Part 3

— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka kaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa kuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on suutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan tähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat... Enhän minäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut — nousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule nyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun siitä niin pitää...

— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!

— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa... Olen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa Ainolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on sovitettava!

Ja samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.

— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain hiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän vaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan hopealusikoita tai... hopeisen kahvikaluston tai...

Senatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että hopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli kyllä hiukan kallis, mutta... Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella oli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut sohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää ympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta pappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa opettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli mustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja ruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän keskustelunsa tulosta.

— Jaa-ah, jaa-ah, vastaili pieni herra ja nyökäytti päätään Annalle, joka taasen oli avannut silmänsä.

— Hyvin mielelläni minä autan, vakuutteli senatorska, — tiedän, mistä tuollaisia tarjottimia saa. Mutta enkö minä voisi... rakas Sidonia, ei suinkaan sinulla ole mitään vastaan... enkö saisi ehdottaa lähempää tuttavuutta, olemmehan nyt sukulaiset. Nimeni on Hellä.

Hän ojensi kätensä pienelle herralle, joka hänen rinnallaan oli kuin poikanen, pienen herran rypistynyt punainen käsi kohosi ojennettua kättä kohti. Kasvojen irvistyksen sisästä kuului:

— Minun nimeni on Judas.

— Mi... mi... Judas? pääsi senatorskalta.

— Sano Jutte, kuiskasi ruustinna, — niinhän me kaikki sanomme.

Senatorska oli hämmästyksen vallassa.

— Judas Cairenius — kuinka intresanttia.

Sulhasen pää kohosi sohvanselustan takaa ikään kuin vartioimaan laskematonta enoa.

— Ja jos te tahdotte tietää, kuka on lähin ystäväni, jatkoi pieni herra, — niin voin ilmoittaa, että se on Judas Iskariot. Me seurustelemme paljon, eikö se sovi hyvin. Judas Cairenius ja Judas Iskariot.

— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat hänen silmissään.

— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi ystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman häntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan tapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit kutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi...

Nyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.

Papinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille ja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille. Äiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin. Kuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa! Ja yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja vaikutusvaltaisiin ihmisiin.

Kaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli kuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja hänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra tuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa joukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että hän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin... jotakin hyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.

Varsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius saattoi pyytää.

— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan. Katsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin monta...

Papinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen kädestään penkille.

— Kiellätte siis heti...

Äiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi puistatuttaa.

— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että hän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun... Hän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin hänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen, voisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi... Tämä voi tuntua teistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta mitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä ehdotustani aivan mahdottomana.

Äiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.

— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi...?

Pienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.

Hän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen hihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.

— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.

Kun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos. Hänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi olla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.

— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi parempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä, jotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen...

— Niin, niin. Ajattelin vain... olen lääkäri, meillä on siellä havumetsä, lapsi on heikko...

Pienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.

— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää hyvänä setää... Pane kädet kaulaan.

Mutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan lapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari tuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona...

Äiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin ystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys. Anna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi, onko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha herra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan antoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta leivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja lauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi ja läksi vaunusta.

Äidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta olihan hänen täytynyt kieltää...ja olihan hän koettanut kiittää. Sittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän olisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?

— Anna, lapseni, muistellaanpa isää... Viedään sedän kaunis ruusu isän haudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo hyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun isän haudalle...

Ikävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui junan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti haltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin viimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen katettiin juhlapöytä.

Äiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat sieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui jo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset alkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat taivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät liikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta, mikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja, pidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen ja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän piti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän pani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana... Rukoili, etteivät lapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien verenperinnöistä... Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa oli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme... Varjele minua valheesta, varjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia maailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on tarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda... meitä kaikkia... Sinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa... Sinä annat totuuden... Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain varsilla, joka hedelmän antaa ajallaan... Sillä kaikki mitä me kylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi tai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille...

Soittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin luo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin kuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin rämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi, hänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli pyytelemistään, että lähdettäisiin.

Myöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa kesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen isässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin pienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin — joka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista vilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi näkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko se karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon ajelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin vaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa aina on... Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne klovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen, tervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä olisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä. Kuka lähtee mukaan?

Eikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun, minkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai odottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen asti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi kiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain liehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita tervetulleiksi perässä.

— Te molemmat papit, isä ja poika, tulkaa katsomaan klovneja, huusi hän ja kääntyi vielä ympäri. — Minä, Judas Cairenius, tarjoan teidät. Sovittu? Se on papeille erikoisen opettavaa.

Pienen matkan päässä asteli kivittämätöntä katua pitkin kirkkoherranleski, kantaen pientä Annaa, joka hänkin heilutti käsiään ja lauloi. Kun lapsi näki molempien setien tulevan, ojensi se käsivartensa heitä kohti ja huusi:

— Leivoset, leivoset!

Sedät juoksivat kilpaa ja lapsi joutui liikemies Montosen käsivarsille, missä hän ei painanut enempää kuin höyhen. Setä Cairenius ja äiti saivat pistää puolijuoksua perässä. Puiston päässä soi houkutteleva soitto. Hämmästyneinä kääntyivät kauppalan nuoret herrat ja naiset, ollen iltakävelyllään, katsomaan outoa kiirettä. Jonkin matkan päässä tulivat pikkutytöt Lea ja Rauha parin nuorenherran ja pappilanneitosen saattamina.

— Se on karuselli — jestapoo, se on karuselli! sanoi herra Montonen ja nosti lasta käsivarsillaan.

— Ja kauempana on sirkusteltta! huusi herra Cairenius.

— Jestapoo, onko sirkusteltta! Jos se sattuisi olemaan se Purs vai Pars, vai mikä se olikaan. En vielä ikänäni ole juottanut sellaista tyttöä kuin siellä... Tukka musta kuin piki ja valkoiset hampaat. Se puri, kun se antoi suuta, en yhtä sanaa ymmärtänyt sen kielestä... Etkös sinä, Juutas, jo saanut kylläksesi tuosta säädyllisestä seurasta! Älä hemmetissä, ei lapsi ymmärrä tällaisia asioita. Ja voinhan minä puhua siivommastikin, en minä ole juovuksissa, mutta Urho on minun poikani. Siellä saa ihminen saamarinmoisia opetuksia tuollaisessa sirkuksessa. Siellä kun yksikin klovni näytti viidentoista minuutin sisällä viittätoista eri henkeä, ja niin eri henkeä kuin baalidaamia, anoppimuoria, tallirenkiä, kokkia, diplomaattia... kerjäläistä... Hän alkoi daamina, joka puuteroi itseään peilin edessä, ja lopetti samana daamina, kun tämä karkaa rakastajansa kaulaan — ja oli kaikki neljätoista eri henkeä sillä välillä. Saakuri sentään, sillä lailla sitä pitää... Näin liikemiehelle ei löydy kehittävämpää oppimestaria kuin klovni... Jos se olisikin se sirkus Pars vai Purs... tämä... jestapoo! Mene sinä, pikkutyttö, mammasi kanssa karuselliin, tuossa noin... Setä menee ja koputtaa sirkuksen ovelle ja komentaa klovnipojat esille. Saa maksaa, sitä ei nyt kysytä... Tuossa saat sinäkin, pikkutyttö... kas noin, tuolla sinä jo ajat, niin että olet pyörryksissä...

Äiti ymmärsi, että jäähyväismaljat pahasti olivat menneet viiksiniekkaherralle päähän. Hän oli iloissaan, kun taasen piteli lapsensa kättä ja sai tyynnyttää häntä. Anna oli, nähdessään valaistun, välkkyvän karusellin ja tullessaan mahtavan soiton läheisyyteen, joutunut kuulumattoman riemun valtaan. Hän hyppeli, lauloi ja halusi lentää. Leivo oli nähtävästi hänellä esikuvana. Hyvä setä Cairenius otti häntä kiinni toisesta kädestä, toisesta piteli äiti. Molemmat tyynnyttelivät häntä. Äiti rupesi suorastaan ankaraksi.

Kaunista, kaunista oli, kauniimpaa kuin missään kuvakirjassa! Moniväriset helmiköynnökset kiiltelivät huojuen ja keinuen katossa, seinistä loisti aurinkoja ja tähtiä ja piirissä niinkuin lapset, jotka pitelevät toisiaan kädestä, tanssi uljaita hevosia, valkoisia, ruskeita, sinisiä, mustia, punaisia... Anna ojensi kätensä sinistä hevosta kohti... Se tuli, punaiset sieraimet levällään, mutta se meni ohitse. Ja hevosten välissä keinuivat reet ja joutsenet... Miksi ne menevät ohitse? Anna tahtoo sinisen hevosen selkään! Ja Anna tömisteli jalkojaan malttamattomana.

Vihdoin hevoset pysähtyivät, silmät suurina päässä ja harjat kuin vaahtopäät laineet. Anna, äiti ja setä istuutuivat joutsenen rekeen ja Anna sai käteensä punaiset ohjakset... Soitto alkoi pauhata. Anna kävi aivan hiljaiseksi ja juhlalliseksi. Ohjakset putosivat hänen käsistään, ja kun jokin kello helähti, soitto lakkasi ja kulku pysähtyi, oli hän kuin pyörryksissä, hän ei omin avuin päässyt reestä, setä kantoi hänet. Hän lepäsi raukeana sedän olkapäätä vasten. He pujottelivat ulos puuhevosten ja leikkirekien lomitse, peilipintojen joka taholta kerratessa heidän kulkuaan. He pysähtyivät puiston laitaan.

— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.

Äiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian jalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota herra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli kuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin sanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita, kumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen sanoja.

Äkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan syrjään puhui:

— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno... minun hääjuhlassani osoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta... Miltä tämä näyttää, että... että...

— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla. Mutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan minuun tyytyväinen.

— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt karusellissa...

— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä... Hän on komentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin kuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa... Sitä sopii sinun mennä katsomaan.

— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella shamppanjamaljoja.

— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo käräjäpukari ja...

— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.

— No niin, te Rauhaniemet — älä siis minua moiti, minä olen Cairenius.

— Eikö eno nyt ymmärrä, että tämä on skandaali...

— En. Lähde huoleti sirkukseen appivaarisi kanssa. Ehkäpä hän on löytänyt sopivaa naisseuraakin — jotakin vähän pirteämpää kuin pyhä pappilanväki. Tiedät hänen makunsa...

— Aioin juuri pyytää, että eno menisi noutamaan häntä. En itse tahtoisi... se voitaisiin selittää väärin...

Jutte katseli häneen, toinen silmä kiinni.

— Mene, sanon minä — opi klovnilta ja koeta varsinkin ajatella hänen mielentilaansa, kun hän nukkuu... tai kun hän on yksin — klovni yksinään!

— Eno olisi saanut auttaa minua tämän kerran vain, tämän ainoan.

— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se merkitsee: klovni yksinään.

Nuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja läksi.

Pastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri taskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.

— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä... Tämä on ollut niin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään. Ja sitten minä pyydän anteeksi... Mutta jokainen lapsista on minulle niin kallis... Hänen olisi parempi tohtorin luona... Mutta minun ja mieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me olimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä minun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa... vapunpäivän aattona... juuri kun kello löi puoli kaksitoista.

Hän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa ja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa. Mutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja hän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti hänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran valkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään isälle, ajatteli hän.

— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.

Mutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa telttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren puun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään äidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen täytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.

II

Maisteri Erkki Rauhaniemi seisoi lippuluukulla, kädessä lompakko avonaisena kuin avattu kirja, kasvoilla tumma puna.

— Pyytäisin lunastaa... Täältä tilattiin sähköteitse... makuuvaununpuolikas toisessa luokassa...

Hänen ei tarvinnut mainita tilaajan nimeä eikä menoasemaa, lipunmyyjä mainitsi molemmat ja avasi häntä kohti kylmän katseen, niinkuin kone, joka suorittaa määrätyn liikkeen. Nuori aviomies ei kohottanut katsettaan, vaan kokosi liput lompakkoonsa ja läksi.

— Pikkurahat! huusi lipunmyyjä ja koputti kolikolla messinkiseen laattaan luukulla. — Herralta jäi pikkurahat...

Erkki huomasi vasta hetken perästä, että koputus tarkoitti häntä. Hänen täytyi palata luukulle noiden parin kuparirahan ja muutaman hopeakolikon tähden. Hänen keppinsä kolahti siinä asfalttilattiaan — pahus sentään, tietysti täällä oli tuttavia näkemässä.

Hääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki ulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat panneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan. Kaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon tuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan nauru sihisi tyynessä illassa.

Kun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti tunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin päällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä ja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan. Erkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin, mutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei millään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin hellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää sanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön keskustelu.

— Etkö ota yllesi... ilta on kostea.

— Kiitos... en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.

— Joko sinulla on liput?

— Jo.

He viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa odotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa, poika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä tulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja hänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon, punaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä molemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.