Part 6

"Mitä sinä niin silmiäsi teroitat?" kysyi ritari, joka oli istunut äänetönnä otsa käteen nojaten. Hänen äänensä oli ankara kysyessään.

"Oletko sinä ritari Erland?" kysyi Surunlapsi.

"Olen... vaan entä sinä, maankulkija, kuka on isäsi ja kuka äitisi? Olet paljon puhunut. Puheesi on ollut pitkä ja luikerteleva kuin ankerias. Se on vuotanut pois merkkiäkään jättämättä. Kuka sinä olet? Kaikesta mitä olet puhunut, en ole päässyt vähääkään selville."

Nyt alkoi isä Henrikki taitavasti valituin sanoin moittia ritaria siitä, ettei noin sopinut puhutella pyhiinvaeltajaa, joka vielä on niin nuori ja turvaton kuin tämä ja joka on tullut niin merkillisissä asioissa. Ei ainoastaan pyhiinvaeltajan itsensä vuoksi, ei ainoastaan hänen isänsä ja äitinsä eikä myöskään luostarin vuoksi, mutta etupäässä sitä varten että nähtäisiin eikö Jumala tämän kautta tahtoisi ihmettä tehdä, olisi ritari Erlandin velvollisuus vastaanottaa pyhiinvaeltaja huoneeseensa ja antaa hänen maata mattonsa päällä. Jos erehdystä tai petosta olisi olemassa, tulisi se kai piankin ilmi, ja jos ei ennen, niin ainakin noiden sadan päivän kuluttua.

Isä Henrikki lisäsi, että Surunlapsi tänä yönä tulisi lepäämään luostarissa, mutta että jos ritari tuoksi määrätyksi ajaksi tahtoisi ottaa hänet palvelijakseen, tulisi tuo hurskas työ, jonka lapsi tällä palveluksellaan toimittaisi, huomenaamuna pyhitettäväksi juhlallisella messulla luostarin kappelissa, jossa ritari ja rouva Helena pyydetään olemaan läsnä.

"Olkoon menneeksi", vastasi ritari, "käyköön niin." Ja hän jatkoi kuiskaten: "Ellen olisi tämän pojan kuullut Jumalan ja Kristuksen nimeä lausuvan, saattaisin luulla häntä pahaksi hengeksi, kamalaksi kummitukseksi, hornan harhakuvaksi. Katsokaa hänen silmiään! Ovatko ne lapsen silmät? Eikö niiden pimeä syvyys ilmaise onnettomuutta? Minä sanon teille, hurskas isä, pirskoittakaa tätä lasta huomenna runsaasti pyhällä vedellä!"

"Minusta hänen kasvonsa ovat miellyttävät enkä näe mitään pahaa hänen silmissään", vastasi priori.

"Minä ajattelen ruttopoikaa", mutisi ritari; "kun ei tämä vain saattaisi onnettomuutta talooni!"

"Mikä ajatus!"

Ritari selaili koneellisesti käsikirjoitusta, joka oli hänen edessään, painoi päänsä käsiinsä, mutta nosti sen taas ja katsoi kummastunein silmin melkein pelonalaisella epäluulolla oveen päin, sillä hän kuuli sieltä jotain; kuuli puoleksi kuiskaavan, puoleksi laulavan lapsen äänen, jota säestivät kirkkaat, hauraat, yliluonnolliset sävelet.

"Mitä se on? onko se hän? Uskaltaako hän laulaa meidän läsnäollessamme? Sitä ukkosta, kuinka se käy! Jumala varjele! Mikä salama!"

Ritari aikoi nousta ylös. Hän tuijotti uhkaavasti poikaan; mutta isä Henrikki tarttui hilliten hänen käsivarteensa. Mutta oli hänkin ihmeissään, kun kuuli Surunlapsen laulavan ja näki hänen polvillaan näppäilevän lasin palasia, joita oli ottanut vaatteistaan ja asetellut lattialle. Kyllähän lapset useinkin vaihtavat toden leikiksi ja leikin todeksi, mutta että se tapahtui nyt ja tällaisissa oloissa, oli kuitenkin kovin outoa. Ritari kääntyi priorin puoleen ja virkkoi:

"Vanha opettajani, minua hävettää sanoa sitä, enkä itsekään ymmärrä syytä siihen, mutta tämä lapsi, jos hän nyt ollenkaan on lapsi, häiritsee minua, pelottaa minua ja ajaa mieleeni ilkeitä muistoja ja kuvitteluja. Kuulethan, että hän laulaa. Usko minua, se on loihturunoa. Kuule, kun kerron! Kuulin lapsuudessani maankulkija-ukon laulavan loihturunoa, joka saattoi minut puolihulluksi halusta hyökkäämään mieslaumain kimppuun ja lyömään ja tappamaan ja tulemaan tapetuksi. Hän lauloi saatanasta, jota kutsui Odiniksi, ja joka kulki onnettomien pakana-esi-isiemme svealaisten ja gööttalaisten etunenässä, kiihoittaen heitä taisteluun arvatenkin kristinuskon sotureita vastaan. Hän lauloi nuolikoskista, jotka syöksyivät alas keihäsmetsiin, lauloi asemerestä, joka vyörytteli huutavia aaltoja, jossa valkyriamyrsky raivosi ja jossa miekkain salamatulet välähtelivät. Minä näin niin, minä näin saatanan ratsastavan kahdeksanjalkaisella helvetin hevosella. Harmaita pilviä ja sinisiä taivaankannen repaleita liehui hänen hartioillaan. Kuulin hänen huutonsa läpi sotatorvien äänen, jotka pauhasivat kuin tuomiopasuunat. Muisto siitä karmii vieläkin rintaani ja ytimiäni. Olin loihdittu, noiduttu. Nuo kiertävät laulajat ovat vaarallista väkeä. Hyvä, että nyt ovat melkein kadonneet. Tämä poika on heidän sikiöitään. Käske hänen vaieta!"

Surunlapsen laulu oli alakuloista ja siinä oli vain muutamia säveliä, jotka muodostivat yksitoikkoisen, kolkon ja vieraan sävelmän. Jos ritari ja priori olisivat tahtoneet kuunnella Surunlapsen laulua, olisivat he jyrähdysten väliajoilla voineet kuulla seuraavat sanat, joita säestivät lasipalasten helinä, sateen sohina ulkona ja tornin kellojen kumina.

Päivä jo laskee, pilvet kaihoa täynnä kulkee pois yli vaahtisen veen, yli kuohuvan salon siimeen. Lokki luodolla kirkuilee, haukka rotkonsa kätköön jää: ajoon uupuin se päänsä peitti siipensä märkiin untuviin.

Päivä jo haipui, häälyy yö yli kankaan honkain, vuorilla häälyy, miss' sammal turpuu ja tihkuu, huokaa. Pilvi itkuun jo puhkeaa ja äidin helmassa levähtää nyt poika pilven. Ja yhdessä niin ikävöi he ja sulavat kyyneliin.

Noita sanoja lauloi Surunlapsi, mutta ennenkuin hän oli laulunsa lopettanut, nousi ritari ylös, meni hänen luokseen ja polki lasinpalaset pirstaleiksi.

"Etkö kuule ukkosta?" sanoi hän ja tarttui poikaa kiivaasti käsivarteen. "Tahdotko pilkata Jumalan ääntä myrskyssä? Missä olet ihmistapoja oppinut? Eikö tule hurskaan ristiä silmiään ja taivuttaa päätään salaman edessä? Oletko pakana?"

Surunlapsi katsoi rikottuja soittokoneitaan ja sitten ritaria.

"Saanko vai enkö saa palvella sinua sata päivää?" kysyi hän, niinkuin ei olisi ritarin vihaa ymmärtänyt.

Ritari päästi hänen kätensä eikä ollut voida hänen katsettaan kestää, mutta vastasi:

"Tulehan sitten, sillä minua haluttaa nähdä, kuka olet. Mutta nämä sata päivää eivät tule olemaan sinulle makean leivän päiviä, ole siitä varma! Saat maata matollani, mutta myöskin olla koirani, joka saa potkuja palkakseen. Ja jolleivät kadonneet luostarin aarteet kauttasi löydy, niinkuin uskottelet äidillesi ilmoitetun, saat vielä pahempaakin odottaa."

Surunlapsi ei näyttänyt pelkäävän, vaan iloitsevan ritarin lupauksesta, sillä oli niin kuin olisi ilo hänen mustissa silmissään kimmeltänyt.

Ritari heitti nyt hyvästinsä priorille, joka sydämessään oli murheellinen tämän kovuudesta pientä pyhiinvaeltajaa kohtaan. Mutta isä Henrikki koetti hyvittää sitä osoittamalla pojalle sitä suurempaa hellyyttä. Kun ritari oli mennyt, ei priori vienytkään Surunlasta luostarin keittiöön, vaan munkkien pöytään refektoriossa, osoitti hänet ruoka-aikana istumaan itsensä ja vanhimman luostari veljen väliin ja puheli munkkien kanssa hänen retkestään ja merkillisestä asiastaan.

Kun munkit olivat sen kuulleet, osoittivat he Surunlapselle suurempaa kunnioitusta kuin vanhemmat miehet poikasille osoittavat.

Aterian jälkeen tehtiin Surunlapselle makuusija kirjastoon, jossa hänet jätettiin yksinäisyyteen, kun priori ensin oli toivottanut hänelle hyvää yötä, siunannut häntä ja vetäytynyt kammioonsa.

RITARI JA PYHIINVAELTAJA.

Varhain seuraavana aamuna pidettiin luostarin kappelissa messu, jolla isä Henrikki oli päättänyt pyhittää Surunlapsen hurskaaseen toimeensa ritari Erlandin palveluksessa.

Edellisen yön ukkonen oli puhdistanut ilman. Aamu oli ihana. Erlandin rinnalla käveli Helena rouva luostariin kaikkien linnan palvelijain seuraamana. Ritari oli puolisolleen kertonut kohtauksestaan Surunlapsen kanssa, kertonut tämän asiasta ja lupauksestaan ottaa hänet vastaan. Tätä lupausta vastaan ei Helena rouvalla ollut mitään muistuttamista, varsinkin kun oli kysymys hurskaasta teosta, jonka kautta Jumalan voima tulisi ihmeellisellä tavalla ilmaistuksi. Hänellä oli päinvastoin palava halu nähdä nuorta pyhiinvaeltajaa ja hän iloitsi suuresti, että ilmestys oli juuri hänen huoneessaan määrännyt katumus- ja palvelustyön tapahtuvaksi. Ja kun Helena rouva astui kappeliin ja munkkien juhlallinen laulu kaikui häntä vastaan, ja kun hän heidän kumarain vartalojensa joukosta huomasi pojan, joka oli lumivalkoiseen pukuun puettu ja kauniimpi kuin yksikään noista keruubeista, joilla muuan taiteilija oli herranhuoneen seinät koristellut, silloin polvistui hän ja hänen kanssaan ritari ja kaikki kansa, ja he yhdistyivät rukoukseen tämän hurskaan teon onnistumisesta ja lauloivat seuraavan Ambrosion tekemän hymnin, joka juhlallisesti kajahteli kirkon holvissa, vaikka laulajain äänet vapisivatkin:

_O rex aeterne domine, Rerum creator omnium, Qui eras ante saecula Semper cum patre filius_...

Suitsutuskuppeja heilutettiin ja jo kääriytyi kuori vaaleiden pilvien sisään; pyhiinvaeltaja polvistui alttarin pyörylän päällä ja vastaanotti siunauksen. Sittenkun tämä oli tapahtunut, tarttui priori hänen käteensä ja vei hänet ritarin luo. Helena rouva otti hänet vastaan ystävällisin sanoin: ritari ei mitään puhunut, mutta piti tarkkaa huolta siitä, että Surunlapsi samoinkuin kaikki muutkin sai osansa pyhästä vedestä, kun he kappelista lähtivät. Kun Surunlapsi taas oli pukeutunut tavallisiin vaatteisiinsa, seurasi hän, kaikkien häntä uteliaasti katsellessa uutta isäntäänsä linnaan.

Matkalla sinne tapahtui, että takkuinen koira hitain askelin, niinkuin olisivat jalkansa olleet vanhuuttaan kankeat, liittäytyi Surunlapsen seuraan ja nuoleskeli hänen kättään. Senjälkeen nuuski se ritaria, päästi ulvonnan suustaan ja tahtoi hypätä hänen rintaansa vasten. Ritari potkasi pois koiran, mutta kun hän katseli sitä tarkemmin, pysähtyi hän ja huudahti:

"Vanha Hurttani! vieläkö sinä elät? Mistä sinä tulet?"

Ritari Erland hyväili koiraa eikä voinut kyllin kummastella tätä odottamatonta kohtausta, sillä kymmenen vuotta takaperin oli Hurtta kadonnut, ja ritari luuli, että muukalaiset olivat sen varastaneet tai sudet syöneet.

Ei ritari kuitenkaan iloinnut koiransa ilmestymisestä, vaan se täytti hänen mielensä synkillä ajatuksilla ja herätti eloon muistoja, joista hän olisi tahtonut vapautua. Mutta Hurtta seurasi uskollisesti ritarin jälessä linnaan, missä talon vanhemmat ihmiset, joille koiran takaisin tulo antoi aihetta paljoihin puheihin, sitä hyvin hoitelivat, ja anasti nuoremman koirapolven kiusaksi vanhan pesäpaikkansa linnan pihalla.

Nyt on kerrottava, miten Surunlapsi vietti päivänsä Ekön linnassa.

Vastahakoisesti mukautui ritari Erland niihin muutoksiin, jotka kävivät välttämättömiksi Surunlapsen palveluksen vuoksi. Helena rouva valitsi miehensä makuuhuoneeksi tornikammion, ja kehoitti häntä ystävällisesti, mutta hartaasti, antamaan ainoastaan Surunlapsen palvella itseään, vaikka tämä kuinka huonosti tahansa tehtävänsä suorittaisi, sillä sellainenhan oli ilmestyksen antama määräys. Tunnollisesti pidettiin huolta siitä, että ainoastaan Surunlapsi saisi hänen maljansa täyttää ja hänen käskyjään toimittaa. Mutta ei näkynyt maistavan ritarille juoma maljasta, jonka ojensi hänelle pieni pyhiinvaeltaja; ensi päivinä ei hän sitä huulillaan koskettanut. Synkkiä katseita ja kovia sanoja sai poika runsaasti osakseen; välistä tapahtui myös, että ritari kohotti kätensä häntä lyödäkseen; mutta silloin seisoi Surunlapsi tapansa mukaan liikkumattomana, äänetönnä, silmät maahan luotuina... ja ritari hillitsi vihansa. Kaikkein vähimmin kärsi ritari hänen silmiään; sen tiesi Surunlapsi ja katsoi sentähden häntä harvoin silmiin. Välttääkseen pakollista palvelijaansa oleskeli ritari tavallista enemmän ulkosalla, hän metsästeli, kalasteli, kävi alustalaisiaan katsomassa ja johti heidän töitään pelloilla ja niityillä. Silloin oli Surunlapsi vapaa ja sen aikansa käytti hän kulkeakseen metsässä, jolloin Hurtta tavallisesti seurasi häntä, tai istuakseen yksin autiossa tornikammiossa, jossa rikkoutunut ikkuna antoi hänelle aineksia uuteen soittokoneeseen; sen ääressä hän silloin lauloi surumielisiä ja kummallisia laulujaan joita joku hänen sisässään sepitti. Surunlapsi sai silloin olla häiritsemättä, sillä luultiin että hän yksinäisyydessään odotti ilmestystään, tietoa mistä voisi löytää luostarin ryöstetyn aarteen. Mutta öisin lepäsi Surunlapsi matolla ritari Erlandin oven edessä ja levottomana kuuli tämä unettomia hetkiä valvoessaan huokaukset, jotka pojan povesta pusertuivat.

Iltaisin kun ritari istui salissa puolisonsa luona, oli Surunlapsen paikka etäisessä nurkassa. Helena rouva puhui pojalle usein ystävällisiä sanoja; mutta tämän kasvot eivät koskaan ilosta loistaneet. Ymmärsi hän kuitenkin rouvan hyvyyden; sen huomasi hänen silmistään. Mutta kun ritari otti poikansa, pikku Erlandin syliinsä, ja se tapahtui usein, antoi hänen ratsastaa polvellaan tai hyväili ja suuteli häntä, silloin tukahutti Surunlapsi nyyhkytyksensä, mutta antoi kyynelten vuotaa, sillä kyynelien kulku ei korvaan kuulu, ja pimeää oli nurkassa, jossa Surunlapsi istui.

Ja niin koitti kymmenes päivä siitä kuin Surunlapsi oli Eköhön tullut. Ritari oli soutanut järvelle kalastamaan. Surunlapsi meni metsään. Kun ritari palasi kalasta ja istui päivällispöytään, ei Surunlapsi ollut saapuvilla. Hänen paikkansa oli muuten ritarin tuolin takana, sillä hän palveli herraansa myöskin ruoka-aikoina.

"Täsmällinen palvelija ja innokas katumuksen tekijä, tuo Surunlapsi!" sanoi ritari "voi hänen kurjan isänsä sielua, jolleivät muut ansiotyöt kuin tämän pojan tekemät voi vapauttaa häntä kiirastulesta!"

Mutta ritari oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Surunlapsi astui sisään.

"Tule tänne", huusi ritari jonka viha oli kuohahtanut, vaikka on vaikea siihen syytä sanoa; "jos kerran olet palvelijani, niin hoida myöskin tehtäväsi, mokoma kummitus!"

Ja silloin löi ritari Surunlasta niin kiivaasti kasvoihin, että tämä kaatui maahan.

Helena rouva loi moittivan katseen kovasydämiseen mieheensä hänen julmuutensa tähden; mutta Surunlapsi nousi ylös, pyyhkäisi kostean kiillon silmistään ja otti viittansa alta kiiltävän koristeen ja ojensi sen hehkuvin poskin ritarille.

Se oli Mariankuvan kultainen kruunu, jonka muukalaiset kymmenen vuotta sitten olivat luostarista ryöstäneet. Ritari tunsi sen ja hämmästyi; Helena rouva tarttui kruunuun ja ilohuuto pääsi hänen huuliltaan. Pikku Erland, joka istui isänsä vieressä, ojensi kätensä sitä kohden, sillä sen loiste ilahutti hänen silmiään.

"Mistä olet kruunun löytänyt?" kysyi ritari.

"Metsästä", vastasi Surunlapsi.

"Oletko löytänyt kaikki?"

"En, mutta kymmenen päivän perästä olen löytävä enemmän ja sadan päivän perästä olen löytänyt kaikki, niin puhui äitini."

Ritari vaikeni ja jatkoi syöntiään. Mutta Helena rouva tarttui Surunlapsen käsivarteen, painoi poskensa hänen poskeensa ja kuiskasi:

"Sinä pieni pyhiinvaeltaja, anna anteeksi herra Erlandille! Ei hän tahdo tehdä sinulle pahaa, vaikka luontonsa on niin kiivas." Silloin purskahti Surunlapsi itkemään. Pikku Erlandkin alkoi itkeä. Lasten tunne-elämä on seuraisaa. Ja pikku Erland rakasti Surunlasta, sillä Surunlapsi leikki välistä hänen kanssaan eikä kyllästynyt hänen oikkuihinsa.

Silloin nousi ritari ylös, sysäsi tuolinsa lattiaa pitkin ja meni tornikammioonsa.

Surunlapsi seurasi häntä, sillä hänen toimensa sitä vaati. Mutta tornikammion ovi oli lukittu; ritari tahtoi olla yksin. Silloin istuutui Surunlapsi oven luo ja odotti pitkät hetket. Mutta vasta illansuussa astui ritari ulos. Hän meni saliin, ei puhunut paljoa Helena rouvan kanssa, söi illallisensa ja palasi Surunlapsen seuraamana (jonka toimi sitä vaati) takaisin makuuhuoneeseensa.

Himmeä valo tunki huoneeseen läpi ahtaan ja tumman ikkunan. Ritari tarkasteli vanhaa miekkaa ja oli vaiti. Oli niin hiljaista, että kuului hiekan juoksu tuntilasissa, kuului kuin heikko ääni, joka kuiskailee lohdutusta ja kuolemaa.

"Täytä maljani!" käski vihdoinkin ritari Erland.

Surunlapsi kaatoi vähän iltaviiniä maljaan ja ojensi sen vapisevalla kädellä, silmät maahan luotuina, herrallensa.

"Se maistui makealle" sanoi ritari ja asetti maljan pöydälle.

Erland meni levolle. Surunlapsi paneutui matolleen. Silloin huomasi hän, että hänen vuoteensa oli tavallista pehmoisempi, ja löysi peitteen maton alta. Kummastellen kuka tuon oli mahtanut tehdä, sillä ei kukaan muu kuin ritari ja hän itse ollut kamarissa käynyt, laahasi hän pois peitteen, sillä hänen toimensa vaati, että tila olisi kova.

Sen näki ritari, mutta ei virkkanut mitään.

Hetkinen kului, ja ainoastaan hiekkakellon sihitys kuului tornikammiossa. Silloin sanoi ritari Erland:

"Surunlapsi, tasoittele päänaluistani." Surunlapsi nousi ylös, täytti käskyn ja palasi matolleen.

"Nyt lepään minä hyvin", virkkoi ritari.

Puoli tuntia kului. Surunlapsi luuli nyt ritarin nukkuvan, ja antoi huokauksen päästä rinnastaan, varmana siitä, ettei nukkuvan korva sitä kuulisi. Mutta hän säpsähti ritarin ääntä, joka hetken kuluttua kysäsi:

"Nukutko, Surunlapsi?"

"En."

Taas oli kaikki hiljaa. Tunti kului. Väsymätön hiekkakello kuiskasi niinkuin ainakin lohdutusta ja kuolemaa. Surunlapsi kuunteli kuisketta ja luuli sen ymmärtävänsä. Silloin kuului taas ritarin ääni: "Nukutko Surunlapsi?" Tämä kysymys oli niin lempeä, että sen jälkikaiku soi Surunlapsen sielussa.

"En", vastasi hän ja puri peitettään tukehduttaakseen huokauksen.

"Surunlapsi, miksi et nuku? Lapsethan nukkuvat yöllä! Onko mielesi paha, Surunlapsi? Olen ollut kova sinulle, olen pidellyt sinua pahoin. Pieni pyhiinvaeltaja parka, yksin olet maailmassa, mutta Jumala sinua rakastaa! Annatko minulle anteeksi?"

Surunlapsi vastasi nyyhkyttäen.

"Nuku nyt! Nuku makeasti, lapsi parka!" sanoi ritari.

ROTKO.

Suuresti ihastui Helena rouva huomatessaan muutoksen, mikä oli tapahtunut ritari Erlandin mielialassa Surunlasta kohtaan. Kärsivällisyys ja lempeys voittavat vihan, ajatteli rouva Helena; oli kai myöskin vaikuttanut ritarin lempeyteen se, että Surunlapsi oli löytänyt kultaisen kruunun, ja että ilmestys siis oli tosi. Niin ajatteli ainakin Helena rouva.

Niin, aina yhdennestätoista päivästä alkaen pienen pyhiinvaeltajan tulon jälkeen linnaan oli ritari Erland hänelle ystävällinen. Se vaikutti Surunlapseenkin niin, että hänen käytöksensä muuttui vapaammaksi ja avonaisemmaksi. Ritarinkin läsnäollessa soitteli hän nyt lasinpalasillaan ja lauleli, välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä vai ei. Hän ei nyt tuntenut mitään katkeruutta tai mitä se lienee ollut joka oli puristanut hiljaiset kyyneleet hänen silmistään, kun ritari poikaansa hyväili. Hän katseli ritari Erlandia vapaasti silmiin ja hymyili hänelle pikaria tarjotessaan. Mutta metsässä kävi hän joka päivä niillä tunneilla, jolloin ei ritari hänen palvelustaan kaivannut, ja Hurtta seurasi häntä melkein aina.

Kahdentenatoista päivänä tapahtui, että isä Henrikki meni linnaan, osaksi nähdäkseen pientä pyhiinvaeltajaa, jota hän rakasti ja jota hän katseli yhä suuremmalla kunnioituksella sitten kun tuo ihmeellisesti löydetty kruunu taas koristi pyhän neitsyen kuvaa luostarissa; osaksi myös ilmaistakseen ritarille erään kirjeen sisällön, joka oli tullut muutamasta Norjan rajalla olevasta luostarista. Mutta kun isä Henrikki tuli linnaan, sai hän tietää, että Surunlapsi jo kauan oli ollut metsässä. Sitä vastoin oli ritari Erland juuri tullut kotiin, ja isä Henrikki meni silloin hänen luokseen.

Priorin kasvoissa, joiden ilme muuten oli rauhallinen ja samalla vilkas, näkyi selviä jälkiä raskaasta ja levottomasta mielialasta. Miehet tapasivat toisensa tornikammiossa.

"Surullisia uutisia", sanoi priori, ja pani kirjeen pöydälle ja istuutui raskaasti nojatuoliin. "Tämän pergamentin on minulle lähettänyt veli Benediktus, Gudtorpin luostarin priori, joka luostari on Norjan rajalla."

"Ja mitä sitten?" kysyi ritari.

"Oikein ennustit... minä pelkäsin sitä... Lue! Se lähestyy meitä pitkin askelin, Jumalan vihan päivä, _dies irae dies illa_... Rutto on maassa ja leviää nopeasti. Armahda meitä. Jumala! Ken ihmettelisi, jos pelottominkin sydän nyt vapisisi!"

Ritari Erlandin kalpeat posket kävivät kalpeammiksi. Hän tarttui pergamenttiin, ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin riveihin:

"Tuo kamala murhamies lienee saapunut norjalaiseen Bergenin kaupunkiin tuuliajolla olevalla englantilaisella laivalla, jonka miehistö oli kuollut, kun laiva ajautui satamaan. Se ei säästä ylhäisiä eikä alhaisia, ei hengellisiä eikä maallikoita, ei rikasta eikä köyhää. Nidarosissa on se jo kaatanut arkkipiispa Arnen ja koko tuomiokapitulin. Se on vaeltanut laaksosta laaksoon ja lakaissut pois kaiken, jossa henki on, ei ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin kotieläimet, jopa taivaan linnutkin. Nyt on se täällä. _Parce, parce, cohibe flagellum. Domine Deus!_ Luostarini on autioksi joutunut. Minä yksin olen elossa. Veljieni ruumiit mätänevät luostarin portin edessä; en ole voinut heitä haudata. Näen ikkunastani vielä elossa olevain saattokulussa kirkkoa kiertävän, rukoillen Jumalalta laupeutta. Jonon liikkuessa harvenevat sen rivit, ja kuolevien ja kuolleitten kasa kasvaa kirkon ympärillä. Itse minä joka hetki ruumistani tarkastelen odottaen siinä näkeväni nuo mustat merkit, jotka tautia ja kuolemaa ennustavat. Tiedän, että minun täytyy kuolla, Jumala olkoon sielulleni armollinen! Muuan mies, joka luulee saavansa elää, jos lähtee pois täältä kuoleman mailta, ottaa kirjeen. Epäilen suuresti, tuleeko se perille. _Pax tecum_!"

"Jumala olkoon meille armollinen!" sanoi ritari syvällä äänellään. "Tämä kirje on jo vanha. Ehkä on suuri murhamies jo aivan lähellä meitä. Vaikeaa on tähän aikaan elää sen, jolla on vaimo ja lapsi!"

"Parasta on kun ei mitään maallista rakasta", sanoi isä Henrikki; "silloin ei kammota kuolon portti."

"Olen nähnyt ruton aivan läheltä", jatkoi ritari; "olen etelän kaupungeissa vaeltanut ruumiskasojen keskessä, kantanut sairaita selässäni, tuntenut heidän hengityksensä omaani sekoittuvan, ja kuitenkin minä elän."

"Kohtalomme on Jumalan kädessä..." Sillä ajatuksella kevensi isä Henrikki mielestään sen kauhun, joka oli hänet vallannut, kun sana uhkaavasta onnettomuudesta ensiksi hänen luokseen saapui, ja hengitti taas vapaasti.

"Niin, olette oikeassa: kohtalomme on Jumalan kädessä. Hurskas isä, jos juomanlaskijani Surunlapsi olisi täällä, keventäisimme me sydäntämme pikarillisella hyvää viiniä. Mutta hän saapuu kai pian, sillä hän hoitaa tointansa nuhteettomasti."

Ja ritari katseli ulos ikkunasta, sillä hänen sydämensä, joka oli kovasti taistellut omia tunteitaan vastaan, oli nyt vastustelematta antautunut sellaisen kiintymyksen valtaan, että hän ikävöi Surunlasta joka hetki kun tämä oli poissa. Tämä tunne oli salaperäinen ja käsittämätön. Kuvastivathan Surunlapsen silmät hänen omaa sieluaan, mutta kuitenkin tuntui ritarista siltä kuin näiden silmien syvyydestä olisivat häntä katselleet toiset silmät, jotka hän ensin vavahtaen, mutta sitten tyyntyen tunsi Singoallan silmiksi... "vavahtaen", sillä Singoallan muisto oli hänelle pakanallinen muisto, johon myrkkyjuoman ruumiillinen ja taikauskoisten tarujen vaikutuksen kautta oli liittynyt kuvia kirkon ryöstöstä, petoksesta, murhasta ja noituudesta; sillä Singoallan muistoon oli myöskin yhtynyt muisto valasta, joka tosin oli pakanallinen, mutta silti vala, minkä ritari oli rikkonut, ja muisto kostosta, jonka tämä vala hänelle tuottaisi... "sitten tyyntyen", sillä pienen pyhiinvaeltajan kautta tämä muisto ikäänkuin ristittiin, ja ritari luuli tuntevansa, että hän hyvyydellä Surunlasta kohtaan voisi sovittaa sen, mitä hän vasten tahtoaan oli Singoallaa vastaan rikkonut.

Mutta jättäkäämme ritari ja seuratkaamme Surunlasta metsään. Niin nopeasti että hänen kalpeat poskensa punehtuivat, oli Surunlapsi juossut kuusikossa pitkin sisäjärven rantaa niin kauas, kunnes tuli jyrkkäin kallioiden muodostamalle röykkiöpaikalle, jossa muinaiset vuoret olivat kerran halkeilleet ja nyt hujan hajan heitettyinä lepäsivät toistensa päällä ja toisiaan vasten.