman ääriin tähän yön aikaan?» kuului samassa ääni. Kääntyessään katsomaan he näkivät raihnaisen ukon kömpivän taka-ovesta, sarvilyhty kädessä kiikkumassa.

»Yön aikaan tosiaankin, vaikka kello on vasta yli seitsemän. Valaisehan ja päästä meidät sisään, William Worm.»

»Kas sinäkö siinä, Robert Lickpan.»

»Eipä kukaan muu, William Worm.»

»Onko vieras tullut?»

»On», vastasi vieras itse. »Onko mr Swancourt kotona?»

»Epäilemättä, sir. Olkaapa hyvä ja tulkaa täältä takateitse. Etuoven on kosteus paisuttanut kiinni, kuten toisinaan käy, ja sitä ei saa auki turkkilainenkaan. Minä olen vain tutiseva mies parka enkä pysty mihinkään, sir; mutta voinhan sentään opastaa teitä, sir.»

Uusi tulokas seurasi opastajaansa pienestä ovesta ja kulki sitten läpi keittiön ennakolta kiinteästi sulkien silmänsä, koska synnynnäinen urkkimisen kammoksuminen kielsi häntä katselemasta ympärillensä suojissa, jotka sijaitsivat taloudellisten näyttämölaitteiden takana. Halliin saavuttuaan hän oli parhaillaan joutumassa huoneeseensa opastetuksi, kun etuoven sisäportailta näkyi syöksähtävän esiin Elfride, joka oli mennyt sinne ottamaan selkoa viipymisen aiheesta. Se seikka, että hän säpsähti nähdessään vieraan tulevan sisään portaiston alitse, todisti, ettei hän ollut odottanut tätä yllättävää sivustahyökkäystä, jonka ainoana aiheuttajana oli William Wormin nerokkuus.

Elfride esiintyi mitä somimmassa asussa, runsaat kiharaiset hiukset valuivat valtoiminaan hänen hartioillensa. Hänen kasvoissaan näkyi levottomuuden ilme, ja yleensäkään hänessä ei näyttänyt oikein olevan naista vallitsemaan tilannetta. Vieras otti hatun päästänsä, ja ensimmäiset sanat lausuttiin. Elfride silmäili verrattain uteliaana ja hieman hämmästyneenäkin henkilöä, jolle hänen oli osoitettava vieraanvaraisuutta.

»Minä olen mr Smith», virkkoi vieras sointuvin äänin.

»Minä olen miss Swancourt», virkkoi Elfride.

Hänen mieltänsä ei enää ahdistanut. Hänen edessänsä seisova todellisuus oli niin perin toisenlainen kuin se tumma, vaitelias, juro, vanhanpuoleinen liikemies, joka oli välkähdellyt hänen mielikuvituksessaan — mies, jonka vaatteet tuoksahtivat savuiselta suurelta kaupungilta, iho oli kelmeä, kuten auringottomien paikkojen asukkaan ainakin ja puhe pistävien huomautusten höystämää — että Elfride helpotuksen tunteesta hymyili, melkeinpä nauroikin tulijaa tervehtiessään.

Stephen Smith, jonka pimeys on meiltä tähän saakka salannut, oli silloin nuorukainen näöltänsä ja vuosiltansakaan tuskin vielä mies. Hänen ulkomuotoansa katsellessaan olisi kaikkein vähimmin voinut kuvitella Lontoon olevan hänen toimintansa näyttämönä: sellaiset kasvot eivät varmaankaan olleet voineet versoa savun ja loan ja sumun ja pölyn keskellä, sellainen avoin ilme ei varmaankaan ollut milloinkaan kokenut uuden Babylonin väsymystä, kuumetta ja harmia.

Hänen ihonsa oli yhtä hieno kuin Elfriden, hänen poskiensa puna yhtä herkkä. Hänen suunsa oli kaunismuotoinen kuin lemmen jumalan jousi ja samoin kirsikanpunainen kuin neidonkin. Hiukset vaaleat, kiharat, silmät sinisenharmaat, kirkkaan sädehtivät, käytös ujo kuin poikasen.

Poskipartaa ei ollut enempää kuin viiksiäkään, ellei viimeksimainittua nimeä ansainnut ylähuulen vaaleanharmaa kevyt haiven. Siinä se lontoolainen ammattimies, jonka saapumista odottaessaan Elfride oli tuntenut itsensä ylen levottomaksi.

Elfride kiiruhti ilmoittamaan, että mr Swancourt valitettavasti ei voinut ottaa vierasta vastaan samana iltana, ja selitti syyn. Mr Smith vastasi äänellä, joka oli luonnostaan poikamaisen nuorekas, mutta kajahti miehekkäältä, selittäen kovin pahoittelevansa kuulemaansa; mutta mikäli oli kysymyksessä hänen vastaanottonsa, se ei haitannut vähääkään.

Stephen opastettiin huoneeseensa. Hänen poistuttuaan Elfride pujahti salaa isänsä luo.

»Hän on tullut, isä. Kovin nuori mies ollakseen liikemies!»

»Niinkö tosiaan!»

»Hänen kasvonsa ovat — miten sanoisin — _sievät;_ ihan samanlaiset kuin minun.»

»Hm! Entä sitten?»

»Ei mitään; muuten en hänestä toistaiseksi tiedä. Sangen somaa, eikö totta?»

»Ehdimmepä tuon nähdä, kun häneen paremmin tutustumme. Lähdehän nyt alakertaan ja toimita poikaparalle jotakin syötävää ja juotavaa, Herran nimessä. Ja kun hän on ehtinyt aterioida, sano, että mielelläni vaihtaisin hänen kanssaan muutaman sanan, jos hän viitsii vaivautua tänne.»

Neito riensi jälleen alas, ja hänen odotellessaan nuoren Smithin ilmestymistä, lienee parasta tutustua hänen saapumistaan koskeviin kirjeisiin.

1. _Mr Swancourt mr Hewbylle_.

»Endelstow’n pappilassa helmik. 18:ntena 18—

Hyvä herra, — me suunnittelemme seurakuntamme kirkon tornin ja sivulaivan korjaamista, ja lordi Luxellian, nykyinen isäntämme, on maininnut teidät luotettavana arkkitehtina, joka olisi yritettävä saada töitä valvomaan.

Minä en ollenkaan tiedä, mitkä valmistelevat toimenpiteet tässä ovat tarpeen. Ensimmäinen tehtävä lienee kuitenkin se, että te (jos te, kuten lordi Luxellian sanoo, olette halukas meitä auttamaan) tai joku henkilökunnastanne tulee rakennusta tarkastamaan ja esittää seurakunnan jäseniä ja muita tyydyttävän ehdotuksen.

Paikkakunta on kovin loitolla, rautatielle on kokonaista neljätoista peninkulmaa, ja lähin paikka, mistä voi löytää asuntoa on Castle Boterel — kaupungiksi nimitetty, mutta oikeastaan vain iso kylä — kaksi peninkulmaa kauempana, joten olisi teille mukavinta asua pappilassa, jonka mielelläni jätän käytettäväksenne, sen sijaan, että lähdette Castle Boterelin hotelliin ja palaatte aamulla takaisin.

Me olemme valmiit ottamaan teidät vastaan sinä ensi viikon päivänä, jonka suvaitsette tulopäiväksenne ilmoittaa. — Kunnioittaen

Christopher Swancourt.»

2. _Mr Hewby mr Swancourtille_.

»Percy Place, Charing Cross, helmik. 20:ntena 18—

Kunnioitettu herra, — noudattaen t. k. 18:tena päivätyssä kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustetuksi seurakuntanne kirkon sivulaivan ja tornin ottaen huomioon rappeutuneet kohdat ja esittäen ehdotuksen kirkon korjaamiseksi.

Apulaiseni mr Stephan Smith lähtee siinä tarkoituksessa Lontoosta huomenna varhain aamulla. Monet kiitokset ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne. Hän käyttää tarjoustanne hyväkseen ja saapunee luoksenne iltasella. Te voitte ehdottomasti luottaa häneen ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan oivallukseensa.

Rohkenen toivoa, että se korjaussuunnitelma, jonka valmistan hänen yksityiskohtaisen tutkimuksensa nojalla, tulee tyydyttämään Teitä ja lordi Luxelliania. — Kunnioittavimmin

Walter Hewby.»

III.

Ensimmäinen ateria Endelstow’n pappilassa oli nuorelle Stephen Smithille sangen miellyttävä. Pöytä oli katettu, kuten Elfride oli isällensä ehdottanut, teeillalliseen kuuluvilla erilaisilla aineksilla — tervetullut virkistystapa kaikille niille, jotka ovat kaukana ihmisistä ja kaupungeista, ja erikoisesti nuorten makua tyydyttävä. Pöydälle oli sievästi sijoitettu talvikukkia ja lehtiä, joitten seasta katsetta tervehtivät leikkeleet, kananpaisti, pasteijat ja kaksi isoa piirakaista, jotka ilahduttavan runsaina paisuivat alustansa laitoja avarammalle.

Pöydän päässä, tulisijan puolella, näkyivät teelaitteet, vanhamallista Worcesterin porsliinia, ja niiden takaa kohosi Elfriden koruton hahmo yrittäen luoda rouvamaista arvokkuutta teenkaatoliikkeeseensä ja painokkaan huolekkaasti pitää silmällä hyydelmän, hunajan ja happamen kerman tarjoilemista. Hän itse oli aterioinut jo ennen vieraan tuloa, joten hän nyt joutui kovin hämille havaitessaan, ettei tarjoilemisen väliaikoina ollut muuta tekemistä kuin jutella. Hän kysyi, salliko vieras hänen kirjoittaa viereisen pöydän ääressä valmiiksi kirjeen, jonka oli äsken aloittanut, ja istuttuaan sen ääreen hänessä oli kirpeä oman epäkohteliaisuuden tunto. Mutta kun hän sitten huomasi, ettei vieras katsonut hänen menetelleen mitenkään väärin ja että hänkin oli hämmingin vallassa, kun toinen tarkkaavaisena valvoi hänen kupposensa täyttämistä, niin Elfriden olo kävi helpommaksi. Kun nuori mies lisäksi sattui kolahduttamaan pöydänjalkaa ja oli kumota teekupposensa, ihan koulupoikien tavalla, niin Elfride tunsi vallitsevansa tilannetta ja osasi jutella erittäin hyvin. Avomielisyys ja samanikäisyys sai heidät _muutamassa tuokiossa unohtamaan, että_ olivat vasta äsken toisiinsa tutustuneet. Stephen alkoi kaunopuheisesti kertoa ammatillisen toimintansa aiheuttamista ylen vaatimattomista kokemuksista, ja Elfride, joka ei voinut kokemuksiin varautua, kertoi varsin vilkkaasti isältä kuulemiansa juttuja, — isä olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi kuullut, kuinka uskollisesti hänen eleensä ja äänensävynsäkin säilyivät. Sinä iltana oli nähtävänä erittäin mielenkiintoinen nuoruusiän idylli Swancourtin talossa.

Stephenin oli vihdoin lähteminen yläkertaan äänekkäästi juttelemaan kirkkoherralle joka puuhkutustensa väliajoilla kovin pyyteli anteeksi, että oli muitta mutkitta kutsunut hänet, vieraan, makuusuojaan. »Mutta», jatkoi mr Swancourt, »minun teki mieli sanoa teille jo tänä iltana muutama sana asiasta, jonka vuoksi olette tänne tullut. Kärsivällisyys kerrassaan loppuu, kun päällekarkaava vihollinen — minulle tosin uusi, en näet ole toistaiseksi tietänyt luuvalosta juuri mitään — äkkiä pakottaa jäämään päiväkaudeksi vuoteeseen. Se on kuitenkin siirtynyt toiseen varpaaseeni erittäin lievässä muodossa, joten toivon sen huomenna olevan ihan tiessään. Toivottavasti teistä on pidetty huolta alakerrassa?»

»Erinomaisesti. Ja vaikka asia onkin ikävä ja mieltäni pahoittaa nähdä teidät sairaana, pyydän olemaan toistaiseksi ollenkaan välittäjättä siitä, että minä olen talossa.»

»Enhän minä. Mutta huomenna minä jo kapuan alas. Tyttäreni on erinomainen tohtori. Pari annosta hänen leppoisia sekoituksiansa saa minut hyvään kuntoon nopeammin kuin kaikki maailman rohdot. Mutta puhutaanpa nyt kirkonkorjauksesta. Istukaa, olkaa hyvä. Meidän täällä, nähkääs, ei käy kursaileminen, ja syynä on se, että luoksemme saapuu harvoin sivistyneitä inhimillisiä olentoja: jos tuhlaamme aikaa lähenemiseen, niin hän ehtii poistua, ennenkuin olemme saaneet nauttia hänen varsinaisesta tuttavuudestansa. Kuten tulette näkemään, on kirkkomme torni kerrassaan mahdoton korjattavaksi, mutta itse kirkko vielä kelpaa. Näkisittepä muutamia muita tämän kreivikunnan kirkkoja: lattiat lahonneet, seinät muratin peitossa.»

»Jopa jotakin!»