Siitä nousi hirmuinen prosessi: Kertomus
Part 5
-- Mistä syystä te sen sille puolen heititte? Miksi ette työntänyt sitä likakuoppaan?
-- Niin, sanokaapas se, herra Nilsperi! huudahti Miina, lyöden kätensä yhteen niin että läiskähti.
-- Minun nimeni on _Bums_! karjaisi kiukkuisesti asianajaja, joka aivan väärin piti Nilsperiä haukkumanimenä.
Eihän se ollut mikään haukkumanimi. Kaikki sanoivat häntä Nilsperiksi, eivätkä monet edes tienneetkään, ettei se ollut hänen oikea nimensä. Mutta Nilsperi itse suuttui aina kuin tupakka, kun hän sen nimen kuuli.
-- Jassoo, no sanokaapas se sitten, herra Pumps! huudahti Miina uudelleen, sillä hän hoksasi todellakin vasta nyt ensi kerran, että hän olisi voinut sitenkin menetellä hiirenraadon suhteen.
Ja hän päivitteli:
-- No vasta nyt minäkin huomaan, että miksi minä en tosiaankaan pumpsauttanut sitä sinne likakuoppaan?
Oikeuden herra puheenjohtaja oli nostanut kätensä suulleen ikäänkuin peittääkseen haukotuksen, mutta onnistui vain epätäydellisesti salaamaan tällä tempulla naurunsa; raatimies Waaranen nosti kirjavan, suuren nenäliinan kasvoilleen ja pärskytteli nenäänsä, mutta hänen hartiansa nytkivät epäilyttävästi, ja vahtimestari Kompero oven pielessä hihitti hiljaa, mutta sydämellisesti.
Rouvat vain eivät mitään huomanneet. Jäykkinä ja jännittyneinä he seisoivat kuin kaksi ukkospilveä.
-- Kyllä minä sanon, miksi Miina Laaninen heitti hiiren sinne aidan taakse! huusi herra Nils Pehr Bums punoittaen vihasta niskaan asti.
Ja vedettyään syvään henkeä karjahti hän:
-- Te halusitte turmella minun päämieheni kaivoni
-- Teidän päämie... no se nyt on niin punainen vale kuin herra Pumpsin nenä! huusi Miina, joka myöskin alkoi kiihtyä. -- En minä edes...
-- Herra puheenjohtaja! sanoi Nilsperi, tutisten raivosta. -- Suvaitkaa huomata, millä tavoin tämä ihminen minua puhuttelee!
-- Ei saa mennä persoonallisuuksiin, sanoi kynsiään yhä vieläkin kaiveleva raastuvanoikeuden puheenjohtaja virallisella äänellä Miinalle.
-- Menipäs se tämä herra Pumpsikin! huomautti Miina. -- Mutta sen minä vain sanon, että en minä sillä hetkellä edes muistanutkaan, että se kaivo oli siellä toisella puolen...
Puolitoista tuntia kesti todistajien kuulustelua. Mutta koska siinä ei tullut esille mitään asiaan vaikuttavaa sen lisäksi, mitä lukija jo ennestään tuntee, niin emme halua vaivata ketään tekemällä tarkempaa selvää itse kuulustelusta enempää kuin herra Nilsperin sen aikana esittämistä milloin terävistä, milloin musertavista syrjähuomautuksista ja välikysymyksistä.
Kun raastuvanoikeus oli viisitoista minuuttia harkinnut asiaa, mikä tapahtui siten, että oikeuden jäsenet polttivat kahdet savukkeet pitkän paastonsa jälkeen ja kertoivat toistensa huviksi hauskoja kaskuja kaikenlaisista mieltäkiinnittävistä tapauksista korkean oikeuden edessä, käskettiin asianosaiset sisään kuulemaan välipäätöstä.
Vaaleina, huulet vapisten jännityksestä, astuivat päähenkilöt sisään, edellä rouva Montonen ja hänen jäljessään rouva Menlös. Rouva Menlösin kintereillä seurasi taloustirehtööri Menlös, pää alakuloisena painuksissa ja katse lattiaan luotuna. Sitten tuli, pontevasti astellen, asianajaja Nils Pehr Bums asiakirjoineen, silmäkulmat rypyssä ja kurkkuaan karautellen.
-- Krohom!
Todistajat pakkautuivat heidän taakseen ovensuuhun ja kurottivat kaulojaan, nousivat varpailleen ja kuuntelivat hengitystään pidättäen.
Juttu lykättiin sen ja sen kuun siihen ja siihen päivään, jolloin molempien riitapuolten on esitettävä kaikki se, mitä he ehkä vielä haluavat asiassa esille tuoda. Sitä ennen on myöskin Montosen kaivo tyhjennettävä, että saataisiin nähdä, oliko hiiri sen pohjassa.
Herra Nilsperi kaivoi tärkeän näköisenä muistikirjan taskustaan, lainasi oikeuden pöydältä kynän vain näyttääkseen tyhmälle todistajalaumalle, että hän todellakin saattoi lainata kynän raastuvanoikeuden pöydältä, tuomarien nenän edestä, rykäisi ja kysyi, mihin päivään se juttu lykättiinkään.
Auskultantti Kivilouhos uudisti tiedonantonsa, herra Nilsperi kirjoitti päivämäärän muistikirjaansa ja todistajat, huomattuaan jutun tällä kertaa olevan lopussa, alkoivat purkautua ulos ovesta.
XIII
Ylen vaikea oli mielten päästä tasapainoon kaupungissa, niin kauan kuin tämä hiirijuttu oli ratkaisematta oikeudessa. Ja koska se oli vihamiehen kylvöä, niin tunki se yhä uusia vesoja ympärilleen, leviten aina laajemmille alueille. Se aiheutti jos jonkinlaista väittelyä, josta monesti syntyi tora, ja torasta nousi joskus tappelukin. Eräänä päivänä syttyi sellaisesta syystä sota keskellä toria. Häkkisen akka ja Sipon akka olivat riidelleet puolen tuntia siitä hiirestä. Häkkisen akka oli Montosten puolella ja Sipon akka puolusti kiivaasti rouva Menlösiä. Lopuksi vihastui Häkkisen akka ja heitti Sipon akkaa maasta ottamallaan jäisellä kokkareella, ja Sipon akka tempaisi saman kokkareen ja heitti sen takaisin, niin että se kopsahti Häkkisen akan pääkuoreen. Tappelu kehittyi, ja itse Häkkinen ja itse Sippo juoksivat kumpikin myymäläpöytiensä äärestä puolustamaan vaimojaan, joutuen täten hekin keskenään taisteluun. Silloin alkoivat torilla olevat toiset akat huutaa poliisia.
Poliisikamarissa pelasivat konstaapelit Kappari, Räikkö ja Miettinen tavanmukaista Mustaa Pekkaa. Miettisen asema alkoi juuri ruveta näyttämään epätietoiselta, kun torilta ikkunan läpi kuului huutoa ja melua. Silloin heitti Miettinen kortit kädestään ja sekoitti ne niin, ettei niistä voinut enää mitään selvää saada, ja juoksi ikkunan ääreen.
-- Mitä siellä on? kysyi konstaapeli Räikkö.
Miettinen katseli jonkin aikaa ja arveli sitten:
-- Taitavat vähän tapella.
-- Kutka! kysyi Kappari, joka paraillaan koetti saada selkoa siitä, millaiset kortit Miettisellä oli ollut.
-- Sippo ja Häkkinenhän ne näyttävät harrastavan sitä asiaa, teki Miettinen huomioitaan. -- Ja taitaa niillä olla akatkin varaväkenä.
-- No mene sinä Miettinen sitten asettelemaan niitä, kehoitti Kappari. -- Sinulle se Musta Pekka olisi kuitenkin jäänyt.
Miettinen lähtikin rakentamaan rauhaa. Hänen perille päästessään löi Sippo juuri Häkkistä niin että läiskähti.
-- Mitä te tässä? tiedusteli poliisi Miettinen. -- Ei ole lupa tapella torilla.
-- Me vain tässä... ähkyi Häkkinen, koettaen kiristää Sippoa kurkusta vasemmalla kädellään ja sivaltaa häntä oikealla päin naamaa... me vain tässä sen viisaan Salamoonin käskyn jälkeen...
-- Minkä käskyn? kysyi Miettinen, joka ei ollut perehtynyt Vanhaan testamenttiin.
Samassa sai Sippo taas lyödyksi Häkkistä niin, että Häkkisen lakki lensi torille. Poliisi nosti sen maasta, löi sitä polveaan vasten, karistellakseen siitä lumen pois, ja painoi sen sitten takaisin Häkkisen päähän.
-- No senpä sen... kun se Salamooni sanoo..., ähisi Häkkinen, saaden reväistyksi Sipon paidankauluksen auki,... sanoo että "rauta raudalla hivottakoon"... ähäh!... "ja mies hivokoon lähimmäisensä muotoa"... äh!
Akat ympärillä huusivat, siunasivat ja päivittelivät.
Poliisi, joka ei ollut varma siitä, oliko viisas Salomo antanut mitään sellaista käskyä, mikä joka tapauksessa oli ristiriidassa kaupungin poliisijärjestyksen kanssa, jota Miettisen oli noudatettava toimintaohjeenaan, erotti tappelijat ja nuhteli heitä sitten vähän viran puolesta, lausuen lopuksi ympärille keräytyneille akoille ja uteliaille maalaisille kursailemattoman toivomuksen, että he mitä pikimmin korjaisivat luunsa takaisin pöytäinsä ja kuormiensa ääreen.
Kyseltyään saapuvilla olleilta tappelun syytä palasi Miettinen takaisin poliisikamariin ja sanoi virkaveljilleen:
-- Jolleivät ne saa sitä paholaisen hiirtä pois sieltä Montosen kaivosta, niin minä menen itse ja sukellan sen sieltä... kun on kohta koko kaupungissa kapina ja vallankumous mokoman otuksen takia!
Muuallakin syntyi pahennusta ja ikävyyksiä Menlösin rouvan ja Montosen rouvan riitajutun takia. Kauppiaat Lax ja Piilonen, joista Lax oli sukua taloustirehtööri Menlösille ja Piilonen kauppias Montosen rouvalle, sanoivat tämän jutun aiheuttamassa sanaharkassa irti tuttavuutensa eivätkä tervehtineet toisiaan ennenkuin vasta seuraavana juhannuksena, jolloin he sattumalta joutuivat samaan seuraan, missä heidät seuraelämän tapojen ja vaatimusten mukaisesti uudelleen esitettiin toisilleen. Myöhemmin samana iltana joivat he sitten kyllä veljenmaljatkin, ettei tarvitsisi kadulla vastaan tultaessa vaivautua nostamaan lakkia, joten heidän tuttavuutensa nykyisin on jälleen samalla asteella, jolla se oli ennen riitaa.
Lapsimaailmaankin levitti tämä juttu turmelustaan. Lapset leikkivät Menlösin joukkoa ja Montosen joukkoa. Purasen pihassa leikittiin tätä leikkiä niin perusteellisesti, että Purasen Väinö heitti kaivoon oikean hiiren, joka oli tarkoitusta varten hankittu. Hiiri saatiin tosin kohta ylös, mutta Väinö sai siitä huolimatta selkäänsä.
Olihan kaupungissa sentään vielä jokunen sellainenkin ihminen, joka vieläkin piti sovintoa mahdollisena, niin pimeältä kuin asia oikeastaan näyttikin.
Sellainen henkilö oli ainakin setä Salmela.
Setä Salmelalla on arvokas, hillitty käytös, valkoinen, huolellisesti kammattu tukka, aina sileäksi ajeltu leuka, siniset silmät ja raikkaan punaiset posket. Ettepä suinkaan uskoisi häntä jo yli kuusikymmenvuotiaaksi. Nuorekkaampaa miestä ette löytäisi koko kaupungista. Katselkaapa esimerkiksi hänen eheitä, valkoisia hampaitaan! Puolta nuoremmatkin saisivat niitä kadehtia. Mutta mitäpä tämän nykyisen polven hampaista... Keveä ja joustava on hänen käyntinsä ja suora hänen vartalonsa. Hänen takkinsa on huolellisesti harjattu, tomuhiukkaa ei niin missään. Ja sellainen lempeä, sointuva ääni!
Nuori on hän vielä mieleltään ja nuorten seurassa viihtyykin hän erinomaisesti. Puolen tunnin kuluttua jo esittelee lähempää tuttavuutta, antaen nuorille miehille ja nuorille neitosille, joiden viimemainittujen läheisyys ei myöskään ole hänelle vastenmielinen, oikeuden sanoa häntä sedäksi. Ja sitten taputtelee hän nuorta miestä olalle, mutta nuorta neitosta poskelle, jolloin neitonen vähän punastuu ja naurahtaa.
Kolme konkurssia on hän aikojen kuluessa tehnyt, ensimmäisen omissa nimissään, toisen veljensä nimessä ja kolmannen sisarensa nimissä. Jos hän olisi naimisissa, niin olisi hän luultavasti tehnyt neljännen vararikon vaimonsa nimissä, mutta hän ei ole mennyt naimisiin. Mistä se johtuu, sitä ei taida kenkään sanoa, sillä eipä olisi luullut hänen olleen vaikeata itselleen vaimoa saada. Paljon turhanpäiväisemmätkin miehet sellaiseen pystyvät. Nyt ei ole enää ketään, jonka nimissä hän voisi maatilan ostaa tai kaupan perustaa, ja siitä syystä onkin hänellä hyvää aikaa kyliä käydä ja puhella ihmisten kanssa sivistävistä asioista. Sillä sivistys ja ihmisyys ovat hänen mielestään ihmisen kalleimmat ominaisuudet, ja niistä osaa hän puhua niin kauniisti, että vanhemmat naiset laskevat kädet ristiin syliinsä ja kuuntelevat hartaasti, päätään nyökäytellen ja vartaloaan hiljaa keinutellen, mutta nuoret miehet siirtyvät melkein huomaamattaan toiseen huoneeseen tupakoimaan ja keskustelemaan tilanomistaja Rahkon Villistä, joka viime kilpa-ajoissa sai ensi palkinnon.
Kaikki sanovat häntä setä Salmelaksi, ja kaikkialla on hän kuin kotonaan. Vanha postimestari vain ei voi häntä sietää. Postimestari sanoo, että setä Salmela puhuu niinkuin kirjanoppineet ja filistealaiset, ja että hän istuisi mieluummin, oman nimenomaisen vakuutuksensa mukaan, koko jumalanpalveluksen ajan jalkapuussa kirkon porstuassa, kuin kuuntelemassa setä Salmelan puheita ihmisyyden ja sivistyksen merkityksestä. Mutta eihän meidän tarvitse välittää siitä, mitä postimestari sanoo. Postimestari onkin muuten sellainen mies, ettemme voi häntä kauankaan kuunnella saamatta sielullemme vahinkoa.
Tämä miellyttävä ja kunnioitettava henkilö, tarkoitamme luonnollisesti setä Salmelaa, saapui vieraisille kauppias Montosen perheeseen juuri vähää ennen päivällisaikaa ja otti rakastettavasti, mutta ei silti liian hanakasti vastaan isäntäväen ystävällisen pyynnön käydä päivällispöytään. Vasta pöydässä ehti hän kysyä ensin rouva Montosen vointia ja sitten herra Montosen vointia. Saatuaan kuulla, että sekä rouvan että kauppiaan terveydentila oli tyydyttävä, kysyi hän myöskin lasten vointia, taputtaen samalla vieressään istuvaa Maire Mielikki Minervaa poskelle. Lastenkaan vointi ei antanut minkään näköistä aihetta huolestumiseen, niin että setä Salmela saattoi levollisin mielin ryhtyä nauttimaan pöydän antimista.
Yhdestä jos toisestakin asiasta siinä puhuttiin, sillä setä Salmela on ylen virkeä ja taitava mies keskustelua ylläpitämään. Ihan häntä ilokseen kuuntelee.
Mutta sattui sitten setä Salmela koskettelemaan sitä hiiriasiaa, ja silloin muuttuivat rouva Montosen kasvot heti jäykiksi ja synkiksi ja kauppias Montonen hotkasi suupalan mainiota vasikanpaistia niin hätäisesti, että oli läkähtyä, ja Maire Mielikki Minervan täytyi ryhtyä takomaan isäänsä selkään. Pienemmätkin lapset katsoivat ihmeissään setä Salmelaa, joka sillä tavoin loukkasi sitä perheessä voimassa olevaa rautaista lakia, ettei hiirestä saanut mitään puhua. Pienempiin lapsiin nähden ulottui tämä sääntö niin pitkälle, etteivät he, kiusausten välttämiseksi, saaneet puhua kissoistakaan.
Setä Salmela ei kuitenkaan näyttänyt tietävän tästä perhelaista mitään. Mahdollisesti hän tiesikin, mutta ei ollut tietävinään. Joka tapauksessa alkoi hän puhella tästä kiusallisesta aineesta, käsitteli sitä puolelta jos toiseltakin, ja lausui:
-- Sivistys ja ihmisyys, kun niitä noudatetaan, auttavat kyllä tässäkin asiassa onnelliseen lopputulokseen ja sovintoon. Täytyy ottaa huomioon sekä sivistyksen että ihmisyyden vaatimukset. Sivistyksen vaatimukset ovat suuret ja ihmisyyden vaatimukset vielä suuremmat...
Näin puheli setä Salmela kauniisti ja taitavasti, mutta kukaan ei vastannut sanaakaan. Jokainen söi vain ja tuijotti lautaseensa.
Setä Salmela jatkoi. Hän pohti yksityiskohtaisesti sekä sivistyksen että ihmisyyden velvoituksia hiirijuttuun nähden, ja ilmeisesti saattoi huomata, ettei hänellä olisi mitään vastaan esiintyä rauhanvälittäjänä. Mutta kukaan ei puhunut niin halaistua sanaa. Oudolta tuntui setä Salmelasta jatkaa pitemmälle tästä aineesta. Siispä hän vähitellen liukui toisille laduille, ja kauppias Montosen perhekin alkoi silloin tointua horroksista.
Kun päivällinen oli päättynyt, vei rouva Montonen setä Salmelan saliin ja sanoi hänelle siellä kahden kesken, katseensa leimahtaessa kuin salama:
-- Minä en koskaan tee sovintoa rouva Menlösin kanssa... en sivistyksen enkä ihmisyyden nimessä!
Alas painui setä Salmelan valkotukkainen, kunnioitettava pää. Mihin voi enää vedota tässä maailmassa, jollei edes sivistykselle ja ihmisyydelle arvoa anneta?
Paljon paremmin ei setä Salmela onnistunut yrityksessään taloustirehtööri Menlösinkään perheessä. Päivällispöydässä hän sielläkin asian puheeksi otti, mutta naapuritalossa saamansa ikävä kokemus oli tehnyt hänet niin varovaiseksi, että hän lähestyi hiirijuttua kaukaa luovien. Taitavasti hän siinä menetteli mielestään, mutta jo pitkältä matkalta haistoi rouva Maria Menlös hänen aivoituksensa ja huudahti:
-- Jos sitä juttua tarkoitatte, niin siitä ei puhuta tässä talossa! Minäkö sopimaan! Minä?
Setä Salmela alkoi puhua kukkakaalin viljelemisestä.
XIV
Hiljainen talvinen iltapäivä.
Sellainen iltapäivä, jolloin koko kaupunki, eikä ainoastaan koko kaupunki vaan vieläpä koko maailmankaikkeuskin tuntuu kuin hieman torkahtaneen.
Joitakuita lumihiutaleita leijailee alas taivaalta, mutta niitäkin tulee niin harvakseen, että melkeinpä ne lukea ehtisi.
Liike kaduilla on koko päivänkin ollut merkillisen hiljaista. Ikäänkuin ei olisikaan arkipäivä, vaan tuollainen hämärähkö, leudonlainen helmikuun sunnuntai, jolloin on niin autuaallista ottaa pieni, aivan pieni unonen sohvan kulmassa lämpöisessä kamarissaan... tietäen varmasti saavansa olla häiriytymättä tunnin, kaksikin.
Ei näy kaduilla jauhokuormia, eikä näy heinähäkkejäkään. Kaikkiko nyt lepäilevät?
Vihdoin ajaa könöttelee tuolla varakas talollinen kirkkorekensä perässä istuen ja edessään valkoinen vehnäjauhosäkki ynnä muita asianomaisia kaupunkiostoksia. Eihän nyt tunnu olevan kylmäkään, mutta pystyssä seisoo paksun turkin kaulus kuin suojamuurina, ja miltei loppumattoman pitkä punainen vyö on lujasti kiedottu kaulan ja vyötäisten ympäri, sillä onhan edessä parituntinen jäämatka yli aukean Apajalahden, ja jäällä tuulee aina. Hiljalleen hölkyttelee hevonen ja ajaja häipyy vähitellen näkymättömiin.
Taas on kadulla tyhjää. Lumihiutaleita vain hiljalleen, verkalleen leijailee alas.
Menlösin Kaisu istuu ikkunansa ääressä ommellen, ja huoneessa on syvä rauha.
Äiti on lähtenyt pienelle vierailulle täti Silanderin luo ja isä kai istuu keinutuolissa omassa asekamarissaan, lukien uutta, laajaa ja lukuisilla kuvilla kaunistettua Napoleonin elämäkertaa, jonka hän eilen oli kirjakaupan pölyttyneimmältä hyllyltä löytänyt.
Käkikello se vain seinällä harvakseltaan raksuttelee, mutta muutapa ääntä ei huoneessa kuulukaan.
Kunnes kellotaulun yläosassa oleva ovi rasahtaen aukenee, käki ilmestyy näkyviin, kumartaa kohteliaasti neiti Kaisu Menlösille ja huutaa sointuvalla äänellään:
-- Kukkuu!
Ja täten ilmoitettuaan, että kello on jo puoli viisi, peräytyy se takaisin hiljaiseen vanhanpojan asuntoonsa ja ovi lupsahtaa kiinni.
Oletteko koskaan huomanneet, että vanhat perhekellot osaavat puhua?
Se on niiden keskuudessa hyvin tavallinen taito, mutta ne eivät puhu aina eivätkä kaikille. Ne alkavat puhua vain silloin, kun huoneessa on hiljaista ja kun siellä istuu niiden erityisessä suosiossa oleva perheenjäsen. Kun Kaisu istuu yksin ruokasalin arvonimellä kunnioitetussa kamarissa työnsä yli kumartuneena ja hiuskiehkura otsalta valahtaneena, ja kun talossa on niin hiljaista, ettei kuulu edes isän keinutuolin ratinaa asekamarista, niin silloin alkaa vanha käkikello hänelle puhella niinkuin vanhoinakin aikoina, jolloin hän pienenä lapsena hukkui tämän vakavan perheenjäsenen yksitotista, punnittua puhelua kuunnellessaan, kun ikkunasta tuikkivat tähdet taikka sisään paistoi hieman yksinkertaisen ja lystillisen näköinen kuu.
Sillä aikaa kun käkikello raksuttelee tytölle omia tarinoitaan, tehkäämme seuraava paljastus:
Menlösin Kaisu ja Montosen Maire Mielikki Minerva olivat pitkästä aikaa tavanneet toisensa viime sunnuntaina köyhien kansakoululasten hyväksi toimeenpannuissa iltamissa. Kaisu kuului iltaman emäntiin -- väkisin olivat vieneet, vaikka hän ei viime aikoina ollut tahtonut edes portista ulos astua -- ja emäntien joukossa oli myöskin Maire Mielikki Minerva. Siellä he, näytelmälavan takana, olivat toisensa tavanneet... ja repineet silmät toistensa päästä.
Ei vainenkaan, eivät repineet. Me vain suvaitsimme hieman leikkiä laskea. Toistensa kaulaan he kapsahtivat ja taisivatpa hiukan itkeä tihauttaakin kaikessa kiireessä. Nämä kevytmieliset ihmiset olivat siis yhä edelleenkin ystävyydenliitossa keskenänsä, vaikka heidän välillään olisi tullut ylipääsemättömänä muurina olla perheiden välinen taistelu, äitien tyttärilleen antamat jyrkät määräykset ja ennen kaikkea kuollut, syvän kaivon pohjassa uinuva hiiri.
Siellä iltaman hälinässä eivät he olleet ehtineet sydämiään oikein perin pohjin purkaa, mutta iltaman päätyttyä tulivat he yhdessä kotiin. Rikos numero kaksi. Ja seuraavana päivänä tapasivat he uudelleen toisensa iltamahuoneistossa, jossa iltaman puuhaajat ja toimihenkilöt nyt siivosivat edellisen illan jälkiä. Sitten he kävelivät vanhan ja uuden kaupunginosan välisellä mäellä, nousten aina sen korkeimmalle kohdalle. Varmaankin olisivat he, itsekään sitä huomaamatta, kavunneet näkötorniinkin, ylimpään kerrokseen asti, jos sinne olisi ollut portaat. Mutta sinnehän ei ollutkaan portaita.
Tämä rikoksellinen kävelyretki kesti kolme tuntia. Ne tunnitkin kun nykyään ovat niin lyhyet. Kuusikymmentä minuuttia vain, ja silloin on taas tunti mennä livahtanut... ja tytöillä on tavallisissakin oloissa niin paljon puhumista.
-- Missä Herran nimessä sinä olet niin kauan viipynyt? ihmetteli rouva Menlös, kun tytär vihdoinkin palasi kotiin. Ja vilpillinen tytär vaipui yhä syvemmälle valheellisuuden suohon ja selitti, miten paljon siellä oli ollut järjestämistä. Täytyihän sitäpaitsi käydä sitten muka vähän raitista ilmaakin hengittämässä...
Sellaistahan se on se maailman meno. Nuorisossa ei ole vakavuutta eikä syvällisempää asioiden ja kunnian vaatimusten ymmärtämystä.
Kaisu kohotti päätään työstään. Siellä oli ikkunan alla kadulla yksi perheen virallisista vihollisista, juuri se Maire Mielikki Minerva, hiihtopuvussa ja suksensauvoihinsa nojaten. Teki kysyvän merkin kädellään ja toinen hyväkäs teki vastausmerkin. Niillä tytöillä ne on aina ne omat merkkikielensä.
Silloin käänsi Montosen tytär suksensa sisään Menlösin portista. Kun on kerran antanut pahalle sormen niin tiettyhän se.
Heikkoja ovat naiset -- nimittäin nuoret naiset. Vanhemmat kyllä osaavat puolensa pitää, kun kerran sota on julistettu.
Merkitsemme siis Maire Mielikki Minervan kirjavaan ansioluetteloon tämänkin ennenkuulumattoman rikoksen Montosen perheessä nykyään vallitsevia rautaisia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Sitä tosin ei olisi tapahtunut, jos rouva Maria Menlös olisi ollut kotosalla, mutta Kaisuhan oli juuri äsken viittauksella ilmoittanut, että tie oli auki.
Oli sitä taas puhumista, oli näyttämistä ja oli katsomista. Mutta varsinkin puhumista. Mistä kaikesta lienevät puhelleetkaan? Ehkä puvuista -- ja tietenkin puvuista -- ehkä äskeisistä iltamista, ehkä myöskin eräistä pitkäkaulaisista ja vielä pitempisäärisistä lyseon ylä: luokkalais- y.m. loikareista, jotka niin ahkerasti olivat heitä tanssittaneet.
Mahdollisesti heistäkin. Me emme voi sitä tietää. Sillä eipä ole kuulunut tapoihimme kuunnella nuorten tyttöjen kahdenkeskisiä keskusteluita oven takaa, vuoroin silmä, vuoroin korva avaimenreikää vasten painettuna. Päinvastoin siirrymme hienotunteisesti pois koko viereisestä huoneesta, tai jollemme nyt aivan sitäkään tee, niin ainakin kävelemme yskähdellen edes takaisin huoneessa, nurkasta nurkkaan -- yskähdellen ja hyräillen tuota vanhaa, kaunista:
"Yksi nuori mies meni metsään, Yksi nuori mies meni metsään. Yksi nuori mies meni metsään, Meni metsään viheriään. Sumfarei..."
Käkikello tietenkin kuuli kaiken, ja mahdollisesti kuuli käkikin ovensa taakse. Mutta kumpikaan ei ilmoittele kuulemiaan... ja totta puhuen eivät ne taida juuri tärkeitä ollakaan.
Herra taloustirehtööri Menlös oli nukahtanut Napoleonin elämäkerta polvilleen keinutuoliin. Napoleonin elämäkerta sankareineen solui vähitellen polvelta alas ja putosi lattialle. Siihen kopsahdukseen heräsi taloustirehtööri, nosti kirjan permannolta ja kuuli samassa ruokasalista sellaista puheensorinaa, että eipä paremmasta apua. Ei oltu moista tässä talossa viikkokausiin kuultu.
Aivan täytyi lähteä katsomaan. Olihan se kuin Maire Mielikki Minervan ääni.
Ja kun rouva Maria Menlös puoli tuntia myöhemmin palasi kotiin, niin näki hän sanomattomaksi ihmeekseen, hämmästyksekseen ja mielipahakseen, että eräs Montosen suvun jäsenistä istui hänen kodissaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kuin ei mitään olisi tapahtunut! Aivan kuin ei olisi tapahtunut yhtään mitään erinomaista, ei mitään sellaista, jota viime aikoina kuitenkin oli tapahtunut. Aivan kuin ei musta hiilisäkki koskaan olisi lentänyt Montosen pihasta aidan yli Menlösin pihaan, aivan kuin olisi tie kaivolle auki entiseen tapaan ja aivan kuin ei rouva Montonen koskaan olisi sanonut rouva Menlösiä _sivistymättömäksi ihmiseksi_!
Ja ikäänkuin ei rouva Montonen olisikaan haastattanut rouva Menlösiä oikeuteen hiiren kaivoon heitättämisestä!
Rouva Menlös kulki huoneen läpi keittiöön, mutta rouva Montosen tyttärelle ei hän suonut silmäystäkään, ja samassa nousikin Maire Mielikki Minerva ylös sekä sanoi hämillään ja nolona jäähyväiset Kaisulle ja taloustirehtöörille, poistuen kiireesti.
Kun vieras oli lähtenyt ja rouva Menlös hänen mentyään oli sanonut sekä Kaisulle että herra Menlösille mielipiteensä tällaisista vierailuista, otti herra Menlös piipun suustaan, katseli ikkunasta ulos kadulle, jossa jo oli pimeä, ja sanoi nöyrästi: --