Part 2

Mitä tiedät sa, sinisen lammen liplatuslaineella vanhalla valeltu, keinotekoisella purkkilannalla lihoteltu, seinäntakaisen taivaanraon kiiltokuvakullalla paistateltu loispatti, sa halkeavaa saviruukkua imevä elämänlanka, jolla ei ole elämää, mitä tiedät sa väkevän pohjamudan ikuisesta voimasta, merten syvyyden viisaudesta, ilmakerroista mitattomista, mitä tiedät sa siitä ravinnosta, josta ihminen elää!

Mitä tiedät sa, sokeritautinen ansarivesa, jok' et ikänäsi muut' ole nähnyt kuin mun tekopyhä-maireen sokertauti-naamani, mi vaivoin peittää mun vanhaa hapansilli-sieluani, sa ruumismyrtti liika varhainen vahdiksi työkammioni, min hautakammiokseni halaat koristaa, mitä tiedät sa elementtien riehuvasta taistosta, ahavatuulesta helteen ja pakkasen, siitä elämän huutavasta myrskystä, jok' on hengenpuhallusta sielujen terveiden!

Et ole mun sydämeni symbooli.

Ma vihaan sua, kesytettyjen verten kuivunut vertauskuva, tavan tappavan talismaani, hyvesensuurin hyväksymä, mi nimesi lieneekin, sa tuutilulla-laulujen lipevä liirum-laarum, tuntojen turra, napinläpiruusu riimikeikarien, sovinnaisuuden sorvailtu »juste-milieu», sa henkeä kalvettava kalvetuskukka, joka et koskaan kasva pilviä piteleväksi jättirungoksi, et milloinkaan hedelmöity leipäpuuksi ihmisten lapsille!

Et ole mun sieluni tytär.

Ah, nouse jo vihani kuin valtameri pakkopadoin pidätelty! Kasva tuhatkertaiseksi tuskani kuin hukkaan menneen elämän kuolinparahdus! Leimahda luontoni hurja nimessä kaikkien esitaattojen tapparain! Tee puhdasta puhtauden henki, elävä henki, jonka myrskystä sikisin! Ma tahdon laulaa nyt lahjomattoman laulun.

Hei, säpäleiks ruutu! Pois rihkama linnunlaulatus-laudaltain! Ja sa raukkamaisuuden ruukku korea, armas akkuna-amuletti, annas kun paiskaan sun riemulla, raivolla alas niiden päähän, joiden päästä sa synnyit! Ilmaa ma halaan, ilmaa, tuhoista kaikkeutta taas syleillä halaan!

TUNTURI-YKSINÄISYYS.

Ensimäisenä yönä se oli kuin vilvas kaste, kuin juoma janoiselle, kuin hiljaa tarinoivan vuoripuron tuudittava solina, kuin lepo jälkeen pitkän taistelun...

Toisena yönä se oli rakkaan kivun kipunoimista, salaisten vuoritimanttien säihkyvää säteilyä, ihanuuden intohimoa, tulta ja tuskaa ja nautintoa...

Kolmantena yönä ei solissut lohdun lähde, ei säihkynyt kauneuden soihtu, vain raskas, harmaa paasi painoi kohdalla sydämen, pimeyden maailmanmahti...

Kolmantena yönä se oli liikkumaton vankila, itseyden kivisilmäin vartioima, josta sielu, ikuinen kapinoitsija, vapaaksi kapinoi päästäkseen ihmisiä vapahtamaan...

KURITTAJAT.

Me vaivan varjokansa, me kurittajas oomme, me köytyt oomme sinuun, sa meidän kohtaloomme.

Et tiaraa saa kantaa, et kypärää, et peistä; sun täytyy nöyräks tulla niinkuin nöyrin meistä.

Yön kätköön haavas peitä, et vältä leikkuuveistä: sun täytyy kurjaks tulla niinkuin kurjin meistä.

Sun kuljetamme surun, suurmestarimme teitä: sun täytyy hyväks tulla, paremmaksi meitä!

ÄIDIN KASVOT.

ÄIDIN KASVOT.

Emo maa, taas vehreän vaippasi auki sa luot, syliis suljet mun, parmaillas itkeä suot ilokyyneliin pois pahat päivät. Kaikk', kaikki jo unhoon jäivät, kun löysin ma sun!

Ketokumina viuhkoo ja puntarpää, timotei mua huiskeillaan. Rikkaampaa riemua ei ole osalla ihmisten lasten kuin vaipua maammoaan vasten käsivarsille maan!

Taas lempeät äidinkasvonsa tunne ja nää! On murtumaton side, meitä mi yhdistää! Tää lempi laill' on kukan pienon sadevihman ruokkima vienon ja auringon.

Salasuukosta laineilla syntyi se illan kuun ja mainingin, kujerruksesta linnun ja puun, sylin-annista päivän kullan ja mustan, hohkavan mullan tovin helteisin.

Se syntyi sun syömmees jo kuusiöisenä, kun lumon laulavin vöin kiers ihanuus Pohjolan sun, veshelmisen virran juoksu, spirean ja lehdokin tuoksu valonpaaltavin öin.

Siit' asti se poltossa suonien soutaa niin kuin kaipaus sydänmaan syvän sammaliin, sen vilvaalle pielukselle, kun raskas on elämän helle ja uupumus.

Moni maailmanmatkalla haihtuvi haave muu kera vuosien, tää ain' eteen kangastuu, tää usko sun parannus-yrttiis, levon balsamiis, suomyrttiis, maa ihmeiden!

Kuin sairas laps, min otsan ouruavan emo tyyntänyt on, ma kiitosta soperran ja siunaan sun mättääs ja kantos... Tarun jätti taas sai sylin-antos ja on voittamaton!

ULAPALLA.

Juon pärskettä aallon ja suurt' avaruutta ja ilmaa, mi pauhaa kuin tyhjyys sois, juon auringon tulta, meren suolaisuutta... Ja sielu kuin aalto soljuvi pois...

Jäi maininki menneen somerrannalle sinne... Mi liekään ollut se surujen maa! Tuul', aavojen lintu, vie pois, vaikka minne! Sen surujen maan halaan unhoittaa...

Kaars katve sen pitkä ja kaislojen vemmel, veen vilja niin tyhjä kuin eloni työ... Tää kauniimp' on korska ves'orhien temmel, mi tahtonsa uhmaten taivaalle lyö!

Kuin laulava laine niin olla ma halaan, maast' irti kuin tuuli, mi purttani vie! Kyll', ystävät, viipyy ma ennenkuin palaan: on eessäni sininen, rannaton tie!

On keinuva silta, on simpukkalinnat, on koralliruusujen talveton maa, nereiidien kylmät merenvaha-rinnat, latu turhuuden tuskaton vaeltaa...

On kulku niin kuulas kuin tähtien välke, vana valkea taivahan joutsenten, on soittelo sorja kuin henkien helke tai atlantiidien kantelojen...

On vaahtinen tanhu veenneitojen mailla, utukarkelot kaikkensa unhoittaneen... Vain kauneushurmio sielua vailla, vain myrsky hohdossa taivaan ja veen!

KODITTOMAN KAIPAUS.

Mik' on se, jok' itkee syvällä rinnassa täällä, kun yö on mykkä, kuu kylmä käy kattojen päällä ja myrjadit tähdet syttyvät kiittämään Luojaa ja sydämet sydänten luota etsivät suojaa?

Mik' on se, jok' kuiskii »koivusta, tähdestä» noista kuin lapsi, jok' eksyi taattonsa korkeesta koista? Kysy itseltäs, mik' on sielusi herkin ja parhain! Se on ainainen laps läpi vuosien, elämän harhain.

Se on kultainen kieli, ei vastus panssarirauan: se katkeaa poikki, yö yllä jos liian on kauan; säen arka ja hento, ei lippu, ei linnan muuri: se sammuu pois, yli voiman jos myrsky on suuri.

Yhä tahtoo se äitiä armasta tarttua käteen ja saada rakkaasta silmästä rakkahan säteen; yhä pyytää se palata sinne, mistä se lähti, miss' on kodin korkean yllä »koivu ja tähti».

Ne himmeni pois... käy myrsky, puut uljahat kaatuu... Moni kultainen haave matkalla martahaks maatuu, moni saalihiks elämän yön jää sydämen kukka... Laps rinnassain, kuin kauan saat itkeä, rukka!

ELÄNKÖ VIELÄ?

Sano mulle, laine, laulava maailman alusta asti, elänkö vielä, vaiko jo kuohus kuollutta kasti?

Virkkaa vellova: Elo kuin hyrsky, kuolo kuin vuori. Voitko sa rientää kuin ilokuplanen kuohuilla nuori?

Sano mulle, heinä, heiluva tielläni kesästä kesään, elänkö vielä, vieläkö kortta voin kantaa ma pesään?

Huiskii heiluva: Kukimme tuoksuja tuulien syliin. Voitko sa riemua, tunnetta tuhlata kivisiin kyliin?

Sano mulle, armas, jok' olit rakas mulle lapsesta saakka, elänkö vielä, vaiko jo mursi mun lempemme taakka?

Vastaa varjosi: Kaari olin taivaalla, lien nyt viri veessä. Voitko mun vielä elävänä nähdä sun silmies eessä?

Sano mulle, elämä, jok' olit aina mun mestarini suuri, elänkö vielä, vaiko jo katkesi syvin sydänjuuri?

Pauhaavat kuorot: Maa ikinuortuvaa elonpuuta kantaa. Uusi on aika! Voitko sille uuden sa sävelen antaa?

PAENNUT RUNOTAR.

Sa saavuit muinen helisevin valjain äärelle kuohuvaisten tulomaljain ja viihdyit yössä, missä huilut soitti, ja haihduit harmauteen, kun aamu koitti.

Sun kanssas, lemmitty, riens vuodet kuni vain yksi yö, yöt niinkuin kuuma uni... Mut kerran herätessäin orgioissa näin sijas tyhjäksi — sa olit poissa —

Niin katosit sa kauas elämästä... Ma luovuin riemusta ja hälinästä, en enää laulanut, en karkeloinut: iloita sua ilman en ma voinut.

Sua etsin, etsin kauan kaikkialta: sydänten yöstä, ripsihuntuin alta, hymyistä huulten, silmäin salamoista; sua löytänyt en yhdestäkään noista.

Ol' ovet kiinni taivaiset ja maiset, ol' onnen kaiken harmaat hautajaiset... Ja hiljaa kera kuolleen kanteleeni ma painuin korpeen, yksinäisyyteeni.

Ah, kuin on laupias maan vilvas helma! Kuin kevyt autiuden kuvitelma on sille, joka ihmis-iestä kantoi...! Takaisin korven yö sun mulle antoi.

Sun nummen yllä tuulena näin käyvän, yön hattaroissa viittas sinertäyvän... Ja äänes kuulin vuorilta ja soilta... Pois polkus johti ihmisasunnoilta.

Ain' etäämmäksi! Pylväspyhättöihin, miss' aamunnousut yhtyy tähtiöihin. Ol' laulus luonnon syvää hiljaisuutta ja otsas kaari koskemattomuutta.

Ah, kauniimpi kuin koskaan nyt sa olet! On kastehelmiä sun kutreis solet ja harppus, mi soi angelusta ehtoon, kuin sädevihmaa kuun, mi paistaa lehtoon.

Oot lähteen nymfi, metsän keiju arka. Oi ihanainen, ota sielu-parka, se kasta Hippokrene-lähteeseesi! Taas voittaa tahdon runoseppeleesi!

LINTU SININEN.

Lintu sininen, pursi ilmojen, anna, että katson merta sulkien!

Lintu sininen, istu kädellen, anna, että äänes kultaa kuuntelen!

Lintu sininen, satu satujen, tule, tule mulle iloks iltojen!

Lintu sininen, lennä povellen, laula, laula mulle laulu sydämen!

KAKSI PILTTIÄ.

He kelohonka-linnassaan kuin prinssit asustaa, sen katto siniverkaa on, tiet neulaspurppuraa.

On toisen tooga risainen, helyinään repaleet, ja toista ovat sydämeen turnaajat pistäneet.

Mut huolta ei, kun oma on maa käpy-aarteiden ja orkesterit oksalla soi ilosirkkujen.

Ja niinkuin pojat kuninkaan he karjaa paimentaa... Ei koko luomakunnassa kaht' onnellisempaa.

Kaks pilttiä niin piskuista kuin pyytä orrella: on toinen kuusivuotias ja toinen — olen ma.

ONNENI PUU.

Huhtikuu, mun syntymäkuuni, kumman sa kasvatit elämänpuuni, oudon sen latvahan laulelon onnesta, ah, jok' on olematon!

Koskaan et nää sen kukkimisaikaa: täynnä sa viel' olet talviyön taikaa, mutta jo niin on silmäsi sees, tähdet ett' tummuvat valkeutees.

Et ole auringon laps, et kesä, et kesäpeippojen lehväisä pesä, mutta pääs yllä jo häämöittää muuttolintujen auran pää...

Päivösen tuli jo tuntosi täyttää, maan ihanuudet kuin unessa näyttää: kaikki, min luonto on luova ja loi, hiirenkorvaasi herkkähän soi...

Verhoat helmiin haavehen hunnun syntymätuskan ja -riemun tunnun... Aavistus sulle riittää vaan: tuulen lento ja tuoksu maan.

Hattara taivaalla, kyynel ja tähti, kaipaus uuden ja sen, mikä lähti! Sellainen olet sa, onneni puu, petetty, pettävä huhtikuu!

ORPO.

Oon lintunen, oon laine ulapan ja tuuli kankahan, kuin ruohonpäissä rusomettinen ma laulelen... Vain salaa yölle kuiskaan totuuden:

Kaikk' unta on. Tää lintu laulaa vain mun haavelehdossain. Maailmaan hyljättynä viluiseen kuin kala veen ma sulin kaikkeuden perheeseen.

Maan hymyn näin ja luonnon lapsoset muut mullan-kaunoiset: tein siskokseni suven kukkapuun ja veljeks kuun, puin orpoutein onnenlauleluun.

Ei kehtoain käs' ykskään tuutinut, ei hellät suutelut. Havata, nukkua sain kyyneliin... Surussain niin tien löysin sydämeni säveliin.

Mun kulkuain valaissut yksikään ei silmä lemmellään; niin taivahalta tähtisilmät hain, yön armaaks sain... Mut kaikk' on unta, orvon unta vain!

KEVÄTKARKELO.

Yhä uudestaan, yhä uudestaan kevät polkuja maan käy karkelemaan. Maa leikkivi häähamosellaan, meri nuorella vapaudellaan, sydän haaveillaan.

Yhä uudestaan, yhä uudestaan saa lentohon säderatsuillaan kevät-aattehet povesta mullan, kun suot niille liekkisi kullan, sydän sammumaton!

IHMINEN.

Kedon kukka ja puu, hepo kiiltäväkarvainen, peto silkkisukka kätkössä korpien on täydellinen, on ihmetyö kauneuden. Epätäydellisyys, epävalmius ainainen on kauneus ihmisen!

Vesipyörtehien koti helmass' on suvannon. Laki luonnon on: lepo jälkehen taistelon, mut taistella taisteluaan osa ihmisen on. Yhä ylemmäks! ylin käsky on kohtalon, tie loppumaton:

Kautt' tähtösien, ohi yön, yli maan, kaipuusta kaipuuseen yhä korkeampaan, mi luo ja murskaa maailmoja noustessaan, pois pakenevaista ei saavuta parhaintaan, ei milloinkaan!

VUOKSI JA LUODE.

YÖMIETTEITÄ.

Jos oisin pilvi, elon murhetta ma vuodet moniaat viel' itkisin... Mut silmä, jok' on kuiviin virrannut, ei kasta maata enää kyynelin.

Jos oisin tuuli, halki maailman ma soisin sydämestä sydämeen... Mut ihmisrinnan kieli katkennut kuin kivi tuomittu on mykkyyteen.

Jos oisin tähti, kautta aikojen ma voisin tulta pientä välkyttää... Mut sydänliekki loppuun leimunnut on ikiyötä, pilkkopimeää...

AAVISTUS.

Ah, aavistan, ett' aika katoaa mun käsistäni helmaan tyhjyyden ja että työni mullaks raukeaa, se ennenkuin luo sillan tähtehen,

ett' unelmat, nuo kukat sydämen, ei koskaan, koskaan ehdi hedelmään, ett' ijäisyydest' ijäisyytehen ma raakaleeksi elon puuhun jään

ja että hengen virvat, taivahan joit' tuleks luulin, Hornan lieskaa on, ja soinnut, joita hellin rinnassain, vain pasuunoita Viime Tuomion...

Se lähenee... jo huutaa tulis mun: langetkaa, vuoret, päälle tuomitun!

PUNAPILVILLE.

Kuin nuoruuteni punapilvet puuntaa eess' silmän, min jo vanhuus kaihimoi! Oi sammukaa! En voi ma enää suuntaa, min elo julma askeleille soi, päin päivää kääntää, enkä muuksi muuntaa. Vain kaivata ja surra sielu voi... Mut kuinka koskee se! Ah, välkytelkää punaanne muille, mulle, mulle elkää!

On tieni selvä: Missä enää auta ei lääke yrttein, loihtu laulujen, siin' auttaa armottomuus, raaka rauta! Mut jos ken aseensa tään viimeisen on hukannut, sen nielköön tulihauta! — Se roomalaisuutta on sydänten. — Tää ainut aukee enää polku tästä pois elon kurjuudesta, häpeästä!

SEIREENIT.

Halk' yrmyn, myrsky-yön ne livertää maan viettelyksen sorjat simasuut: »Purjeesi reivaa niinkuin viisaat muut ja unten untuville tänne jää!

»Se onnea on, onni elämää! Jo kyllin kärsit, kyllin taistelit ja mahlaa katkeruuden maistelit, ei mahdu pikariisi enempää!

»Ei tuulta purteesi Sen lyö rajusäät ja ruoskan-iskut ilman raivotarten. Ei luotu ole ihmislasta varten yön jumal-keinut, titaanien häät!

»Käy tänne: kadotettu nuoruutes ja terhensaares täältä löytyvät, tääll' lepoon tuutii höyhenhöytyvät pääs väsyneen ja sairaan sydämes!»

Ne laulaa noin: Ah, kuinka halajaa mun rintain rauhaa, taisteluista pois! Kuin muut, kuin muut miks en ma olla vois! Mua seireenien soitto vaivuttaa...

Ne kaikertaa kuin lapsuuskantelet, ne kuiskuttaa, toitottaa torvihin... Hei, seis! Ei, ei. Vaan vahaa korvihin ja köysiin kapinoivat jäsenet!

Päin hirmuja yömustan pauanteen! Mun kestettävä tie on kohtalon kuin Odysseun; myös mulla matka on etäälle haaveitteni Hellaaseen.

MYRSKYN LAPSI.

Synnyin liekkiin, synnyin myrskyyn, sulin suureen itkun tyrskyyn eessä elämän. Vihurina, irtolehdin tuulenteitä heittelehdin puhki pimeän.

Sydämessä okaat, haavat, päässä tuliseppel-laavat hurmein säkenöi... Kysyy kaikki: miksi, miksi? Pilvilinnain ritariksi kohtalo mun löi!

Muill' on lepo, lemmenkota, mulla loppumaton sota, vaara, vauhti vain! Jolle syntymässä veri suotiin levoton kuin meri, tehköön veren lain!

Myrskyn myötä tahdon liitää, korkealla hetken kiitää, syöstä surmahan. Tulen lapsi tahdon olla, kuolla liekkiroviolla tuskan hurmahan!

TULIVUORI.

Pilvenpatsain päivin, tulenpatsain öin varoitat merimiestä kareista, kuolon tiestä ja kutsut kupeelles. Sentään loistehes on tuhon tulitusta. Punainen ja musta sun on sydämesi

Kauneutes sulkee silmät uhrien. Kuunari jo kulkee kokka kuohuten. kohti kukkasarkaa Parmaittesi hurmaan, hekkumaan ja surmaan vedät ihmisparkaa.

Pilvenpatsas päivin tulenpatsas öin viittaa maata, rantaa, merimerkin antaa velhon sylihin. Oranssikylihin mies aalloilt' ikävöi.

Hennoin lumohäivin, synkin hirmutöin sun poves kypenöi!

LEMMEN RUKOUS.

Oi, säästä kultaa perhoskohtalon! Vait', ällös liiku, jos tää unta on! Jos lämpös vaihtunut on kylmyydeksi, se salaa multa totuus armoton!

Jos lempes aavistat jo menneheksi, jos olet vieras jo ja uskoton, siit' ällös haasta tahi valhe keksi, kun valhees riittää mulle autuudeksi!

Vain harhakuva, haave, suitsutus, ves'helmen valtamereen vaipumus! Sen jumalalle olemattomalle on onnen, lemmen kuumin rukous!

LEMMEN SURU.

Sit' en ma sure, armas, että sun ma kadotin, en sure sitäkään, ett' tuli lempemme niin pian sammui...

Ma sitä suren, ettet ollut se, kuin minä lemmen silmin sinut näin, en minä se, miks rakkaus mun nosti.

Ma sitä suren, että alenin niin matalaksi, köyhäks, aren-valjuks, ett' aukenivat silmät rumuudelle: sen sinuss' näkemään, mi korkein olit päiväini katoovaisten kauneus, ja itsessäni, joka pyysin olla kauneuden papitar...

Ma sitä suren, että Herran henki, jot' ennen uskoimme me omaksemme, ol' lainaa kosmoksen, vain ohipuhaltava jumalmyrsky, mi rakkauden siivin sipas meitä matkalla toisten luota toisten luo...

Ma sitä suren, että voimamme, veremme kuuman puna-aurinko, mi purppuroitsi puheemme ja työmme, mi kalleint' olevaisest' oli ennen, sen syvin totuus, ja jota kutsuimme me elämäksi, vain oli kahden pienen orpolapsen kuningas-unelma, min kulta arkeen havatessa haihtui...

Siin' oltiin taas me, oudot onnellemme, vaill' arvon merkkejä ja mantteleita, vain mieron maantien hiekkaa, alhaista alhaisemmat, alasti...

SYYTÖS.

Jos oisin terästä ma ollut enkä vahaa, ma oisin vihannut sen pois, min teit sa pahaa.

Ma oisin iskenyt kuin muut ja salamoinut ja maailman valloittaja hetken olla voinut,

ja luoda, hävittää kuin luonto, tuli, vesi ja olla, kova kauneus, sun kaltaisesi!

Sa inha kulkutauti: rakkauden-oppi! Miks sillä myrkytettiin sielun joka soppi!

Miks rintaan ripustettiin oppahaksi Risti: ei tappaa käärmettä, mi sydämehen pisti,

ei pahaa vastustaa, häijylle olla hellä ja pyhän herjaajalle kostaa hyvyydellä!

En lyönyt itse, siksi mua lyötiin, en syössyt sortajaa, siks sielu orjaks myötiin.

Vain maailman jalanjäljet, muuta siell' ei näy nyt... Sun syys on, orjan-oppi, tää näin ett' on käynyt!

LOHTU.

Kuink' olin ennen uljas, mielevä! Nyt saartaa mun tuo kaikkinielevä tyhjyys ja varjo, turhuus ääretön... On ainut lohtuni vain laulaa tästä ja hiljaa uikuttaa maan hämärästä kuin kulkukoiran pentu tähdillen sattumaa mieletöntä, itkua eläimen, haluja himmeitä, kauhuja eksyvän, armottomuutta syntymän, elämän, tuskaa tietymätöntä rinnan tykyttävän, viluja vierahan maailman...

VUOKSI JA LUODE.

Kuin vuoksi ja luode niin sielua uhma ja hyvyys ja into ja raukeus riipovi, taivas ja maa ja tähtien korkea vyö ja pohjaton syvyys.

Sädevälkkävät hyrskyt matkalla aavojen taa ja Styxin veet, epätoivon umpeat vuonot, ne vuoroin nostaa ja vuoroin vaivuttaa.

Suosammale vehreä vetää ja vaistot huonot: kärsitty vääryys, murheinen menneisyys, maan liejun paatumusturpeat sarvikuonot...

Ja syyttävä sydänruusu, min hallayö hyys, dekadenttien keltamo, tuoksuva halveksintaa, _vanitas_, jonk' uskoa saarnata Salomon pyys...

Ja toinen: rakkaus, jok' ei uhrinsa hintaa ei muista, ei mittaa, tie sinikukkainen, valon sankaritarmo, mi liekkinä polttavi rintaa

tarulauluillaan ihanuudesta ihmisen ja käskevi kättä, se ennenkuin maatuvi maaksi, tulisäilänsä lyömään halk' elon turhuuden...

Mik' ihminen on? Avaruuksien aalloilla haaksi. Kuin vuoksi ja luode niin sielua kuljettaa öin päivin, työntäen eespäin ja tempoen taaksi,

suur' aurinkolieska ja kuolon kuutamomaa!

LAHJA.

Se sun on, laps, maan ajan kultaisemman kultahaps. Sa avaat aatosteni aarnion, sen salat saatat alle auringon ja nouset taivahalle kirkkain sulin, jotk' karkaistu on vaikein kiirastulin, öin yksinäisin, kuolonkamppailuin ja rukouksin, vietein ruoskituin.

Laps auringon, arvoitus syntymätön kohtalon, sa meitä kaikkia, ah, kaunihimpi, jonk' eessä kukkaan peittyy elon rimpi, min täällä matkaa tein, sun vuokses tein, sun tulemuksees uskoo sydämein vaikk' ajastaikain jälkeen tuhanten! Ja silloin lahjani sa löydät sen.

Se helmahas kuin kruunu putoo, jos oot ruhtinas, se vyöttää vyös laill' aamusätehen, jos sukua sa olet enkelten, se rinnassasi puhkee kukoistukseen, jos uskot unten ylösnousemukseen, se nostaa päänsä alta roudan, jään, kun hetki lyö ja aika täytetään.

Ah, silloin, niin, kun sielus kohoo sini-eetteriin, sa muista: siinnoss' siipeis valkeain pien' säen tulta on mun tuskastuin, ja tielläs vapahalla, valoisalla ma paasi pieni olen jalkais alla, ja lohdun-vuot sun silmäis Jordan-veen on lähteest' ammoin juosseen kyyneleen.

VOITTAJAN LEIRISSÄ.

OMISTUS.

Olit kaksoisveljeni muinoin sa kerran, mut yhteistä meillä ei hivenen verran. Tuli lapsina meille jo taisto ja kiista, sama meille ei sopinut riemu, ei riista. Sa sydämeni haukuit, ma kallosi keron: teimme ankaran riidan ja rapian eron.

Nyt tunnen sun vain kautta maineen ja huhun, mut sulle kuin itselleni ma puhun, sa toinen minä, et rahtua parempi, aatteelta herkempi, tunteelta arempi, mut perin ovela, taitava, tietävä, siedettävämpi ja enemmän sietävä, iloa silmissä, punaista huulissa, vankempi, varmempi elämäntuulissa, kunnialla kapuloitu kuin Dalai Lama... Ja ylimmät on ystäväs Fortuna, Fama!

Ei sovi mun veljeen siis kääntyä selin, ei solvaista sanoilla »rosvo» ja »varas»... Ma myönnän: sa voitit, ma hävisin pelin, mut keinoista — niistä lie vaieta paras! Sen vannon ma vain: en kadehdi laisin, en kanssasi vaihtais, vaikka ma saisin!

DIPLOMAATTI.

Olet järjen mies, olet kärjen mies, sanas myöntää ja kieltää ja kieroilee; olet kaartojen mies, olet saartojen mies, kuin käärmehet polkusi lieroilee.

Tien väärän mies, päämäärän mies, salavanki Valtion linnassa. Toki tyrmäsi tää ei tähdettä jää: sulla tähdet on takkisi rinnassa!

Periaatteiden mies, valevaatteiden mies, et sotke teoriaa ja praktiikkaa... No, hitto vie, se ei petosta lie, se on »diplomatiaa» ja »taktiikkaa»!

»RAUHAN YSTÄVÄ.»

Oot rauhan ystävä ja pelkäät murhaa, elämää pyhää pyydät puolustaa. Siis ett' ois murhamiesten aikeet turhaa, on armeijoilla suojeltava maa!