Part 1

SIHTEERIN HOMMAT

Kirj.

PEHR THOMASSON

Suomennos

Helsingissä, Lång & Ståhlberg, kustantajat, J. C. Frenckellin ja pojan kirjapainossa, 1884.

I.

Eräällä viljavalla niemekkeellä Blekingin ihanassa saaristossa on peilikirkkaan lahden rannalla pieni hauskan näköinen kalastuspaikka, jolla on tuo romantillinen nimi Balderinlehto.

Kansantaru tietää kertoa, että täällä muinaisina aikoina oli ollut mahtava kauppakaupunki, joka loisti kukoistuksessaan aina viidennentoista vuosisadan alkuun, jolloin sen ryösti ja hävitti tuo tunnettu merisankari Severin Norrby, joka kauvan aikaa oli oleskellut lahdella ryövärilaivastoineen.

Olkoon tämän asian laita kuinka hyvänsä. Se kuitenkin on varma, että Balderinlehto meidän aikoinamme on ainoastaan kaunis kalastuspaikka, joka on saanut suurimman merkillisyytensä myöhempinä aikoina muutamien harvinaisten tapausten kautta, jotka tässä alempana tahdomme lukijamme suosiollisella luvalla kertoa.

II.

Myrskyisen lokakuun yön perästä 1821 huomasivat Balderinlehdon asukkaat aamulla kauhistavan näyn jollaisia usein sattuu pimeänä vuoden aikana kivisillä rannikoillamme. Eräs laiva oli nimittäin yöllä joutunut haaksirikkoon. Vaahtoavain aaltojen harjoilla oli ylt'ympäri laivan jäännöksiä ja muutamia merimiesten tavaroita sekä moniaita ihmisruumiita, joita yltyneet aallot viskelivät säälimättä sinne tänne, hyökäten vasten karia niin että vaahto pärskyi kohden pilviä.

Se oli kamala kuva, jossa näkyi ainoastaan kuoloa ja hävitystä; sillä aallot paiskelivat alituisesti rantaan uusia esineitä särkyneestä laivasta, joka jo oli niin perin pohjin musertunut, etteivät jäännökset enää näyttäneet vesilintuja suuremmilta.

Kansa katseli hävitystä sekanaisilla tunteilla. Moni ajatteli surullisesti huokaillen haaksirikkoisia, jotka yöllä laskivat ijäisyyden satamaan; mutta useimmat iloitsivat kuitenkin rikkaasta saaliista, jonka he toivoivat varmaan saavansa tämän onnettomuuden kautta. Kaikki siis oli vilkkaassa liikkeessä rannalla. Lapset ja vaimot juoksentelivat edestakaisin kirkuen, varustettuina kekseillä ja muilla aseilla, joilla he kokivat tavoitella kaikkea mitä suinkin taisivat kuljeksivista laivan kapineista. Miehet varustivat veneensä ja riensivät maalta uutterasti puuhaten samassa tarkoituksessa.

Myrsky asettui vähitellen, mutta vielä kohoili meri suurina hyökylaineina. Pienet kalastajaveneet hyppivät ylös alas, niin että ne pitkiä aikoja olivat vallan näkymättömissä. Pelastustyö oli niin muodoin hyvin vaarallista, mutta vähänpä se huoletti rivakoita merimiehiä, sillä saalis oli sangen runsas. Aaltojen kuohuvat harjat olivat melkein täynnä tervatynnyreitä, hamppua ja suuria talikappaleita, jotka olivat kallisarvoisia ranta-asukkaille. He korjasivat väsymättömällä innolla laulellen vaan iloisia lauluja. Toisen kuolema auttaa toista leipään, sanoo vanha sananlasku, joka on täysin tosi sellaisissa tilaisuuksissa. Kaikki olivat sentähden iloissaan, eivätkä tällä kertaa ajatelleet muuta kuin kiskoa itselleen veden päällä kuljeksivaa tavaraa, ja sitä he tekivätkin semmoisella ripeydellä, että siitä oli kunniaa heidän käsivarsilleen.

III.

Kanta-asukasten tuolla tapaa puuhatessa, seisoi yksinäinen mies läheisellä kallion kärjellä katsellen heidän askareitaan. Vesi tippui hänen vaatteistansa ja paljaasta päästänsä, niinkuin hän vast'ikään olisi noussut vedestä, ja arvatenkin lienee asian laita niin ollutkin. Hän oli kohtalaisen pitkä, voimakas vartaloltaan ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Leveä otsa, tuuheat kulmakarvat, leveät sieramet ja kaareva ylähuuli tekivät hänen jotenkin säännölliset kasvonsa kovan näköisiksi, joista muuten kuvautui lujatahtoinen sielu, kykenevä vaikka painisille kohtalon myrskyjen kanssa, joita hän tällä hetkellä näytti olevan valmis uhalla vaatimaan taisteluun kanssansa. Hän puristeli lujasti oikeaa nyrkkiänsä pauhaavalle merelle ja hääriviä ihmisiä kohden, puhuen itsekseen kumealla äänellä seuraavaan tapaan:

-- Kaikkivoipa Jumala, sallimus tahi kuinka sinua nimittäisin! Miksi heitit minut tänne tälle autiolle kalliolle?... Minun pitäisi kai tällä hetkellä kiittää sinua, että sain pitää henkeni. Mutta ei... minä en tahdo, minä en voi, sillä... sinä olet armahtamaton... Petollinen, oikullinen ja myrskyävä meri! Miksi et sulkenut minuakin vihastuneesen syliisi, kuin sinä säälittä ryöstit kaikki mitä minulla oli?... Ja sinä kurja ihmisjoukko, joka taistelet tuolla saadaksesi muutamia joutavia hylkysälyjä! Eikö sinulla ole korvia? Pitääkö minun menehtymän kylmästä ja nälästä kuin kehnon koiran?... Vuoret ja aallot kuulevat varmaan ääneni, mutta sinä olet kuuro... minä olen huutanut, ja vielä kerran tahdon huutaa, niin että keuhkoni ovat pakahtua.

Tuo mies raukka, jonka koko ruumis silminnähtävästi vapisi kylmästä, päästi muutamia tuskallisia hätähuutoja. Meren kohina hämmensi kuitenkin hänen äänensä, niin ett'ei kukaan kuullut häntä. Hän vaipui sentähden masentuneena kivelle, kätki kasvonsa käsiinsä ja jupisi sortuneella äänellä:

-- Kova kohtalo! Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, puuhannut ja työskennellyt kahtenakymmenenä pitkänä vuotena, on nyt meren pohjassa... minä tiedän kyllä missä se on; sillä tuolla -- tuolla ulkona sitä kirottua karia vastaan pirstaantui laiva ja siellä arkku on upoksissa. Rauta ei pysy veden päällä eikä vesi voi hopeaa hävittää. Se lepää siis hyvässä rauhassa ja minä sen kyllä sieltä urkin ylös ajan pitkään. Mutta... ei kukaan kuuntele minun huutojani, ja kohta minä en jaksa enää... Kirottu hetki, jolloin mieleeni juolahti uskoa itseni merelle, joka on yhtä uskoton kuin _hän_... Hän... tuo kopea, ylpeä, joka myrkytti koko elämäni; mutta jonka minä nyt muutamassa päivässä olisin täydellisesti lannistanut ja nöyristänyt... Kaikki on kuitenkin nyt ohitse... Julma, sydäntä särkevä ajatus... julmempi kuin kaikki helvetin tuskat.

Viimeisiä sanoja lausuessaan nousi mies pystyyn ja loi vielä vakoilevan silmäyksen ympärilleen. Äkkiä kirkastui hänen synkät kasvonpiirteensä ja ruumis sai luonnollisen jäntevyytensä. Kaksi soutajaa pienessä veneessä lähestyi vähitellen kallionkärkeä.

-- Vihdoinkin, sanoi mies iloisella äänellä lyöden kätensä yhteen; -- vihdoinkin tulee pelastuksen hetki ja toivon aurinko nousee jälleen pimitetylle elämäni taivaalle. Taivas, meri ja ihmiset! Minä tahdon vielä kerran kilvoitella kanssanne ja olen voittava, tahi... kukistun... Ei, en kukistukaan!... Niinkuin mies tahdon minä vielä masentaa kohtalon ja saattaa yritykseni onnelliseen loppuun... minä tiedän kyllä mihin aarteeni on kätketty ja enempää en tarvitse onneeni. Itse minä sen hankin esiin, vaikka työskentelisinkin vuosikausia. Lujalla tahdolla ja uskolla saapi vuoretkin siirtymään. Minulla on kumpaakin tässä asiassa, ja siis rohkeasti eteenpäin!

Miehen näin puhuessa, laski vene niemelle. Hän meni vakavin askelin sitä vastaan, mutta ei kyennyt itse nousemaan alukseen, sillä hän oli menehtynyt vilusta ja nälästä niin, että hampaat kalisivat ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat. Toisen merimiehistä täytyi kantaa hänet alukseen. He soutivat sitte kaikin voimin, sillä mies huononi huononemistaan. Kun he saapuivat toiseen rantaan, ei hän voinut puhua, vielä vähemmin käydä. Molemmat miehet kantoivat hänet käsissään erääsen kalastajamökkiin, jossa he hoitivat häntä niin huolellisesti kuin suinkin voivat.

IV.

Vieraan pelastajat olivat kaksi kalastajaa, Elg nimiset kumpikin, he näet olivat isä ja poika. Ukko oli kolmekymmentä vuotta palvellut pursimiehenä Karlskronan laivastossa, jolla ajalla hän oli ollut mukana Suursaaren ja Ruotsinsalmen tappeluissa ja muutamissa muissakin otteluissa, joissa oli melkoisen tulisesti taisteltu. Nyt oli hän vanha ja oli monta vuotta harjoittanut ainoastaan kalastusta poikansa Joonaan kanssa, joka oli kolmenkymmenen vuotias mies, sekä suuri ja vahva jäseniltään kuin jättiläinen. Ukko oli oikea merikarhu, ja poika tuli kaikissa isäänsä. Molemmat olivat kunniallisia, jumalisia ihmisiä, jotka elivät ainoastaan kalastuksesta. Kaikki muu oli heistä yhdentekevää. Ei ketään naishenkilöä ollut heidän majassaan. He laittoivat itse ruokansa ja hoitivat asumuksensa, joka olikin siisti ja kaikin puolin hyvässä kunnossa.

Heti kuin ne olivat saaneet muukalaisen huoneesen, riisui Joonas häneltä märät vaatteet ja peitti hänet lämpimään vuoteesen, vahvoille höyhenpatjoille. Ukko sytytti sillä välin tulta pesään ja pani valkealle pieneen kuparipannuun kiehumaan viinaa ja olutta. Tämän kaatoi hän sitte saviastiaan ja ojensi sen Joonaalle, joka kohotti vieraan päätä ja kaatoi siitä muutamia aika siemauksia hänen kurkkuunsa. Juoma vaikutti pian ja varmasti. Sairas alkoi vähitellen hikoilla, sitte hän vaipui syvään uneen, jota kesti muutaman kerran keskeytyen aina seuraavaan päivään, jolloin hän jätti vuoteen ihan terveenä.

Kalastajamme halusivat tietää kuka hän oli ja kuinka tuo haaksirikko oli tapahtunut. Mies oli siinä suhteessa aivan harvasanainen. Kaikki mitä he saivat selvitykseksi oli seuraava, jonka hän kertoili aivan lyhyesti:

Nimeni on Björner. Muutama vuosi sitten olin minä vähäpätöinen virkamies Tukholmassa, mutta nyt en minä ole mikään, jonka tähden minua nimitetäänkin vaan sihteeriksi. Kahdeksan päivää on siitä kulunut, kuin jätin pääkaupungin matkustaen Thor nimisellä prikillä, jota johti kapteeni Asplund matkalla Malmöhön ja lastina oli Venäjän hamppua, tervaa ja talia. Matka kävi onnellisesti aina viime yöhön saakka, jolloin äkkiä nousi oikein pakanallinen myrsky. Kapteeni teki velvollisuutensa; hän kääri purjeet, hakkasi mastot poikki ja laski ankkurit alas, mutta kaikki oli turhaa. Myrsky yltyi kahta kovempaan raivoon, ja kun alus ei enää totellut peräsintä, paiskasi myrsky meidät pian karille, jolloin kaikki meni upoksiin. Itse jouduin minä maalle jonkun laudan päällä. Kuinka laivamiehille, joita oli seitsemän miestä, lienee käynyt, sitä en minä tiedä, sillä myrsky ja pimeys esti minun näkemästä ja kuulemasta.

-- He ovat kaikki tuuliajolla, sillä niin monta ruumista on löydetty, vastasi ukko huoaten.

-- Se oli parasta heille! mutisi sihteeri Björner käheällä äänellä. Hän istuutui sitten valmiiksi katetun pöydän ääreen ja söi oikein tukevan aterian, silliä, perunoita ja karkeaa leipää.

Aterioittuansa ilmoitti hän syvimmässä salaisuudessa molemmille miehille, että hän haaksirikossa oli kadottanut pienen rautaisen arkun, jossa oli muutamia tärkeitä paperia. Hän sanoi tarkoilleen tietävänsä paikan, missä laiva musertui ja johon siis arkku ihan varmaan oli vajonnut. Hän pyysi sentähden heitä seuraamaan häntä merelle nostamaan arkkua ylös, ja lupasi heille sata riksiä heidän vaivoistaan.

-- Voimmehan ainakin koettaa, vastasi Elg; mutta en minä luule sen onnistuvan. Minä tunnen vanhastaan veden emännän; harvoin heittää hän saalin, jonka hän kerran on kynsiinsä saanut.

-- Me tahdomme ainakin tehdä parastamme. Hyvin uskallettu on puoleksi voitettu, vakuutti Joonas.

Vene laitettiin heti kuntoon ja varustettiin tarpeellisilla kapineilla. Kolmen miehen lähtivät he liikkeelle ja olivat pian karin luona, jossa Björner vakuutti onnettomuuden tapahtuneen. Meri oli tänään niin tyyni ja kirkas kuin peilin lasi. Björner katsoa tuijotti syvyyteen kotkansilmillään ja Joonas koetteli ja tutki pohjaa harjaantuneella kädellä. He työskentelivät uutterasti iltaan saakka, mutta eivät löytäneet mitään.

Niin etsivät he yhtä mittaa monta päivää menestyksettä. Björner ilmoitti kaikille vahinkonsa ja lupasi kaksinkertaisen löytöpalkan.

Ranta-asukkaat osoittivat suurinta ahkeruutta. Aikaisin aamusta myöhään iltaan oli kymmenittäin veneitä ja ihmisiä liikkeellä määräpaikalla. He käyttivät kaikkia aseita kuin oli mahdollista, ja onnistuivatkin saamaan meren pohjasta muutamia keittoastioita ja vähäisiä rautakappaleita, jäännöksiä tuosta onnettomasta laivasta; mutta mitä he oikeastaan etsivät, se ei ollut enää saatavissa. Kalastajat kyllästyivät pian palkattomaan työhön. Moni oli tietävinään, että juttu rautaisesta arkusta oli vaan pelkkää lorua. Toiset väittivät, että tuo jäykkä ja kummallinen vieras varmaankin oli vähän mielen viassa.

Björner oli harmissaan. Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja puri hammasta; mutta ei mitään uhkaavaa eikä toivotonta sanaa päässyt hänen huuliltaan. Hänen muotonsa oli sileä ja jäykkä kuin silitetty marmoripatsas. Hän vuokrasi itselleen asunnon noiden kahden kalastajan luokse, ilmoittaen, ettei hän tahtonut jättää tätä seutua ennenkuin hän oli löytänyt arkkunsa. Hän pukeutui tavalliseksi merimieheksi, ja työskenteli aivan kuin kalastajat itsekin. Joka aamu seurasi hän heitä merelle auttamaan heitä verkkojen korjuussa ja kalastamisessa. Joonas seurasi häntä sitten luodolle, jossa he joka päivä olivat muutamia tuntia nuotalla pyytämässä tuota kadotettua aarretta, joka ei koskaan tahtonut tulla ilmi.

Niin kului syksy ja koko pitkä talvi. Björner eli mitä paraimmassa sovussa ja suosiossa kalastajainsa kanssa, joita hän myös tarpeen tullessa autteli vähemmillä rahasummilla. Joonas oli vakuutettu siitä, että hänellä oli kyllin tätä tavaraa; sillä hän oli nähnyt muutamassa tilaisuudessa Björnerin käsittelevän suurta setelipakkaa. Tämä seikka lisäsi hänen kunnioitustaan ja uskollisuuttaan vierasta kohtaan. Sitä paitse koko Björnerin olennossa oli jotain miehevää ja salaperäistä, joka suuresti vaikutti Joonaasen. Hän olisi voinut mennä kuolemaan vieraan puolesta, jos jotain semmoista olisi tullut kysymykseen; sillä hän ei pitänyt tätä miestä tavallisena ihmisenä.

Ukko sitä vastoin ei ollut niin suuresti mieltynyt Björneriin. Hänen mielestään tämä oli kummallinen mies, seikkailija tahi ehkäpä vielä jotain pahempaakin, sillä hän taisi selvästi lukea hänen kasvoistaan, että hänellä oli joku suuri rikos omassatunnossaan. Hänellä oli siis alituinen epäluulo Björneriä vastaan; mutta kun tämä oli aina ääneti ja kohtelijas, niin he eivät koskaan riitautuneet keskenään. Ukko ei tahtonut koskaan olla yksinään Björnerin kanssa merellä, eikä hän olisi sallinut Joonaankaan niin tekevän. Sentähden esti hän heitä usein kun he aikoivat pistäytyä etsimään aarretta, ja se suututti suuresti Björneriä, jonka niinmuodoin piti mukaantuman asianhaarain jälkeen. Tapahtumat saivat kuitenkin pian aivan toisen suunnan. Kevätpuoleen rupesi ukko sairastelemaan. Hän kääri vähitellen elämänsä purjeet kokoon ja laski vanhan aluksensa ijäisyyden satamaan. Tämä oli salaisesti Björnerin mieleen, sillä sen kautta hänen tilansa kohta muuttui.

V.

Heti kuin ukko Elg oli haudattu, tulivat kaikki neljä veljestä Joonaan luo pyytämään perintöosaansa. Jälkeenjäänyt omaisuus oli tosin pieni, mutta suuriarvoinen Joonaalle, joka tuli varsin alakuloiseksi ja huolestuneeksi. Hän valitti hätäänsä Björnerille, mutta tämä ainoastaan pudisti päätänsä ja oli vaiti. Voutikin tuli vielä paikalle ja piti kalunkirjoituksen. Koko talon kalustona oli vene ja vähäiset kalastuskapineet sekä muutamia tuvassa käytettäviä välttämättömiä huonekaluja. Tuvan omistusoikeus oli arvoltaan paras kaikesta, sillä sitä ympäröitsi kolme tynnyrinalaa niin kutsuttua kruununmaata, joka kaikkina aikoina oli siihen kuulunut. Ei kukaan pitänyt kuitenkaan tätä maata minkään arvoisena koska se melkein kokonaan oli kivistä ja karuista, ja kasvoi ainoastaan orapihlajapensaita ja muutamia ijänikuisia tammia. Kaikki laitokset yhteensä arvosteltiin kalunkirjoituksessa neljäksisadaksi riksiksi. Björner tarjosi heti tämän summan, jonka perilliset kauvan mietittyään vihdoinkin ottivat. Björner maksoi paikalla puhtaassa rahassa, ja koko omaisuus oli hänen. Rupea sinä nyt palvelijakseni, niin saamme ilman mitään tyhmiä vastaväitteitä hoitaa asioitamme, sanoi hän Joonaalle. Tämä ihastui siitä sanomattomasti. Hän tarttui ihastuksella sihteerin käteen ja tahtoi suudella sitä, mutta sitä ei sihteeri sallinut.

-- Ei mitään lapsellisuuksia... Minä tahdon ainoastaan uskollisuutta ja kuulijaisuutta! sanoi Björner lausuen viimeiset sanat kovalla äänen painolla.

-- Sen saatte kuoleman hetkeeni saakka, armollinen sihteeri! vakuutti Joonas luoden rehellisen katseensa korkeuteen, ikäänkuin hän olisi kutsunut taivaan sanojensa todistajaksi.

-- Se on hyvä! sanoi Björner lyhyesti ja taputti Joonasta kahdella sormellaan olkapäälle, ja tämä oli ensimäinen ystävyyden osoitus, jonka hän oli saanut tuolta totiselta mieheltä; sillä Björner ei koskaan ollut kiittänyt häntä eikä hänen isäänsäkään heidän avustansa haaksirikon jälkeisinä päivinä.

Björner ryhtyi nyt Joonaan avulla niin uutteraan työhön, että sitä täytyi ihmetellä. Hän oli lakkaamatta liikkeessä koko päivän ja välistä yölläkin. Työtunnit ja tehtävät olivat seuraavat.

Päivän koittaessa purjehti hän joka aamu Joonaan kanssa tuolle tunnetulle luodolle, jossa he viipyivät kolme tuntia etsimässä kadonnutta raha-arkkua kaikin tavoin kuin suinkin taisi ajatella ja kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän palasi sitte kotiin ja käyskenteli kalastustilalla. Jos sillit olivat hyvässä hinnassa, niin hän osti niitä sen verran kuin suinkin taisi saada. Hän suolasi ne sitte omin käsin nelikkoihin, jotka säilytettiin suuressa perunakellarissa, jonka hän vuokrasi eräältä talonpojalta naapuristossa. Sitte palasi hän mökkiin ja söi Joonaan kanssa yksinkertaisen aterian, tavallisesti karkeaa ruisleipää, kalaa ja perunoita sekä voimakasta mallasjuomaa. Loppuosan päivästä olivat he tiluksilla kaivamassa, kuokkimassa ja kiviä särkemässä. Molemmat miehet työskentelivät niin että hiki valui pitkin otsaa ja poskia. Molemmat olivat vahvoja ja lujia miehiä. Ajan pitkään saivat he suuria toimeen, niin että tarkka katselija voi vieläkin havaita jälkiä heidän töistään.

Björnerin kalastusmaja oli suuren tammen juurella itse meren rannalla. Sen ympärillä oleva maapalsta oli kolmikulmainen ja ulkonäöltään varsin miellyttävä. Muutamia pienempiä, ikivanhoja hautakumpuja kohosi siellä täällä kentällä, joka muutoin oli tasainen ja kasvoi tiheitä orapihlajia ja muutamia sammaltuneita tammia. Tilusten keskipaikoilla kohosi vähäinen kallio, jonka huipulta oli viehättävä näköala yli meren ja ympärillä olevan seudun. Tällä kalliolla, joka oikeastaan oli suuri kunnas, alkoi Björner työnsä. Hän tasoitti maan ja laski perustuksen rakennukseen. Enempää hän ei ennättänyt ensimäisenä vuotena, koska hän samaan aikaan rakenteli tukevaa kivimuuria maapalstansa ympäri, jota hän myös koetti viljellä ja raivata. Seuraavana suvena valmistui rakennuksen ensimäinen kerros. Hän teki myös muutamia puutarhan aloitustöitä ja laittoi istutuksia, jotka todistivat erinomaista kauneuden aistia. Kaikki kävi ripeästi kummaltakin mieheltä, ja he työskentelivät verrattomalla innolla. Joonas oli väsymätön ja niin oli Björnerkin. He kaivoivat, särkivät kiviä ja muurasivat. Joka päivä kävivät he myös merellä tekemässä tutkimuksiansa.

Mutta Björner harjoitti sillä välin vielä toistakin elinkeinoa, joka teki hänet yleisesti tunnetuksi koko seudulla. Hänellä oli nimittäin rahaa, jota hän lainasi tarvitseville, mutta kovilla ehdoilla. Sanottiinpa ihan varmaan, että hän otti kumminkin viisikolmatta prosenttia korkoja ja välistä vähän enemmänkin. Sillä tavalla hän auttoi köyhiä kalastajia hädän hetkenä. Alussa hän vaan lainaili jotenkin vähiä summia; mutta sittemmin hänen rahaliikkeensä kasvoi melkoisen suureksi. Hän lainasi ahkeraan rahoja ja piti aina varalta, että hän sai omansa takaisin; sillä helläsydäminen hän ei ollut. Kruununvouti oli ainoa henkilö naapuristossa, jonka luona hän joskus kävi ja joka vuorostaan kävi häntä tervehtimässä, sillä heillä oli alituisesti keskenäisiä raha-asioita.

Björner siis oli tunnettu tästä syystä sangen ankaraksi koronkiskojaksi. Kaikki vihasivat häntä itsekseen sydämensä pohjasta, vaikka he hädän hetkenä olivat hyvillään siitä, että tällainenkin auttaja oli saatavilla. Ei kellään ollut oikeaa syytä moittia häntä. Hän käytti rahaansa kauppatavarana, jota he saivat vaihettaa velkakirjaan, jos tahtoivat, tai olla vaihettamatta. Hän ei pakoittanut koskaan ketään eikä hän koskaan rikkonut lupaustansa, olipa se annettu kelle hyvänsä. Käytökseltään hän oli kohtelijas, mutta vakava ja harvasanainen. Ei koskaan nähty hymyilyä hänen ohuilla huulillaan, hän ei koskaan puhutellut ketään ilman syyttä eikä hän koskaan vastannut sanaakaan, jos joku tiedusteli hänen raha-asioitaan taikka hänen entisiä elämänvaiheitansa. Hän oli sanalla sanoen salaperäinen arvoitus, joka antoi aihetta moneen ihmeelliseen kertomukseen kansan keskuudessa.

Muutamat väittivät, että "raha-sihteeri", joksi Björneriä yleensä sanottiin, varmaankin oli rosvopäällikkö, joka arvatenkin oli murhannut miehistön tuossa haaksirikkoon joutuneessa laivassa ja sitte anastanut laivan kassan sekä laskenut aluksen karille. Toiset luulivat tietävänsä, että hän oli väärän rahan tekijä ja osasi tehdä rahaa kuinka paljon hyvänsä. Olipa niitäkin, jotka vannoivat hänen olevan noidan ja liitossa paholaisen ja veden emon kanssa, sillä he olivat itse nähneet, että hän joka aamu kävi onkimassa rahaa meren pohjasta. Varmaankin oli asian laita jotenkin siihen suuntaan, sillä ei kukaan voinut käsittää, mistä hän muuten olisi saanut rikkautensa, koska hän alussa selitti kadottaneensa kaikki mitä hänellä oli. Moni arveli, että hän oli löytänyt rautalippaansa, täynnä hopeaa ja kultaa; mutta Joonas vannoi, ettei niin ollut asian laita. Ei kukaan ollut ihan varma väitöksissään, mutta kaikki olivat yksimieliset siinä, että vieras oli kummallinen ihminen, josta ei ollut helppo saada selkoa.

Joonaan kautta tulivat nämät uutiset Björnerin tietoon, mutta hän ei vastannut niihin mitään. Rypistihän vaan tuuheita kulmakarvojaan ja teki edelleen tavallisia toimiansa ja eleli aikojaan yhtä yksinkertaisesti kuin ennenkin. Joonas oli hänelle uskollinen ja kuulijainen kuin koira. Työ edistyi nopeasti ja siihen näkyi Björnerkin tyytyvän. Muutamissa tilaisuuksissa, kun Joonas johti puheen kadonneesen arkkuseen, jota ei tahdottu ikipäivinä löytää, saattoi tapahtua, että sihteeri polki jalkaa ja kiroili. Uskollinen palvelija ei kuitenkaan muistuttanut tätä seikkaa kuin harvoin, ja kaikki meni siis hiljaista menoaan.

Tulipa viimein kuitenkin päivä, jolloin hiljaisuus ja yksitoikkoinen elämä vaihettui suuren muutoksen kautta Björnerin elämässä ja käytöksessä; ja tämä muutos hämmästytti suuresti sekä Joonasta että kaikkia hänen tuttaviansa niinkuin seuraavassa saamme nähdä.

VI.

Viisitoista vuotta on kulunut haaksirikon tapahduttua.

Mitä Björner on tehnyt tällä ajalla paikan kaunistukseksi on todellakin hämmästyttävää, varsinkin kun huomaamme, että hänellä ei ole ollut muuta apua kuin Joonas. Kivinen maa oli muutettu suloiseksi puutarhaksi, jossa oli kiertäviä teitä, tuoksuvia kukkapenkkiä, tuuheita lehtimajoja ja varjoisia kujia, ylen ympäri. Mainitulla vuorentöyryllä kohosi omituinen rakennus. Se oli ympyriäinen torni, rakennettu tiilistä, kaksikerroksinen pienillä, nelikulmaisilla ikkunoilla ja katto oli tasainen, niin että sen päällä mukavasti voi kävellä ihailemassa viehättävää näköalaa. Rakennustapa tosin tuntui vähän raskaalta ja kömpelöltä, mutta torni kokonaisuudessansa näytti kohtalaisen komealta, sillä se oli kalkilla sivuttu ja korkealle paikalle rakennettu. Ikäänkuin mahdottoman suuri lumipatsas kohosi se yli puitten latvain ja näkyi laajalle ylen ympäri.

Björner nimitti aluettansa Balderinhaaksi ja rakennustaan Neitsyttorniksi; mutta talonpojat sille antoivat sattuvan nimen Kalastajainpiinala. Tämä nimi oli näet merkitsevinään, että talonomistaja oli sortamalla kiskonut lähistön köyhältä kansalta koko komeaan asumukseensa tarvittavat varat.

Björner ei pitänyt lukua ihmisten loruista, vaan sisusti torninsa komeasti. Hän panetti seinäpaperit huoneisiin ja hankki Karlskronasta komeita huonekaluja ja muita talontarpeita. Varsinkin piti hän tarkkaa huolta kolmannen kerroksen sisustamisesta, josta hän valmisti oikean neitoiskamarin.