Part 4

Yritti nyt kerrankin taloustirehtööri Menlös vastustaa vaimoaan. Mutta tähän vaikutti hänen kieltäytymisensä niin voimakkaasti, että hän oli tulemaisillaan uudelleen sairaaksi, ja herra Menlös suostui kiireesti, vaikka raskain sydämin. Hirveästi hermostuneena käveli hän sitten puolen päivää edestakaisin huoneesta huoneeseen, unohtaen piippunsa ja kirjansa, vieläpä asekokoelmankin.

Rouva Montonen tuli kalman kalpeaksi, kun tädit hänelle kertoivat, mitä kirkossa oli tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi, ääni suuttumuksesta vapisten:

-- Halpamaista! Vai olen _minäkin_ siis syyllinen!

Miehelleen hän sanoi:

-- Sinun on käytävä selittämässä, miten asia oikein on. Älä unhota mitään. Onko se minun vikani, että Menlösin rouva antaa palvelijansa kantaa likavedet ja rotat meidän kaivoomme?

Vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui asia kauppias Montosestakin. Mutta eihän hän voinut muuta kuin suostua.

Iltahämärissä lähti taloustirehtööri Menlös murheellisin mielin pappilaan, ajatellen vain yhtä asiaa: mitä oli hän syntiä tehnyt, koska häntä näin kovin rangaistaan? Miksi täytyi _hänen_ olla sekaantuneena tähän asiaan? Eihän _hän_ ollut heitellyt sitä mustaa säkkiä aidan yli, eikä hän ollut käskenyt Miinan kantaa likavettä aidan nurkkaan. Ja tuota kirottua hiirtä ei hän ollut nähnytkään. Hän ei pyytänyt mitään muuta kuin saada viettää elämänsä ehtoohetken hiljaisuudessa ja rauhassa, kotonaan, vaimonsa ja tyttärensä, asekokoelmansa ja Napoleonin elämäkertojensa parissa, sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa.

Ylös Raatihuoneen katua käveli taloustirehtööri Menlös leuka murheellisena rintaa vasten leväten. Monta kertaa olivat mäenlaskijat kaataa hänet, mutta hän ei ensinkään kuullut poikien kiukkuisia huutoja: "Hei, hei! Pois alta!" Jalka tahtoi livettää, mutta hänellä oli teräväpäinen keppi, joka on suureksi hyödyksi kaduillamme talviseen aikaan. Raatimies Waarasen kepin alapäästä oli kerran pudonnut siihen isketty hevosenkenkänaula, ja kolme tuntia myöhemmin oli raatimies liukastunut ja katkaissut jalkansa.

Vihdoin pääsi taloustirehtööri mäen päälle ja tuli täten vanhempaan kaupunginosaan. Jospa pastori olisi poissa kotoa! Mutta missäpähän se olisi. Tietysti se on kotona. Ja tuossahan on jo pappila... niin, virkahuoneessa on valoa. Arvasinhan sen.

Taloustirehtööri Menlös tunsi suuttumuksen tapaista pastori Kettusta kohtaan. Miksikähän sekin johottaa aina kotonaan? Istuu siellä kuin häntä odottaen.

Pappila, matala, keltaiseksi maalattu rakennus, on siinä kohden, missä suoraan mäen yli menevä Raatihuoneenkatu yhtyy mäen ympäri kiertävään Koulukatuun.

Yhä alemmaksi painui herra Menlösin vanha pää. Raskailta tuntuivat jalat. Mitäpä hän oikein sanoisikaan pastori Kettuselle, ja mitähän mahtanee pastori puolestaan hänelle sanoa?

Samaan aikaan ja jokseenkin samanlaisessa mielentilassa oli kauppias Montonen, tuo hiljainen ja vähäpuheinen mies, kävellyt Koulukatua pappilaan päin. Hän ei kulkenut koskaan talvella ylös Raatihuoneenkadun mäkeä, mikä hänelle, lyhytsääriselle henkilölle, olisi ollut hankala, vieläpä vaarallinenkin yritys.

Ja juuri pappilan portilla he toisensa kohtasivat.

-- Hm, yhym..., yskäsi taloustirehtööri Menlös, hypistellen hämillään vasemmanpuolisen viiksensä kärkeä ja tietämättä oikein, pitikö hänen, naapuristaan välittämättä, astua sisään portista vai kävelläkö sen ohi.

-- Iltaa! sanoi kauppias Montonen vähän epävarmalla äänellä.

-- Ahaa, iltaa, iltaa! kiiruhti taloustirehtööri vastaamaan.

Vallitsi kolmen, neljän sekunnin kiusallinen äänettömyys. Sitten sanoi herra Menlös:

-- Tänään on taas aika liukasta.

-- Niin, onpa tosiaankin! huudahti herra Montonen. -- Minä tulin tuota Koulukatua pitkin, niin siellä ei toki niin livettänyt.

-- Minä taas tulin tuosta mäestä ylös, mutta se on hyvin liukas, kertoi herra Menlös. -- Läksin vähän jaloittelemaan, kun tulee niin paljon sisällä istuttua...

-- Niinpä niin, myönsi kauppias. -- Minulle sattui asiaa monttööri Liukolle. No hyvästi vaan!

Monttööri Liukko asui Raatihuoneenkadun varrella, pappilan takana, joten kauppias Montonen kääntyi Raatihuoneenkadulle päin, taloustirehtöörin taas lähtiessä kävelemään pitkin Koulukatua.

Kauppiaan kadottua näkyvistä kääntyi herra Menlös takaisin pappilaan sillä seurauksella, että hän minuutin kuluttua seisoi taas pappilan portilla, katsellen melkoisen tyhmän näköisenä kauppias Montosta silmiin.

-- Hm, tässähän sitä taas ollaan..., jupisi Montonen.

-- Niin, tässähän sitä..., mutisi Menlös. -- Muistui mieleeni, että minulla on pappilaan vähän asiaa...

-- Sama se muistui minunkin mieleeni, sanoi kauppias. Ja kynsäistyään korvallistaan jatkoi hän:

-- Taitaa olla vähän samanlainen asiakin?

-- Niin, myönsi herra Menlös. -- Taitaapa kylläkin olla...

-- Mitähän, jos menisimme tuonne kirkon portaille istumaan ja juttelemaan? ehdotti kauppias äkkiä.

Herra Menlös tunsi heti mielensä vähän kevenevän.

-- Mennään vain, suostui hän.

Äänettöminä kävelivät pitkä taloustirehtööri ja lyhyt kauppias kirkkoa kohti, töksäyttäen silloin tällöin miettiväisenä keppinsä kovaksi tallattuun tiehen.

Portaille päästyään istuivat he hetkisen vaiti. Sitten sanoi kauppias Montonen:

-- Kirottu juttu!

-- Niin, sanokaas muuta, huudahti herra Menlös.

-- Minua se on harmittanut alusta alkaen, jatkoi kauppias, raaputtaen kepillään jäätikköä pois kirkon portaista.

-- Niin minuakin! sanoi taloustirehtööri painokkaasti, kierrellen viiksiensä päitä.

-- Minä en ole koko aikana puuttunut siihen asiaan, ilmoitti herra Montonen.

-- Ja minä olen pysytellyt siitä visusti erilläni, kertoi herra Menlös.

Äänettömyyttä.

-- Jonninjoutava juttu, vahvisti toinen.

-- Jos tämä olisi miesten välinen asia, niin sovittaisiin heti, sanoi kauppias.

-- Niin, eikähän miesten välillä tällaisia juttuja syntyisikään, huomautti herra Menlös. -- Mutta minun vaimoni on välistä vähän sairas ja hermostunut...

-- Niin minunkin vaimoni, sanoi kauppias. -- Kun on niin suuri lapsilauma ja iso talous hoidettavana...

-- Jos eukot sopisivat asian..., aloitti herra Montonen hetken kuluttua, pyöritellen miettiväisenä keppiään.

-- Niin, jos tosiaankin sopisivat! innostui herra Menlös.

Ummistaen toisen silmänsä ja tähystellen toisella nenänsä päätä lisäsi hän kuitenkin alakuloisesti:

-- Mutta siitä ei taida olla paljonkaan toiveita...

-- Niin, eihän siitä kai enää ole, myönsi kauppias surumielisesti. -- Se juttukin tulee jo viikon päästä esille.

Kauppias ja taloustirehtööri vaikenivat raskain sydämin.

Aivan yhtäkkiä kysyi herra Menlös epäröiden, ja vilkaisten salaa vierustoveriinsa:

-- Mitähän, jos jättäisimme käymättä pappilassa...?

-- No juuri sitähän tässä minäkin ajattelin esittää, huudahti toinen riemastuneena.

Sitten hän kuitenkin muisti jotain ja kysyi hiljaa:

-- Mutta mitäs eukoille sanotaan?

Sovittiin siitäkin asiasta, ja yhdessä palasivat nämä kavalat luopiot ja petturit takaisin.

Kun rouva Menlös sitten kuulusteli mieheltään hänen matkansa tuloksia, oli tämä merkillisen vähäpuheinen ja vaitelias.

Ja kun rouva Menlös lakkaamatta ahdisteli häntä kysymyksillään, iski hän vain merkitsevästi silmää ja sanoi:

-- Odotahan, odotahan, rakas Maria!

Mutta kauppias Montonen vastasi rouva Montosen tiedusteluihin salaperäisesti:

-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!

-- Kerroitko asian ihan kokonaan?

-- Perästä kuuluu, perästä kuuluu. Torventekijäkin sanoi perästä kuuluvan!

Tämän johdosta kuiskasi rouva Montonen tätien korviin, että ensi sunnuntaina saataisiin kirkossa kuulla kummia.

Rouva Menlös taas kertoi joka paikassa, että ensi sunnuntaina tulisi vihdoinkin totuus ilmi.

Molemmat tiedot kiersivät tahoillaan kaupunkia, laajeten ja taajeten sekä yhtyen ja sekoittuen lopuksi toisiinsa kuin kahden veteen heitetyn kiven synnyttämät pyörylät.

Siksi sikisi erittäin merkillisiä huhuja, toinen toistaan jännittävämpiä.

XI

Lopuksi saivat huhut kerrassaan kammottavan muodon. Pastori Teofiilus Kettunen aikoo ensi saarnassaan tehdä ennenkuulumattomia paljastuksia ja syytöksiä kaupungin korkeimpia viranomaisia vastaan petoksista, kavalluksista ja viattomien ihmisten tuomitsemisesta kuritushuoneeseen, vieläpä sitäkin raskaammista rikoksista. Hän aikoo... niin, mitäpä kaikkea aikoneekaan tuo omituinen pappi! Kukapa voisi tietää, mitä hänellä oikein on mielessään?

Tähän asti ei oltu muistettu edes pastori Kettusen olemassaoloa. Mutta nyt kun hän kulki pitkin katua, niin heti lapset huusivat ikkunan äärestä:

-- Äiti, äiti! Tuolla se pappi menee!

Ja silloin kaikki juoksivat ikkunaan katsomaan. Pappi näytti nyt kaikista merkillisen omituiselta ja salaperäiseltä. Sellainen hurjan näköinen, rokonrikkoinen ja punapartainen mies? Kuinka ei ole tullut tuotakaan ennen huomanneeksi?

Ainoa koko kaupungissa, joka ei näistä huhuista mitään tiennyt, oli luultavasti pastori Kettunen itse. Paimenella oli ollut vähän vanhaa kaunaa lampaitaan vastaan, ja saatuaan sen kerrankin puretuksi oli hän rauhoittunut eikä enää ajatellut asiaa sen enempää.

Mutta seurakuntalaiset, jotka nyt olivat nähneet ja kuulleet, mitä hänestä saattoi lähteä, olivat tulleet epäluuloisiksi. Aivan varmaan hautoi pappi päässään joitakin hämmästyttäviä suunnitelmia, kun se kävelikin tuolla tavoin maahan katsoen, ja jokainen koetti arvailla, minkälaatuisia ne suunnitelmat mahtoivat olla.

Seuraavana sunnuntaina olikin vanha kirkko ääriään myöten täynnä väkeä. Ei milloinkaan, ei edes adventtisunnuntaina oltu nähty kirkossa moista tungosta. Kirkon porstuassakin oli sellainen ahdinko, että Nikkisen Serahviinalta repesi hame.

Kun pastori Kettunen sakastin ovelta huomasi tuon kansanpaljouden, niin vetäytyi hänen suunsa pieneen hymyyn. Se ei jäänyt huomaamatta etupenkeissä olevilta akoilta.

-- Näittekö, miten se salaa nauroi!

-- Juu, juu! Se oli ihan hirveätä nähdä! Se oli ihan kuin pirun nauru.

Ja kuiskina levisi kulovalkeana yli kirkon: pappi oli nauranut sakastin ovelta ja ollut ihan pirun näköinen!

Herkkähermoisempia alkoi peloittaa. Kahta vanhaa rouvaa koetettiin taluttaa pois kirkosta, mutta se oli mahdotonta. Tungos oli niin ääretön. Mutta tuo yritys oli vain omiaan lisäämään levottomuutta.

-- Ovatkohan rouvat Montonen ja Menlös kirkossa?

-- Ei ole nähty, ei ole nähty!

Eikä ollutkaan rouvilla, ei toisella enempää kuin toisellakaan, ollut mitään halua lähteä kirkkoon satojen silmäparien maalitauluksi. Saisihan sen kuulla muiltakin, mitä kirkossa tapahtuisi.

Jännitys kasvoi. Se kävi suorastaan tuskalliseksi.

-- Älkää pakatko päälle! Ihanhan tässä litistyy kuoliaaksi!

-- Niin, kun tuolta ovensuusta tunkevat!

Mutta oven luona olevat riitelivät porstuaan jääneiden kanssa, jotka vimmatusti, vaikkakin turhaan koettivat päästä sisään kirkkoon.

Kun pappi astui alttarille, niin kävi kirkossa raskas kohaus.

Odotettiin jo jotain ihmeellistä. Mutta mitään ei tapahtunut. Kaikki meni vanhaa menoaan.

Mutta eikö totta! Eikö papin ääni ole paljon kovempi ja kylmempi kuin ennen, uhkaava ja peloittava? Aivan varmasti! Hyvä isä, mitähän tapahtuu...?

Rohkeimmatkin alkoivat vähitellen vapista. Sanaton kauhu valtasi tartunnan tavoin kaikkien mielet.

Ja kun pappi hitain, kolkoin askelin oli noussut saarnatuoliin, oli jännitys huipussaan. Tätä ei voisi enää kestää. Sen täytyi laueta.

Nyt kohotti pappi päänsä rukouksesta, kohotti sen hitaasti... ja loi katseen, pitkän, läpitunkevan katseen seurakuntaansa...

Silloin pyörtyi ompelijatar Maria Helve.

Hänhän oli muutenkin heikkohermoinen. Ja nyt oli pappi sattunut katsomaan suoraan häneen...

Ainoastaan lähinnä olevat olivat nähneet tapauksen.

-- Viekää hänet pois kirkosta! sanoi pappi.

Väkijoukko alkoi liikahdella. Sadat kaulat jännittyivät ja sadat silmäparit olivat revetä. Kenen ajaa pappi ulos kirkosta?

Ompelijatarta oli mahdotonta viedä ulos tavallista tietä. Puserrus käytävillä oli muutenkin ihan sietämätön.

-- Viekää hänet sakastiin, sanoi pappi.

Kolme miestä kantoi pyörtynyttä sakastiin. Tukka oli hajonnut ja riippui alhaalla.

Uusi kohaus kuului kirkossa. Levisi hirveä viesti: ihminen on kuollut saarnatuolin juurelle.

Naiset alkoivat hiljaa itkeä ja väännellä käsiänsä. Tätä kauheata, kauheata hetkeä...

"Rakkaat veljet ja sisaret..."

Kaikki vavahtivat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi kirkossa kuolon hiljaisuus. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen. -- -- --

Pastori Teofiilus Kettunen piti aivan tavallisen saarnan. Ei yhtään kummemman kuin ennenkään. Se kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä oli hänen vakinainen taksansa. Hän pysyi ankarasti kiinni päivän tekstissä, poikkeamatta siitä hiuskarvankaan vertaa.

Seurakunta alkoi rauhoittua, mitä pitemmälle saarna ehti. Jopa alettiin tuntea pettymystäkin. Tuntui melkein siltä kuin olisi pastori vetänyt laumaansa tahallaan ja aika lailla nenästä. Ja jo toisen kerran! Ensiksi viime sunnuntaina, jolloin hän valmisti sellaisen yllätyksen, vaikka kirkossa ei ollut kuin kourallinen väkeä, ja toisen kerran nyt, jolloin hän ei suostunut puhumaan mitään erinomaisia, vaikka kaikki olivat juuri siltä varalta kirkkoon saapuneet.

Mutta melkoinen osa seurakuntalaisista oli sittenkin huomaavinaan saarnassa jotain salaperäistä, jotain peitettyä. Mitähän se oikein tarkoitti tuollakin lauseellaan? Ja tuolla? Varmaankin piili tässä jotain. Ja miksi katsoa mulautti hän niin omituisesti, lausuessaan kerran "rakkaat veljet ja sisaret"? Jotain piili. Mutta pappi oli niin kavala, ettei voitu mitenkään päästä perille siitä, mitä se mahtoi olla. Niin hyvin osasi hän peittää salaiset aikomuksensa. Tämähän taitaakin olla vielä pahempaa kuin julkinen hyökkäys...

Sekavin tuntein alkoi väkijoukko jumalanpalveluksen päätyttyä purkautua ulos kirkosta.

Mutta maaseurakunnan kaukaisimmissa syrjäkylissä tiedettiin jo seuraavana tiistaina kertoa:

-- Se kaupungin pappi se oli viime sunnuntaina pitänyt semmoisen saarnan, että akkoja oli kuollut kirkossa kuin torakoita... paljaan sanan voimasta!

XII

Oli pakkaspäivä se suuri päivä, jolloin rouva Maria Menlösin ja Mathilda Montosen välinen ankara ja huomiota herättänyt oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä raastuvanoikeudessa alkoi.

Puut olivat huurteessa ja huurteessa olivat torikauppiasten parratkin torilla. Taiteilija Markula oli paleltua kuoliaaksi, mutta eipä hän sittenkään torilta lähtenyt. Torikauppiaat hyppivät huopatallukoissa ja paukuttivat käsivarsiaan, ja ajurinrengit painiskelivat lämpimikseen lumihangessa.

Sinertävänä, suorana patsaana kohosi savu uuninpiipuista hiljalleen kiiluvan kylmään, kilahtelevaan pakkasilmaan, ja taivaan rannalla näyttäytyvä aurinko oli kalpean punainen. Lumi narisi jaloissa ja kaikilla kadulla kulkijoilla oli kiire.

Kipenöitsevän kylmä sää... mutta niin puhdas ja kirkas, että kattoja peittävä lumi silmiä huikaisi.

Olikin sydäntalvi.

Mutta raastuvanoikeuden hämärissä, tupakansavuisissa suojissa oli lämmintä, sillä lämmintä vaati raatimies Waaranen, eikähän lämmin muillekaan pahaa tehnyt. Ikävää on istua oikeutta jakamassa kädet kohmeissa ja jalat palellen.

Jutun käsittely oli jo alkanut, valmistavat toimitukset toimitettu ja todistajat vannotettu, minkä jälkeen oikeuden puheenjohtaja oli kuin itsekseen murahtanut:

-- Muistakaa valanne!

Muut todistajat saivat astua odotushuoneeseen, mutta Maijastiina Mönkkysen käskettiin jäädä sisään.

-- No mitä tietää todistaja Maijastiina Mönkkynen kertoa asiasta?

Raastuvanoikeuden v.t. puheenjohtaja, hovioikeuden auskultantti Kivilouhos nojautui taaksepäin mukavaan kuunteluasentoon, alkaen tarkkaavasti ja huolellisesti puhdistaa kynsiensä aluksia pienellä kynäveitsellä.

Silloin Maijastiina Mönkkynen vilkaisi ympärilleen, astui askeleen eteenpäin, veti henkeä sisäänsä, niiata nöksäytti ja päästi yhdessä puhalluksessa seuraavan todistuksen:

-- No näin minä ainakin sen kun häntä huiskahti, herra tuomari ja pormestari!

-- Mikä häntä? kysyi vanha raatimies Waaranen, pyöritellen kädessään lyijykynää, millä oli tekevinään muistiinpanoja. -- Kissan häntäkö?

Raatimies Waaranen on niin perin leikillinen mies. Oikea koiranleuka koko ukko.

Mutta Maijastiinaa se hänen kysymyksensä ei naurattanut. Eihän nyt oltu naurun paikassa. Ihmeissään ihan se Maijastiina räsähti:

-- Ka, ka, mikä kissanhäntä? Eihän siinä ollut kissaa mailla eikä halmeilla, herra raatimies ja herra tuomari ja pormestari! Mistäs siihen olisi kissat tulleet?

Vahtimestari Kompero, joka istui vanhalla, rikkinäisellä tuolilla oven pielessä, yski ja niisti nenäänsä.

-- Mikäs häntä se sitten heilahti? kysyi raatimies, potkien samalla pöydän alla auskultantti Kivilouhosta jalkaan ja siristäen hänelle merkitsevästi vasenta silmäänsä.

Maijastiina se taas niiata nöksäytti ja katsoi rohkeasti oikeutta silmiin niinkuin ainakin todistaja, joka tietää pysyvänsä totuudessa. Liukkaasti hän vastasi:

-- No justiinsa sen hiiren häntä!

-- Mistäs te sen tiesitte hiiren hännäksi? kysyi raatimies.

-- Kertokaa alusta alkaen, sanoi oikeuden puheenjohtaja. -- Mutta älkää kertoko pitkästi!

Jyrkästi torjui Maijastiina päältään epäluulon monisanaisuudesta:

-- Ehei, enhän minä pitkästi, herra tuomari ja pormestari... eikähän siinä ole pitkältä kertomistakaan. Se oli näinikään: kun minä tulin sinne näiden altavastaajien kyökkiin...

-- Ei teidän tarvitse siitä asti kertoa, keskeytti puheenjohtaja, joka samoin kuin koko kaupunkikin hyvin kyllä tiesi jo etukäteen Maijastiina Mönkkysen tulevan todistuksen sisällön. -- Kertokaa siitä asti kun te tulitte ulos herrasväki Menlösin keittiöstä.

Suutaan pyyhkäisten Maijastiina kumarsi, niiasi ja sanoi:

-- Jassoo siitä? Kiitos, herra tuomari ja pormestari! No se ulostuleminen taas oli näinikään: jos tämä pöytä tässä -- minä puhun nyt vain havainnollisesti, herra tuomari ja pormestari -- jos tämä pöytä tässä olisi ikäänkuin se kyökin porstua, ja minä seisoisin sitten niillä kyökin portailla -- niinkuin nyt tässä -- niin silloin tulisi se Miina olemaan niinkuin tuolla nurkassa, missä on tuo pyöreä pöytä ja vesikarahvi, vaikka tietysti etempänä. No minä tulin tästä porstuasta... näinikään... ja silloin juuri minä äkkäsin, että se Miina oli siellä aidan nurkassa kumarruksissa, niin että selkäpuoli oli minuun päin... näinikään... mutta justiinsa kun minä pääsin portaille, niin silloin se oikasi selkänsä, niin että se nousi pystyyn, se Miina, ja heilautti jotain lautaa kädessään, ja silloin se meni semmoinen pikkuinen musta yli lankun sinne Montosen puolelle, niin että häntä huiskahti. Silloin minä heti huusin sille Miinalle, että mikä se oli, ja siihen se Miina huilautti vastaan, että "kuollut hiiri vain", ja tarttui likasankoonsa ja kohotti hameet polviin asti... näinikään...

-- No ei teidän nyt sitä tarvitse näyttää... ei tämä ole mikään teatteri! ärjäisi auskultantti Kivilouhos, vilkaisten salaa rouviin Montoseen ja Menlösiin.

-- Antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari! vaikeroi säikähtynyt todistaja Maijastiina Mönkkynen. -- Enhän minä arvannut... kun puhuu valansa päältä...

-- Jaa, jaa, ei tässä tarvitse valankaan päältä näytellä ja pyllistellä... jatkakaa siitä mihin jäitte ja kertokaa lyhyesti! sanoi auskultantti Kivilouhos.

Niin syvään niiasi Maijastiina, että polvet melkein permantoon ottivat:

-- Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Hyvä isä sentään, mihinkäs minä jäinkään? Juu, justiinsa siihen... niin, se läksi sitten tulemaan sieltä helmat koholla... antakaa anteeksi, herra tuomari ja pormestari, kun siinä oli niin paljon lunta siinä polulla... ja minä läksin sitten pois.

-- Ettekö te muuta tiedä?

-- Tiedänhän minä paljonkin, herra tuomari ja pormestari...

-- Sen minä kyllä uskon, myönsi herra tuomari ja pormestari Maijastiina Mönkkysen silminnähtäväksi mielihyväksi. -- Mutta näittekö te tai kuulitteko te mitään muuta siellä herrasväki Menlösin pihassa sillä kertaa?

-- Enhän minä, herra tuo...

-- No saatte sitten astua ulos.

-- Kiitos, herra tuomari ja pormestari! Maijastiina niiasi. -- Kiitos, herra raatimies! Maijastiina niiasi toisen kerran. -- Pyytäisin kulujani, korkea oikeus...

Maijastiina Mönkkynen niiasi näin sanottuaan kolmannen kerran ja poistui käppelästi.

-- Käskekää sisään palvelijatar Miina Laaninen!

Ovella kääntyi todistaja Mönkkynen kuitenkin vielä kysymään:

-- Saanko minä sitten jo lähteä ihan pois?

-- Saatte... jaa, no jos kumminkin odotatte vielä, jos teitä satuttaisiin tarvitsemaan.

Hillitty ilo ja tyytyväisyys loisti todistaja Maijastiina Mönkkysen kasvoilta, hänen kuullessaan tämän mahdollisuuden.

Näin oli siis oikeudenkäynti hiiren kaivoon heittämisestä täydessä vauhdissa.

Keskellä permantoa seisoivat himmeiden, tomuisten ikkunain puolella herra ja rouva Menlös, taloustirehtööri itse tällä kertaa sangen vähän sotaisen näköisenä, mutta paksu rouva ankarana, valppaana ja varuillaan. Eikä ollut hän huolinut mitään asianajajaa hankkia, sillä hän luotti asiansa oikeuteen ja selviin tosiasioihin. Hän ei muuten ollut tällä kertaa ainoastaan vastaajana vaan myöskin kantajana, sillä hän puolestaan vaati rouva Montoselle rangaistusta ikivanhaan sopimukseen ja käytäntöön perustuvan kaivotien sulkemisesta, väärien huhujen levittämisestä ja kunnianloukkauksesta. Samoin kuin rouva Montosen asianajaja Nils Pehr Bums oli hänkin tuonut oikeuteen koko joukon todistajia.

Parin kyynärän hänestä seisoi rouva Montonen, sisällisesti hermostuneena, mutta ulkonaisesti kylmänä ja jäykkänä. Hänen miehensä ei ollut suostunut millään ehdolla tulemaan oikeuteen, sillä hänelle oli sattunut niin tärkeitä liikeasioita, että hän oli sanonut itselleen tulevan tuhansien markkojen vahingon, jos hän ne laiminlyö. Mutta olihan rouva Montosen turvana ja voimallisena puolustajana itse asianajaja Nils Pehr Bums eli herra Nilsperi.

Herra Nilsperi seisoi lähinnä tuomarien pöytää, kädessään paksu pinkka papereita. Mitä papereita ne oikein olivat, sitä eivät syrjäiset voi tietää, mutta tuskinpa ne vain ainakaan kaikki tähän juttuun kuuluivat, sillä juttuhan oli vasta alussaan. Sellainen suuri asiapaperipinkka herra Nilsperillä muuten aina oli kädessään, kun hän missä jutussa tahansa oikeuden eteen astui.

Herra Nilsperi oli ollut vaiti koko edellisen todistajan kuulustelujen ajan. Hän tiesi oikean hetkensä, ja hänen hetkensä ei ollut vielä silloin tullut. Mutta kun palvelijatar Miina Laanisen nimi huudettiin, niin tuhautti herra Nilsperi punaiseen nenäänsä ja väänsi mulkosilmiään. Niinköhän mahtanee tehdä jalopeurakin, eläinten kuningas, kun se valmistautuu lyömään saaliikseen merkitsemänsä mullin voimakkaan käpälänsä iskulla maahan?

Astui siis sisään herrasväki Menlösin palvelijatar Miina Laaninen ja niiasi ovenpielessä.

Eipähän näkynyt voivan olla hymyilemättä korkea oikeus, ja tämä virallinen hymy se hieman lievensi hetken vakavaa, pingoitettua juhlallisuutta.

Sillä Miina, joka oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa, mikä sopikin hänelle hyvin, koska se oli tehty Kaisu-neidin muotilehden mukaan, oli kääntänyt oikeuden huomion ensimmäiseksi nenänykeröönsä, jonka päähän hän oli sitonut valkoisen tukon osoitukseksi siitä, että siihen se Anna Riitta häntä silloin kaivolla puraisi. Tätä ennen ei hän tosin ollut pitänyt siinä mitään sidettä, ja vielä vähemmän tarvittiin sitä siinä nyt, kun puremasta tuskin näkyi jälkeäkään enää, mutta Miina arveli tällaisen siteen painavan oikeuden vaakakuppia heidän puolelleen. Nenätkin ovat koettaneet Montoset noilta syödä, ajattelevat oikeuden herrat heti, kun näkevät siteen Miinan nenässä.

Oikeuden puheenjohtajan kehoituksesta kertoi Miina hiirtä ja sen nakkaamista koskevat seikat samaan tapaan, mutta lyhyemmin ja asiallisemmin kuin Mönkkysen Maijastiina.

-- Krohom! Herra Nilsperi se vain rykäisi.

-- Herra puheenjohtaja! sanoi hän sitten rämeällä viinabassollaan, mullistaen hirmuisesti silmiään Miinalle, joka varovaisuuden vuoksi peräytyi heti askeleen taaksepäin. -- Saanko tehdä hänelle muutamia kysymyksiä?

-- Kyllä, lupasi auskultantti Kivilouhos.

-- Miten te siihen hiireen tartuitte? kysyi herra Bums

-- En mitenkään, sanoi Miina. -- Minä pistin laudanpätkän sen alle ja heilautin sen sillä aidan toiselle puolen.