Part 9

Tämä kiertelevä vastaus tietysti vaan kiihdytti Sibyllan uteliaisuutta. Hän vainusi jonkun romaanin piilevän ystävättärensä suruissa ja rukoili lakkaamatta häntä uskomaan sitä hänelle. Klotilda vastusteli ensin; mutta sitten hän sanoi, vannotettuansa Sibyllan pitämään sitä ikuisena salaisuutena:

-- Minä, ystäväni, minä, jonka näet tässä, en koskaan ole menevä naimisiin!

-- Onko se mahdollista? Sibylla kysyi kahta uteliaammin lähestyen kertojaa.

-- Se on totta, neiti Desrozais jatkoi, sillä minä rakastan, mutta se, jota rakastan ja joka rakastaa minua, ei voi minua naida: on esteitä, jotka eroittavat meitä ijäksi.

-- Voi Jumala! Sibylla huudahti; mutta kuinka tämä on tapahtunut? Missä olet hänet tavannut? Mikä on hänen nimensä?

-- Minä en voi sanoa sinulle muuta kuin hänen ristimänimensä: hänen nimensä on Raoul... Miksi punehdut?

Kuullessansa Raoul'in nimen Sibylla oli todella punehtunut otsaansa myöten.

-- Miksi punehdut? Klotilda toisti, ja hänen äänensä kävi kiivaammaksi; tunnetko Raoul'in? vastaahan toki!

-- Minä punehdun, koska asia minua liikuttaa kovasti... Missä olisin saattanut nähdä Raoul'in?

-- Niin todella, se on mahdotonta... No niin, hänellä oli serkku, joka oli samaan aikaan kuin minäkin luostarissa, ja jota hän kävi äitinsä kanssa hyvin usein katsomassa. Hänen katsantonsa, hänen käytöksensä miellyttivät minua heti. Minä tahdon sanoa sinulle, ett'ei hän ollut enää juuri nuori, jonka vuoksi luulin olevani hyvin eriskummallinen, ja ett'ei kukaan muu luostarin tytöistä ollut häntä huomannut. Mutta minä petyin suuresti: eräänä päivänä me tahdoimme leikkiä jotakin; silloin eräs tytöistä esitti, että kukin meistä ajattelisi jotakuta niistä nuorista miehistä, jotka useimmin kävivät vastaan-ottohuoneessa, ja kirjoittaisi pienelle paperilapulle sen nimen, jonka kanssa mieluimmin olisi tahtonut mennä naimisiin, jonka jälkeen joku meistä lukisi ääneensä kaikki nimet.

-- Se oli narrimainen leikki, Sibylla sanoi.

-- Se oli leikki niinkuin muutkin... Siihen suostuttiin. Kukin kirjoitti salaa lapullensa ja heitti sen sitten erääsen koriin... Mutta kun alettiin lukea lappuja, niin kaikkiin oli kirjoitettu nimi: Raoul.

-- Se on kummallista, Sibylla sanoi kylmästi.

-- Minä näin siitä, ett'en ollutkaan niin eriskummallinen, kuin olin luullut. Muutamaa päivää myöhemmin satuin olemaan samalla kertaa vastaan-ottohuoneessa kuin hänkin ja huomasin, että hän katseli minua paljon, niinkuin ainakin. Hänen serkkunsa, joka oli ystäväni, -- vaikk'en häntä juuri rakastanut, -- nousi äkkiä ylös, kulki halki huoneen ja sanoi ohimennessänsä minulle pikaisesti: "Älä liikahda paikaltasi viiteen minuuttiin!" -- Minä näin silloin, että Raoul'illa oli eräs albumi polvilla ja että hän piirusti... Sivumennen sanoen, hän maalaa mainiosti... Kun hän oli lopettanut, hän lähetti minulle silmillänsä tervehdyksen ja kiitoksen, jonka suloutta en saata sinulle kuvailla. Minä olin tästä tullut sellaiseen häiriöön, että pois mennessäni, kun olin lähellä häntä väkijoukon keskellä, pudotin hansikkaani, joita nykertelin käsissäni. Hän otti ne heti ylös, viivytteli hetkisen niitä antaessansa, silmäili niitä vielä kerran ja katsahti sitten minuun silmissä niin syvä, niin hellä katse, että sydämeni lakkasi sykkimästä, ja että sitä hetkestä saakka luulin, että olimme ijäksi yhdistetyt.

Lopetettuansa tämän osan kertomuksestansa, neiti Klotilda loi suuret silmänsä taivaasen päin, ikäänkuin hän olisi sille tahtonut uudistaa ikuisen uskollisuuden valansa.

-- Onko siinä kaikki? Sibylla kysyi.

-- Tietysti. Mitä enempää vielä tahdot? Enkö sanonut sinulle, että olimme ijäksi yhdistetyt?

-- Mutta minusta näyttää, kuin ette olisi, Sibylla sanoi.

-- Lapsi! neiti Desrozais sanoi kohottaen keveästi olkapäitään. Kuule siis, että kahdeksan päivän kuluttua ystävättäreni ilmoitti minulle salaisesti, että hänen serkkunsa, jota hänen omaisensa olivat pakoittaneet naimaan erästä nuorta, ylhäistä kaunista ja rikasta tyttöä, oli äkkiä lähtenyt Persiaan. Luultiin, lisäsi ystävättäreni luoden minuun ilkeän katseen -- sillä hän ei rakastanut minua enemmän, kuin minäkään häntä. -- että hän oli rakastunut köyhään ja alhaiseen tyttöön, jota hän ei uskaltanut tunnustaa... Onko tämä kyllin selvää?... Raoul parka! Minun tähteni hän on lähtenyt maanpakoon ja antautunut hengen vaaraan... sillä usein eivät matkustajat palaa niin kaukaisista maista. Sinä naurat ehkä, Sibylla, mutta minä pidän itseäni hänen leskenänsä... ja usein yöllä itken häntä ja itseäni, niinkuin olisimme molemmat kuolleet.

Klotildan lausuessa viime sanoja vierähti hänen poskillensa kaksi kaunista kyyneltä, ja Sibylla, joka kokonaan uskoi mitä oli kuullut, kuivasi ne vapisevilla huulillansa.

Tytöt uskoivat näitä salaisuuksia toisillensa erään puiston yksinäisimpien käytävien vieressä. Heitä häiritsi yht'äkkiä melu, ja he kuulivat ääniä aivan läheltä, samassa juoksi muuan toimekkaan näköinen jahtikoira penkin luo, jolla tytöt istuivat, ja jäi siihen heidän hyväiltäväksensä.

Jumalani! Klotilda sanoi pikaisesti nousten, kuka tulee? Kenen on tämä kaunis koira?

Silloin näkyivät käytävän polvekkeessa markiisi ja markiisitar de Férias, ja heidän seurassansa eräs vieras nainen, joka jo oli jättänyt ikänsä kulta-ajan, ja eräs nuori, lyhyt, vaaleaverinen, komeasti vaatetettu mies, joka heilutti kädessänsä ratsupiiskaa. Tämän nähdessänsä tuo Raoul paran lohduton leski pyyhki nopeasti kosteat silmänsä, selitti epäjärjestykseen joutuneita hiussiteitänsä, kutriansa, palmikoltansa ja hamettansa sekä oli kahdessa sekunnissa valmis taisteluun.

-- Ah! Sibylla sanoi tyynesti, he ovat varmaankin Val-Chesnay'laisia. Isoäitini on heitä odottanut jo kahdeksan päivää.

Sibylla oli silloin täyttänyt viidennentoista ikävuotensa, ja hänen tulevaisuutensa näytti jo vaativan, että hän pääsisi näkemään maailmaa ja tutustumaan Pariisin suuren näyttämön henkilöitten kanssa. Herra ja rouva de Férias tunsivat kyllä, kuinka äärettömän suuri se uhraus oli, jota heidän omatuntonsa heiltä vaati. He olivat ajatelleet pidättää Sibyllan lähtöä, jota sitten ei paluu enää näyttänyt seuraavan, koettaen lähitienoossa valmistaa poikansa tyttärelle sopivaa avioliittoa; mutta kun he olivat turhaan koittaneet sellaista löytää siitä ahtaasta piiristä, mihin heidän yksinäinen elämänsä oli heidät sulkenut, niin he olivat pian jättäneet sen epävarman yrityksen, joka muuten näytti heistä haiskahtavan hiukan itsekkäältäkin.

Myöskin eräs ystävä, jolle he olivat uskoneet surunsa, oli puolestansa koittanut toteuttaa samaa yritystä: tämä ystävä oli ------:n piispa, jonka kanssa Férias'ilaiset, miss O'Neil'in kääntymisen jälkeen, olivat olleet likeisessä yhteydessä, ei niin kohteliaisuuden kuin todellisen ystävyyden tähden. Tämä prelaatti, joka oli valpas ja innokas mies, ja jossa Sibyllan suloisuus ja kummallisuus oli herättänyt suurta huomiota, luuli eräänä päivänä voivansa ilmoittaa vanhalle markiisille, että hän oli löytänyt hänen poikansa tyttärelle, joka oli nostanut häiriötä kirkossa, puolison, joka näöltään oli oikea phoenixlintu. "Minä olen etsinyt tätä harvinaista lintua, hän sanoi, koko hiippakuntani halki, käydessäni piispankäräjillä, ja niinkuin tällaisilla hakumatkoilla on tavallista, olen löytänyt hänet vasta palatessani melkein omalta portiltani. Hän on eräs nuori parooni, de Val-Chesnay, suvun Val-Chesnay Merinville viimeinen edustaja; tämä suku ei tosin vedä vertoja teidän suvullenne, herra markiisi, mutta on kuitenkin hyvä sekin. Hänen omaisuutensa on ääretön, ainakin yhtä suuri kuin teidän pienen kuvanraastajattarennekin... Kas! tästä ikkunasta voittekin nähdä Val-Chesnay'n palatsin, vastapäätä minun asuntoani... Ja juuri tuolla on nuori Roland itsekin, joka juuri nousee hevosen selkään pihassa: sievä poika, niinkuin näette... vähän liian nuori, tuskin neljääkolmatta vuotta, mutta se on vähäpätöinen seikka; ja muuten voi neiti de Férias vielä odottaakin... Tuo vanha rouva, joka taputtelee hevosia käskien sitä olemaan hiljaa, on äiti tietysti... hurskas, -- ei juuri pyhimys, mutta hurskas nainen. Hän on, kasvattanut poikansa kotona parhaimpien opetustapain mukaan; hän ei ole milloinkaan häntä jättänyt. Hän on tätä nykyä juuri samallaisessa pulassa kuin tekin; hänkin pelkää, ett'ei poikansa voi täältä maaseudulta löytää sopivaa puolisoa, mutta ei myöskään uskalla upottaa häntä Pariisin pyörteisin... Mitä nuoreen herraan tulee, niin saatte likemmin häneen tutustua: hän on hyvä, sangen hyvä! -- Jumalani! ei hänellä juuri ole mitään erinomaista sanottavaa, mutta hyvä hän on! Minä luulen että olemme löytäneet etsittävämme... Kas vaan äitiä, hän seuraa poikaansa kadulle asti;... hän menisi varmaan, hevosen lautasille, jos uskaltaisi... Vaimo parka!"

Herra ja rouva de Férias kuulivat ihastuksella tämän ehdotuksen. Muutamaa päivää myöhemmin tapasivat he rouva Val-Chesnay'n ja hänen poikansa piispan palatsissa. Molemmat äidit, joita kumpaakin vaivasi samat surut, olivat heti mitä sydämellisimmät ystävykset, ja lausuttuansa aina sopivan väliajan päästä uusia kohteliaita kiitoksia, Val-Chesnay'laiset suostuivat tulemaan viikoksi tai pariksi Férias'in linnaan, jossa molemmat päähenkilöt saisivat tutustua toistensa kanssa ja, jos heidän sydämensä siihen suostuivat, toteuttaa omaistensa toiveet.

Kaikkien näitten valmistavien tapauksien aikana olivat herra ja rouva de Férias päättäneet pitää Sibyllalta tarkasti salassa ne tärkeät puuhat, joitten esineenä hän oli. He olivat keksineet todennäköisen tekosyyn äkilliseen tuttavuuteensa Val-Chesnay'n perheen kanssa, josta Sibylla kuuli usein puhuttavan, vaan jota hän ei koskaan ollut nähnyt. Epäillen sitä erityistä hartautta, joka heitä innostutti tässä suhteen, he olivat päättäneet salata tyttäreltänsä oikean tarkoituksensa, antaaksensa hänelle vapaan valitsemisvallan. Heidän oli sitä helpompi poistaa Sibyllan ajatuksista kaiken epäluulon, koska hänen mieleensä oli juurtunut jo lapsuudesta saakka se ajatus, että hänen naittamiseensa välttämättömästi kuului pitempi tai lyhyempi olo Vergnes'in palatsissa. -- Mutta neiti de Férias katseli kuitenkin jonkinlaisella uteliaisuudella, vaikka muuten varsin levollisella mielellä nuorta miestä, joka astui taisteluunsa ratsupiiska kädessä. Nuori parooni, joka paremmin, kuin hän, oli saanut edeltäkäsin tiedon asiasta, punehtui tuntuvasti häntä tervehtiessänsä, ja rouva de Val-Chesnay, tarttuttuansa hänen käteensä ja häntä tarkasteltuansa hetkisen äidillisellä lempeydellä, painoi häntä niin innokkaasti kashmirshaaliansa vasten, että Sibylla sitä katsoi melkein sopimattomaksi.

Sittenkuin neiti de Férias oli ilolla näytellyt vieraille puiston kauniimmat paikat, mentiin katsomaan kasvihuoneita ja karjapihaa. Sibyllan rauhallinen iloisuus, miellyttävä puheleminen ja se aistikas yksinkertaisuus, jolla hän näytteli kotitalonsa merkillisyyksiä, voittivat helposti puolellensa vanhan rouvan sydämen, jolta ei ihastuksen huudahdukset tahtoneet ensinkään loppua, ja joka tuon tuostakin loi poikaansa voiton ja riemun silmäyksiä. Herra ja rouva de Férias, jotka olivat ihastuneet silminnähtävästä menestyksestä, yhtyivät paroonittaren suloiseen liikutukseen ja olivat kuin ylimmässä taivaassa. Nuori parooni itsekin, hieno, kylmä ja flegmaattillinen mies, osotti tyytyväisyyttänsä kaikilla tavoin, jotka vaan saattoivat sopia hänen kauneudellensa, mistä hän suuresti ylpeili ja minkä hän luuli hirmuisesti vähenevän, jos hän olisi antautunut innostuksensa valtaan. Hymyily myhäeli hänen amerikalaisesti hoidetussa parrassansa, ja tuon tuostakin hänen huulensa avaantuivat puoleksi ja niitten välistä putoilivat, kuin jäälohkareet, sanat: "ihanaa! verratointa! oivallista!"

Klotilda oli ainoa tumma pilkku tässä valoisassa taulussa: hän kulki muutamaa askelta muita jäljempänä, milloin hyväillen paroonin koiraa, milloin vaipuen surumielisyyteensä, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta ainoakaan salainen katse, joita hänen tavaton kauneutensa veti puoleensa tuolta kylmäveriseltä nuorelta mieheltä.

Neiti Desrozais söi tätinensä linnassa päivällistä. Kun päästiin ruoalta molemmat ystävykset, joita pitkällinen vapaudettomuus jo kauvan oli kiusannut, vetäytyivät salaa hetkeksi tiehensä ja menivät kirjastoon, joka viime aikoina oli muutettu työhuoneeksi. Sibylla alkoi heti piirustella eräälle harmaalle paperin palaselle ja vastasi muutamalla epämääräisellä sanalla siihen hillittömään ylistyspuheesen, jonka Klotilda katsoi soveliaaksi pitää Férias'in uusista vieraista.

-- Mutta kuuleppas, oikein totta, ystäväni, Klotilda sanoi oltuansa hetken ääneti, mitä pidät paroonista?

-- Hra de Val-Chesnay'sta? Oi, hän on suloinen, verraton, oivallinen! Sibylla sanoi matkien leikillisesti paroonin jäykkää ääntä.

-- Älä pety, ystäväni, Klotilda sanoi, hän on sinun tuleva puolisosi.

Sibyllan silmät kävivät suuriksi, ja sitten purskahti hän nauruun:

-- Pyh! hän sanoi, mitä hullutuksia!... Ai, tästä tulee hyvä!

Ja näyttäen Klotildalle muutamalla piirteellä muodostettua kuvaa, hän sanoi:

-- Kas tuossa on minun puolisoni!

Siinä oli todellakin varsin selvästi kuvattuna herra de Val-Chesnay vaaleanpunaisine poskipartoineen, joka heilui hänen olkapäillänsä, jakauksineen, joka oli kuin kirveellä isketty keskelle hänen päätänsä, niska kankeana kuin metallitanko, ja kaulassa sininen huivi ja siinä valkoisia pilkkuja, joista Sibylla oli tehnyt kuita. Tätä hullunkurista päätä kannatti melkein näkymättömän pieni vartalo, josta lähti aika hansikkapari, kauniin violettivärinen, ja täydellisen kavaljeerin hoikat ja taivutetut jalat.

Klotilda ei saattanut katselluksi tätä luonnotonta kuvaa purskahtamatta hillittömään nauruun.

-- Oi! hän sanoi sitten, kunhan taas osasi puhua, minä pyydän, anna tämä minulle!

-- Ota Jumalan nimessä! Sibylla sanoi. Klotilda heittäytyi hänen kaulaansa:

-- Sinä olet hyvä, pikku Sibyllani! Ja Sibylla oli todella hyvin hyvä.

Sill'aikaa näytteli miss O'Neil salaa rouva de Val-Chesnay'lle muutamia oppilaansa piirustuksia, joita katsellessa tuo kunnon paroonitar oli ihailusta menehtyä, samalla kun nuori Roland lausui pää pystyssä: "mestarillista!" Sittenkuin Sibylla astui huoneesen, pyydettiin häntä yleisön iki-iloksi soittamaan jotakin pientä, vaikka kuinka mitätöntä kappaletta harpulla, -- tätä soittokalua herra Roland de Val-Chesnay, jonka Férias'in kellarin höyryt olivat tehneet puheliaammaksi, sanoi ideaaliksi, ei ainoastaan sen oivallisen muodon takia, lisäsi hän, vaan koska se päällepäätteeksi oli ihastuttava soittokalu, etenkin kun sitä hyvin soitettiin. -- Näitä kauniita pyyntöjä ei sopinut vastustella, eikä neiti de Férias niitä vastustellutkaan...

Sibylla ylimalkaan oli tavattoman suloinen harppua soutaessansa; mutta etenkin tänä iltana, kun hän oli pukeutunut valkoiseen, hienoon hameesen, jonka väljät hihat riippuivat kuin kokoonvedetyt siivet, hänen suloinen vartalonsa, sievä päänsä, syvät ja tuliset silmänsä, ja hänen kultakutrien verhoama otsansa ilmaisivat taivaallista ihanuutta ja loistoa. Sana _enkeli_ tuli väkisinkin huulillesi, kun näit hänet sellaisena, ikäänkuin se olisi ollut keksitty ainoastansa häntä varten. Kaikissa tapauksissa hänen kauneutensa luonne, joka vielä hänen tällä iällänsä oli enemmän intellektuaalinen kuin fyysillinen, liikutti jotensakin suuressa määrässä sellaistakin kauneudentuntijaa, joka niin suuresti kaipasi tietoa todellisesta kauneudesta, kuin viimeinen sukua Val-Chesnay. Hän osottikin tyytyväisyyttänsä, sittenkuin Sibylla oli lopettanut, lyömällä toista hansikasta toista vastaan (hän oli pannut ne jälleen käsiinsä), ja teki itseksensä sen surettavan huomion, että hänen morsiamensa oli hiukan laiha.

Heti sen jälkeen Sibylla, jota oli surettanut se toimettomuus, jonka alaisena Klotildan oli täytynyt olla koko päivä, pyysi häntä nyt soittamaan pianoa. Klotilda hiukan kainosteltuansa siihen suistuikin. Hän veti hansikkaat kädestänsä uneksivan näköisenä, liikutteli hetkisen muhkeita paljaita käsivarsiaan nuoren paroonin Atlantin-meren takaisen parran edessä, sillä tämä oli istuutunut pianon kulman viereen, ja koetteli sitten klaviatuuria ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa erästä Donizett'in kuuluisaa ariaa: -- _Oi Fernandoni,_ -- joka oli hänen mielilaulunsa. Hän lauloi sen todella ja hän lauloi sen etenkin tänä iltana erinomaisen surumielisellä ja tuntehikkaalla painolla, jolle hänen suloinen vaaleutensa, hänen tummat ja kirkkaat silmänsä, hänen liikkuvat sieramensa ja kohoileva rintansa antoivat melkein liiankin selvän värin. On totta, että tämä maalaria ja kuvanveistäjää ihastuttava näky oli useimmilta läsnäolijoilta salassa, sillä he istuivat laulajattaren takana, mutta se ei ollut, Jumalan kiitos, salassa herra de Val-Chesnay'lta, jolla oli mitä mukavin paikka ja joka sai suurimman osan niistä nuolista, jotka oikeastaan olivat tähdätyt espanjalaiseen kapteeniin. Tämä nuori mies ei ollut luultavasti koskaan tuntenut juhlallisempaa hetkeä. Klotilda oli jo lakannut laulamasta, kun hän vielä tuijotti häneen harmailla ja jäykillä silmillänsä, samalla kun hänen puoleksi avonaisen suunsa ja kumartunut asentonsa osoittivat, että täydellisen _gentlemanin_ lakikirja antoi hänelle tällä haavaa tavallista vähemmin huolta. Hänellä ei ollut ainoatakaan sanaa kiittääksensä neiti Desrozais'ia, -- joll'ei ota lukuun sitä todellista ihastusta, jota tämä oli hänessä herättänyt; mutta hän otti kiireesti hansikkaansa kädestänsä, kun nuori tyttö pyysi häntä auttamaan erään vihon etsinnässä, joka oli nuottikaapin alimmilla hyllyillä. Jos hänellä oli se epävarma toivo, että hänen kätensä tämän etsimisen aikana mahdollisesti saattaisi koskettaa, ehkäpä pusertaakin neiti Klotildan lumoavaa kättä, niin täytyy tunnustaa, että nuori parooni todella vaati paljon. Mutta liian paljon se ei kuitenkaan ollut, sillä tosiasia on, että hän saavutti sanotun onnen.

Olisi väärässä, jos luulisi, että neiti Desrozais, kun hän käytti herra de Val-Chesnay'n kunniaksi tätä lumousvoimaansa, olisi edeltäkäsin päättänyt riistää sen sydämen ja ne kädet, jotka olivat Sibyllalle määrätyt. Niinkään lujassa sielussa, kuin hänen oli, ei niin rohkea ajatus olisi saattanut muodostua niin äkkiä; mutta löytyy naisia, muuten ihastuttaviakin, jotka eivät saata samassa huoneessa katsella miestä, josta ne eivät muuten välitä vähintäkään, vaan joka on iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ilman että he heti alkavat ajatella kostoa. Tämä mustasukkainen ja väkevä halu, joka on sille sukupuolelle omituinen, kasvattaa intohimoisissa ja hillittömissä sydämissä pirullisia ajatuksia. Klotilda noudatti ainoastansa tätä luontonsa käskyä, eikä vielä ollut päättänyt muuta kuin murtaa ystävänsä sydämen ja kiveksi ihastuttaa sen, jota tämä kukaties piti sulhasenansa. Mutta hänen yrityksensä täydellinen menestys ja nuoren Rolandin ihastus ja saamattomuus herättivät jo hänen yritteliäässä sielussansa paremmin järjestettyjä ja vakavampia unelmia.

Kun rouva de Beaumesnil ja hänen sisarentyttärensä puolta tuntia myöhemmin astuivat kotiinsa päin pitkin varjokasta ja hyvänhajuista polkua, Klotilda kysyi yht'äkkiä:

-- Tätini, kuinka rikkaita de Val-Chesnay'n ovat?

-- Oi, kukapa sen tietää? täti sanoi, Peru!

Klotilda huokasi syvään.

-- Jumalan nimessä, tyttäreni! rouva de Beaumesnil sanoi vähän ajan kuluttua, on niitä kummempiakin kuultu... Jos vaan hyvä Jumala niin tahtoo, niin siinä on kyllin!

-- Oi täti! nuori tyttö sanoi nauraen. Kun hän sitten näki kiiltomadon valaisevan yksinäistä sammalpesäänsä ojan varrella, hän asetti sen hattunsa syrjälle ja jatkoi mielihyvissään hyräillen matkaansa, ikäänkuin hän olisi saavuttanut tähtensä.

Jo seuraavana päivänä neiti Desrozais aloitti tätinsä äänettömän siunauksen suojassa tuottavan taistelun nuoren paroonin pienten aivojen, mutta suuren omaisuuden saavuttamiseksi. Tässä taistelussa Klotilda sai vielä leijonan voimansa avuksi rouva de Beaumesnil'in viisauden, mutta sen kertominen veisi meidät liian kauvaksi aineestamme. Sen onnistumisen ymmärtämiseksi ja tämän sivuseikan arvostelemiseksi on kyllin, kun lyhyesti määrittelemme sen henkilön huonon luonteen, jonka Klotilda oli valinnut saaliiksensa. Roland de Val-Chesnay, joka oli joutunut tuollaisen umpinaisen kasvatuksen uhriksi, minkä ymmärtämätöin hellyys usein antaa huolensa esineelle, joutui elämänsä päätaisteluun varustuksitta, aseettomana ja puolustuksettomana. Ne mainiot mielipiteet, joita hänelle oli runsaasti opetettu, olivat jääneet hänen velton ja kykenemättömän sielunsa ulkopinnalle, voimatta siihen juurtua. Kun hän ei ollut saanut askel askelelta käydä läpi julkisen kasvatuksen terveellistä opetusta, niin hän sai yht'äkkiä kestettäväksensä miehen intohimot, samalla kun hänellä vielä oli lapsen viat, ja juuri samalle sydämelle, joka oli harjoittanut häntä kohtaan tällaista vahingollista hemmoittelemista, juuri äitinsä sydämelle tämän nuoren kiittämättömän miehen täytyi samalla kertaa heikolla kuin väkevälläkin kädellänsä antaa ensi isku.

Kahden kuukauden päästä vanha paroonitar, turhaan taisteltuansa ja kyyneleitä vuodatettuansa, luuli todellakin takaisin voittavansa poikansa rakkauden ja välttävänsä lain voiman häpeällistä asiaan sekaantumista, kun hän vahvisti avioliiton, joka sittenkin oli sangen outo, vaikka rouva de Beaumesnil oli temmannut joltisenkin omaisuuden puolisoltansa ja testamentannut sen sisarensa tyttärelle. Klotilda ja Roland vihittiin Fériasi'n kirkossa ihastuneen yleisön keskellä, jonka iloa ylläpidettiin anteliailla lahjoilla, kummallisilla leikeillä, jopa ilotulituksillakin, joita poltettiin merenrannalla. Tästä sopii Sganarelle'n kanssa lausua: "Tämän avioliiton pitäisi oleman onnellinen, sillä se tuottaa iloa koko maailmalle".

Ei juuri tarvinne lisätä, että muutaman viikon kuluttua, kun leski paroonitar oli joutunut pieneen kinaan miniänsä kanssa, hän jäi Val-Chesnay'n perinnöllisen palatsin ja irtaimiston hoitajaksi, sill'aikaa kun nuori pari asettui asumaan iloiseen Pariisiin, erääsen Champs-Elysées'in varrella olevaan sievään taloon.

II.

De Vergnes'in talo.

Klotildan avioliiton ja sen edellisten tapausten johdosta jäi de Beaumesnil'in ja de Férias'in perheitten välille jonkinlainen kylmyys ja välinpitämättömyys, josta Sibyllakaan ei voinut itseänsä pidättää. Hän oli samalla kertaa liiaksi rehellinen ja liiaksi kokematoin voidakseen oikein huomata neiti Desrozais'in juonia, jonka hän luuli todella rakastavan Rolandia; vielä vähemmän oli hänellä sellaisia kateellisia tunteita, joiden mukaan rouva de Beaumesnil ja nuori paroonitar tahtoivat selittää syitä hänen ystävyytensä kylmenemiseen; vaan häntä hämmästytti suuresti se ääretön pikaisuus; millä herra de Val-Chesnay oli vallannut Klotildan sydämessä sen lämpimän paikan, joka vähää ennen oli ollut Persiassa olevan Raoul'in oma. Parooni ei hänestä näyttänyt niin hurmaavalta, että hän olisi voinut saada sellaista mullistusta aikaan. Hän luuli siinä huomaavansa suurta kevytmielisyyttä ja horjuvaisuutta, jotka hänen silmissänsä suuressa määrin alensivat hänen ystävättärensä arvoa.