Part 5

"Jää nyt luokseni", jatkoi hän ja tarttui koiraa kaulaan, "sinä tiedät, hyvä Hurtta, että minä olen kauheasti yksin, pelkään kovasti ja olen hyvin onneton. Isäni on hyljännyt minut, ja Erland on ehkä kuollut. Mutta jos hän elääkin, emme saa kuitenkaan tavata, sillä hänen isänsä ja kaikki hänen heimolaisensa, kaikki valkeat ihmiset vihaavat minua ja tahtovat minut tappaa. Isäni on ryöväri ja heimolaiseni ovat myrkyttäjiä. Voi, hyvä Hurtta, minä olen yksin ja olen kovin onneton."

Niin puhui Singoalla ja itki. Mutta Hurtta irtautui hänen sylistään ja katosi pimeään. Sekin hylkäsi Singoallan. Eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan; se oli sitäpaitsi nälissään, Hurtta parka, ja ikävöi kai isäntäänsä. Eipähän, se palaa pian takaisin ja painaa päänsä Singoallan helmaan. Se tahtoi vain jaloitella vähän aikaa, kun oli kauan ollut kiinni. Se jäi nyt Singoallan luo koko yöksi, kuunteli kärsivällisesti ja ikäänkuin ymmärtäen hänen valitustaan ja nuoleskeli ahkerasti hänen käsiään. Se oli ainoa tapa, jolla se voi sääliään ilmaista.

Aamupuoleen yötä vaipui Singoalla levottomaan uneen. Hänen hento ruumiinsa vapisi vilusta ja uupumuksesta. Hän heräsi Hurtan haukuntaan. Miehinen olento seisoi hänen edessään.

"Assim!" huudahti hän ja tuijotti häneen sekavin silmin.

"Assimhan se on, sinä onneton Singoalla," sanoi mies. "Olen etsinyt sinua koko yön."

"Mitä minusta tahdot?"

"Pelastaa tahdon sinut, Singoalla, ettet joutuisi valkoisten käsiin. Olethan yksin, onneton lapsi, olet nälissäsi; tässä on leipää! Palelethan; tässä on viittani! Nouse ylös, Singoalla. Jos et rakastakaan Assimia, niin salli hänen kuitenkin henkesi pelastaa. Isäsi on sinut hyljännyt, mutta minä en voi jättää sinua."

"Mene luotani! Sinä ja sinun äitisi olette tappaneet Erlandini. En siedä sinua silmieni edessä."

Assim vaikeni ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Assim!" huudahti Singoalla yhtäkkiä. "Sinä olet hyvä, en tahdo ajaa sinua pois, ei, minä seuraan sinua ja rakastan sinua, jos vaan tahdot yhden ainoan pyyntöni täyttää."

"Minähän tahtoisin kuolla edestäsi; tahdon tehdä mitä tahansa, kun en vaan tarvitse jättää sinua", sanoi Assim ja heikko ilon välähdys valaisi hänen synkät kasvonsa.

"Hyvä, mene linnaan ja tuo tänne Erland! Mutta älä tule ilman häntä! Älä uskallakaan tulla ilman häntä!"

"Erlandisi on kuollut", sanoi Assim, jonka sydäntä nuo sanat pahasti raatelivat.

"Valehtelet!"

"En valehtele. Kun etsin sinua, olin linnankin läheisyydessä? Kuulin puhuttavan että hän on kuollut."

"Mene sitten luotani ja anna minun kuolla", rukoili Singoalla ja painoi päänsä kuusen runkoa vasten.

Assim seisoi liikkumattomana; hän huokaili ja hänen rintansa kohoili.

Singoallakin oli hiljaa ja liikkumatta, istuessaan siinä otsa painettuna kuusen kovaa kaarnaa vastaan.

Silloin lähestyi häntä vihdoinkin Assim, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi häntä vähän matkaa. Samalla kukkulalla, jossa vaunulinna äsken oli ollut, oli kaksi hevosta odottamassa. Hän kietoi Singoallan viittaansa, sitoi hänet toisen hevosen selkään, tarttui ohjaksiin, hyppäsi itse toisen hevosen selkään ja ratsasti etelään päin.

Hurtta seurasi Assimia ja Singoallaa.

MYRKKYJUOMA.

Kun Assim sanoi, että Erland oli kuollut, ei totuus hänen suunsa kautta puhunut, vaan mustasukkaisuus ja halu pelastaa Singoalla.

Mutta Erland oli kuolemankielissä; tarvittiin hänen voimakkaan luontonsa viimeiset ponnistukset ja isä Henrikin lääkärintaito myrkkyjuoman vaikutuksen voittamiseksi. Isä Henrikki sai selville taudin oikean syyn; käännekohta tuli pian ja siitä alkaen oli Erlandin henki pelastettu; mutta jälkivaikutukset kestivät kauan ja olivat kauheaa laatua, sillä hänen hengenvoimansa, varsinkin muisti, olivat melkein kokonaan lakastuneet. Tuskinpa tunsi hän enää isäänsä ja äitiänsä. Isä Henrikki istui pitkällisen taudin aikana päiväkausia hänen vuoteensa ääressä ja huvitti häntä satuja kertomalla. Hän kuunteli ja käsitti vain vaivaloisesti noiden yksinkertaisten tarinain juonen. Kerrottavansa sadut valitsi isä Henrikki erityisellä tarkoituksella: ne koskivat kaikki nuoria ritareja, joita vuorenpeikot ja noita-akat olivat loihtineet, ja jotka myrkyllä täytetyistä pikareista olivat juoneet rakkautta ja unhotusta, niin etteivät muistaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Erlandin mielessä muodostuivat vähitellen nämä vuorenpeikot ja noita-akat nuoreksi, kauniiksi tytöksi, jonka kuvalle hän alussa hymyili, mutta joka kohta alkoi näyttää hänestä salaperäiseltä ja kauhealta. Tuo tyttö oli Singoalla.

Joskus pääsi Singoallan nimi hänen huuliltaan; mutta se tapahtui ajattelematta, ja tuon nimen sointu, ennen niin rakas, kuului nyt niinkuin sen olisi joku toinen lausunut, kuului aivan vieraalle hänen korvissaan ja täytti tuskalla hänen mielensä.

Hän muisteli epäselvästi sitä seikkailua, mikä hänellä oli ollut tuon kuljeksivan kansan leirissä: hän tunsi kätensä sidotuiksi ja näki tikarin rintaansa tähdätyksi. Mutta käsi, joka tuota tikaria puristi, oli milloin mustan kamalasilmäisen miehen, milloin lumotun tytön, ja se tyttö oli Singoalla.

Heijasteli hänen mielessään kuitenkin kangastus kauniimmastakin menneisyydestä. Hän näki välistä olevansa kukkulalla puron rannalla ja poimi siellä kukkasia tytön seurassa, joka oli hänestä suloinen ja rakastettava.

Mutta tällä naisen haamulla ei ollut Singoallan kasvoja, vaan Helena Ulfsaxin lempeät posket. Eikä se ollutkaan ihme, sillä Helena Ulfsax valvoi usein sairaan vuoteen ääressä ja Erlandin silmiin kuvastuivat silloin hänen kasvonsa.

Vihdoin oli Erland niin toipunut, että voi kävellä ulkona. Nojaten äitinsä käsivarteen ja vaaleakiharaisen Helenan seuraamana käyskenteli hän tuoksuvassa metsässä ja hengitti taivaan tuoretta ilmaa. Sattumalta tai ehkä vanhalta muistiltakin käveli hän polkua, jonka hän itse oli avannut kukkulalle puron luona, meni sinne, missä ennen oli Singoallan tavannut. Kuusi kohisi niinkuin ennenkin kukkulan laella, puro lirisi sekin entiseen tapaansa ja samat kukkaset kasvoivat siellä nyt kuin ennenkin. Erland istuutui puron reunalle; heikko säde jostain suloisesta menneisyydestä välähteli hänen muistonsa sumussa ja täytti hänen rintansa lempeällä kaiholla. Hän katsahti ylös, näki Helenan vierellään ja suuteli hänen kättään.

Mutta ritari Pentti oli nyt päättänyt, että Erland, sittenkun olisi jotakuinkin saanut entiset voimasta jälleen, lähtisi kotoaan saadakseen elämän virrasta juoda rohkeutta ja elinvoimia ja sodan koulussa kehittyäkseen mieheksi ja ritariksi.

Itse Erland sitä eniten halusi. Hän tahtoi niinkuin muinaisajan sotilaat hankkia itselleen nimen ja kunniaa. Nuorukaisen seikkailuhalu heräsi uuteen eloon. Kesä kului valmistuksiin. Kaksikymmentä miestä ritarin alustalaisia varustettiin Erlandia seuraamaan. Hän valitsi itse ne seudun reippaimmista nuorukaisista, ja joka päivä piti hän heidän kanssaan aseharjoituksia linnan pihalla.

Syksy läheni, ja nyt heitti Erland hyvästinsä ja lähti, aseilla, hevosilla ja rahoilla hyvin varustettuna, pienen joukkonsa kanssa matkalle. Tie kulki Kalmariin, josta purjepurren tuli viedä seikkailijat Saksanmaalle, missä Erland aikoi tarjoutua keisarin palvelukseen.

Mutta ennenkuin Erland Eköstä lähti, vannoivat hän ja Helena Ulfsax toisilleen uskollisuutta.

Kun meren aallot hyppelivät Erlandin purren ympärillä ja kantoivat häntä yhä kauemmas isänmaan rannasta, tapahtui välistä, että outoja ajatuksia alkoi liikkua nuorukaisen mielessä. Singoallan nimi kaikui hänen korvissaan hänen rauhaansa häiriten. Hän samalla inhosi ja rakasti tuota nimeä. Sen soinnussa oli rakkautta ja haaveiluja, myrkkyä ja noituutta. Välistä välähteli hänen muistossaan ruskeita silmiä, punotti ruskeita poskia tahtoen ikäänkuin uhalla himmentää Erlandin kihlatun morsiamen, tuon lempeän Helenan kuvaa, tahtoen ikäänkuin kauneudellaan häikäistä hänen kauneuttaan; silloin sanoi Erland:

Väisty pois, jumalaton näky, mielestäni!... ja hän vihelsi tuulta, tarttui peräsimeen ja ohjasi purtensa etelän ilmoja kohti.

JÄLKIMMÄINEN OSA.

SURUNLAPSI

Kymmenen vuotta on kulunut ja paljon on sillä välin tapahtunut.

Ekön linnan herrana on nyt ritari Erland Månesköld; hänen puolisonsa on Helena Ulfsax, ja tällä on pieni Erland polvellaan.

Ritari Pentti ja rouva Elfrida ovat jo kuolleet. Kun Erland matkaltaan palasi kyllästyneenä sotaan, verenvuodatukseen ja turhaan kunniaan, lepäsivät molemmat jo muuratussa haudassaan luostarikirkon alttarin alla.

Mutta isä Henrikki elää vielä, ja niinkuin hän muinoin tuli ritari Pentin luo, tulee hän nyt ritari Erlandin luo istumaan hänen vierellään ja puhelemaan niistä merkillisistä asioista, joita ritari on kokenut vierailla mailla. Helena rouva kuuntelee ja hymyilee pienelle pojalleen; neitoset kuuntelevat myöskin tuolla salin perällä värttinöitään vääntäessään.

Erland on onnellinen puolisonsa kanssa; mutta hänen onnensa ei ole täydellinen, ja mikäpä maallinen onni lieneekään täydellinen? Sodan touhinassa on hän nuoruutensa tulen kuluttanut; miehen totisuus, joka välistä muuttuu synkkämielisyydeksi, asuu hänen otsallaan; hän on kokenut elämää ja ihmisiä; nyt hakee hän kotoisen lieden ääressä, hiljaisuudessa ja unhotuksessa, maallista hauskuuttaan.

Ja hänen sielunsa syvyydessä asuu varjo, joka huokailee pimeydessään ja pyrkii sieltä pois ajatuksen ja tunteen valoon. Mutta ritari kiroo ne huokaukset ja manaa sen kuin pahan hengen pysymään hiljaa syvyydessään -- sillä kokonaan hän ei voi sitä karkoittaa.

Tuo varjo oli Singoalla.

Se seurasi häntä sodissa ja seikkailuissa, iloissa ja suruissa, toivon hetkinä ja turhan odotuksen aikoina. Tuon ruskean tytön muisto on tosin kirkastunut; mutta esiytyy kuitenkin kuin aron valaistus silloin kuin veripunainen kuu kohoaa taivaan rannalle. Siihen liittyy myötäänsä muistoja yöllisistä kohtauksista metsässä, kirkon ryöstöstä, myrkkyjuomasta, tikarin iskuista, taikuudesta ja pakanallisesta menosta. Ja kuitenkin myöntää hän joskus itsekseen, että hän rakkaudella tuossa kuvassa riippuu kiinni; sellaisina hetkinä ei hän tahdo katsoa Helenaansa silmiin; hän ratsastaa metsään, ratsastaa hurjasti, niin että hevonen peittyy vaahtoon, ratsastaa kauan, kunnes yö kattaa maiseman.

Eräänä kesäiltana, kun ritari synkän mielensä ajamana ratsasti metsässä, saavutti hänet ukkonen ja rankka sade. Hän haki suojaa luostarista, jonka läheisyydessä hän oli. Ovenvartijaveli, joka nyt jo oli luonnostaan niin kalju, ettei enää tarvinnut päälakeaan ajaa, avasi portin, tervehti ritaria ja ilmoitti, että priori oli kirjastossa. Ritari meni sinne ja tapasi vanhan opettajansa kynä kädessä kirjoittamassa suureen kirjaan, jota hän kymmenen vuotta takaperin oli alkanut valmistaa. Se oli tuota uupumatonta ahkeruutta, joka kantaa hiekkajyvän toisensa päälle, kunnes muuri on valmis, niinkuin aika liittää tuokion tuokioon ja niitä keräten iankaikkisuutta muotoilee. Huone oli entisensä näköinen, tumma ja juhlallinen; koivut varjostivat niinkuin ennenkin vihreää kaari-ikkunaa, ja kirjat lepäsivät vanhoilla hyllyillään; olipa vielä se kirjanmerkkikin, minkä isä Henrikki kymmenen vuotta sitten oli oppilaansa viimeisellä lukutunnilla pannut säkeen _Extremum hunc Arethusa mihi concede laborem_ kohdalle, vanhan Virgiliuksen sisässä. Mutta entinen oppilas ei ollut poikanen enää, vaan mies, jonka otsa oli totinen ja posket kalpeat ja parrakkaat.

Ritari Erland istui isä Henrikin viereen. Ulkona raivoava rajuilma ja ikkunoita vastaan pieksävien sadekuurojen surullinen sohina viritti keskustelunkin synkäksi. Miehet puhelivat inhimillisten olojen katoavaisuudesta, mutta kun Erland vain näki muuttelehtavan, pakenevan, kuohuvan ja katoavan ajan virran, osoitti isä taivasta kohden ja puhui kaiken katoamattomuudesta; kun Erland ilmaisi, ettei hän milloinkaan ollut ihmisluonteessa puhdasta kultaa tavannut, vaan aina vain kuonansekaa, sanoi isä Henrikki: "Tuhka on tuhkaa, henki henkeä. Mutta täällä tuhkassakin täytyy hengen herrana hallita. Ainekin on henkiseksi tuleva, taivas on maahan astuva, ja uusi aika on koittava ihmiskunnalle."

"Uskotteko sen, hurskas isä?" sanoi Erland. "Ehkä onkin se tuo rakennusmestari, joka nyt maailmaa kiertää ja perkaa maata uutta rakennustaan varten?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi munkki.

"Tarkoitan ruttoa, mustaa surmaa, paisetautia, joka maailmassa raivoo. Olen jo ennen kertonut, mitä näin Saksanmaalla, Italiassa ja Ranskassa ja kaikkialla, minne tulin. Kun tänne palasin, jäivät taakseni kuin kirkkomaaksi kaikki etelän maat, täyteen surkeutta, kuolemaa ja mädännystä. Ihmiset kuolivat juuri niin kuin vilja kaatuu viikatteen tiessä. Lyypekki oli viimeksi näkemäni kaupunki Rooman keisarin valtakunnassa, sillä sieltä lähdin taas purjehtimaan Kalmariin, ja Lyypekin kaduilla oli yhdeksän tuhatta ruumista. Olen kuullut mainittavan kaupungeista, joissa satatuhatta henkeä kuoli muutamissa päivissä. Eikö tämä ole rakennusmestari, joka vaeltaa yli maan ja perkaa maata uudelle rakennukselle? Eikö meidänkin vuoromme ole pian tuleva?"

"_Miserere, Domine!_ Herra, armahda meitä!" mutisi isä Henrikki ja pani kätensä ristiin.

"Katso", jatkoi ritari ja osoitti ikkunaa; "katso noita pisaroita, jotka putoavat ikkunoita vastaan ja valuvat alas kuin puroina! Ehkä ovat ne pilvet, joista pisarat ovat alkunsa saaneet, kulkeutuneet tänne etelän ruton saastuttamista maista, missä ovat imeneet itseensä myrkkyhöyryjä niistä ruumiista, jotka maata peittävät; ehkä ovat nämä pilvet murhanenkelin vaippa, joka liehuu päämme päällä; ehkä on kullakin noista pisaroista sisässään siemen kaikkien elävien häviöön, kuka tietää?"

"Herra meitä varjelkoon!" kuiskasi munkki.

Kirjastohuoneen pimeyttä lisäsivät mustat pilvet, jotka taivaalla vaeltivat. Silloin tällöin välähti salama läpi avaruuden ja loi häikäisevää valoa huoneeseen. Oli niinkuin olisi ääni taivaasta vakuuttanut todeksi ritarin kamalan arvelun.

"On olemassa tarina", jatkoi hän, "että ruton tuloa jollekin paikkakunnalle ennustaa muuan näky. Nähdään varhain aamulla poika astuvan sisään kaupungin portista harava kädessään. Missä hän haravoi jonkun huoneen edessä, siellä kuolevat monet. Joskus seuraa häntä tyttönen, jolla on vasta kädessään, ja missä tyttö lakasee jonkun huoneen edustalla, siellä kuolevat kaikki. Mutta lienee se vain tarina. Varmaa on, että monet ihmiset luulevat viimeisen tuomion olevan lähellä ja sentähden lahjoittavat omaisuutensa kirkoille ja luostareille."

"Totta puhuit, se on rakennusmestari, joka raivaa maata uutta rakennustaan varten. Erland, kun näin sinun kotiisi palajavan ja näin valkean vaipan punaisine ristineen sotisopaasi peittävän, silloin sanoin minä itselleni: Kas, tuossa on soturi, joka on pyhittänyt miekkansa uskon levittämiselle, joka lihaansa kurittaa, joka antaa omaisuutensa kirkolle ja kaikki, mitä hänellä on, Jumalalle! Luulin sinun tehneen hengellisen ritarin valan, että olit samalla kertaa munkki ja ritari! Iloitsin siitä, sillä sellaiseksi kuvailin minä tulevaisuuttasi vielä poikana ollessasi; tähän päämäärään luulin sinun vapaaehtoisesti pyrkivän. Kaikki tämä ei tosin ole toteutunut; olet taistellut uskottomia vastaan Liettuassa, mutta olet maallikko: sinulla on vaimo ja lapsi. Tiedä, nuori mies, että rakennusta rakennetaan, jonka perustana on maa, kattona taivas. Uusi mahtava työmies on tarttunut työhön käsiksi ja jouduttaa sitä huimaavalla vauhdilla; niin, tämä työmies on, niinkuin sanoitkin, Rutto, joka nyt maailmaa hävittää. Ihmisten sanoit lahjoittavan omaisuutensa kirkoille ja luostareille. Hyvä, rakennus kohoaa siis kivi kiveltä. Sille, jolla paljon on, pitää vielä enemmän annettaman. Kullan paha alkuhenki ei tule kristityksi, ennenkuin hänet on kirkkoon kytketty; silloin muuttuu hän enkeliksi, joka runsauden sarvestaan siunaa maailmaa. Kaikki, kaikki, joka maallisen rikkauden nimeä kantaa, kootaan penni penniltä kirkon helmaan, ja kun kaikki, kaikki on sinne koottu, missä on sitten maallisten ruhtinaitten valta? missä se rikas, joka köyhää sortaa? missä hätää kärsivä, joka turhaan leipäänsä huutaa? missä se henkinen kyky, joka ei ole Jumalaa palvellen kehittyvä? missä se neron kipinä, jota ei haeta esille tuhastaan ja puhalleta suureksi tuleksi? missä ainoakaan lapsensielu, joka ei kaikkine uinailevine lahjoineen kehittyisi täydelliseksi ihmissieluksi? Kun kirkko on kaiken omistaja, on myöskin kaikki yhteistä, koko ihmiskunta on veljeskunta, joka yhtyy rakkauden aterioihin Kristuksen pöydän ympärillä; silloin ei kukaan ole rikas, mutta ei kukaan köyhäkään; silloin on tuhatvuotinen valtakunta tullut. Niin, tulkoon se vaan! Amen! Se on se päämäärä, johon koko kristikunnan yli levinnyt yhdistys pyrkii, yhdistyksen päämies on isämme Roomassa, ja minä olen yksi sen halvimpia ja heikoimpia jäseniä, mutta tahtoni on hyvä ja toivoni luja..."

Rajuilmaa kesti yhä. Oli tullut jo niin pimeä, että isä sytytti lampun. Sen himmeä valo ei voinut voittaa valkeita salamoita, jotka vähä väliä leimahtelivat ikkunan mustalla pohjalla ja loivat valonsa ritarin ja munkin kalpeille kasvoille.

"Seuraa minua kappeliin... rukoilkaamme!" sanoi isä ja nousi ylös. Erland seurasi häntä.

Munkit kutsuttiin kappeliin. Vahakynttilät sytytettiin haarukoissaan palamaan. Alttarin ympärille kokoontuneina alkoivat munkit polvillaan ollen laulun, jonka sävelissä väreili tunteita, joille ei kenenkään sydän voi aivan kylmäksi jäädä: se oli ihmisen pelkoa luonnon voimaa ja vihaa kokiessaan, tuntiessaan sen salaperäistä luomiskykyä ja vastustamatonta hävittämishalua, mutta se tulkitsi myöskin ihmisen luottamusta laupiaaseen olentoon, jonka rakkaus on hävityksenkin hetkenä läsnä.

Munkkien lauluun yhtyi kellojen pyhän malmin helinä. Mutta kovemmin ja voimakkaammin kuin kellot pauhasi ukkonen, kohisi myrsky.

Kun rukous oli lopussa, palasivat isä Henrikki ja ritari Erland kirjastoon. Kelloja vielä soitettiin; niitä soitettiin niin kauan kuin myrsky kesti, ja tuli niiden kehoittaa ympärillä asuvaa kansaa rukoukseen.

Ritari teki lähtöä kotiinsa ja aikoi mennä hevosensa luo, joka oli jätetty veli Johanneksen huostaan. Mutta juuri sillä hetkellä tuli tämä sisään ja ilmoitti, että vieras, oudon näköinen poika tahtoi puhua priorin kanssa.

"Mistä tulee hän tässä rajuilmassa?" kysyi priori ihmeissään.

"En tiedä."

Priori ja ritarikin ajattelivat heti tuota näkyä, jonka luultiin ruttoa ennustavan.

Poika tuotiin kirjastoon ja kummastellen katselivat häntä isä Henrikki ja ritari. Hän oli pieni, hento, ja noin yhdeksän vuoden vanha. Sadevesi tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta hänen ruskeata pukuaan oli estänyt kastumasta viitta, jonka hän oli jättänyt holvin käytävään. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta niissä oli sellainen ilme, että niitä tuskin olisi voinut lapsen kasvoiksi luulla; sillä hänen otsallaan oli niin syvä totisuus, hänen silmissään niin musta kokemus ja salaperäinen loiste ja niin paljon hiljaista ja nöyrää kärsimystä hänen kalpeilla kasvoillaan, hänen suunsa piirteissä ja hänen suurien silmäluomiensa hienoissa verisuonissa, että se ei ollut luonnollisessa, vaan yliluonnollisessa sopusoinnussa hänen lapsellisten kasvojensa kanssa. Hänen pukunsa oli, niinkuin sanottu, ruskea, ja kangas oli karkeaa, mutta kuitenkin niin leikattua kuin olisi sen tehnyt äiti, joka oli ylpeä lapsensa kauneudesta.

Onko se ruttopoika? Ei, hänellä ei ollut tuota kamalaa haravaa... Eikä hän ollut mikään valhekuva, vaan pieni olento, jonka suonissa virtasi ihmisveri.

"Mikä on nimesi?" kysyi isä Henrikki ja valaisi tulijaa lampullaan.

"Surunlapsi."

"Oletko vaeltanut kaukaa tässä kauheassa ilmassa, lapsi parka?"

"Olen."

"Mistä tulet?"

"Loitolta."

"Surunlapsi! Kummallinen nimi! Tunnen sen kuitenkin pyhästä raamatusta. Oletko yksin?"

"Olen."

"Oletko kristitty?" kysyi yhtäkkiä ritari Erland.

Poika vastasi olevansa.

"Osaatko lausua Jumalan ja Kristuksen nimen?" kysyi priori vielä varmemmaksi vakuudeksi.

"Jumala ja Kristus", virkkoi poika, taivuttaen päänsä ja tehden ristin merkin.

"Hyvä on", jatkoi priori rauhoittuen, "sano minulle nyt, mikä on asiasi, ja kerro minulle myöskin tarkemmin kuin tähän saakka, miksi matkustat, kuinka olet tullut tänne, kuka on isäsi ja kuka äitisi. Sitten saat mennä luostarin kyökkiin syömään, ja kun olet syönyt kylliksesi, saat vuoteen levätäksesi, sillä lienethän uupunut ja nälkäinen."

Priorin noin puhuessa, välähti salama huoneessa ja ukkonen jyrähti niin kovasti heidän päänsä päällä, että sekä isä Henrikki että ritari ristivät silmänsä ja sanoivat: _miserere!_ Mutta Surunlapsi seisoi rauhallisena, silmät maahan luotuina.

"Tule tänne", sanoi ritari pojalle, "että saan sinua tarkemmin katsoa!"

Surunlapsi astui lähemmä ja katsoi ritaria silmiin.

Ritari laski kätensä hänen päänsä päälle ja huokasi syvään, tietämättä miksi. Hän ei voinut irroittaa silmiään pojan kasvoista; ne muistuttivat hänelle jotain mennyttä. Ja kun hän noin katseli pienen matkamiehen kasvoja, alkoi taas se varjo, joka asui hänen sielunsa syvyydessä, huoata, liikkua ja tunkeutua ylös sielun valoisampiin, muiston kirkastamiin seutuihin. Silloin tarttui ritari vaistomaisella kiivaudella pienokaisen käsivarteen eikä tiennyt painaisiko hän hänet rintaansa vasten vaiko heittäisi pois käsivartensa koko voimalla. Mutta poika loi ritariin katseen niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Päästä käteni! Teet minulle pahaa!"

Ne tiedot, joita isä Henrikki tahtoi, sai hän vasta monien kysymysten jälkeen. Kas tässä, mitä hän sai tietää:

Surunlapsi oli pitkiä taipaleita kulkenut, läpi suurien metsien, kautta monien kaupunkien ja poikki laajojen vesien. Noiden metsien, kaupunkien ja vesien nimiä ei hän tiennyt, sillä hän ei ollut utelias nimiä kyselemään, ja ne nimet, jotka oli kuullut, oli hän unohtanut. Yksin ei hän ollut vaeltanut; hänellä oli ollut seuraa. Mutta ketä, siitä antoi hän aivan vähän tietoja. Kun isä Henrikki siitä häneltä tarkemmin kyseli, vaikeni hän, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja kun isä uudisti sen, vaikeni hän taas.

Matkansa tarkoituksesta kertoi Surunlapsi seuraavaa, joka suuresti kummastutti sekä isä Henrikkiä että ritari Erlandia:

"Minun äidilleni on ilmestyksen kautta sanottu, että näillä seuduin pitäisi löytymän luostari, jonka pakanat kauan sitten kerran ryöstivät. On myöskin äidilleni ilmoitettu, että ryövätyt aarteet löytyisivät minun kauttani, jos hän minun kanssani tahtoisi tehdä toivioretken tuohon kaukaiseen luostariin, ja jos eräs ritari, joka on sen seudun herra, tahtoisi ottaa minut ainoaksi henkipalvelijakseen, ja minä tahtoisin palvella häntä sata päivää ja maata matolla hänen ovensa edessä. Silloin sanoi äitini, että tämä olisi Jumalalle otollinen työ; äitini sanoi myöskin olevansa hyvin onneton ja että Jumala ehkä antaisi hänelle hänen onnensa, jos tämä ilmestys kävisi toteen. Hän sanoi myös, että meidän pitäisi tehdä se isän sielun vuoksi, sillä isäni on paljon syntiä tehnyt, kun on pyhän lupauksen rikkonut. Äitini oli iloinen, että oli tämän ilmestyksen saanut; heti hän lähti taipaleelle ja otti minut mukaansa. Oli minulla toinenkin seuralainen, mutta nyt olen minä yksin. Onko tämä se luostari, johon minä olen lähetetty? Onko tässä luostarissa käynyt pakanoita? Asuuko täällä lähellä joku ritari, jonka nimi on Erland, sillä se kuuluu olevan hänen nimensä?"

"Se Jumala, joka on suojellut sinua pitkällä taipaleellasi, pieni pyhiinvaeltaja, on myöskin askeleesi oikeaan ohjannut", sanoi isä Henrikki ja katseli Surunlasta ilmeisellä kunnioituksella. "Niin, tämän luostarin ryöstivät pakanat kymmenen vuotta sitten, ja se ritari, jota etsit, istuu tässä. Tämä ritari on Erland Pentinpoika Månesköld. Näyttää siltä kuin Jumala tämän kautta tahtoisi tehdä ihmeen vielä meidänkin aikanamme. Saammehan sen nähdä. Useinkin saamme kuulla kerrottavan yhtä merkillisistä ilmestyksistä. Saiko äitisi ilmestyksensä valveilla ollessaan vaiko unessa?"

Mutta Surunlapsi ei tähän kysymykseen vastannut, sillä koko hänen huomionsa oli ritariin kääntynyt. Poika pudisti päätään ja virkkoi itsekseen:

"Ei, sellainen ei hän ole. Äitini sanoi, että hän on nuori, kaunis ja parraton."