Part 2

— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?

Anna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa punoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli iloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita vanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään. Koko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi avasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin huomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä se puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja tyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät ilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin, ja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena hymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden pieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina sinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja jotkut muut puhuivat ja nauroivat.

— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.

Vanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle, että hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei ehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen ylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä tarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla oli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä Salli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt, oliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja Rauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti. Salli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti hänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi Sallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas pystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja Rauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni. Annan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt kuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa ajatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja vaiherikas.

— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja läksi rouvien sohvalle.

Herra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä vuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He olivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista pieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine saappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja. Kurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä. Hymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren valkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän kuihtuneet.

— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa varovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa Anna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette ruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.

Lapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut käsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.

— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.

— Ei — minun! sanoi Rauha.

— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette kauniilla ruusuillanne?

Valkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat punaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin tulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.

— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin olemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?

Tyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.

— Lea panee tähän.

— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.

Eno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.

Samassa alkoi heidän jalkojensa juureen sadella ruusunlehtiä.

— No mutta Rauha, mitä Rauha nyt tekee?

— Rauha katsoo, mitä sen sisällä on.

Eno seurasi jännittyneenä, miten pienet sormet runtelivat täyteläisen kukan ja sitten paiskasivat sen permannolle. Nauraen elämänvoimansa yltäkylläisyydessä karkasi lapsi samassa ikkunaan, mutta eno jäi katsomaan eteensä ihmeissään ja vakavana.

— Odottakaa nyt vielä vähän, lapset, pyyteli hän taas, — ettekö te vielä tahdo saada tietää, mitä Anna tekee ruusullaan.

Nauhasolmut heilahtivat Lean ja Rauhan hiuksissa, kun he ikkunasta käänsivät päätään vaunuun päin.

— No, lapseni, mitä sinä teet ruusulla, jonka hyvä setä sinulle antoi? kyseli äiti.

Anna piteli ruusua pienillä ruskeilla hyppysillään ja hänen suupielensä värähteli. Hän heittäytyi ujostellen äidin rintaa vasten eikä tahtonut sanoa mitään. Äiti tuli hiukan onnettomaksi tottelemattomuudesta, jota hänen tyttärensä osoitti. Hän olisi ollut kiitollinen, jos herra Cairenius nyt olisi hellittänyt vaatimuksestaan, mutta pienelle herralle tuntui olevan tärkeää tietää, mitä lapsi ajatteli. Hän oli taasen käynyt aivan vakavaksi. Joku mies tuli asematalon edustalle soittamaan kelloa, Lea ja Rauha katselivat häntä ja kyselivät enoltaan, miksi hän soittaa. Eno ei vastannut, hän odotti jännittyneenä, mitä lapsi sanoisi. Vihdoin viimein sai äiti selvän, mitä Anna tarkoitti.

— Anna sanoo hyvälle sedälle... no, Anna sanoo sedälle itselleen, oikein kovaa, niin että kaikki kuulevat... Ei saa noin ujostella... Anna sanoo hyvälle sedälle, että pannaan ruusu kylmään veteen.

Pieni herra seisoi ääneti. Sitten hän hymyili ja huojutti päätään. Äiti meni noutamaan vesilasia. Sill'aikaa nousi vaunussa suuri pauke ja nauru, sillä avattiin pähkinöitä. Pikkutytöt Lea ja Rauha karkasivat suinpäin pauketta kohti, ja herra Cairenius oli kahden Annan kanssa. Hän asettui hänen viereensä lempeänä ja ikään kuin syvästi kunnioittaen. Anna katsoi häneen suurin vesiharmain silmin. Pieni herra laski kätensä hänen päälaelleen, hiljaa ja hyväilevästi. Hänen molemmat silmänsä olivat puoliummessa. Näytti siltä kuin hän olisi elänyt läpi jotakin iäisen onnellista.

Äiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi lyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja Salli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni ja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he ääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.

Kiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään, latvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien pientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät vielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli niin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja eriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien pohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat suurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin tulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä molemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä omalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen ojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden lasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia kukkia kohti ohikiitävää junaa.

Olihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja hänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.

Hän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen rinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.

— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, — syvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius, ettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa pois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa, joista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme aina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta huolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä, pohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja nyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja... Mitäpä hän nyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle, koululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli... Tietysti pahat ihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun maatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa maiden kanssa... Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä en tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme... teidän täytyy uskoa meistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra Cairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia...

— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti pieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt oikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt onnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät aikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo kansa viisaudessaan.

Annan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa keskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa. Kun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella tavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja aloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa puhua tällaisissa tapauksissa.

— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.

— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.

— Tuota leivostako te katsotte?

— Niin.

— Tuntuu siltä, kuin näkisitte tämän linnun ensi kerran.

— Näen aina tämän linnun ensi kerran.

— Ooo! Mitä näette tässä linnussa?

— Nooo... yhtä ja toista... Näettekös te siinä jotakin?

— Oo, niin paljon...! Iloa... kiitollisuutta... ahkeruutta... rehellisyyttä...

— Todella... onko teillä niin tarkat silmät, rouva senatorska...?

— Koko kevään näen leivosessa!

— Oo, tuossa harmaassa pisteessä...?

— Osoittaisitte minulle nyt hiukkasen luottamusta ettekä antaisi minulle korvapuustia korvapuustin jälkeen. Tunnen, että te olette runoilija, että te jos kukaan ymmärrätte kevään, että te jos kukaan ymmärrätte rakkauden...

— Hm.

— Taas tuo teidän "hm".

‒ Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän kuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka me aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen hyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas, rouva senatorska... me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse: te näette tuossa pinnalla lumpeita... Se on tuoksuton, kostea ja kaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei, sillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat sen juuret. Niitä ei näy... Vanhemmat sanovat tänään viattomasti, että ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he kyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan lapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia jossakin kellariholvissa... Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat kunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa kaukaa, sieltä vuosisadan takaa... Tänään kauppapuodissa kyselee nuori neiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit... mokomatkin! Hän tilaa marmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa yhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä punnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa. Mutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus: kaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja taulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti puhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien vaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä menee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti kauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti... Vanhemmat makaavat turvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat perinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun silmissäni rakkautta.

Taasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään olisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa lahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset salalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä löysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.

— Te puhutte kauheita... ja liioittelette kauheasti...!

— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat rukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä. Luulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on montakymmentä jyvää...

Senatorska nauroi.

— Te olette kauhean huvittava!

— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja rakkaudesta.

— Todella...!

— Ne ovat vaarallisia asioita... myrkyllisiä ja tarttuvia... Ei koskaan voi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään...

Taasen senatorska nauroi.

— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka koettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana loukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta... Minä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia henkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan parhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta minun täytyy sanoa, etten ole tavannut...

Pieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan pikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen keskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran väsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun yön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa olkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät haukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen pitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta rouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.

Yhtäkkiä kuului huudahdus:

— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?

Kaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra ennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki, pastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa? Tuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja huolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen toiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut leikkiruusut lapsille!

Morsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen hänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat sohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan, kuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne... Annan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei hän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut kysymykseen.

— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra Cairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.

Ja sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen mielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli pahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin korvan kohdalle.

— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään painaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi tietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.

Koko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä surupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi kuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja morsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen, viiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä päästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin rouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.

— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää, minkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on kallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei tällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi, Erkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille ihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle tarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli kerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle tyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten luulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun rintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen, mitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen... Siinä koko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi seisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä... Tulee tekemään suuren efektin, kun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte repiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman koreudessa, te voitte myöskin...

— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen äänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy vain tietää lopettaa se oikealla hetkellä... Lopettaa, sekä ottaa lukuun seura, missä sen kertoo...

Jutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen kaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.

— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö häät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään — kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys, toisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama korottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.

Taasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli epämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin, että hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan suurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi sovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin rohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi ja ojensi morsiamelle Annan ruusun.

— Herrasväki antaa anteeksi... mutta enkö minä saisi... Tämä on aivan tuore...

Nyt tunsi hänet sulhanen.

— No mutta... täällähän on vanhoja tuttavia... Hyvänen aika, rouva Nieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.

Nuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi vuolaasti.

— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut teistä kaikista... ja niistä seuduista siellä teillä... Ja hänhän vietti niin hauskoja aikoja silloin...

Pastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren pastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja puhunut heistä morsiamelleen.

— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori rouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos, kiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja lapsille.

Ei mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat nähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän olikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen pappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin kerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa...!

— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä ruustinnan korvaan.

Erkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu. Kuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia... kyllähän siellä, tämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin tottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki Rauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut kirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään... He olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja välttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.

— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka ikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?

— Seitsemänhän heitä on elossa.

Heiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt oli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen luokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota tavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään. Herra Cairenius tulikin.

— Miksi te menisitte pois, sanoi hän oudon käskevänä. — Täällähän on tilaa.

Ja sitten hän, toinen silmä kiinni, alkoi kysellä lapsen vointia. Hän sai kuulla, että lapsi oli heikko ja että isä oli kuollut vapunpäivän aattona keuhkotautiin. Vapunpäivän aattona — tietysti jälkeen kello kahdentoista yöllä? Pieni herra teki tämän kysymyksen kirpeästi, ikään kuin hän olisi singauttanut suolarakeen.

— Ei, vastasi leskirouva ja hänen sisässään alkoi kiehua. — Juuri vähää ennen puoliyötä.

Hänen teki mieli sanoa, että kello löi juuri puolta kahtatoista, kun hänen miehensä raukeni pois. Mutta mitäpä se vieraisiin kuului. Ja hän puri huulensa kokoon ja päätti, että nyt hän ottaa tavaransa ja lähtee sinne, minne hänellä on lippu.

— Tyhmyri, sanoi herra Cairenius, — olisitte hiukan siirtänyt kellonviisareita, olisitte saanut yhden armovuoden lisää. Mutta sinne oli kai kokoontunut puolen pitäjän ämmät, niinkuin aina, kun on kysymyksessä syntyminen tai kuoleminen... Vai olitte ehkä yksin? Tyhmää...

Surupukuinen nainen ei vastannut mitään. Hän ihmetteli mielessään, että sama mies saattoi ruusuista puhua niin kauniisti ja näin tylysti pidellä toisen surua. Olisi ollut huvittavaa tietää, mitä varten hän toisinaan rypisti kiinni toisen silmänsä, ja oliko mitään sääntöjä, joiden mukaan hän sen teki.

— Ja nyt pitäisi lapsi sitten pelastettaman elämälle, alkoi hän taasen ärtyisästi. — Kuinka te uskallatte? Mikä teille takaa, ettei lapsi tule onnettomaksi tai tee muita onnettomaksi? Mitä perintöjä te hänelle olette antanut — en tarkoita kullan enkä hopean, vaan veren perintöjä?

Pastorinleski ei purskahtanut itkuun eikä myöskään musertunut mykkään suruun. Ei hän myöskään loukkaantunut. Tai oikeastaan hän lyhyen hetken aikana oli ollut sekä purskahtamaisillaan itkuun että loukkaantumaisillaan. Mutta hetki oli mennyt hyvin nopeasti ohi, hän katsoi pientä herraa kasvoihin ja sanoi hymyillen:

— No, ei minulle kukaan vielä ole puhunut tällä tavalla.

— Sen minä uskon, kivahti pieni herra. — Sen vuoksi, että ihmiset aina kaunistelevat, tai eivät ajattele, tai suorastaan valehtelevat. Mutta vastatkaa minulle myöskin, millä oikeudella te tahdotte tätä lasta elämään!

— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.

— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta, ainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.

Lapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä. Äiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain jyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen herran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että hän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!

Vaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin ja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.