Part 1

language: Finnish

SININEN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Leo Tolstoi (Nuorempi) [Lev Lvovitš Tolstoy]

Suomentanut "Tampereen Sanomille"

A. L.

Tampereella, Majlund & Lyytisen kirjapainossa, 1898.

Wasilij Nikolajevitsh oli jo kaksi vuotta sitten käynyt läpi filosoofisen tiedekunnan luonnontieteellisen osaston. Hän jäi kuitenkin yliopistoon ja näytti antautuneen tieteelle kokonaan. Minun mielestäni ja siitä päättäen, mitä minä häntä tunsin, ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä niin, sillä hän oli luonteeltaan liian vilkas, ja olisi voinut innostua mihin tekoon hyvänsä. Voidakseen menestyksellä harjoittaa tieteellisiä tutkimuksia, täytyy sen, jolla on vaan tavalliset, keskinkertaiset lahjat, antautua niille sokeasti ja unhoittaa kaikki muut puuhat. Mutta siihen Vasilij Nikolajevitsh'illa ei ollut voimia. Hän rakasti elämää ja taidetta, ja näitten hän helposti antoi hurmata itsensä. Hän soitti selloa, ja tämä lempityö saattoi hänet usein pitemmäksi aikaa unhoittamaan madot ja merieläimet, niin ettei hän niinkään pian palannut näihin takaisin. Siihen aikaan hän asui palvelijansa Aljoshkan kanssa nuorenmiehen-asunnossaan Moskovassa.

Me kokoonnuimme hyvin usein hänen luoksensa, mikä viimein aiheutti hänet määräämään meitä varten lauvantain saadakseen käyttää viikon muut päivät itse mielensä mukaan.

Varsinkin ylioppilaita, joita hän tunsi jokseenkin monta, kävi hänen luonansa.

Heidän joukossaan minäkin olin. Muutoin olin jo ennen muinoin usein tavannut Vasilij Nikolajevitshin erään tilanomistajan, meidän yhteisen naapurimme luona, ja olinhan sentähden ystävällisemmällä kannalla hänen kanssaan, kuin muut.

Eniten pidimme hänen totisesta ja totuudenmukaisesta katsantokannastaan kaikissa elämän ja omantunnon tärkeimissä kysymyksissä; me luotimme häneen ja seurasimme häntä. Varsinkin tämä hänen luonteensa ominaisuus, jota aniharvoin meissä tavataan, saattoi minut ihailemaan häntä. Hän ei pelännyt kosketella kysymyksiä, joita muutoin vaieten on tapa seurata, hän ajatteli paljon, ja seurasi tarkkuudella meidän yhteiskunnallisia tapahtumia, sekä muodosti itselleen oman jyrkän ja aina selvän mielipiteen asioista. Jotkut henkilöt pilkalla nimittivät häntä filosoofiksi ja saarnaajaksi, mutta nämät nimitykset eivät saaneet kannatusta eikä niitä käytetty meidän kesken; jos niitä taas käytettiin, kuului niissä enemän kunnioitusta ja myötätuntoisuutta kuin pilkkaa ja purevaa ivaa häntä kohtaan.

Vasilij puuttui usein lausuntoihin joita ei olisi sallittu toisen langettaa, mutta hän ei ollut ylipään toisten kaltainen, ja sehän seikka oli ehkä syynä, minkätähden hän sai puhua toisin kuin muut.

Eräänä lauantaina oli meitä kokoontunut hänen luokseen lähes kaksikymmentä henkeä; seuraan kuului ylioppilaita ja sellaisia, jotka jo olivat päättäneet opintonsa. Näitä viimemainittuja oli muutamia nuoria lääkärejä ja muuan nuori kirjallisuuden professori.

Me joimme teetä sitroonan ja korppujen kanssa, juttelimme ja poltimme sekä pohdimme tietysti monta eri asiaa. Tuntui kuumalta ja tukehduttavalta tupakansavussa hänen suuressa huoneessaan. Aljoshka, punainen paita yllä ja esiliina edessä, hiki pyöreillä kasvoillaan, tarjosi ahkerasti ja väsymättä teetä suurella tarjottimellansa.

Kaikki tunsivat täällä olevansa hyvällä mielellä ja vapaina, hilpeä mieliala antoi myös täällä kertaa seuralle erityisen lämpönsä ja kummallisen viehätyksensä.

Minä istuin nurkassa sohvalla, aukasin ylioppilastakkini napit ja kuuntelin keskustelua, siihen sekaantumatta; väittely näkyi vilkastumistaan vilkastuvan. Professorin ja toveriensa, lääkärien, kiihoittamana, joitten kanssa Vasilij Nikolajevitsh oli käynyt kymnaasiota, innostui hän, ja niin muodoin tuli keskustelun aineeksi kysymys, jota kaikki harrastivat.

— "Kuinka, eikö ole totta?" huudahti Vasilij Nikolajevitsh korottaen ääntänsä, nousten tuoliltaan ja kääntyen ystäväänsä, nuorta lääkäriä Forbunoffia kohden. "Eikö ole totta? Mikä tauti on nyt meidän yhteiskunnassamme yleisimpänä ja vaarallisimpana, ell'ei juuri aistillisuus?"

Sitten hän hillitsi ääntänsä ja jatkoi, samalla lämmöllä lausuen joka sanansa. Minä tiesin, että hän nyt ei taukoaisi puhumasta, ennenkuin hän tässä esitetyistä kysymyksistä olisi sanonut kaikki, mitä hän niistä ajatteli.

— "Aistillisuus", jatkoi hän, "on kauhea pahe meidän sukupolvessamme, mutta tämä seikka ei ole meille vielä tullut tarpeen selväksi. Minä käsitän tätä sanaa sen laveimmassa merkityksessä. Kaikkia meitä, ilman poikkeuksetta vaivaa tämä tauti, niin naimattomia kuin naineita, nuoria ja vanhoja. Emmekö me alinomaa kärsi siitä ja vieläpä kiusaamme itseämme sillä? Minä, te, jokainen meistä? Emmekö me kaikki tiedä, mitä hirveän kauheita hetkiä meidän täytyy kokea tämän sisällisen, usein voittamattonaan taistelun takia ja tämän meitä vallitsevan herruuden tähden. Vaan toiset eivät huomaa näitä synkkiä puolia, jotka aina pysyvät piilossa, mutta jos ne tulisivat valoon ja ihmisten silmät vihdoinkin avautuisivat näkemään tuota likaa omissa ja toisten sydämissä, niin he kauhistuisivat. Minä luulen, että he eivät tuntisi itseänsä eikä toisia. Mutta me kätkemme huolellisesti itseltämme ja kanssaihmisiltämme tautimme, paheemme ja himomme niinkuin pelkäisimme kajota niihin, kahlata tuossa loassa, ett'emme vaan siihen hukkuisi ja tukehtuisi siinä. Ja aistillisuus on meidän kaikesta kauhein tautimme, ei ainoastaan siitä syystä, että se vetää mukanaan toisia hirveitä tautia ja kuolettaa ruumiin, vaan myöskin sentähden, että se vaikuttaa meidän sieluumme. Se tahrii meidän huomaamattamme, sielumme ja tekee tehtävänsä varmasti ja hirmuisesti. Me olemme niin pilatut ja aina lapsuudestamme saakka niin turmeltuneet, että me heikkoutemme tähden emme tahdo ottaa niitä huomioon, me annamme vallan taudillemme ja olemme siihen niin tottuneet, että muutamissa tapauksissa emme voi ajatella voivamme olla rauhallisina; selvinä ja ilman tuota aistillisuutta, niinkuin juomari ei voi ajatella voivansa olla ilman viinaa. Ei kauan sitten, tunnusti eräs toverini minulle, ett'ei hän voinut katsella naista, tuntematta halua häneen. Kadulla hän ei anna yhdenkään naisen mennä ohitse tarkkaan katsomatta häneen. Mitä te sanotte siitä, hyvät herrat, eikö se ole kauheata?"

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Hän häpesi usein, ja monesti tuntui siltä kuin hänestä se, mitä oli puhunut, olisi ollut liian pitkää; myöskin nyt huomasin hänen katseissaan samallaisen kainouden.

— "Minä luulen todellakin niin", lisäsi hän kainona, "mutta minä vähän kiivastuin, ja se ei käy päinsä. Suokaa anteeksi!"

Hän siveli valkoisella, hiukan talleroisella kädellään korkeata, hiestynyttä otsaansa ja antoi sitten sormensa solua tiheään, valkoiseen tukkaansa! Sitten hän hymyili meille rakastettuun tapaansa.

— "Kaikki tämä on selvää totuutta", huudahti vakaumuksella muudan nuori ylioppilas, joka istui minun vieressäni.

— "Mikä niin?" kysyi Vasilij Nikolajevitsh'

— "Kaikki, mitä te olette sanonut".

— "Niin juuri", vakuutti toinen.

— "Minä myönnän, että niin on", selitti nuori professori, joka vasta hiljan oli alkanut käydä seurassamme ja joka oli hyvin kuiva, ahdasmielinen henkilö. "Kuitenkaan ei siihen määrään, kuin Vasilij Nikolajevitsh sanoo, totta kyllä, että suhteettomasti kehittyvä aistillisuus vaikuttaa tosiaankin monessa tapauksessa... turmiollisesti, mutta minun mielestäni ei se ole pidettävä meidän kaikkien onnettomuuksiemme syynä; vaan syntyvät nämä päinvastoin meidän kasvatuksestamme, yhteiskunnan..."

"Oh niin". keskeytti Vasilij Nikolajevitsh rauhallisena, "sitä ei saa jättää huomioon ottamatta, tämä aistillisuus syntyy todellakin osaksi meidän kasvatuksestamme ja meidän olosuhteistamme, mutta jos kerran tämä pahe saa jalansijaa esimerkiksi minussa tahi teissä, niin meidän täytyy taistella sitä vastaan, eikä heikkoudessa alistua sen alle, ei tunnustaa sen valtaa ylitsemme, niinkuin minun toverini tekee, joka ei sano voivansa katsoa naiseen tuntematta samalla likaisia ajatuksia. Siinäpä juuri tuo kuilu, lika, hengellinen kuolema, että itsessämme tunnustamme paheen oikeudellisuuden. Jumalani, kuinka selvästi näen mielessäni erään onnettoman toverini; minä tunsin hänet ainoastaan kaksi kuukautta; hän kuoli minun silmäin! edessä. Hänen elämäkertansa on paras kuvaus sanoilleni. Hänen elämänsä on opettavainen ja samalla liikuttava esimerkki ".

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Surumielisyyden ilme kuvastui hänen ruskeissa silmissään, hänen ajatuksensa näkyi liitelevän surullisessa menneisyydessä.

"Mikä tapaus tuo on?" kysyi eräs ylioppilaista. "Ettekö tahtoisi kertoa sitä meille?"

"Minä ajattelin ylioppilasta", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, "joka kuoli keuhkotautiin. Ei, hän ei kuollut oikeastaan keuhkotautiin, vaan luullakseni juuri tuohon aistillisuuteen, josta minä äsken puhuin. Sellaista tautia, terapiian oppikirjan mukaan, ei löydy monien muiden tautien rinnalla, semmoista kuin keuhkotauti, hökä, diabetes ja hermotaudit, ja kuitenkin moni näistä saavat alkunsa aistillisuudesta. Anna anteeksi, Gorbunoff", sanoi hän kääntyen ystävänsä, mustankiharaisen lääkärin puoleen, joka istui hänen vieressään, nojaten käteensä kaunista päätänsä, "minä saarnaan tässä niin itsetietoisena teille kaikille, sinulle ja Vasiljeff'ille ja Behmille, mutta minä toivon kuitenkin, että te suotte minulle anteeksi."

"Niin, niin, kyllä me suomme", huudahti hymyillen Vasiljeff, joka istui pöydän toisessa päässä.

Lääkäri ei sanonut mitään, veti taskustaan esiin kotelon ja otti siitä pienen sikaarin.

"No, kerrohan sitten meille tuon ylioppilaan elämäkerta", sanoi hän heti senjälkeen ja astui vitkalleen lähelle lamppua sytyttääksensä sikaarinsa. "Sinä olet jo kerran tätä ennen puhunut minun kanssani hänestä — se on hauska kertomus."

"Minä tapasin hänet toverini luona, jonka kanssa he olivat asuintoverit", alkoi Vasilij Nikolajevitsh. "Hän seisoi jo silloin toinen jalka haudassa. Hän oli laiha, kalpea, hänellä oli keuhkotautisen sisäänpainunut rinta ja suuret siniset silmät, ja hän teki heti tuttavuutemme ensi päivinä minuun hyvin voimallisen, jos kohta sekavan vaikutuksen, — minä tunsin vastustamatonta myötätuntoisuutta häneen ja samalla minun tuli häntä kovin sääli — ja tätä vaikutusta minä en unhoita koskaan".

"Nopeasti riutui hän jo silloin. Ei ollut enään toivoa pelastaa häntä. Synkkänä hän kulki mietteissään, äänetönnä edes ja takaisin huoneessa ja odotteli rauhallisena kuolemaa. Mutta minä muistan vieläkin, kuinka hän viime päivät, ennen kuolemaansa, iltapuhteessa aina ollen erittäin hermostunut, puhui lakkaamatta. Hän oli kiihkoinen ja lämmin ja minä vaan surkuttelin häntä... niin, sen minä teen vieläkin."

"Minä rakastin häntä kuin omaa veljeäni, me juttelimme usein monta tuntia ja olimme useimmiten samaa mieltä kaikista kysymyksistä. Hän kertoi minulle koko elämäkertansa; hän kuvasi tarkoin minulle ne kärsimykset, joita hän oli kärsinyt, elämänsuhteensa ja omantuntonsa taistelussa; myöskin minä uskoin hänelle rehellisesti salaisimmat ajatukseni. Hän jätti jälkeensä minulle päiväkirjan; jonka hän ensin luki minulle julki. Siinä oli lyhyt, hänen oma kirjoittamansa kertomus, ja tämä kuvaa paraiten hänen luonnettansa".

"Luenko teille tuon kertomuksen? Mahtaako teidän tulla ikävä?" kysyi Vasilij Nikolajevitsh, kääntyen meidän puoleemme.

"Ei, ei," vastasimme me yhteen ääneen. "Lukekaa se meille, me pyydämme teitä".

Vasilij Nikolajevitsh meni kirjoituspöytänsä luo ja veti laatikosta vanhan kuluneen, sinisen kirjoitusvihon; istui pöytänsä ääreen ja valmistautui lukemaan.

"Näettekö?" alkoi hän jälleen, avaten kirjasen ja vetäen sen lähemmäksi likinäköisiä silmiään, "tämän on huonosti kirjoittanut henkilö, jolla ei ollut mitään harjoitusta, mutta se on kuitenkin vilpitön, ja sentähden minä annan 'siniselle päiväkirjalle' arvonsa. Vilpittömyys kiihoittaa miettimään, tulkoon se sitten mistä hyvänsä, ja herättää sielun voimat. Minä toivon, ettei se ikävystytä teitä", lisäsi Vasilij Nikolajevitsh ja rupesi lukemaan.

I

Asuin siihen aikaan, niinkuin monet muut ylioppilaat, yksin Moskovassa, kalustetussa huoneessa, kävin yliopistossa, kuuntelin luentoja, kohtasin tovereitani, kävin myöskin usein teaatterissa... sanalla sanoen, elin kuin ylioppilas, Mutta kuitenkin minä tunsin olevani hehkuva ja surunvoittoinen mieleltäni. Ei mikään minua huvittanut enkä minä välittänyt mistään, minä vietin päiväni, niinkuin toisetkin... yksitoikkoisesti ja välinpitämättömästi.

Minä en käsittänyt, mikä minulle silloin tapahtui. Vaikuttiko minuun alinomainen työskenteleminen istuessa tai oliko siihen syynä kaupunginelämä maalla-olon jälkeen, jossa oli vapaampaa ja enemmän liikettä, tai yksinäisyyskö, mikä lienee ollutkaan, en voi sitä selittää, mutta minä tunsin, että olin niin heikontunut sekä ruumiillisesti että siveellisesti ja henkisesti, että minusta usein oli kuin minä olisin voinut tehdä minkä rikoksen hyvänsä. Minä muistan vielä hyvin, kuinka minä tultuani kotia yliopistosta, otin kirjan käteeni ja luin sitä ymmärtämättäni siitä sanaakaan; kaikki pyöri silmäini edessä, kirjaimet juoksivat yhteen muodostaen keltaisia pilkkuja, minä rupesin haukottelemaan ja minun tuli uni. Silloin heittäydyin vuoteelleni, mutta uni poistui, minun pääni oli raskas, minä olin voimaton raukea; kun päivällinen asetettiin eteeni, puuttui minulta ruokahalu kokonaan, enkä minä syönyt mitään. Minä lähdin ulos kadulle poistaakseni tuon mielialani ja saadakseni vereni kulkemaan säännöllisemmin ruumiissani. Mutta ei täälläkään parantunut. Minä kävelin pitkin katuja, joilla liike oli vilkkain, katselin kauniita naisia, minun mielikuvitukseni kiihtyi, ja kaikenlaiset himoiset ajatukset valloittivat minut. Minulla ei ollut voimia vapautua noista likaisista ajatuksista, jotka siihen aikaan varsin usein tulivat mieleeni. Enkä näissä missään löytänyt itseltäni turvapaikkaa.

Minä olin sairas ruumiin ja sielun puolesta. Minä käsitin, että elämä kaupungissa viime vuosina, ensin kymnaasissa ja sitten yliopistossa, tarpeellisen ilman ja liikkeen puutteessa, jolloin sielu teki hyödytöntä työtä, ja jolloin tupakoittiin, käytiin teaatterissa, juotiin viiniä tahi viinaa, alinomaa kaikellaisten naisten kiihoittamana, naisten, joita minä jo silloin tunsin, mutta aina pelkäsin kuin tulta ja väistyin niin paljon kuin mahdollista... että tämä elämä turmelisi kokonaan minun mielialani.

Useimmat meistä — sekä ne, jotka jo ovat päättäneet opintonsa, että ne, jotka vielä lukevat — saavat kokea samallaisia kiusauksia ja tunnelmia, jotka rajoittuvat tylsämielisyyteen, vieläpä hulluuteenkin, niin että niinä moniaina hetkinä kyllästyneenä elämään tahtoisin ampua itseni, koko maailma kun näyttää niin ikävältä, vastenmieliseltä, ja kun ei mihinkään voi ryhtyä, ei edes ajatella mitään.... Minun silloinen mielialani ei ollut siis, luullakseni, kenellekään outo, vaan päinvastoin kaikille tuttu.

Kun minä eräänä päivänä väsyneenä, ilman mitään ajatusta, verkalleen vetelehdin kotia kohti, tapasin minä kadulla Aleksander Dmitrijevitshin, isäni ja koko perheemme vanhan ystävän.

Minä iloitsin suuresti tavatessani tätä rakasta, vanhaa ystävää, ja kun hän pyysi minua poikkeamaan hänen luoksensa hotelliin, jossa hän asui seurasin minä häntä mielelläni. Minä sain kuulla, että Aleksander Dmitrijevitsh oli tullut Moskovaan ainoastaan joksikuksi päiväksi ostaakseen ja tehdäkseen joitakuita kauppoja, ja että hän jo seuraavana päivänä aikoi palata kotia kartanoonsa.

Minä viivyin jokseenkin kauvan hänen luonansa ja puhuin yhdestä ja toisesta. Mehän emme olleetkaan tavanneet toisiamme pitkään aikaan ja meillä oli siis paljon juteltavaa. Ensin hän kyseli minulta toimistani ja aiheistani, kaikista minun omaisistani ja kuinka me jaksamme: sitten tein minä vuorostani hänelle kysymyksiä, ja hän kertoi minulle itsestään ja perheestään. Kummastuneena sain minä kuulla muun muassa, että hänellä jo oli kolme lasta.

Ennenkuin myöhään illalla keventynein sydämmin jätin Aleksander Dmitrijevitshin, valitin minä taaskin hänelle mielialaani.

"Sinähän voisit parantaa minut", sanoin hänelle puoleksi leikkiä laskien, "sinä olet itse niin terve ja onnellinen — mitä minun on tekeminen?"

"Niin, ystäväni, tämä ei käy päinsä", vastasi Aleksander Dmitrijevitsh osaaottavaisena, "sinun täytyy ylentää itsesi, sinä antaudut luultavasti liian paljon heikkoutesi valtaan; sitä vastaan kuitenkaan ei ole mitään keinoa, meidän kasvatuksessamme ja meidän elämänehdoissamme on — totta kyllä — hyvin paljon pahaa, mutta siltä ei saa heti ampua itseänsä. Täytyy olla mies, ystäväni! Ikävä, kun mies antaa virran noin viedä itseänsä. Tiedätkö mitä, seuraa minua maatilalleni; se ei ole kaukana täältä; ylihuomenna me olemme perillä, siellä sinä voit virkistyä juosten ulkona metsissä ja kiiveten vuorilla; se tekee sinulle hyvää, siellä saat myöskin metsästää. Minulla on hyvä metsästyskoira, vaikka en itse metsästä. Sinä kai olet metsästäjä?"

Ehdotus miellytti minua, ja minä suostuin. Elää maalla, käydä metsästämässä ja sillä tavoin koota voimia, sehän oli parasta, mitä olisin voinut tehdä. Minä olin jo päättänyt lähteä kotia, mutta meidän maatilamme oli liian kaukana Moskovasta. Tämä oli sitävastoin paljon mukavampaa.

Minä lupasin tulla Aleksander Dmitrijevitshin kanssa jo seuraavana päivänä, viikoksi.

"Sepä mainiota", huudahti hän riemastuneena, "sitten tulet tuntemaan myöskin vaimoni; hänelle ja lapsilleni sinun tulosi tuottaa suurta iloa. Minulla on tytär... Tanja.... hän on hurmaava... no, näethän sinä hänet itse".

II.

Minä olen tuntenut Aleksander Dmitrijevitshin yhtä kauvan kuin itsenikin. Hänen nimensä on yhteydessä monen muiston kanssa minun lapsuudenajaltani ja herättää mielessäni paljon rakkaita ja miellyttäviä asioita kaukaisesta menneisyydestä. Aleksander Dmitrijevitsh oli minun nuorempani siskojeni risti-isä, Aleksander Dmitrijevitsh kävi yhdessä isäni kanssa metsästämässä ja lähetti meille jouluksi suuria lahjoja. Kerran hän lahjoitti minun äidilleni suuren mustan hevosen, jonka toinen silmä oli valkoinen.

Jotakin suloista ja ihanaa on mielestäni hänen nimessään. Hänellä oli tapana käydä luonamme joka vuosi, lapsia hänellä ei ollut, ja hänen vaimoansa me emme tunteneet. Vaimo asui jossakin kaukana etelässä, eikä hän koskaan hänestä meille puhunut. Me tiesimme ainoastaan, että hänen vaimonsa oli aina sairas.

Kerran Aleksander Dmitrijevitsh tuli luoksemme suruissaan. Me kummastuimme siitä suuresti. Hänhän oli ennen aina ollut vallan toisellainen, oli iloinnut ja leikkinyt kanssamme. Hän kertoi meille, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että hän nyt oli aivan yksin maailmassa. Vielä nyt minä tarkoin muistan kaiken tämän. Me itkimme silloin hiljaa lastenkamarissamme hänen tähtensä, sillä me surkuttelimme häntä.

Senjälkeen Aleksander Dmitrijevitsh alkoi käydä meidän luonamme yhä harvemmin, mutta sentään me rakastimme häntä, vaikka me olimme ajan mukana jo kasvaneet suuriksi. Minä muistan, miten käydessäni kahdeksaatoista rupesin teitittelemään häntä silloin kun hän tuli luoksemme ja kuinka hän pyysi minua edelleenkin puhuttelemaan häntä tuolla vanhalla, tuttavallisella "sinä"; ja niin se jäikin siihen päivään, kuin nyt on.

Aleksander Dmitrijevitsh oli lähes 50 vuotias, kun häneltä kuoli ensimmäinen vaimonsa. Hän ei ollut siis enään nuori, mutta kuitenkin oli hän vielä jokseenkin vilkas ja ruumiinsa puolesta vallankin reipas. Hänellä oli pieni vatsan alku; hänen tukkansa oli harmaa ja auttavan tiheä, mutta ylipäänsä hän näytti ikäiseksensä olevan nuori ja rivakka.

Jouduttuaan leskimieheksi Aleksander Dmitrijevitsh siirtyi maataloonsa ja uhrasi koko aikansa maanviljelykseen. Me emme olleet nähneet häntä pitkään aikaan, kun äkkiä saimme kuulla, että hän oli mennyt toisiin naimisiin nuoren tytön, Ljudmila Ivanovnan kanssa. Vanha tilanomistajatar, joka oli Aleksanderin naapuri, oli ottanut luoksensa Ljudmilan pienenä, niinkuin oman lapsensa; vanhan rouvan kuollessa jäi Ljudmila yksin maailmaan, ilman isää ja äitiä, joita hän ylipäänsä ei ollut koskaan tuntenut, ja Aleksander Dmitrijevitsh meni hänen kanssaan naimisiin, kuten minun äitini ilmoitti, "pelkästä armeliaisuudesta".

Meitä suuresti hämmästytti hänen naimisensa, olimmehan me siitä vähän vihaisiakin. Me aavistimme, ett'ei hän nyt enään kävisi meidän luonamme.

Heti jo naimisen ensi vuonna lahjoitti vaimo hänelle kaksoiset, ja Aleksander kirjoitti meille tämän tapauksen johdosta ihastusta uhkuvan kirjeen, josta selvästi näkyi, kuinka ylenmäärin onnellinen hän oli.

Nyt minä tapasin Aleksander Dmitrijevitshin, sittenkuin me emme olleet nähneet toisiamme puoleentoista vuoteen. Sitä ennen olin kohdannut häntä pari kertaa Moskovassa hänen sisarensa talossa, jossa minä seurustelin ja jonne hän usein tuli käymään tilaltansa. Minusta hän ei ollut, ei ainoastaan vanhentunut, vaan hän myöskin näytti reippaammalta ja nuoremmalta kuin ennen. Hän oli ajattanut poskipartansa, ja hänen hyväntahtoisissa pyöreissä kasvoissaan, joita kaunisti tiheät viikset, ilmeni rauha ja tyytyväisyys.

Kaksi päivää kohtauksemme jälkeen olimme jo hänen maatilallansa, joka sijaitsi T:n kuvernementin kaukaisimmassa sopessa.

Minä hurmaannuin heti maan hiljaisuudesta, josta en ollut saanut nauttia kahteen kuukauteen. Oli loppupuoli lokakuuta. Sää oli tyyni ja kirkas. Päivän heleä valo kirjasi koko luonnon; viheriät niityt, kellertävät metsät ja sinertävä taivas... kaikki oli ihanaa.

Kun me ajoimme pihalle ja astuimme yksikerroksiseen harmaaseen taloon, tuli iloiten meitä vastaan Aleksanderin koko perhe. Ainoastaan jo tuosta vastaanotosta, lasten riemuhuudoista, jotka kaikki heti häntä syleilivät ja melusta, minä ymmärsin millainen isä hän oli.

Aleksander Dmitrijevitsh esitti minut vaimollensa. Ljudmila Ivanovna oli mielestäni hyvin kaunis.

"Tässä on", sanoi hän vaimolleen osoittaen minua, "Semjon Petrovitshin poika, josta minä usein olen puhunut sinulle. Hän tahtoo koota meillä voimia, me pidämme hänestä hyvän huolen, lähetämme hänet metsästämään ja pidämme luonamme niin kauvan kuin suinkin; nuori mies ehkä käy iloisemmaksi."

"Minua ilahuttaa, minua ilahuttaa, meidän on niin ikävä, täällä maalla", sanoi Ljudmila Ivanovna, löi kättä ja vähän punastui.

Minä ihmettelin heti hänen puhettansa. Hän käytti samaa puheenpartta kuin palvelustytöt. Minä tiesin kyllä, että Aleksanderin vaimo ei kuulunut hienoimpaan seurapiiriin; mutta kuitenkin en olisi luullut, että hän tervehtisi minua tuohon jokapäiväiseen, liian nöyrään tapaan.

Minä vietiin pieneen, aivan yksinäiseen Aleksander Dmitrijevitshin työhuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Minusta pidettiin heti huolta eikä unhoitettu vähäpätöisimpiäkään seikkoja, ja minä tunsin itseni kohta ensimmäisenä päivänä niin tyytyväiseksi, että minusta jo näytti, kuin minun epätietoisa synkkämielisyyteni ja luuloteltu sairauteni olisi täysin kadonnut.

III.

Täällä minä alotin nyt viettää varsin säännöllistä ja terveellistä elämää.

Kohta aamulla teetä juotuani lähdin pyssy olalla ja koira mukana ampumaan kyntölintuja, joita sielläpäin oli runsaasti, myöhäisestä syksystä huolimatta. Kello kolmatta käydessä palasin minä kotia. Koko iltapäivän vietin Aleksander Dmitrijevitshin ja hänen perheensä seurassa.

Me kävimme kartanon laveilla mailla, tarkastimme maanviljelystä ja illoin istuimme kaikin yhdessä ruokahuoneessa. Me puhuimme monista asioista, luimme ääneen tahi pelasimme shakkia, minä ja Aleksander Dmitrijevitsh.