Part 2

Chapter 23,096 wordsPublic domain

Kun kaikki oli valmista, riisui hän yksinkertaisen kalastajapukunsa ja pukeutui herrasmieheksi ja muutti sitte asumaan uuteen rakennukseensa. Hän hankki Joonaallekin uuden merimiespuvun ja antoi alakerroksen hänen asuakseen, itse ottaen toisen kerroksen huostaansa. Kolmas kerros oli vielä asumaton, mutta pian tuli siihenkin asukas.

Samalla kuin hän oli riisunut pois vanhan pukunsa, lopetti hän kaiken seurustelun kalastajain kanssa ja muutti kokonansa ulkonaiset tapansa. Hän rupesi hyvin siistiksi ja hienoksi käytökseltään mutta eleli ylipäänsä yhtä yksinänsä kuin ennenkin. Vouti ja eräs nuori ylioppilas olivat ainoat, joiden kanssa hän seurusteli. He kävivät tavallisesti kerran viikossa vierailemassa hänen luonansa, jolloin herrat kolmen miehen huviksensa joivat totia ja pelasivat wiraa. Näissä tilaisuuksissa sattui Joonas välistä kuulemaan herransa nauravan ja juttelevan. Hän oli muuten harvapuheinen ja synkkä kuin tavallisesti. Viimeiset viisitoista vuotta olivat muuttaneet suuresti hänen ulkomuotoaan, Nyt hän oli harmaapäinen, kellertävän kalpea ja laiha ukko; mutta yhtä ripeä ja nopea kaikissa liikkeissään. Vielä edelleenkin kävi hän merellä joka päivä pari tuntia etsimässä hukkunutta lipastaan; mutta ei pitänyt vähintäkään lukua mistään kalakaupasta. Hän kirjoitteli sen sijaan joutohetkinä ja tarkasteli välistä aikansa kuluksi rahakirstuansa, joka oli kiinnitetty hänen vuoteesensa päänalustan kohdalle.

Niin oli kuukausi kulunut uudessa asunnossa, kun Björner eräänä aamuna lähti Karlskronaan. Tämä hämmästytti Joonasta erittäin suuresti: sillä se oli ensimäinen kerta kuin hänen herransa viiteentoista vuoteen lähti johonkin kaupunkiin. Mutta vielä enemmän hän ällistyi kun Björner illalla palasi mukanaan nuori nainen, jonka hän huolellisesti majoitti yläkertaan asumaan.

Kun vouti ja ylioppilas seuraavana päivänä tulivat vierailemaan, joutuivat he jotenkin hämilleen, kun Björner tuli heitä vastaan käsityksin nuoren tytön kanssa ja lausui:

-- Tyttäreni Hulda.

VII.

Herrain hämmästys muuttui pian ihastukseksi, kun he lähemmältä tarkastelivat tuota tuntematonta ilmiötä; sillä Hulda oli tavattoman kaunis tyttö. Hänellä oli solakka, hyvin muodostunut vartalo ja ihmeen ihanat kasvot, ympärillä kullankellertävät kiharat, jotka riippuivat aaltomaisesti hänen hienoille ruusuisille poskilleen, joiden suloa vielä lisäsi hänen ihanasti viehättävät vaaleansiniset silmänsä. Koko hänen olentonsa osoitti lapsellista viattomuutta, joka selvästi kuvastui kaikissa hänen liikkeissään. Hän olikin vielä oikeastaan lapsi, sillä vasta äskettäin oli hän täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Mutta hän näytti olevan iloinen ja hyvä lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hän haasteli luontevasti ja nauroi ääneensä muutamille mitättömille kohteliaisuuksille, joita vouti katsoi sopivaksi lausua hänelle.

Björner havaitsi salaisella mielihyvällä, että hänen tyttärensä näytti herroja miellyttävän ja niinpä asian laita olikin. Molemmat olivat mieltyneet tuohon nuoreen hilpeään tyttöön, joka heidän mielestään oli kuin kaunis ilmiö toisesta maailmasta. Keijukaisen tavoin liehui hän synkän, vakavan isänsä ympärillä kokien täyttää hänen pienimpiäkin toiveitansa. Björner ei näyttänyt kuitenkaan olevan liioin huvitettu hänen hyväilyistään, sillä hän pysyi aina ihan samallaisena. Toista oli molempien herrojen laita, jotka nyt tahdomme muutamalla sanalla esitellä.

Kruununvouti Klämming oli viidenkymmenen vuotias herrasmies, vartaloltaan vähäläntä mutta tanakka; hänellä oli lihavat loistavat kasvot ja pienet tirkistelevät silmät, joiden väriä ei ollut helppo määrätä, koska hän ei niitä milloinkaan pitänyt alallaan. Hän puhui yhtenään ja nauroi mielellään, mutta tavallisesti omille sukkeluuksilleen. Ylioppilas, eli oikeammin sanottu lääketieteen kandidaatti Rosén, oli pitkä, solakka nuorukainen, reipas ja hilpeä koko olennoltaan. Hänellä oli selkeä ja rehellinen katse ja suuret ruskeat silmät, joista loisti rohkeutta ja päättäväisyyttä. Rosén oli seurakunnan kirkkoherravainajan ainoa poika ja asui nykyään äitinsä luona naapuristossa. Hän oli vasta myöhempinä aikoina ja oikeastaan voudin kehoituksesta tehnyt tuttavuutta Björnerin kanssa ja ollut sitte aina kolmantena miehenä wirapöydän ääressä. Muuten hän ei ollut mikään "rahasihteerin" ihailija, sillä tätä hän piti ainoastaan sydämettömänä koronkiskojana. Häntä kuitenkin miellytti joskus wirapeli ja sen vuoksi hän salasi inhonsa sihteeriä vastaan.

Tänä ehtoopäivänä pelaamisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Sittenkuin oli juotu kahvia, otti Björner tyttärensä käsivarren, ja koko seura lähti ulos hänen viehättävään puutarhaansa, joka oli paraassa vihannuudessaan, sillä nyt oli Toukokuun loppupuoli.

Hulda nautti lapsellisella mielihyvällä kaikkea ihanuutta, mikä täällä ilmestyi hänen eteensä. Hän luultavasti ei ollut koskaan nähnyt mitään puutarhaa oikein läheltä. Jokainen kukka ja puu veti puoleensa hänen huomionsa ja herätti hänessä kummastusta. Hän tahtoi saada selvää pienimmästäkin seikasta. Björner selitteli kaikki tavalla, joka osoitti, että hänellä oli hyvät tiedot kasviopin alalla. Mutta kun hänen selityksensä kasvimaailmasta olivat vaan katkonaisia, niin rupesi Rosén laajemmin selittelemään ainetta. Hän puhui lämpimillä ja hehkuvilla sanoilla luonnon ihmeellisestä rikkaudesta, ja Hulda kuunteli ihastuksella hänen puhettaan. Hän ojensi Rosénille palkinnoksi pienen ruusunnuppusen, jonka tämä kiireesti kätki sydämmellensä. Björner huomasi sen ja rypisti hiukan tuuheita kulmakarvojaan, mutta vouti polki vihastuneena maata. Hänen mielestään oli tuo nuori kandidaatti tehnyt liian syvän vaikutuksen tyttöön ja hän rupesi sentähden itse suostuttelemaan tyttöä.

Molemmat herrat kokivat kilvan olla kohtelijaita Huldalle, joka näytti sydämmellisesti kiitolliselta ja iloiselta. Ilta kului hupaisesti ja hauskasti.

Myöhemmin illalla jättäessään hyvästi Rosénille, lausui Klämming:

-- Pahuuksen oiva tyttö, tuo neiti Björner... Panee vanhan pojan ajattelemaan avioliittoa, he, he, he!

-- Sen kyllä uskon, vastasi Rosén. -- Hulda on rakastettavin tyttö, minkä olen nähnyt. Tämän jälkeen ei tuo ympyriäinen torni ole enää mikään kalastajain piinala, vaan rakkauden koti, jossa minä tuon tuostakin aion käydä.

-- Niin minäkin, urahti Klämming.

Herrat pitivät sanansa. Balderinhaka tuli siitä hetkestä molempien kilpakosijain jokapäiväiseksi yhtymäpaikaksi. Björner oli kohtelijas isäntä ja Hulda rakastettava emäntä, jota oli mahdoton nähdä ja kuulla häneen ihastumatta. Vouti ja kandidaatti hehkuivat kumpikin lemmen tulesta. Ainoa, joka näytti kylmältä ja välinpitämättömältä, oli Björner. Hän piti kuitenkin tarkalla silmällä Huldaa, jota hän ei koskaan jättänyt yksin kandidaatin kanssa, mutta niin usein kuin mahdollista voudin kanssa, sillä tätä hän näytti salaisesti suosivan.

VIII.

Vielä oli yksi kuukausi kulunut.

Oli Juhannuksen aattoilta.

Pienessä lehtimajassa, meren rannalla, lateli Joonas esiin muutamia lasia ja viinipulloja, jotka hän otti kopasta, ja Björner ja Hulda istuivat ääneti katsellen hänen tointansa.

-- Se on hyvä, sanoi Björner Joonaalle. -- Nyt voit sinä mennä veräjälle vieraita vastaan, jotka heti saat tuoda tänne.

Joonas meni matkaansa. Björner siirtyi lähemmäksi Huldaa, joka istui pää vaipuneena alaspäin, ja tarttui hänen käteensä kuiskaamalla puhuen:

-- Päättävä hetki on kohta tullut. Ole nyt lapseni luja, ja näytä, että olet sellaisen miehen tytär, joka tietää mitä hän tahtoo ja joka ei koskaan peruuta päätöstään.

Hulda kohotti kaunista päätänsä ja katsoi isäänsä. Hänen kasvonsa olivat vaaleat kuin lumi, ja runsaat kyyneleet kimaltelivat hänen poskillaan, ja hänen rintansa kohoili kuin kuohuva meri. Hän puristi suonenvedon tapaisesti isänsä kättä ja nyyhkytti tuskin kuuluvalla äänellä:

-- Sääli minua, hyvä isä!... Minä en voi... minä en tahdo olla rakastavinani... se on kauheata... Anna minun ajatella asiata muutamia päiviä!... Ethän sinä isäkulta toki tahdo tehdä ainoata lastasi ikäpäiviksi onnettomaksi!

Björner silmäili tytärtänsä kummallisesti ja lausui:

-- Minä tahdon onneasi, rakas lapsi!... Sinä et käsitä sitä itse, ja sentähden on minun velvollisuuteni toimia... Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen minä taistellut, kärsinyt ja työskennellyt yhtä tarkoitusta varten, jonka minä vasta tämän yhdistyksen kautta olen saavuttava... Pitäisikö siis kaikki minun vaivannäköni menemän hukkaan yhden naisen valituksien tähden? Peräytyisinkö minä nyt kun jo seison toiveitteni rajalla? En, se ei saa, se ei voi tapahtua... Julma, kiittämätön lapsi!... Sinun täytyy totella, vaikka se olisikin uhraus, sillä sinun tuskasi eivät ole mitään verraten minun sielunvaivoihini ja kieltäymyksiini, joita pitkät vuodet olen kärsinyt.

Björner lausui viimeiset lauseensa äänellä, joka kuului niin kolkolta ja epätoivoiselta, että Hulda sitä peljästyi. Hän nousi äkkiä ylös ja lausui haaveksivaisella nöyryydellä:

-- Isä! minä koetan täyttää toivomuksesi... Herra olkoon apunani!

-- Kiitos, lapseni... Nyt huomaan minä, että '"sinä olet luu minun luustani!"; sillä Björneriläinen voi lujuudella kantaa kohtalonsa ja voittaa sen. Sinun kohtalosi on oleva suloinen. Minä tiedän ja ymmärrän sen paremmin kuin sinä. Pois siis kaikki turha valitus, kaikki huokaukset ja kyyneleet! Osoittau iloiseksi, vaikka rintaasi karvastelisikin.

-- Minä tahdon koettaa, kuiskasi Hulda uudestaan ja huojensi ahdistettua sydäntänsä syvällä huokauksella.

Samassa tuli kolme herraa lehtimajaan. Ne olivat kruununvouti, kandidaatti ja seurakunnan pappi. Kaikki olivat juhlapukuun puetut, koska he olivat oikein kutsutut vieraiksi; ensimäinen kutsumus, jonka Björner antoi sitten kuin hän oli tullut tälle seudulle. Klämming oli huolellisesti puettu täyteen virkapukuun, ja hänen pyöreät kasvonsa loistivat kuin täysikuu.

Isäntä lausui vieraillensa tervetuliaiset, mutta emäntä ei virkkanut mitään. Hän tosin koetti hymyillä, mutta se oli kyyneliin sekoittunutta hymyilyä, "surua ruusunpunassa". Rosén huomasi heti, että jotain tavatonta oli tekeillä. Hän koki saada sitä selville Huldan kasvoista, mutta havaitsi selvästi, että tyttö vältti häntä, ja tämä seikka enensi vieläkin hänen uteliaisuuttansa.

Sittenkuin herrat olivat keskustelleet hetkisen, ja Klämming kaiken aikaa näytti oikein riemastuneelta ja iloiselta, tarttui Björner lasiinsa ja lausui:

-- Hyvät herrat! Minulla on tärkeä syy, jonka vuoksi olen rohjennut kutsua teitä tänä iltana juomaan lasin tykönäni. Minulla on nyt iloinen uutinen ilmoitettava teille, että nimittäin ainoa tyttäreni on mennyt kihloihin ystäväni kruununvouti Klämmingin kanssa. Toivon, että te hyvät herrat tyhjennätte lasinne heidän onnekseen ja menestyksekseen!

Jos tulipommi olisi räjähtänyt Rosénin jalkain juuressa, ei hän olisi enemmän voinut hämmästyä kuin näistä sanoista. Lasi putosi hänen kädestään ja hän vaipui hämmästyksissään istumaan keinulaudalle. Samoin oli Huldan laita. Hän kaatui voimattomana isänsä syliin. Molemmat rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja kokivat näyttää iloisilta.

Klämming lähestyi kevein askelin morsianta, joka vavisten kuin haavan lehti liittyi hänen sivulleen.

Pappi piti komean onnentoivotuspuheen; mutta kandidaatti oli vaan vaiti ja ryyppeli.

Björner täytti lasit laitain tasalle ja kehoitti juomaan. Hän oli erinomaisen puhelijas ja kohtelijain isäntä mitä voi ajatella. Ei kukaan ollut kuitenkaan niin onnellinen kuin Klämming. Hän paimensi uskollisesti rakastettuansa koko illan, niin että Rosénin oli mahdoton kahden kesken koko ehtoona vaihtaa sanaakaan hänen kanssaan, vaikka hän sitä niin hartaasti halusi. Salaisella tyytyväisyyden tunteella näki hän kuitenkin, että Huldaa ylen määrin rasitti hänen ylkämiehensä kömpelöt kohtelijaisuudet. Tästä syystä hän lyijykynällä kirjoitti muutaman sanan paperille, jonka hän sopivassa tilaisuudessa sai pistetyksi hänen kouraansa. Sanat olivat seuraavat:

"Hyvä Hulda!

Sinä olet joutunut pahojen juonien uhriksi, mutta älä ole toivoton! Huomenna, isäsi ollessa tavallisuuden mukaan merellä, tulen minä luoksesi tänne. Sinä et koskaan ole tuleva Klämmingin puolisoksi."

Teeskennellen menevänsä johonkin emännän askareihin sai Hulda tilaisuuden lukea lapun. Hän tuli siitä hetkestä saakka ikäänkuin vähän iloisemmalle mielelle. Rosén sai kiitollisen silmäyksen. Jäähyväishetkellä jätti Hulda hänelle paperilapun takaisin ja oli siihen kirjoittanut:

"Minä odotan sinua!"

Ihastuneena suuteli Rosén noita muutamia sanoja ja lähti kotiinsa levolle, mutta ei hän sinä yönä nukkunut. Ja niin taisi olla Huldankin laita.

IX.

Aikaisin seuraavana päivänä oli Rosén liikkeessä ja lähti ulos kävelylle.

Aamu oli erinomaisen ihana ja kaunis. Linnut lauloivat ja kukat loistivat komeassa puvussaan, mutta Rosén ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän kulki kiivain askelin ja hehkuvin poskin edes takaisin rannalla odottaen sitä hetkeä, jolloin Björnerin piti lähteä vesille. Mutta tätä hetkeä ei tahtonut tullakaan. Pitkät tunnit kuluivat ilman että mitään alusta tuli näkyviin. Näyttipä tosiaankin kuin Björner tänään ensi kerran viiteentoista vuoteen olisi unhottanut aarteensa meren helmaan, ja se suuresti kummastutti kävelijäämme. Lopuksi teki hän rohkean päätöksen, mennä salaisesti käymään sisällä tiedustellakseen asian laitaa.

Balderinhakaa ympäröitsi joka taholta korkea kivimuuri ja sitä vartioittiin tarkoin niinkuin linnaa. Ainoastaan kaksi käytävää oli taloon, nimittäin toinen valtamaantien puolelta ja toinen vei ulos merelle. Molemmat olivat varustetut korkeilla porteilla, jotka aina olivat suljetut. Päästäkseen sisään täytyi soittaa kellonvetimestä. jolloin Joonas kauan odotettua tuli avaamaan, ja kyseli aina ensin tarkasti mitä vieraalla oli asiana.

Näihin säännöllisyyksiin ei Rosén tahtonut tänään mukaantua. Hän sentähden kiipesi korkeaan puuhun, josta hän hyppäsi muurille ja siitä puistoon. Täällä hiipi hän kauan ympäri mutkaisia polkuja myöten, mutta seisahtui viimein tiheään pensastoon, ihan lähelle tornia, niin että hän selvästi taisi nähdä mitä sen luona tapahtui.

Kauvan odotettuansa huomasi hän kolme henkilöä tulevan tuolle tasaiselle katolle, jossa he istuivat viheriäksi maalatulle nojapenkille. Ne olivat Björner, Klämming ja Hulda. Viimeksi mainittu istui molempain miesten keskellä, niinkuin alppiruusu kahden sammaltuneen puurungon välissä. Hän näytti kokonaan niin vaalealta ja vapisevalta, kuin ulpukan kukka aalloilla.

Rosén oli nähnyt kylläksi. Tänään ei ollut mitään toivoa tavata häntä. Kauan seisoi hän kuitenkin katselemassa tuota kaunista näkyä. Hulda ei ollut koskaan ennen näyttänyt hänestä niin enkelin kaltaiselta ja jumalaiselta kuin tänään. Vastenmielisesti jätti hän paikkansa ja palasi sitte samaa tietä kuin oli tullutkin, siinä vakaassa päätöksessä, että hän huomenna tekisi kokeen paremmalla menestyksellä.

Murheellisella sydämmellä saapui hän kotiin, jossa hän sai tietää rakkaalta äidiltään, että jo oli ensimäinen kerta kuulutettu äsken kihlattua paria. Tämä oli kiihoitusta hänelle. Kiihkeä nuorukainen vannoi itsekseen, että hän ehdottomasti tekisi tyhjäksi tuon aiotun avioliiton.

Ei ollut aikaa hukata. Täytyy takoa, kun rauta on kuuma, oli se peruslause, jonka hän sen täydessä merkityksessä tahtoi panna voimaan tässä asiassa.

Seuraavana päivänä teki hän uuden yrityksen ja vielä senkin jälkeisenä päivänä, mutta aina vaan yhtä huonolla menestyksellä. Björnerin vene oli sidottu kiinni rantaan; hän näytti heittäneen siksensä merimatkansa. Rosén hiipi ympäri puistossa ja oli joka päivä äänetön todistaja Klämmingin rakkaudenloruihin, voimatta niitä millään tavalla estää; sillä hän tuomasi, että isä vartioitsi Huldaa ikäänkuin kotkan silmällä. Hän oli siitä syystä aivan toivoton ja alkoi epäillä tärkeän yrityksensä onnistumista. Äkkiä aukeni kuitenkin toivon portti. Neljäntenä päivänä aamulla tekivät Björner ja Joonas taas tavallisen matkansa. Rosén kiiruhti pian portille, mutta kun tämä oli suljettu, täytyi hänen mennä tavallista tietänsä muurin yli. Ennen pitkää oli hän kuitenkin määrätyllä yhtymispaikalla, jossa Hulda jo odotti häntä.

Rosén oli saavuttanut toivotun hetken. Hän seisoi nyt tuon herttaisen tytön edessä; mutta äänetönnä ja sanatonna kuin marmorikuva. Niin oli Huldankin laita. Nuoret rakastivat toisiansa ensi rakkauden koko lämpimyydellä, ilman että sanaakaan, joka olisi voinut ilmaista heidän sisälliset tunteensa, oli vaihdettu heidän kesken. Se selvisi heille tällä hetkellä, sillä silmien kieli on ollut kaikkina aikoina paras rakkauden välittäjä. He katsoivat toisiinsa, ja heidän sydämmensä kuvastui heidän silmäyksissään.

Rosén lopetti viimeinkin äänettömyyden lausuen:

-- Rakas Hulda! Minä käytän tätä nimitystä, sillä aina ensi hetkestä, kuin minä sinut näin, on sydämmeni palanut rakkaudesta sinuun; mutta en koskaan ole sitä paremmin tietänyt kuin nyt. Minä sanon siis vielä kerran rakas Hulda, mutta en tahdo, että sinä pidät tätä minäkään rakkauden tunnustuksena minun puoleltani, sillä enhän minä uskalla toivoa, tunteillani olevan mitään perustetta. Minä toivon ainoastaan, että pidät minua ystävänä... ystävänä, joka tahtoo parasta onneasi. Luota siis minuun!... Minä yritän pelastaa sinut, sillä minä olen varma siitä, että sinä pidät liittoa Klämmingin kanssa onnettomuutena.

-- Suurena onnettomuutena! kuiskasi Hulda syvään huoaten.

-- Niin se todella onkin, toisti Rosén. -- Klämming on huonoluonteinen, sydämmetön ihminen, joka oikeudella ja vääryydellä on raastanut itselleen suuren rikkauden, ja rikkaus on ainoa, mikä hänelle tuottaa arvoa ihmisten kesken. Raha ja herkullinen ateriapöytä ovat ainoat jumalat, joita hän palvelee. Hän voisi myydä rakkautensa, jos sitä hänellä koskaan lienee ollutkaan, jompaankumpaan niistä.

-- Kauheata! huokasi Hulda uudelleen.

-- Sinä tiedät tämän, ja kuitenkin olet suostunut menemään liittoon hänen kanssansa; se oli pahasti tehty.

-- Kyllä tosin... Mutta kuule minua ensin, niin et minua niin ankarasti tuomitse. Minä olen vielä lapsi, jolla on vaan vähän kokemusta elämästäni. Äitini minä kadotin jo kehtolapsena enkä tiedä isää ennen nähneeni kuin tänne tultuani. Kolmen vuoden ikäisenä minä majoitettiin erään rouvan luo Tukholmassa, jossa minä olen elänyt koko ikäni ja saanut hyvän kasvatuksen isäni huolesta. Hänestä erotettuna tunsin minä itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi maailmassa. Minä halusin häntä tavata ja hän vastaanottikin minut avoimin sylin. Oli niin suloista nojata päätään isän rintaa vasten. Minä luulin onneni ainiaaksi vakaantuneen. Se oli hirveä erehdys! Hän vaati tätä yhdistystä, joka minua kauhistuttaa. Minä itkin ja rukoilin sääliä. Hän vihastui ja sanoi minua kiittämättömäksi lapseksi, joka myrkytti hänen elonpäivänsä. Hän selitti sitte, että ilman tätä yhdistystä olisi hänen elämänsä tarkoitus turha; hän tulisi surulla hautaan laskettavaksi. Minä taisin pelastaa hänet, ja lupasin siis koettaa... Vaikeaa se on, mutta minun täytyy, vaikka sitte menehtyisinkin.

-- Tunnetko sinä isääsi... minä tarkoitan, ovatko sinulle hänen elämänsä kohtaukset lähemmin tunnetut?

-- Eivät ollenkaan. Minä tiedän ainoastaan, että hän on ollut joku virkamies Tukholmassa... Hän näyttää minusta välistä niin kummalliselta, että minä melkein rupean pelkäämään.

-- Niin se onkin. Isäsi on todellakin kummallinen. Minä en tahdo panetella häntä, kaikkein vähemmin sinulle: mutta asianhaarat vaativat, että minun täytyy sanoa sinulle katkera totuus. Sinä olet puhdas ja viaton, siksi täytyy sinun tietää kaikki... Rohkenetko kuulla minua?

-- Kyllä, kuiskasi Hulda ja liittyi lähemmäksi tuota nuorta miestä.

Rosén tarttui hänen kätöseensä ja alkoi puhua, mutta pian hänet keskeytti ankara kolina rantaportilla. Molemmat peljästyivät. Heidän ensi ajatuksensa oli, että Björner oli palannut takaisin. Rosén yritti lähteä pakoon, mutta malttoi mielensä tarkemmin ajateltuansa, sillä Björnerillähän oli itsellä portin avain. Siellä täytyi siis olla joku vieras, ja hän jäi paikalleen. Mutta yhä kesti soittamista ja kolkutusta portilla niin että se tällä hetkellä oli Rosénista erittäin vastenmielistä. Hän meni viimein avaamaan. Kaksi suurta, mustanverevää miestä kysyi heti sihteeriä, jota he välttämättömästi tahtoivat puhutella. Kun he saivat tietää hänen poissaolonsa, jättivät he yhden nelikontynnyrin sihteerille annettavaksi. Toinen miehistä asetti sen varovasti portin pieleen ja sanoi:

-- Sihteerille terveisiä ja sanokaa että minä tulen taas ehtoolla; mutta varokaa hyvin tuota tynnyriä, se on täynnä ruutia.

Rosén sulki jälleen portin ja kiiruhti lehtimajaan. Hän tarttui taas Huldan käteen ja lausui:

-- Rakas Hulda! Sinun isäsi on täydellinen arvoitus. Viisitoista vuotta on kulunut siitä, kuin hän tuli tänne haaksirikkoisena, ja hänellä ei ollut muuta, kuin vaatteet päällä, mutta hän on kuitenkin nykyään upporikas mies. Hän on sillä välin ollut yksinkertainen työmies, toiminut ja puuhannut köyhäin kalastajain kanssa, joita hän voudin avulla on kiskonut luihin ja ytimiin saakka. Hän on sanalla sanoen ollut ilkeä koronkiskoja. Tuota komeaa rakennusta kutsutaan tavallisesti "Kalastajain piinalaksi", koska se on muurattu leskien ja köyhäin kalastajain hiellä ja vaivalla. Muuten ei ole yleensä mitään moitittavaa hänen jokapäiväisessä elämässään, jos jätämme lukuun ottamatta muutamat selkkaukset huonomaineisten ihmisten kanssa, niinkuin äskettäin näimme nuo kaksi miestä. He olivat minun vakuutukseni mukaan kaksi pursimiestä, jotka ovat varastaneet tavaran kruunun varoista Karlskronassa. Ruutia ei ken hyvänsä saa myydä, mutta sinun isäsi on harjoittanut ruutikauppaa monta vuotta.

-- Kauheata... enemmän kuin kauheata! huudahti Hulda ja vaipui voimattomana nojapenkille.

Rosén kiersi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri ja jatkoi:

-- Hulda parka! Minä en olisi sanonut sinulle tätä katkeraa totuutta, jos ei se olisi ollut välttämätöntä. Isäsi tahtoo päästä jonkun huonon tarkoituksen perille sinun yhdistyksesi kautta. Mitä se mahtanee olla, on vaikea käsittää, hän kun on niin käsittämätön kaikissa toimissaan. Varmaa on kuitenkin, ettei sinun koskaan tarvitse tulla Klämmingin puolisoksi.

-- Minun täytyy... Oi, miten onneton minä olen!

-- Jälkimmäisen minä myönnän, mutta en edellistä... Taivaan ja maan tähden, sinun ei tarvitse koskaan olla hänen, jos sinä luotat minuun... Teetkö sen rakkaani?

Hulda ei vastannut mitään, mutta hän siirtyi lähemmäksi nuorukaista silminnähtävällä myöntyväisyydellä. He olivat kauan ääneti. Rosén piti tuota kaunista, vapisevaa tyttöä sylissään, ja heidän huulensa sattuivat yhteen ensi kerran.

-- Sinä olet minun... minun ijäisesti! huudahti nuorukainen ihastuksella, mutta lisäsi matalammalla äänellä: -- Nyt tarvitaan toimintaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä. Minä olen tuumannut pelastaa sinut seuraavalla tavalla. Huomen ehtoolla kymmenen aikaan olen minä täällä, jolloin sinä heti seuraat minua, sillä pako on ainoa, joka auttaa sinut vaarasta. Minä hankin hevoset ja vaunut naapuristosta, joilla lähdemme Karlskronaan, jossa minä jätän sinut kunnioitettavaan perheesen tätini luo. Tulevaisuus on tarkemmin määräävä menetystapamme... Pahinta on, kuinka sinä voit tulla ulos määrätyllä ajalla; mutta minä tiedän, että Klämming tulee teille huomen illalla ja että ukot varmaan tekevät totia. Sillä aikaa sinä helposti voit pujahtaa tiehesi.

Hulda hämmästyi alussa ajatusta, että hänen tulisi paeta, mutta rakkaus voittaa kaikki, ja päätös oli tehty.

Se olikin hyvään aikaan, sillä portti aukeni ja Björner astui sisään. Hän huomasi heti ruutitynnyrin ja käski Joonaan kantamaan sen kellariin ja virkkoi:

-- Minulla on jo yksi ennestään, mutta täytyyhän minun ottaa tämäkin. Tämä olkoon myös viimeinen.

Rakastavaiset puristivat toisiaan lämpimästi kädestä ja erosivat.