Part 2

Ljudmila Ivanovna istui sillä aikaa pöydän ääressä, usein hän myöskin soitti piaanoa ja säestäen lauloi puoliääneen romansseja. Silloin tällöin säestin minäkin hänen lauluansa. Illan tultua menivät lapset, tavallisesti Dunjashkan kanssa lastenkamariin. Vasta kahdeksan tienoissa tulivat he ruokasaliin ehtoollista syömään. Vanhimmat — kaksoiset, tyttö ja poika, jotka olivat laihat ja kalpeat — olivat äitinsä näköiset ja saamattomia sekä harvapuheiset, jota vastoin nuorin tytär, kolmivuotias Tanja, oli vallan toista ja sai kaikki ihmettelemään vilkkauttaan ja hilpeyttään. Aleksander Dmitrijevitsh rakasti häntä kiihkeästi. Hän otti hänet syliinsä ja leikki ja jutteli hänen kanssaan, vaikka hän hyvin vähän välitti toisista lapsistaan. Näytti siltä kuin Tanjakin olisi rakastanut isäänsä enemmän kuin toisia ja hyväili häntä erityisellä lempeydellä.

"No, Tanja kulta, juokse kilpaa minun kanssani", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh, kehoittaen tytärtänsä leikkimään.

"Kohta, kohta", vastasi Tanja sukkelaan, mutta sensijaan että hän olisi juossut kilpaa isänsä kanssa, juoksi hän liverrellen pois hänen luotaan.

"Sinähän juokset pois luotani".

"Sinä et saa minua kiinni, sinä et saa", huusi Tanja, juoksi pöydän taakse, taputti käsiään ja hyppäsi iloisena samalla paikalla.

"Ah, sinä rakas tyttöni", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh lempeästi, kiiruhti hänen luoksensa, nosti hänet käsivarrelleen ja rupesi suutelemaan häntä.

"Isä, isä kulta". Lapsi toisti lukemattomia kertoja nämä hyväilynimet, kääntäen pois päätänsä, "isä kulta, kulta isä!"

Tämä pikku Tanja oli todellakin hurmaava, iloinen ja rakastettava olento. Hänen sointuva äänensä, hänen aina hymyilevät kasvonsa pienine, mustine silmineen, hänen kiehkurapäänsä ja tuo pieni vireä ja solakka vartalonsa viehättivät myöskin minut kokonaan. Ei voinut olla ilolla katselematta tuota lasta.

Hän tottui pian myöskin minuun, ja minä sain, niinkuin toisetkin, ottaa häntä syliini ja leikkiä hänen kanssansa. Varsinkin kuuntelin minä suureksi mielihyväkseni, kuinka hän kutsui isäänsä. Kun isä oli huoneessa, puhui Tanja ainoastaan hänen kanssansa ja toisti yhtä mittaa tuota hyväilevää "isä, isä kulta, kulta isä!"

Tuo "isä kulta" kuului erittäin ihanalta ja kujeelliselta. Ellei Tanjan ääntä kuulunut talossa, voi olla varma, että hän nukkui.

Aleksander Dmitrijevitsh näytti hyvin onnelliselta. Sittenkuin hänen oli täytynyt elää niin monta vuotta sairaan, lapsettoman vaimonsa kanssa, oli hän nyt saanut täyden perheen, johon hän oli kiintynyt sydämensä pohjasta. Hän sai nauttia iloja, joista hän ennen ei ollut uneksinutkaan.

Hän rakasti hellästi myöskin kaksoisiaan. Teetä juodessa meni hän usein heidän luoksensa, kumartui heidän yli, syleili heitä molempia samalla kertaa — he istuivat aina vieritysten — puhui heille helliä sanoja ja suuteli heitä.

Mutta hän virkkoi tavallisesti: "no, no, älkää olko noin synkän näköisiä, kyllä kaikki vielä hyvin käy" — ja silloin hänen äänessään kuului surumielisyyden vivahdus, sillä häntä suretti, etteivät hänen vanhimmat lapsensa olleet oikein niinkuin toiset lapset.

Silloin kaksoiset hymyilivät arasti ja kävivät iloisemmiksi.

Aleksander Dmitrijevitsh rakasti vaimoansa yli kaiken. Hän jumaloitsi häntä sokeasti, eikä siinä ollut tarpeeksi, että hän olisi huomannut vaimonsa virheitä, mutta hän ei uskaltanut ajatellakaan sitä mahdollisuutta, että niitä olisi voinut olla hänessäkin.

Minä muistan selvästi kuinka se minua ihmetytti.

Minä en olisi koskaan uskonut, että rakkaus voisi ulottua niin pitkälle. Hän seurasi vaimonsa joka askeletta ja jokainen pikkuseikka, joka koski Ljudmila Ivanovnaa, huoletti häntä.

"Mene kävelemään, kultani, sää on niin kaunis, muuten sinä nukut taas levottomasti", toisti hän joka aamu, kun oli juotu teetä.

"Ole kaikin muodoin syömättä kaalia, aarteeni, minä pelkään... sinähän valitit eilen", sanoi Aleksander hänelle päivällistä syödessämme.

"Sinä näytät niin kalpealta tänään, iapsukaiseni, tee minulle se palvelus, että menet levolle, sinä olet väsynyt", sanoi hän vaimollensa illalla.

Ja Ljndmila Ivanovna rypisti joka hänen sanallensa otsaansa, vaikk'ei hän vastannut mitään. Minä huomasin sen, mutta Aleksander Dmitrijevitsh ei ajatellut lainkaan sitä, että hänen rakkautensa kävisi hänen vaimollensa joskus vastukselliseksi. Joka kerta, kun Ljudmila Ivanovna soitti pianoa ja lauloi, innostui Aleksander Dmitrijevits sanomattomasti. Hän huomautti erittäin äänen puhtaasta soinnusta ja esittämisen sydämellisyydestä, ja tästä minunkin täytyi häntä kehua. Muutoin hän ei suinkaan laulanut huonosti.

"Laula tuo laulu, sinä tiedät, aarteeni", oli Aleksander Dmitrijevitshillä tapana sanoa joka ilta, "Oi armas enkelini, halaa minua. Se on minun lempiromanssini".

Ja Ljudmila lauloi miehensä lempiromanssin.

"Kuule", sanoi hän sitten, kääntyen minun puoleeni, "eikö se ole hurmaava?"

"Oi armas enkelini, halaa minua", lauloi hän tunteellisesta

"Jos sinä vaan tietäisit, kuinka hurmaavan kiltti ja lahjakas minun vaimoni on; ja hän on todellinen kaunotar — minun Ljudmilani — eikö totta?"

Mutta kaikkea tuota minä en voinut tietää. Minä en havainnut Ljudmilassa kaikkia näitä ominaisuuksia. Hän oli kyllä jokseenkin kaunis, mutta että hän olisi ollut viisas, hyvä ja lahjakas, sitä minä en voinut parhaimmallakaan tahdollani tunnustaa. Ljudmila Ivanovna muistutti minulle käytöksellään aina kissaa.

Lyhytkasvuinen, ryhti eteenpäin kallistunut, enemmän lihava kuin laiha, viheriäiset, viekkaat silmät, joissa aina piili jotakin kaksimielistä ja ilkeätä, oli Ljudmila. Hänellä oli punainen tiheä taaksepäin kammattu tukka. Hän liikkui hiljaa ja kuulumattomin askelin väljällänsä olevassa mustassa puvussaan. Jos hän puhui jonkun kanssa ystävällisesti, ei tietänyt, oliko hänen sanoillansa vilpitön tarkoitus, vai oliko ystävyyden osoitus pelkkää teeskentelyä. Jos hän oli sitten kenen kanssa tahansa yhdessä... lastensa tahi miehensä kanssa, niin ei olisi voinut päättää, oliko hän hyvä äiti ja vaimo, vai oliko hän ylipäänsä hyvä nainen vai ei. Minä en tullut sen viisaammaksi siinä suhteessa, rakastiko hän miestänsä ja lapsiansa.

Hän oli 24 vuoden vanha eikä ollut nauttinut erityistä sivistystä, lukuunottamatta sitä, että hän oli viettänyt kuukauden kasvatuskoulussa. Kotona vanhan, hyvin niukan sivistyksen saaneen tilanomistajattaren luona, joka eli yksinäisyydessä, oli vallan mahdoton täyttää hänen laiminlyötyä kasvatustansa; hän ei oppinut muuta kuin suolaamaan sieniä ja ruokkimaan kalkkunoita.

Mutta omasta mielestään oli Ljudmila hyvin sivistynyt ja maailmanviisas. Hän oli tietävinänsä Pietari Suuresta; hän näytti, että hänellä oli jotakin käsitystä nihilisteistä ja intelligenssistä ja että hän vielä tiesi sanoa, missä Ruotsi ja Norja ovat; hän osasi lausua nopeasti "charmant", hän lauloi ja soitti pianota. Huolimatta näistä kaikista ominaisuuksistaan, minun on suoraan tunnustaminen, että sydäntäni oikein kirveli ajatellessani, että Aleksander Dmitrijevitsh oli vaimokseen sattunut saamaan sellaisen naisen, joka ei lainkaan sopinut hänelle hienotunteiselle miehelle. Minusta hän olisi voinut valita itselleen sopivamman vaimon, mutta nähdessäni taas kuinka onnelliselta hän näytti kodissaan, luulottelin minä päättäneeni väärin.

"Miks'ei Ljudmila olisi sopiva vaimo Aleksander Dmitrijevitshille? Senkötähden ett'ei hän osaa puhua niin kauniisti ja että hän hymyilee niin kummallisesti? Siinä minä tuomitsen väärin."

IV.

Neljä päivää oli jo kulunut minun tulostani Aleksander Dmitrijevitsh oli erittäin hyvä ja hellä minua kohtaan. Hän arvasi kaikki minun toivomukseni, ennenkuin minä ehdin niitä ilmoittaakkaan. Hän otti selvän minun lempiruoistani ja piti huolen siitä, että minulle niitä tarjottiin.

Minä olin hänelle rakkaana vieraana, sillä hän oli tuntenut minun vanhempani niin kauan ja rakasti meidän kotiamme niinkuin omaansa. Sitä enemmän tahtoi hän olla minulle hyödyksi. Myöskin Ljudmila Ivanovna oli kohtelias ja hyvä minulle, vaikka hänen ystävyytensä näytti minusta teeskenneltyltä ja teki sentähden luonnollisesti minuun ikävän vaikutuksen.

Kun me eräänä iltana istuimme teepöydän ääressä, kysyi häneltä Aleksander Dmitrijevitsh, joka tapansa mukaan huolehti hänestä, minkätähden hän oli niin surullinen.

"En minä ole surullinen", vastasi Ljudmila Ivanovna äreästi.

"Älä nyt suutu, armaani, en minä tarkoittanut loukata sinua", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh, kummastuen ja murheellisena.

"Ethän sinä loukkaa minua, mutta minä olen todellakin väsynyt sinun ijankaikkisiin kysymyksiisi; milloin minä olen kalpea, milloin surullinen, väliin yhtä, väliin toista..."

"Mutta kultani, kuinka sinä voit sanoa niin", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh nuhdellen.

Häntä näytti Ljudmilan tuo hänelle vallan odottamaton käytös suuresti hämmästyttävän. Surun ja kärsimyksen ilme painui hänen kasvoillensa. He olivat kumpikin vaiti. Minä katsahdin Ljudmila Ivanovnaan.

"Nyt vasta näkee mikä ihminen hän on", ajattelin minä. Äkkiä lähetti hän minulle tuskin näkyvän hymyn ja katsoi minuun viheriäisillä silmillänsä. Minä huomasin niissä pahan hohteen. Vaitiolo kävi tuskalliseksi.

Silloin juosta karkasivat lapset meluten huoneestansa ja tauvottivat hiljaisuuden.

"Isä, isä kulta, me rakennamme huoneita, pieniä kivihuoneita", huusi Tanja.

Aleksander Dmitrijevitsh otti hänet syliinsä ja käveli hänen kanssaan hiljaa edes takaisin. Ljudmila Ivanovna seurasi heitä katseillaan.

"Se on todellakin sietämätöntä", rupesi hän valittamaan, kun Aleksander Tanja selässänsä oli poistunut huoneesta. "Aleksander Dmitrijevitsh (hän kutsui miestänsä aina niin, aivan kuin tunnustaen hänen henkistä etevämmyyttänsä) on toimissaan kaiket päivät, ja minä olen aina yksin, alinomaa yksin, ilman seuraa, ilman huvituksia. Minä iloitsen suuresti teidän käynnistänne luonamme. Ei kukaan ole tähän asti tullut tänne; rauhantuomari vaan silloin tällöin poikkeaa meille, mutta hänkin on jo vanha. Sitä paitsi Aleksander Dmitrijevitsh saattaa itsellensä liian paljon vaivaa minun tähteni, väliin minä väsyn kauheasti häneen..."

"Hänkin jo vanha..." minä toistin mielessäni Ljudmilan sanat — ne olivat törkeitä eikä suinkaan kauniita.

Hän istui teekeittiön luona ja tarjosi teetä.

"Aina minun täytyy jäädä kotia", jatkoi hän, "ainoastaan kerran olen minä ollut tanssiaisissa klubissa, siellä oli niin hauskaa... Ah, kuinka minun oli hauskaa! Siellä oli niin paljon upseeria... Pidättekö te tanssista?"

"Kyllä, joskus", vastasin minä vastahakoisesti.

Minä yhä vielä näin silmissäni Aleksander Dmitrijevitshin hyvänsuovat, surulliset kasvot.

Mutta eriskummallista kyllä, vaikka Ljudmila Ivanovnan valitukset ja hänen käytöksensä olivat minulle vastenmielisiä ja hänen raaka puheensa pahasti loukkasi minua, oli hänessä tällä hetkellä jotakin puoleensa vetävää, vieläpä viehättävääkin. Hän keskusteli nyt niin avosydämmisesti ja vilpittömästi minun kanssani, että minä oikein otin osaa hänen suruunsa ja minun tuli häntä sääli, hänen miehensä kun tarjosi hänelle niin vähän huvituksia.

"Miksi te ette pyydä Aleksander Dmitrijevitshiä käymään kanssanne paikassa ja toisessa; sitä hän ei varmaankaan kieltäisi teiltä", sanoin minä yhä enemmän osaa-ottavaisesti.

Minä rupesin ihailemaan hänen pientä ja pehmeätä kättänsä, jonka suonet näkyivät hyvin pirteästi ja jossa hän piti hopealusikkaa.

"Ah, en, minä en tahdo pyytää häntä siihen, minä tiedän, ettei hän mielellänsä käy minun kanssani vieraissa, ja mitä se hyödyttäisikään... Nythän te olette tullut tänne meidän luoksemme, ja minua ilahuttaa..." Hän veti suunsa vinoon ja hymyili ainoastaan yhdellä suunkulmalla.

Minä katselin häntä. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja nämät jokseenkin pitkälliset ja tutkivaiset katseet merkitsivät sekä hänellä että minulla jotakin epärehellistä. Minä tunsin, että minun sydämmeni kuohui. Täytymys, joka tähän asti oli leimannut seurusteluamme, oli tällä hetkellä täydelleen haihtunut ja antoi arvaamatonta sijaa molemminpuoliseen lähestymiseen.

Myöhemmin illalla, kun lapset olivat menneet, levolle, istuimme minä ja Aleksander shakkipöydän ääressä: mutta hän ei ollut iloinen eikä laskenut leikkiä niinkuin ennen. Ljudmila Ivanovna oli taas päinvastoin niin vilkas ettei koskaan ennen, hän lauloi paljon ja soitti valssin "Mennyt aika". Hänen poskiansa punotti ja hän puhui taukoamatta. Minä vastasin hänen yksinkertaisiin kokkapuheisiinsa, mutta minä huomasin, että vaikka Aleksander Dmitrijevitsh nauroi, häntä ei kuitenkaan miellyttänyt, että hänen vaimonsa laski leikkiä minun kanssani. Hän luotti kuitenkin minuun ja vaimoonsa, niin että ainoastaan nuo Ljudmilan edellisellä hetkellä lausutut sanat pahoittivat hänen mieltänsä ja ne, ne nyt turmelivat koko hänen iltansa. Sitä paitsi oli Aleksander Dmitrijevitsh sekä hengellisesti että ruumiillisesti likinäköinen eikä hän sentähden huomannut sitä, minkä minä äkkiä keksin ja minkä jokainen tulokas olisi heti huomannut, Niissä katseissa, joilla Ljudmila tarkasteli miestänsä, oli jotakin halveksivaa ja pahaa.

Kun me illalla erosimme toisistamme, piti Ljudmila minun kättäni omassa kädessään kauvemmin kuin muutoin ja hän puristi sitä kovemmin kuin ennen. Taas hän katsoi minuun niin kummallisesti, niinkuin ensin teepöydän ääressä, ja tuo katse sai minut rauhattomaksi. Aleksander Dmitrijevits sanoi surumielisenä minulle hyvää yötä, ja minä lähdin huoneeseeni.

Maata pantuani tunsin minä itseni rikolliseksi. Minun omatuntoni ei ollut puhdas ja rauhallinen. Minä olin näkevinäni edessäni tänä iltana kiihoittuneen Ljudmilan hänen viheriäisine, vetistyneine silmineen ja hänen rinnallaan Aleksander Dmitrijevitshin suuren hyväntahtoisen muodon ja murheelliset kasvot.

"Mutta millä ja ketä vastaan olen minä rikkonut?" ajattelin. "Hän vaan keikailee minun edessäni — siinä kaikki."

Mitään muuta ei voinutkaan tulla kysymykseen, ja minä koetin rauhoittaa itseäni sillä ajatuksella.

Mutta tietämättäni olin taas tuntevinani hänen valkoisen ja pehmeän kätensä minun kädessäni ja näkevinäni hänen kostean katseensa tähystävän minua.

"Niin, hänen käytöksensä minua kohtaan on todellakin muuttunut", ajattelin minä. "Ensi päivinä oli hän maltillinen, enkä minä käsittänyt häntä; nyt on vallan toista. Hän ei rakasta miestänsä, joka päinvastoin on hänelle vastenmielinen. Mutta kuinka hän on kaunis!... Mitä tyhmyyksiä tämä on?" ajattelin jälleen, "vai olenko minä tullut hulluksi? Hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo!..."

Kun minä seuraavana aamuna astuin ruokahuoneeseen, olivat jo kaikki siellä koossa, ja kaikki näyttivät olevan parhaimmalla tuulella. Puolisot olivat rakentaneet rauhan. Aleksander Dmitrijevitsh oli jälleen iloisella ja hyvällä mielellään. Ljudmila Ivanovna taas oli kainona ja maltillisena. Hyväillen hän puhui miehensä kanssa ja oli minulle tyly. Mutta minä näin kyllä, että hän teeskenteli. Hän oli vaan näön vuoksi hellä miehellensä, mutta antoi minulle niinkuin edellisenäkin päivänä, salaisia silmäyksiä. Aleksander Dmitrijevitsh ei huomannut mitään.

Sinä päivänä piti hänen matkustaman kaupunkiin virkatoimissaan. Kun me olimme juoneet teetä, jätti hän meidät. Ljudmila Ivanovna painoi suutelon hänen sileäksi ajetulle poskelle.

"Ehkä minun täytyy jäädä kaupunkiin yöksi", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh istuen vaunuissa, "minä kyllä en sitä luule, mutta pidä huoli, armaani, siitä ettei meidän ystävämme ole ikävä. No, minä palaan kotia jo illalla."

Rauhallisena ja tyytyväisenä jätti hän meidät.

Heti kun hän oli lähtenyt, menin minäkin kotoa niinkuin minulla oli joka päivä tapana tehdä, metsään ampumaan lintuja. Tänä päivänä se oli minusta erittäin mieleistä, melkeimpä välttämätöntä. Minä tahdoin päästä selville siitä, mikä minua kiusasi. Minä kuljin kauan pensastossa ja tiheän metsän rinteellä ja ammuin joitakuita kyntölintuja.

Mutta minä en voinut pitää ajatuksiani koossa, oliko siihen sitten syynä se, että minä olin väsynyt vaiko jotain muuta. Minä tunsin taas tuota entistä tahdonheikkoutta ja minä antauduin hiomisille ajatuksille, niille ajatuksille, joista jo olin kärsinyt Moskovassa. Minä ymmärsin, ett'ei itseänsä voi minnekään paeta.

Minä olin täydelleen Ljudmila Ivanovnan ja hänen viheliäisten silmiensä ja polttavien käsiensä vallassa.

Voi tuntua kummalliselta, mutta hänen kuvansa oli painunut niin syvälle minun mielikuvitukseeni, että minä en voinut ainoastaan vapautua siitä, vaan minä myös en nähnyt enkä ajatellutkaan mitään muuta. Minä koetin vakuuttaa itselleni, että Aleksander Dmitrijevitsh oli minun vanha ystäväni, ett'ei minulla ollut oikeutta ajatella hänen vaimoansa sillä tavoin, että minä olin paatunut ja turmeltunut olento, jos voisin antautua moisten ajatusten valtaan... mutta mikään ei auttanut. Minä tiesin, mitä naisia hän oli. Minä käsitin nyt hänen käytöksensä minua kohtaan, mutta minulta jo puuttui voimia ajatella hänestä toisella tavoin.

"Mutta hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo, tuon hyvän ja rakastettavan miehen, joka on kantanut minua ja minun veljiäni käsillänsä", toistin minä rauhoittuakseni.

"Sehän on halpamaista ja inhoittavaa", sanoin minä itsekseni, ja sitä seuraa omantunnon vaivat ja tuskat".

"Tietenkin... niinkin... mutta... hän on niin hurmaava! ..."

Ja jälleen jouduin riettaiden ajatusten ja himojen valtaan.

Sillä tapaa minä kiusaamistani kiusasin itseäni kuleskellen ympäri metsässä. Eläin oli minussa herännyt ja se kärsi hirveästi. Minä tahdoin ajaa pois itsestäni sen, mikä minua kiusasi, mutta voimat puuttuivat minulta. Ljudmilan ja minun välilläni oli solmittu näkymätön sähkövirta, enkä minä enää jaksanut sitä katkaista.

V

Kun olin menossa kotia, kello kahden vaiheilla päivällä, tuli Ljudmila Ivanovna minua vastaan kartanon läheisyydessä. Hänen kanssansa olivat hänen kaksoisensa, hän oli ilman hattua, mutta hän oli heittänyt päällensä mustan lämpöisen viitan.

"Oletteko te väsynyt?" kysyi hän minulta. "Me päätimme tulla teitä vastaan. Teidän ystävänne Tanja ei tahtonut tulla mukaan; vaan mieluummin jäädä kotia lapsentytön kanssa; hänen on ikävä, kun hänen isänsä on poissa. Miten ihana on ilma tänä päivänä!"

"Kyllä", sanoin minä ja tunsin, kuinka hänen odottamaton tulonsa hermostutti minua.

"Minä olen ajatellut teitä koko päivän", sanoin minä; nuo sanat pääsivät suustani huomaamattani.

"Vai niin? Ja minä teitä. Se on totta. Tulkaa nyt kotia, niin me syömme päivällistä."

Me kävimme toistemme rinnalla. Hän uhkui verevyyttä ja nuoruutta. Tuoksu hänen ruumiistaan ja haju kuihtuneista koivunlehdistä ja kosteasta maasta yhteisesti myrkyttivät hermojani ja riistivät minun tahdonvoimani viimeisenkin jäännöksen. Kaksoiset juoksivat edellämme, suuret kummikalossit pienissä ohutsäärisissä jaloissaan.

"Tiedättekö, minulla on kerrottavana teille uutinen", sanoi Ljudmila Ivanovna hetkisen oltuamme vaiti, kääntäen päänsä minua kohden ja katsoen minua suoraan silmiin.

"Mikä uutinen?"

"Arvatkaa!"

"Koskeekohan se Aleksander Dmitrijevitshiä?"

"Aivan niin, ja mitä luulette sen tietävän?"

"Eikö hän tule tänään kaupungista kotia?"

"Te olette arvannut oikein. Vaunut palasivat äsken, ja kuski toi minulle kirjeen, mieheni kirjoittaa, että hänellä on tärkeitä asioita kaupungissa toimitettavana ja tulee sentähden kotia vasta huomenna."

"Mahdotonta", huudahdin minä epäillen.

"Totta se on, minä vakuutan..." kuinka minä osasinkaan arvata uutisen jonka hän tahtoi ilmoittaa minulle. Luultavasti hänen keikailemisensa ja sen salaperäisyyden tähden, jolla hän siitä puhui. Olihan sitä paitse itse Aleksander Dmitrijevitsh lähtiessään sanonut tulevansa kotia ehkä vasta seuraavana päivänä.

Tultuamme kotia, söimme päivällistä ja sitten kävelimme lasten kanssa puutarhassa. Kello 5 joimme teetä. Illalla istuin salissa hänen kanssaan kahden. Minä luin sanomalehteä ja hän kirjaili korko-ompelua.

"Ei, minun täytyy matkustaa jo tänä päivänä iltajunassa", päätin minä ja yhä vaan luin, ymmärtämättä mitä luin. "Sehän on kauheata, hänhän antaa minun selvästi ymmärtää... Aleksander Dmitrijevitsh parka... ja minäkin... mutta kauheinta tässä on se, ettei hän näe mitään; senpä tähden kaikki näyttää niin yksinkertaiselta".

"Aikanne kuluu teiltä Moskovassa kai hyvin hauskasti?" kysyi Ljudmila Ivanovna ja hänen silmistään loisti samalla kummallinen valo.

"Oh niin, tavallansa", vastasin minä.

"Ja minun on täällä niin ikävä", jatkoi hän, nostamatta silmiänsä työstään. "Aleksander Dmitrijevitsh on kaikessa tapauksessa jo vanha... minä kyllä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuitenkin... hänhän voisi minulle olla isänä. — —"

"Jo vanha... voisi olla isänä..." toistin minä mielessäni, "en, minä en erehdy."

Samassa hän näytti minusta vastenmieliseltä. Kun hän erityisellä äänenpainolla lausui sanan "vanha" ja useamman kerran toisti saman sanan, oli hän minusta inhottava. Minä ponnistin viimeiset voimani ja nousin seisoalleni.

"Tiedättekö", sanoin hänelle päättäväisenä, "minä matkustan heti; olen vallan unhoittanut, että olen siihen pakoitettu. Minä kyllä lupasin Aleksander Dmitrijevitshille viipyä täällä vielä pari päivää, mutta sitä en kuitenkaan nyt voi."

Hän katseli minua hämmästyneenä.

"Mutta kaikin mokomin, se ei käy päinsä. Mitä Aleksandnr Dmitrijevitsh ajattelisi. Jääkää, minä pyydän."

Hän kävi levottomaksi.

"Ei, minun täytyy lähteä. Minun täytyy pyytää teitä heti käskemään valjastamaan hevoset vaunujen eteen", toistin minä vakavasti.

"Mikä teidän on?" kysyi hän mielitellen ja tarkoittavaisesti, päästyään hämmästyksestään.

Hän nousi sohvasta, lähestyi minua, tuli viereeni ja tarjosi minulle kätensä. Hänen silmänsä tummenivat, ja hän veti silmäluomensa hiukan yhteen.

Lastenkamarista kaikui korvissamme Tanjan heleä ääni.

"Ei, sehän ei käy päinsä", sanoin minä hänelle, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä, "se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua!"

Huolimatta vastustuksestani halusin tuona hetkenä sulkea hänet syliini; hän tunsi laitani ja kuiskasi:

"Rakkahin ystäväni, se saa tapahtua, se saa..."

Hän laski olkapäilleni kätensä, joka hänellä oli vapaana, ja lähenti kasvonsa puoleksi avonaisine huulineen minun kasvoihini. Jotkut pitkät, pehmeät hiukset, jotka peittivät hänen otsaansa, koskettivat silmiäni.

"Illemmalla", kuiskasi hän, yhdellä hyppäyksellä, kuin kissa, vetäytyen luotani.

Sydäntäni tykytti. Minä en voinut enää hallita itseäni.

"Vartokaa, vartokaa!" huusin minä hänelle korottaen käsiäni häntä kohden, sillä nyt minä tahdoin että hän olisi jäänyt läheisyyteeni.

"Ei nyt on vuoro _teidän_ vartoa", sanoi hän nauraen. "Te kummallinen mies..."

Ja nauraen poistui hän huoneesta.

Me söimme illallista. Tanja oli iloinen, kuin ainakin; kaksoiset istuivat ääneti. Mieltäni kirveli, enkä koko aikana puhunut sanaakaan.

"Lankeenkohan nyt minäkin... olenko jo niin syvälle paatunut?" Tämä ajatus ja toiset samallaiset pyörivät mielessäni. "Enköhän saa itseäni hillityksi? Sitten on kaikki mennyttä."

"Jumalani, ovatko sitten kaikki ihmiset voimattomia näissä tapauksissa!"

Ljudmila Ivanovna kehoitti minua säestämään lauluansa, kunnes lapset nukkuisivat. Tahdotonna tottelin häntä tohuisen aistillisuuden valtaamana. Hänen mielensä oli kovin liikutettu ja alinomaa hän nojasi minuun.

"Hän lauloi joitakuita lauluja, mutta minä olin saanut tarpeeksi hänen laulustaan; äänensä kuului minusta yksitoikkoiselta enkä kuunnellut lauluansa. Olihan vaan niin suloista tuntea hänen ruumiinsa lämmön niin lähellä selkäni takana, ja minä tunsin polttavan halun saada vetää häntä vielä lähemmäksi itseäni.

"Me menimme saliin. Ensin täytyi antaa lasten ja Dundjashkan nukkua... Kuinka Aleksander Dmitrijevitsh sallikaan minun olla hänen kanssaan kahden? Ehkä hän kuitenkin palaa kotia meidän sitä aavistamattamme", päätin minä ja ilmoitin Ljudmilalle epäilykseni.

"Ehkä Aleksander Dmitrijevitsh tulee äkki-arvaamatta kotia nähdäkseen, miten me täällä aikaamme vietämme", sanoin puoleksi leikillisesti.

Hän nauroi.