Part 3
Oot rauhan ystävä ja vihaat sotaa, mut sotamarssit hupisoittos on: niin kaunista, kun vasten kuolon otaa noin rientää uhrilaumat nuorison!
Oot rauhan ystävä ja ihmiskunta yks, yhdenvertainen sun unelmas, mut politiikka muuta on kuin unta, siis huudat: »Eläköhön kuningas!
Ja rauhan vuoksi kansat ankarasti aseissa olkoot hampaisihin asti!»
KAUNOSIELU.
Kun valoa ja tulta he kurjat pyytää sulta ja auliin avun kättä, on myötätuntos syvää: sa huokaat »oi» ja »ah» ja sanas kilvan kiittää tuot' työtä anihyvää, mi yhdistää ja liittää, vie kaunan sorretulta, mut joka juuri suita jää varsin — tekemättä! Tää kaunis runo, kah, sun mielestäs jo riittää lapsille syvyyden merkiksi hyvyyden ja kansalaisen kunnon: lunnaiksi omantunnon!
KANSAN PELASTAJA.
On taistos jalo, kansan onni maalis. Siks spekuleeraat myöhään, varahin, kosk' asehist' on raha parahin, on aatteen ruoska, syönten digitaalis.
Ken kultakylvöään ei hellin vaalisi Ainetta ilman kuihtuu henkikin: sa nostaa halaat hengen temppelin, kun käsissäs on varma voitonsaalis!
Valuutat aivoissasi askartaa, sa hyörit, häärit, voimias et säästä, kun hädässä on kallis isänmaa!
Tok' eihän ole sulla sydän jäästä! Pää paikallaan vain: ensiks pelastaa sa itses tahdot; alat _siitä_ päästä!
LAINLUKIJA.
Ken sitä kertoikaan, että tuomios tuiki on väärät: muut alakyntehen lyöt, hyötyjäks itse sa jäät!
Soimata ei sopis näin lukuvirheestä viattomasta; lainluvun vaivaakaan kestä ei kaikkien päät:
Oikeus huulillas niin päivässä monta on kertaa, että jo oikeuslain — oikeuksina näät!
PUOLUEPUKARIT.
On riidan aihe tärkki, pyyteettömät ja pätevät syyt tyytymättömyyteen: He, nähkääs, riitelevät siitä, kuinka parhaiten päästään yksimielisyyteen!
VIRKA-URA.
Sa tiedät, miksi rupeet: sankariksi. Vain hetken työ ja ikiloisto siitä! Jää palat huonot huonoin purtaviksi ja urat tuhmat sua tuhmemmille. Oot realisti, naurat haavehille: »Ken homman niinkin lapsellisen keksi kuin muka hyväks tulla ihmiseksi, kun koko elämä ei siihen riitä! Vain tomppelit sen otti ohjelmaan: loputon työ, ei palkkaa konsanaan!»
RIKAS JA KÖYHÄ.
— Oot köyhä nyt ja vilu viiltää rintaas ja puute kalvaa päiviäs ja öitäs. Mut syytä itseäs ja hulluntöitäs: miks pitänyt et korkeemmalla hintaas, kun möit sa kalleit' isänperinnöitäs!
On kurjuutesi varsin oma vikas!
— Erehdyt vallan, en oo kauppamiesi, en aarteitani laisin myynyt kultaan ja minkä annoin, yksin taivas tiesi... Ei saita sydän se, mi vaalii tultaan, sen aina riittää lämmönlahjoiks liesi.
Kenties en köyhä ookaan, ehk' oon rikas!
KATUMUS JA KAIPAUS.
— Jos toiste ma eläisin elämäni sadun, moni poissa ois tuhmuus, jota nyt kadun: mull' lempi ois viel' ikimennehen, jota kaipaelen.
— Myös hurja ma hiihtäisin hauskemman ladun: joka tuhmuutta, jota en tehnyt, ma kadun, joka tyttöä, jota ma suudellut en, ma kaipaelen.
NYKYAIKAISEN EROKSEN TANSSILAULU.
En tunne intohimoa, mut himon tunnen hyvinkin; jos mua seuraat otteluun, on helppo haava syvinkin!
En tunne haavehoureita, mut ilot tunnen iltojen; jos mua seuraat tanssihin, ei murru palkit siltojen!
En tunne tunteen arvoa, mut rahan sitä paremmin; jos mua seuraat, omas on _hän_ myöhemmin tai varemmin!
Ei lempi enää syleile nyt elon, kuolon syvyyttä: se hypistelee, maistelee maan antimien hyvyyttä.
Ei lempi enää karkele Kyprossa hapset hajalla: se on juristi ja pankkimies ja pappi — nykyajalla!
En enää vaadi uhreja kuin muinen jumal-innoitus; oon veretön ja vaaraton: vain numero, vain hinnoitus!
USKON RAJAT.
Sa uskot ihmisneron kaikkivaltaan: se murskata voi kaikki esteet altaan, tuimemmin lyödä kuin voi taivaan tuiskut, valjastaa väkipyörät, kuularuiskut ja tykit, tankit halujensa eteen, lähettää partionsa ilmaan, veteen, maan sydämeen ja merten pohjasoihin, vaikk' kiitää planeetoista planeettoihin, yhdellä painimella tulen syttää, maapallon poroksi mi räjähdyttää...
Tään kaiken uskot. Uskonet siis senki, ett' ylvääks niin vois tulla neron henki, ett' ainiaaksi luopuisi hän tästä, mainetta surma-elkein etsimästä ja kekseis sen, mit' tekniikka ei keksi: mik' ihmisen sais pedost' ihmiseksi, pois pyyhkis historiasta hirmut sotain... — näin tehden ihmisarvollista jotain, jot' turhaan vartos vuosisataa monta...
Sa päätäs puistat, vastaat: »Mahdotonta!»
HYVE JA PAHE.
— Kun noin syyssä tuntos painii, paheelliseks maa sun mainii. Oo kuin minä, malli hyveen; kun nään puun, ma tyydyn tyveen: onni mull' on alituinen, sulla tuska suurisuinen. Ma en riistä enkä raasta, enkä tarraa joka seikkaan, siksi tähkät pitkät leikkaan menestyksen kuhilaasta.
— Hyvees mainio on maasta, puhtautes mulle saasta, valhe musta _credo't_ suusi, ontto tynkä onnenpuusi! Paheeni on siinä, veikko, ett' oon väliin niin ma heikko, etten sua riistä, raasta, etten aina näin ma haasta; siit' on tuska, olo kiero, etten sua kyllin viero!
SALASISSI.
Et sa ryntää rummuin, rymyin. Hiivit salaa, saavut hymyin.
Tähtäät selkään kiven takaa, isket teuraan, kun se makaa.
Arkaile en avosotaa: kammoon kavaltajan kotaa.
Kavahda en hyökkäystä: inhoon ilometsästystä.
Pelkään sua, salasissi: hymyilevä kompromissi!
EPILOGI.
HUNNUTETTU TOTUUS.
Sa hunnutettu, sua tunne emme, mut vuokses palamme ja raukenemme. On ääretön sun allas ihmiskunta vain hauta, jolle heität kukkaa, lunta, vain jättihekatombi, uhrilaulu, sun kunniakses, mykkä alttartaulu!
Sun vuokses rakennamme tyhjää varten, syöksymme syyhyn lailla raivotarten, ja särkymähän meill' on riento kiirein: laskemme riemuvirsin, voittoviirein, karille elämämme kalliin laivan... Sun vuokses käymme valjahissa vaivan!
Sa tult' oot tuhon, hävittävää turmaa, mut autuaampaa hengellä ei hurmaa! Se kidutuksen kuilustakin huokaa: Jumalat, aina, ain' näin olla suokaa! Näin rantaan suuren tuntemattomuuden myös lyökööt valta-aallot vastaisuuden!
Ja ajast' aikaan ihmismeren tyrsky! Ei rauhaa koskaan, aina ikimyrsky, ikuinen lento sielun säderatsaan ohitse onnen, uskon taivaspatsaan, ylemmä alppiteitä alkulunten, ylemmä pilvenpiirtäjiä unten!
Ei koskaan aukee salaisuudenhuntus. Mut vapahtava läheisyydentuntus, mi joskus läikähtää kuin hymy huurin, kun taisto vaikein on ja uhri suurin, se palkinto on kaunein kaipuullemme... Sun vuokses palamme ja raukenemme.