Part 1

SILKKILAIVA

Kertomus

Kirj.

EMIL ELENIUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

I. Anna Marja. II. Vanhoja papereita. III. Hampuria. IV. Juudaksen epistola. V. Havukkavuoren ukko. VI. Laskiainen kirkkotarhassa. VII. Kosinta. VIII. Piki-Juosepin onnellinen laivarikko. IX. Saaren uusi puoti. X. Ylös herraa vastaan tuuliin. XI. "Anna-Marjan" tuho. XII. Hullu-Juoseppi. XIII. Sameli ja Havukanvuoren ukko. XIV. Jauhokuli rannalla. XV. Piki-Juosepin loppu.

I luku.

SUMUKELLO.

Laivan nimi ei alunperin ollut "Silkkilaiva", vaan _Anna Marja_.

Vasta kuoltuaan sai se nimen "Silkkilaiva".

Niinhän muuttuvat kaikkien tuhoutuneiden laivojen nimet. -- "Turskalaiva", "Talilaiva", "Vaskilaiva", "Nahkalaiva" ja monet muut ovat veistämöiltä lähteneet toisen nimisinä.

Saarelaiset eivät uskalla käyttää näitä laivavainajien oikeita nimiä, sillä muuten ne kummittelisivat ja olisivat elävien laivojen ja saarelaisten alinomaisena kauhuna ja tuottaisivat paljo onnettomuutta.

Kummittelevathan niistä monet nytkin, mitä sitte jos niitä kutsuttaisiin omilla nimillään!

Yhdenkö kerran sitä on kuultu, kuinka niiden miehet pimeinä ja sumuisina myrskyävinä syysöinä nousevat maihin ja tekevät jos mitä!

"Silkkilaiva" on niistä pahin.

Monta kertaa on sen perämies käynyt Pohjoisrivillä, mennyt sumukellotapuliin, ajanut soittajan tiehensä ja johtanut väärällä soitolla laivoja harhaan ja tuhoon, toisen toisensa perästä.

Saari päättyy nimittäin pohjoisessa pitkään, matalaan ja vaaralliseen särkkään eli sääreen, jonka nimi on Pohjoisrivi, ja että laivat osaisivat sitä karttaa, on siihen rannalle rakennettu loisto ja sumukellotapuli. Molemmat tornit ovat erikseen. Ne ovat kivestä ja kalkitut valkeiksi ja niissä on molemmissa punainen rautakatto.

Kun on sumu tai lumipyry, jolloin ei loiston tuli tai maa itse näy, soittaa yksi loiston vartijoista, se, jolla sillä kertaa on vartiovuoro, sumukelloa.

Kun merellä soi muitakin sumukelloja, on Pohjoisrivin kellon soitava määrättyjen sääntöjen mukaan, kahdeksan lyöntiä minuutissa, että se tunnettaisiin ja että merenkulkijat tietäisivät, mitä paikkaa lähestyvät.

Mutta "Silkkilaivan" perämies viis välittää säännöistä -- tahallaan se soittaa väärin tai ei soita ensinkään.

Jumala varjelkoon niitä laivoja, jotka silloin joutuvat Pohjoisrivin sumukellon piiriin!

Ne ottaa tuho omikseen armotta, säälimättä, eikä ole ketään tuhon näkijää eikä avun hankkijaa, sillä sitä loiston vartijaa ei ole vielä syntynytkään, eikä synny, joka pysyisi vahtipaikallaan sumukellon palan nuorassa, kun yön pimeydestä sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkaa kuulua airon kolketta ja "Silkkilaivan" perämies sieltä maihin soutaa ja kysyy soittajalta: "Miksi sinä sumukelloa soitat?"

Ei semmoisena yönä kukaan pysy vahtipaikallaan!

Ei sitä kyennyt tekemään yksin Samelin Pennakaan!

Mitenkäs kävikään hänelle kerran. Senhän muistavat vielä kaikki minua vanhemmat.

* * * * *

Oli pimeä syysyö.

Kello lähenteli kahtatoista.

Penna oli Pohjoisrivillä loistonvartijana ja hänellä oli vartiovuoro.

Heikko tuuli puhalteli lännestä.

Sakea sumu peitti taivaan, meren ja saaren.

Niin sakea, että loiston tuli ei näkynyt kuin kivenheiton päähän, siis puolimatkaan rantaan, ja sinnekin kuin vanha vaskinappi.

Näki, kuinka sumu miljoonine pienine vesipisaroineen kiisi ohi loistotulen. Muualle katsoessa tuntui, kuin sumu makaisi paikallaan raskaana taakkana maan ja meren päällä ja tuuli vain lentäisi.

Meressä kävi vanha ummikas, joka mourusi rantaan.

Penna seisoi matalan sumukellotapulin vieressä maassa, tapulin tuulensuojaisella puolella.

Kellon palasta lähtevän nuoran pää oli hänellä kädessään.

Kello on suurempi kuin saaren isoin kirkonkello ja on siinä kumeampi ja kantavampi ääni kuin siinä.

Penna seisoi viluisena ja rasvattuihin hylkeennahkavaatteisiin puettuna -- öljyvaatteita ei siihen aikaan vielä ollut -- tapulin vieressä.

Hän piteli nuoraa käsissään ja veteli siitä molemmin käsin aika ajoin.

Hän löi palalla voimiensa takaa aina kahdeksan kertaa ja jätti sitten palan taas tyhjää heilumaan. Kun kellon ääni alkoi miltei kokonaan vaieta, löi hän taas kahdeksan kertaa. Lyönteihin ja kellon kuminan vähitellen hiljenemiseen ja sen kokonaan vaikenemiseen kului minuutti ja taas seurasi uuden minuutin kahdeksan harvaa, raskasta ja kauas vyöryvää kumeaa lyöntiä.

Näin oli Penna tehnyt jo vartionsa alusta, kello kahdeksasta illalla, sillä sumu oli tullut jo edellisen vartion aikana.

Syys oli jo pitkällä.

Oli jo marraskuun loppuviikko käsissä.

Ilma oli kostea ja kolea.

Pennan nahkavaatteissa vieri ja tippui suuria vesipisaroita.

Isoina karpaloina lenteli niitä myös tapulin rautaisesta räystäästä ja sattuivat useat niistä Pennan kasvoihin ja lisäsivät hänen viluaan.

Penna hakkasi käsiään hartioihinsa soiton väliajalla.

Hän ei ajatellut mitään -- ei ainakaan tiennyt ajattelevansa, eikä tarkannut ajatuksiaan jos niitä olikin.

Hän kuunteli kellon kumeaa ja yhä hiljenevää hyrinää ja hakkasi käsiä hartioihinsa tai tupakoi.

Kellon hyrinä sammui sammumistaan ja juuri kun se kokonaan loppui, veti Penna taas nuorasta ja antoi palan iskeä kahdeksan lyöntiä.

Pala jäi taas vapaana heilumaan ja vingahteli ruostuneessa kantimessaan kerran -- pari -- kolme.

Kello soi itsekseen hyristen.

Tuuli lisääntyi ja puhalteli humisten tapulin holveissa.

Kellon ääni oli jälleen sammumaisillaan, kun pimeältä, sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkoi kuulua lähenevää airon kolketta.

Ei saanut oikein selvää, soutiko se pitkin rantaa, vai lähestyikö se suoraan selältä.

Joka tapauksessa se läheni lähenemistään.

Penna, niin kuulu rohkeudestaan kuin olikin, pelkäsi kuulevansa sellaista, jota ei ole kuulumassakaan, että muka hänen omissa aivoissaan se vain sillä tavalla kolkkaa eikä missään merellä, ja herättääkseen itsensä ja karkoittaakseen nuo harhaäänet hän veti voimiensa takaa nuorasta kellon soimaan entistä kovemmin.

Kahdeksannen lyönnin perästä hän taas tarkkasi kuuloaan ja huomasi, että airojen kolke kuuluu yhä.

Se tuntuu olevan jo niin lähellä, että kuivain rantakivienkin pitäisi olla jo soutajaa kauempana.

Se soutaa jo kuivalla maalla!!

Se soutaa jo ihka tapulin juurella -- kolke kuuluu tapulissa tai sen jalkakivissä!

-- Hoi!, huusi Penna.

-- Hoi, hoi!, vastasi ääni, nyt taas jo mereltä. Soutu lakkasi. Mitään ei voinut nähdä. Tuskin muuta näki kuin pimeän, mustan, raskaan sumun.

Penna kuunteli sydän kourassa ja suu ammollaan. Hänestä tuntui, kuin jo kuulisi sen tulijan hengityksen, mutta omaa hengitystään hän lienee vain peljännyt.

Penna huutaa rojautti taas hätäisenä: "Hei!" ja soutaja vastasi samalla tavalla: "Hei!"

-- Kuka sinä olet? huusi Penna.

-- Olenpahan vaan... Miksi sinä kelloa soitat?

-- Soitanpahan vaan, etteivät laivat aja maalle...

-- Eipäs soitettu silloin kun minä tähän Rivinsäärelle ajoin ja laivoineni upposin. Minä olen sen "Silkkilaivan" perämies ja tahdon tietää, miksi sinä nyt kelloa soitat...

Tuskin lienee Penna itse siinä hätäännyksissään omia jalkojaan liioin muistanut, mutta jalat muistivat itsensä ja tehtävänsä sitäkin selvemmin ja käsittivät heti, että nyt on paha nuotassa ja tästä on tavallista vikkelämmin pois jouduttava.

Päästyään sisään herätti Penna toiset loistonvartijat ja kertoi niille, mitä oli kuullut ja lisäsi: "Tuli laivoja maalle jos tuli ja meni leipä jos meni, mutta minä en tänä yönä vahtiin mene."

Kun tiedettiin "Silkkilaivan" perämiehen harva se syksy käyvän kummittelemassa Rivin kellotapulin luona, ei ollut kenelläkään halua lähteä vahtiin.

Jokaiselle muistui mieleen samanlainen tapaus kolme vuotta sitte, jolloin niinikään "Silkkilaivan" perämies nousi maalle sumukellotapulin luona, teki samat kysymykset ja vaati soittajaa tilille laivaan. Soittajana oli silloin Jyrin Tuomas vainaja, mies rohkea kuin tammitukki. Hän vitkasteli hetken ja vastasi röyhkeästi kysyjälle ja palasi niinikään sydänyön pahimmalla tunnilla kesken vartionsa vahtitupaan henkensä säilyttäneenä kuten Pennakin, mutta järkensä menettäneenä ikiajoiksi. -- --

Pennan tullessa sisään palaa kärysi vahtituvan pöydällä vanha rasvalamppu. Ikkunat olivat visusti luukuilla suljetut, sillä merelle ei saanut näkyä mitään muuta valoa, kuin loiston.

Rasvalampun liekki lekutti rauhattomana sillä luukkujen ja harvan ikkunan läpi pääsi tuuli silloin tällöin puhaltamaan sisään.

Luukut kolahtelivat ja tuuli suhisi ja vongahteli uunin savupiipussa.

Miehet istuivat vuoteittensa reunoilla.

Kello löi kaksitoista.

-- Kyllähän sinun Anttu on nyt lähdettävä. Ei siinä auta, sanoi vartiovanhin.

-- Kyllähän minä menen. Mutta niinkuin pää on kallis maan matosellakin niin se on ihmiselläkin ja tietäkäät se, etten minä sinne sitä varten mene, että panisin pääni senkaltaiseen reikään, josta en sitä saisi takaisin. Sellainen mies minä olen ja se on minun käsitykseni ja tapani. Jokaisen on katsottava eteensä. Minä menen kotiini minä, enkä tälle loistolle enää tule.

Niin puheli Anttu ja alkoi pukeutua lähtöä varten. Jalkaansa veti hän vahvat rasvanahkaiset merisaappaat, puki ylleen lyhyen turkin ja painoi karvalakin päähänsä ja työntäytyi ulos ovesta.

Toiset panivat tupakaksi.

Tuskin olisi ennättänyt isämeitää lukea -- ja totta puhuen sitä Penna yrittikin -- kun Anttu palasi.

Syntyi väittelyä ja naurua Antun pikaisen paluun johdosta ja sen jälkeen vaitiolo, jolloin miesten kauhuksi ovi hiljaa aukeni ja sisään astui loistonpäällikkö -- eikä "Silkkilaivan" perämies, niinkuin miehet ensin luulivat.

Päällikkö oli vanha kyyryharteinen, kaljupäinen valkopartainen herra, jonka omallatunnolla oli yhtä ja toista. Hän oli ahkera ryyppymies, ja kun palkka oli pieni oli hän lyöttäytynyt yhteen neuvoon monen sangen epäselvissä asioissa hommailevan kanssa.

-- Mitä täällä riidellään ja miksi kaikki miehet ovat sisällä?, kysyi hän tupaan tultuaan.

-- "Silkkilaivan" perämies soutelee Rivinsäärellä ja Penna tuli pakoon, eikä kukaan muukaan uskalla mennä vahtiin, selitti vartiovanhin.

-- Höö -- vai kummituksia, hörähti päällikkö virnistäen, vai kummituksia ne papat taas pelkäävät! Ei siellä ole vielä henki keltään mennyt...

-- Ei henki. No ei juuri henki, mutta ymmärrys kyllä ja se on melkein sama kuin henki. Ne, jotka muistavat Jyrin Tuomaan aikoja -- ja vastahan tuo oli kuin eilen, kolmas syksy takaperin -- antavat kellon olla tänä yönä hiljaa. Minä sanon mitä tässä jo sanoivat Penna ja Anttu, että menköön leipä kunhan järki jää.

Päällikkö nauraa hörähti ivallisesti ja sanoi:

-- Vai menninkäisiä ja kummituksia ne miehet taas pelkäävät! Tulkaahan kuuntelemaan kun minä soitan "Silkkilaivalle"!

Miehet saattoivat päällikköään ulos asti, porrasten eteen, sen etemmäksi ne eivät uskaltaneet seurata päämiestään, joka läksi rohkeasti harppomaan loistoa ja kellotapulia kohti.

Kuului kun kari sorahteli sen saappaiden alla ja alkoi se hyräillä jotain laulua, jolloin joku sanoi: "Nyt se pelkää, koska laulaa." -- Lopulta lakkasi laulu. Sitten kuului vihellystä -- jotain marssia se vihelsi. Sitten loppui sekin, sitten ei kuulunut askeleitakaan eikä mitään.

Lopulta alkoi jälleen kuulua lähestyviä askeleita. Ukko itse sieltä tuli peljästyneenä ja hiljaisena takaisin eikä kukaan ole tähän päivään asti saanut tietää, mitä se siellä oli nähnyt ja kuullut.

Äänettömänä kompuroi ukko omia portaitaan sisään kehoittamatta sinä yönä ketään vahtiin.

Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin ukko heläytti oman ulko-ovensa lukkoon, kumahti sumukello.

Kumahti kerran.

Kumahti toisen ja kolmannen ja alkoi leivottaa minkä malmi sieti.

Oven kiersi päällikkö kahdesti lukkoon ja painoi vielä haankin kiinni. Miehet myös olivat tulleet sisälle, eikä kukaan puhunut sanaakaan.

Se oli kamala yö.

Kamalin, mitä Pohjoisrivillä on vietetty.

Se yö, jolloin Jyrin Tuomas menetti järkensä, ei ollut mitään tähän nähden.

Kukaan ei tiennyt kuka sumukelloa soitti, mutta kukaan ei myös epäillyt etteikö se olisi "Silkkilaivan" perämies.

Koko yön se soitti, herkeämättä.

Se ei pitänyt mitään säännön mukaisia väliaikoja, vaan leivotti yhtä mittaa aamunkoittoon asti, vaikka sumu hälveni jo kello kolmelta.

Kello ei soinut vaan se ulvoi.

Seinäkellon minuuttiennäyttäjä tuntui kiertävän niin hitaasti kuin tuntiennäyttäjä muulloin.

Koko vahtitupa, sen seinät, permanto, laipio, katto, ovet ja ikkunat, koko saari, pilvet, ilma, sumu ja koko maailma tuntui värisevän, hyrräävän ja ulvovan sumukellon mukana.

Se oli vasta soittoa!

Miehet lukivat ääneen mikä isämeitää, mitä Herran siunausta ja mitä mikäkin muisti. He polttivat tulta tuvassa koko yön.

Kukaan ei rohjennut käydä maata.

Eikä se kuulunut uni maistaneen loiston päälliköllekään.

Omassa kamarissaan oli istunut koko yön ja lukenut korkealla äänellä Uutta testamenttia.

Aamupuolella yötä oli sumukello alkanut rämistä kuin rikkinäinen pata, ja kun päivä valkeni ja miehet uskalsivat mennä sitä katsomaan, oli sen reunassa noin kolmen vaaksan pituinen halkeama.

Niin oli vihoissaan iskenyt, että kellon halkaisi!

Päivä paistoi kelmeänä ja viluisena kaukana ja alhaalla kaakossa.

Meri oli tyyntynyt. Heikko ummikas lotisi rantakiviin ja huuhtoi pitkää vihreää limakasvia, jota niiden kupeissa kasvoi ja joka alkoi jo siellä ja täällä muuttua valkeaksi, niinkuin syksyllä aina.

"Silkkilaivan" perämiehen yöllisestä maissakäynnistä ei ollut enää näkyvissä mitään ja ellei sumukellon laita olisi ollut halki, olisikin kuka hyvänsä ollut halukas uskomaan, että koko juttu hänen maissakäynnistään oli vain tavallinen loistonvartijain sepittämä kummitusjuttu.

Mutta siinähän sen nyt näki jokikinen, kenellä silmät päässä oli, että kellon se oli käynyt rikki soittamassa.

Nähtiin sinä aamuna vielä pahempaakin.

Vanha loistonpäällikkö nimittäin löydettiin kuoliaana huoneestaan.

Kului monta päivää, ennenkuin Pohjoisrivin loistonvartijat pääsivät entiselleen. Kammo asusti heidän mielessään monta aikaa.

He sitoivat sumukellon köyden jatkoksi niin pitkän ohuen nuoran, että se ulottui aina vahtituvalle asti.

Porstuan oveen kaivettiin reikä ja vartiovuorolla oleva seisoi valaistussa porstuassa, jossa veteli nuorasta aina kahdeksan lyöntiä ja piti väliä niin paljon että ennätti lukea isämeidän tai Herran siunauksen, johon kului viisi viidettä sekunttia, muu osa minuuttia meni kahdeksaan lyöntiin.

Niin, niin! Totta se on!

Muistaahan tämän jokainen, mitenkä Pohjoisrivin sumukelloa soitettiin pitkästä nuorasta ja kuinka kellon ääni rämisi surkeasti ja kuului tuskin puolen kilometrin päähän!

Kului kuukausia, ennenkuin olot pääsivät siellä ennalleen.

Talvella ei sumukelloa soitettu, paitsi pahimpina pyryinä ja sumuina, kun hylkeenpyytäjiä oli jäällä.

Sitte keväällä tuli uusi loistonpäällikkö, joka leikkasi nuoran poikki sylen päästä palaa, siis entisestäänkin lyhemmäksi ja komensi miehet tapuliin soittamaan eikä "Silkkilaivan" perämies sittemmin ole enää maissa käynytkään, lienee saanut, mitä toivoikin, saadessaan Jyrin Tuomaan ja vanhan loistonpäällikön, joilla molemmilla ja varsinkin viimemainitulla oli paljon selvitettävää "Silkkilaivan" peräkajuutassa. Heistä ja heidän osuudestaan "Silkkilaivan" tuhoon kierteli aikanaan juttuja, toinen toistaan kummempia, ja päästäksemme perille tapahtumain oikeista vaiheista on meidän siirryttävä asian alkuun, muutamia vuosikymmeniä takaperin, tarkemmin sanoen vuoteen kahdeksantoistasataa ja neljä neljättä.

II luku.

VANHOJA PAPEREITA.

Siihen aikaan oli Heikkilän Sameli, Pennan isä, parhaissa voimissaan.

Hänen talonsa oli kylän reunassa, pohjoisimpana, meren rannalla. Talosta pohjoiseen alkoi metsä ja kalliot. Idän ja etelänpuolella asuinrakennusta oli iso puutarha, isoin koko saaressa. Siinä oli viisikolmatta omenapuuta, kuusi luumupuuta, neljä päärynäpuuta ja puutarhan aitaa vasten kirsikkapuurivi, joka ympäröi muita. Puutarhan aidasta alkoi rantakarikko ja kivikko.

Puutarhan merenpuoleisesta aidasta johti kaunis portti ja kivikkoon raivattu tie, noin parikymmentä syltä pitkä, rantaan.

Talo oli ulkopuolella varsinaista saaren satamaa, jonka rannalla useimpien talojen valkamat olivat, mutta oli sen kohdalla pyöreä lammikko, pikku satama, läpimitaten noin kolmekymmentä syltä. Tämä pieni satama oli osaksi luonnon muodostama: sen etelä-, kaakko- ja itäsivua kaarsi kivisärkkä, joka toimi aallonmurtajana. Paljon rahaa oli Sameli uhrannut sen korottamiseksi ja tiivistämiseksi samoin kuin sataman raivaamiseksi kivistä. Särkkä päättyi isoon kiveen, jonka ohi kävi syvä sisääntuloportti, noin kaksi syltä leveä, tuskin sitäkään. Portin toisella puolella oli samoin iso kivi ja siihen päättyi maalta tuleva kallionkieleke, Venekallio, joka suojasi satamaa pohjoiseenpäin.

Tämä Samelin oma, hänelle yksinään kuuluva satama-allas oli siksi syvä, että meren matalimmillaankin ollessa voi soutaa valkamaan täyteen kuormatulla jollalla tai haapiolla. Sen kautta tuotiin kotiin kaikki kauppatavarat isommista aluksista, jotka kelluivat tyhjentämisen ajan ankkurissa sataman edessä.

Sameli oli nimittäin kauppias.

Jo hänen isänsä, Riko, oli hankkinut niin sanotut porvarioikeudet, vaikkei hän osannutkaan laskea eikä kirjoittaa. Hän oli hankkinut oikeutensa rahalla, oli ostanut siihen tarvittavat paperit ja laski tarvittavat laskunsa hyvässä päässään, jossa myös sijaitsi koko hänen kirjanpitonsa ja kaikki muistiinpanonsa. Siellä ei ollut ainoatakaan väärää vientiä tai hukkaantunutta muistiinpanoa.

Sameli sen sijaan oli hankkinut kauppias- eli porvarioikeutensa rehellisesti, nimittäin sillä tavalla rehellisesti, että osasi sekä laskea että kirjoittaa -- rehellistä peliä Samelin mielestä oli ollut hänen isä-vainajansakin menettely, koska hän oli kunniallisesti hankkimillaan rahoilla paperinsa ostanut. Jos mitä epärehellistä oli tapahtunut, olivat siihen syypäitä paperin antajat, eikä ottaja. Niin päätteli Sameli.

Sameli istui puotikamarissaan.

Hänen edessään pienellä pöydällä oli avattu muistikirja, toista vaaksaa pitkä ja kämmenen levyinen "MATMORS HUSHÅLLSBOK" niinkuin sen kanteen oli painettu syvillä kullatuilla kirjaimilla. Kannet olivat tummanvihreät ja selkä musta. Siihen merkitsi Sameli laivojensa rahalliset tulot ja menot. Kannen sisäpuolelle hän oli mahdollisimman kauniilla kirjaimilla piirtänyt mietelmän:

"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."

Viivoittamattomalle ensi lehdelle oli kirjoitettu kirjan nimi "Laivojeni tilikirja" sitten omistajan nimi: Sameli Heikkilä ja viimeisenä -- aakkoset, a, b, c, d j.n.e., kaikki, oikeassa järjestyksessä ja koristeltuina. Niillä tietysti ei ollut mitään suoranaista tekemistä laivatilien kanssa, olivathan siinä vain kuin suvun ensimäisen kirjoitustaitoisen riemulauluna, osoituksena taidon ylivuotavasta runsaudesta. Kaikki seuraavat lehdet, paitsi viimeinen, olivat kauniita, sinisellä ja punaisella viivattuja debet- ja kreditlehtiä.

Milloin hyvänsä Sameli ottikin esille tämän tilikirjansa oikealla olevan ison mustan kaapin rahakomerosta, pysähtyivät hänen silmänsä ensin hetkiseksi -- ja tällä kertaa pitkäksi aikaa -- noihin ensi lehdellä oleviin aakkosiin. Niiden silmäily oli muuttunut hänelle kuin tiedottomaksi rukoukseksi.

Niitä katsellessaan hän muisteli isäänsä.

Hänen suurta voimaansa.

Hänen viisauttaan.

Hänen jalomielisyyttään ja rehellisyyttään.

Hänen rikkauttaan, joka oli hankittu viisikymmenvuotisella kaupankäynnillä tässä samassa talossa. Ennen häntä, Samelia, oli isä tullut naapurikylästä vävyksi tähän taloon, joka siihen aikaan oli matala ja pieni kalastajamökki, pari omenapuuta pihalla, satama kiviä täynnä, valkama rappeutunut ja mätä, kaikki muu rumaa ja vanhettunutta paitsi talon nuori, kaunis, toimelias ja viisas tytär, Anna Marja, josta sittemmin tuli Samelin äiti ja joka nyt on kuollut, samoin kuin Samelin isäkin, ja ovat haudattuina saaren kirkkoa ympäröivään hautuumaahan, jossa koivut, pihlajat, kastanjat ja sireenit humisevat tuulessa.

Sitten johtui Samelille mieleen vielä isästään se kumma seikka, ettei hän osannut kirjoittaa, ei edes nimeään, vaikka oli nuorena tehnyt pitkiä merimatkoja ja hoitanut puoli vuosisataa isoa kauppapuotia.

No, auttelihan hän, Sameli, isäänsä loppuaikoina -- noin kymmenenä viimeisenä vuotena, kirjoitteli muistiin isänsä sanelun mukaan "tämän maailman surkeudesta."

Juuri silloin, lapsettavana poikasena, hän oli piirrellyt tuon mietelmän ja aakkoset.

Siitä on siis kymmenen vuotta!

Kymmenen vuotta, jotka ovat huvenneet kuin kymmenen kirjoitusta rantahiekassa!

Paljon kauempana oli eräs tapaus Samelin lapsuudessa, silloin, jolloin talossa ei ollut ainuttakaan kirjoitusmiestä. Kirkkaimpana kangasteli sieltä tapaus, joka johtui aina mieleen katsellessa näitä isävainajan aikuisia muistiinpanoja ja isävainajan puuttuvaa kirjoitustaitoa, sillä se tapauspa muodosti isävainajan elämässä merkkikohdan, huippuhetken, joka osoitti, kuinka poikkeava hän oli aikalaisistaan ja kuinka hän oli kekseliäs ja sitä ihmeteltävämpi, kun hän ei koskaan opetellut oikeaa kirjoitustaitoa.

Sameli muisteli, että isävainaja oli siihen aikaan niin vanha, kuin Sameli itse oli nyt, siis noin viidenkolmatta. Minkä ikäinen Sameli itse lienee ollut, Jumala sen muistaa, ehkä kolmen tai neljän.

Pihalta muutettiin uusien suurien puotitavara-aittojen tieltä rantaan kahta vanhaa aittaa. Isävainaja itse oli alkanut numeroida seinähirsiä. Sen piti ensin käydä vanhaan tapaan siten, että kirveen kasalla lyötiin alimpaan hirteen yksi pykälä, seuraavaan kaksi, seuraavaan kolme ja niin edespäin. Isävainaja oli jo neljännessä hirressä ja iski siihen neljä pykälää. Seuraavaan piti tulla viisi, mutta sitten isävainaja keskeytti -- antoi kirveensä levätä paikallaan hiljaa vasten seinää ja näytti jotain miettivän. Hän, Sameli, seisoi siinä nurmella valkeissa karkeissa liinaisissa housuissaan kädet aikamiesten tapaan housunkauluksen alla ja katseli.

Isävainaja asetti kirveensä nurkanrakoon ja läksi sisään.

Sameli perässä.

Sisällä isävainaja asettui ison kaappikellon eteen ja kysyi pojaltaan:

-- Sameli, paljonko kello on.

-- Kohta viisi.

-- Näetkös, mitenkä viisi on merkitty kellon taulussa?

-- Miksen minä näe -- näenhän minä. Se on kuin kaatuva kirkon torni.

-- Niin on poikaseni. Ja sen kanssa on tehty kuusi, seitsemän ja kahdeksan. Kymmenen on kapea vino risti ja sen kanssa on tehty yhdeksän, yksitoista ja kaksitoista ja luultavasti kolmekintoista ja ne muut, jos olisi tarvittu. No, mennääs taas merkkaamaan seinähirsiä. Sinä olet viisas poika, minä panen sinut kouluun.

Tultiin jälleen seinän luo ja rivakasti löi isä viidenteen hirteen kaksi piirua, jotka yläpäistään yhtyivät. Se oli kellon viitonen, ja oikeapa se siis lienee ollut. Kuudenteen hirteen lyötiin myös kellontaulun mukainen kuuden merkki: suippokärkinen viitonen, kärki ylöspäin, ja sen viereen vasemmalle ykkönen. Viidenteentoista hirteen lyötiin kapea pysty vinoristi ja sen oikealle puolelle suippokärkinen viitonen. Kaikki muut siihen asti löivät viidenteentoista hirteen viisitoista piirua. Näkeehän sen vielä missä vanhassa ranta-aitassa hyvänsä!

Seuraavana syksynä pantiin hänet, Sameli, Loviisaan erääseen ruotsalaiseen alkeiskouluun, jossa eräs vanha, laiha, vihainen herra opetti kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Niin tuli Samelista saaren ensimäinen kirjoitusmies ja ensimäinen kaikki lain vaatimat ehdot täyttävä porvari eli kauppamies, mutta isävainajan kirjoitusopinnot päättyivät noihin seinähirsien piirunumeroihin, jotka olivat ensimäiset laatuaan tällä saarella ja näkyvät vielä paraikaa tuolla vanhan tuohikattoisen ranta-aitan kussakin neljässä seinässä -- niin -- paremmin muistellessa vain kolmessa, sillä yhteen seinään oli isävainaja jo ennättänyt lyödä merkit vanhaan tapaan -- ylin numero siellä on kolme vaaksaa pitkä rivi rinnakkaisia piiruja!