Part 8

Tämä mielipaha, jota nämät kyläfariseukset tuottivat hänelle hänen liiallisen työnsä ja oikein jumalallisen kohtuullisuutensa lisäksi, saattoi abotti Rénaud'in rohkeuden, jopa terveydenkin kovaan koetukseen. Sibyllaa alkoi huolestuttaa, että kirkkoherra vähitellen sai pyhimysten ruumiillisenkin ulkomuodon, joiden hengen-avut hän jo oli itsellensä omistanut. Hän uskoi levottomuutensa isovanhemmillensa, ja heidän neuvostansa hän keskusteli asiasta uskollisen Mariannen kanssa. Vanha palvelijatar otti hänet jokseenkin keskinkertaisesti vastaan, sillä se lapsen kummallinen vaikutus, joka oli kuihduttanut hänen herraansa, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- Niin kyllä! hän sanoi, on ihan selvää, että hän menehtyy ja että hän astuu pitkin askelin paratiisin tietä, mies parka! Mutta kenen on vika, neiti? Olen jo aikoja sitten sanonut, että te teette hänestä luurangon!

Vaikka alku olikin näin uhkaava, niin Marianne leppyi kuitenkin tälle enkelimäiselle olennolle, ja näyttää siltä kuin he olisivat solmineet keskenänsä liiton; sillä iltapuolella samana päivänä, kun kirkkoherra oli kiireisesti syönyt erakonateriansa, hän hämmästyi suuresti tuntiessansa yht'äkkiä pienessä salissansa jo kauvan unohduksiin jääneen hyvän hajun. Heti senjälkeen asetti Marianne hänen eteensä kahvikupin.

-- Mutta, Marianne kulta, hän sanoi, oletteko hullu? Tiedättehän, ett'en kuuteen kuukauteen ole juonut kahvia!

-- Oh! vanha vaimo sanoi vääntäen suutansa hymyyn, jos tietäisitte, kenen käsi on tämän valmistanut, niin kyllä minä vastaan, että joisitte!

-- Mitä sanotte? kenen käsi?... kirkkoherra kysyi ällistyneenä.

Salaisuus selvisi hänelle, kun hän näki Sibyllan hymyilevän ovelta.

Abotti Renaud huomasi, että Marianne'n taloudelliset toimet olivat sangen kukoistavalla kannalla, sillä, ilman että kulungit laisinkaan lisääntyivät, ateriansa kävivät päivä päivältä yhä virkistävimmiksi, niin suurella taidolla hän niitä valmisti.

-- Näette nyt, hyvä Marianne, hän sanoi hänelle hyväntahtoisesi, ett'en ollut väärässä joskus teitä moittiessani hiukan huolimattomaksi, ja kun sanoin, että tarkkuus ja järjestys tekevät ihmeitä.

Marianne kohotti olkapäitänsä vastaamatta.

Sillä välin oli Sibyllan uskonnollinen kasvatus hiljalleen edistynyt ja oli jo päättymäisillänsä. -- Kun abotti Renaud eräänä päivänä meni linnaan antamaan neiti de Férias'lle, joka silloin oli kahdentoista-vuotias, hänen viimeisiä luennoitansa, tapasi hän kirjeenkantajan, joka antoi hänelle piispan sinetillä varustetun kirjeen. Hän istuutui sitä lukemaan erään tien varrella olevan puun juurelle. Hän oli tuskin silmäillyt sen lävitse, kun hän kävi kalpeaksi kuin ruumis. Hän kumartui vaivoin erään lähteen ylitse, joka lirisi maantien vieressä ojassa, ammensi siitä kädellänsä vettä ja joi muutaman siemauksen sekä lähti horjuvin askelin astumaan eteenpäin. Kun hän saapui linnaan, herra ja rouva de Férias kysyivät levottomina syytää hänen kalpeuteensa; hän antoi heille huoaten kirjeen, jonka hän äsken oli saanut. Siinä oli ankara, melkeinpä uhkaava varoitus: häntä moitittiin hänen uudistus- ja mullistushalustansa, hänen väittelystänsä kirkkoraadin kanssa, mutta ennen kaikkia hänen likeisestä ystävyydestänsä protestanttiseen uskontoon kuuluvien henkilöitten kanssa, jotka näyttivät häneen vaikuttavan sangen vahingollisesti ja saattavan hänet oikean opin teiltä. Tämä viimeinen syytös, jota näyttiin pitävän kaikkein pätevimpänä, perustui tosi-asiaan, vaikka siitä olikin johdettu vääriä seurauksia: viimeisten kuukausien ajalla oli todella kummankin puolisesta kunnioituksesta syntynyt abotti Renaud'in ja miss O'Neil'in välille likeinen ystävyys. Miss O'Neil, jota vanhuksen hyveet olivat liikuttaneet, osotti hänelle myötätuntoisuuttansa ollen säännöllisemmin kuin ennen läsnä hänen luennoissansa, jotka muuten nyt olivatkin opettavaisemmat kuin ennen. Kirkkoherra joka oli kokonaan luopunut ajatuksestansa kääntää Irlannitarta näytti olevan liikutettu tästä kunnioituksesta ja myötätunteisuudesta sekä osasi pitää sitä arvossa. Sellainen oli heidän keskinäinen välinsä, ja ainoastaan musta ilkeys saattoi siitä löytää aihetta kielittelemiseen.

-- En tee tämän suhteen enempää enkä vähempää kuin ennenkään, abotti Renaud sanoi surullisesti ottaen markiisin kädestä uhkaavan kirjeen, sillä missä alammaisia ei ole, siellä kuninkaallakaan ei ole oikeuksia; mutta minä pelkään, ett'en enää saa kauvan olla teidän parissanne. Kaikki mitä minä pyydän, on se, että saan jättää Sibyllan Jumalan haltuun; sitten Hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.

Hän löysi Sibyllan ja miss O'Neil'in kirjaston eteisessä huoneessa, joka varta vasten oli määrätty lapsen lukuhuoneeksi. Kun hän jo oli lopettanut opetuksensa jumaluusopillisen puolen, niin hän luuli vielä tarvitsevansa luoda yleisen silmäyksen kirkon historiaan niinä parina kolmena viikkona, jotka vielä olivat ennen Sibyllan ensimmäistä ripillemenoa. Satunnaisesti tuli hän tänään puhumaan protestanttisuuden luonteesta ja synnystä. Miss O'Neil tahtoi poistua.

-- Oi älkää! hän sanoi; miksi menette?

Irlannitar jäi, silmät luotuina ompelukseensa, paikallensa ja alkoi tavallisella tarkkaavaisuudellansa kuunnella kirkkoherran luentoa. Abotti mainitsi ensin lyhyesti kuudennentoista vuosisadan uskonnollisen vallankumouksen historiallisia tapauksia; ruvettuansa sitten arvostelemaan tätä suurta liikettä, hän lausui yksinkertaisella ja ylevällä tavallansa seuraavasti:

-- Lyhyesti sanoen, tyttäreni, kukaan ei saata kieltää, että katoolinen kirkko ja etenkin Rooman hovi tähän aikaan oli kaikenlaisten väärinkäytösten ja surkuteltavan häpeän alaisena; mutta nämät viat olivat ainoastaan ulkonaisia; kirkossa itsessänsä, sen järjestyksessä, sen omissa voimissa, sen laeissa ja sen vapaudessa oli kaikki, mitä tarvittiin sen parantamiseen: se on itse sen osoittanut. Yleisellä mielipiteellä oli siis syytä vaatia parannuksia; mutta täytyikö niitä etsiä temppelin raunioista. Tarvitsiko tuollaisten satunaisten väärinkäytösten parantamiseksi hävittää vuosisatojen työ, niin monen nerokkaan ja hurskaan miehen työ, tämän yhteisen uskon temppeli, jonka suurenmoisuutta olen koettanut teille kuvailla? Tarvitsiko murtaa tätä traditsioonin kahletta, joka polveusi kirkolliskokouksesta kirkolliskokoukseen, pyhimyksestä pyhimykseen, apostolista apostoliin, aina Kristuksesta itsestänsä saakka, vaan jota ei enää voida eheäksi saada, ikipäiviksi murtaa se liikuttava ja ylevä yhdistys, joka kokosi kaikki evankeliumin lapset saman alttarin, saman pöydän ääreen? -- Ei, sitä ei tarvinnut tehdä. Ylpeyden ja inhimillisten tunteitten kärsimättömyys turmeli kaikki. Ihmisen pitää olla kärsivällinen, ollessansa tekemisissä ijankaikkisuuden kanssa. -- On päiviä, jolloin taivas on pilvessä, ja se on sittenkin taivas, ja luottamuksella odottaa ihminen huomiseksi päiväpaistetta. Eikö sama luottamus ollut luvallinen ja välttämätönkin himmentyneen kirkonkin suhteen, joka oli puhdas pilviensäkin 1 verhossa. Ne, jotka sitä pimensivät, olivat ihmisiä: he saattoivat parantua; kaikissa tapauksissa heidän ainakin oli kuoleminen, Olisi pitänyt odottaa; sen sijaan, että revittiin ja hävitettiin, olisi pitänyt rukoilla ja toivoa. Ja miks'ei olisi saattanut toivoa. Olihan kirkko, tätäkin aikaa ennen elänyt pimeitä päiviä; eikö se kuitenkin jälleen kirkkaana niistä selvinnyt? Eikö Jumala enää eri aikoina saattaisi herättää pyhää ylimmäistä pappia, pyhiä piispoja? Niin vähästä ihmisen sydän saattaa muuttua! Lapsen henkäyskin siihen riittää... Minä tosin, tyttäreni, olen liian halpa voidakseni olla näin ylevän asian vertauksena... Mutta kuitenkin, minäkin olen ollut häväistykseksi kirkolle, minäkin olen ollut teille, ja kukaties muillekin, mielihäiriön, epäilyksen ja Jumalasta vieraantumisen syynä! Mutta teidän heikko äänenne on minua varoittanut ja minä olen koettanut olla vähemmin huono... Minä olen rukoillut, olen valvonut, olen kärsinyt, ja minun uskoni on käynyt toteen: Jumala on ottanut teidät lapseksensa, ja vaikka hän koettelee minua, niin hän antaa minulle kuitenkin anteeksi!

Kun vanhus oli lopettanut nämät sanat, hänen äänensä vapisi: hän nousi, ikäänkuin ei hän olisi enää voinut hillitä liikutustansa, ja meni läheiseen huoneesen.

Linnan kirjasto, minne abotti Renaud oli paennut, oli avara sali, jolle esiinpistävät niskahirret, harvinaiset huonekalut, aina kattoon saakka ylettyvät kaapit ja ajan tummentaman tammen yksitoikkoinen väri antoivat luostarimaisen näön. Hän käveli siellä jonkun aikaa pitkin askelin ja painoi tuon tuostakin kättänsä otsaansa vasten; sitten heittäytyi hän erään suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä salia ja vaipui ajatuksiinsa, joitten surullisuutta hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat.

Hänen vastapäätänsä oleva ovi avautui yht'äkkiä; hän nousi ylös ja näki herra ja rouva de Férias'in tulevan huoneesen Sibyllan seurassa, joka piti miss O'Neil'ia kädestä. Niin satuperäinen ihastuksen näkö kuvastihe kaikkein heidän kasvoillansa, että kirkkoherra, joka ei saattanut aavistaakaan itsellänsä olevan osaa tässä yhteisessä ilossa, tunsi sydämensä hyppivän rinnassaan.

Markiisi ja markiisitar siirtyivät vähän syrjälle ja antoivat Sibyllalle merkin astua esiin. Sibylla lähestyi kirkkoherraa pitäen miss O'Neil'ia yhä kädestä.

-- Isä, hän sanoi, miss O'Neil tahtoo tulla katoolilaiseksi ja tulee minun kanssani ensi kerran herranehtoolliselle.

Abotti Renaud ojensi äkkiä molemmat kätensä sanomattoman kummastuksen valtaamana: hänen laihat ja kalpeat poskensa punastuivat, ja hänen kysyvät silmänsä katselivat järjestänsä kaikkia läsnä-olevia ja pysähtyivät miss O'Neil'iin.

-- Se on totta, herra kirkkoherra, tämä sanoi.

Tuo vanha mies etsi sanoja puhuaksensa, vaan ei niitä löytänyt; hänen silmiinsä tuli vesi; hän osoitti kädellänsä, ett'ei hän osannut puhua; hän lankesi polvillensa lattialle nojaten harmaata päätänsä edessään olevaa pöytää vastaan ja alkoi niin kovaa nyyhkyttää, että kuului, miten hän löi otsaansa pöytään.

Muutaman päivän perästä se uutinen levisi ympäristöön, että ------:n piispa oli saapunut Férias'in linnaan: tämä korkea hengellinen herra oli todella myöntynyt markiisin pyyntöön; hän oli katsonut kohtuulliseksi antaa abotti Renaud'ille loistavan kiitoksen, ja hän tahtoi itse vannottaa miss O'Neil'in. Irlannittaren uskonnollinen kasvatus katsottiin muuten niin täydelliseksi, että voitiin kokonaan jättää tällaisissa tapauksissa tavallinen noviisina oleminen.

Nämät tapaukset olivat olleet, niinkuin arvattava olikin, oikeita ukon-iskuja rouva de Beaumesnil'ille ja hänen hengenheimolaisillensa. Sinä päivänä, jona hän sai tiedon piispan tulosta Férias'iin, hän teki päätöksensä ja heittäytyi kyynelsilmin abotti Renaud'in jalkoihin, joka hyvyydessänsä häntä syleili. Sen jälkeen hän meni herra de Férias'in syleiltäväksi, jota hän oli lakannut tervehtimästä, ja sitten syleili hän Sibyllaa ja miss O'Neil'ia, huutaen kyyneleissänsä, "että hänellä oli vähän äkkipikainen luonto, mutta kultainen sydän, jonka kyllä aina saattoi huomata!"

Ensimmäisenä päivänä toukokuuta Sibylla ja miss O'Neil pääsivät ensi kerran ripille. Kevät oli sinä vuonna leuto ja kaunis. Tämän suuren päivän edellisenä yönä satakieli, joka tavallisesti asuskeli Férias'in metsissä, innokkaammin lauleli kummallisia liverryksiään; hän koki kilpailla erinomaisen surumielisten harpun sävelten kanssa, jotka kuuluivat eräästä linnan puoliavonaisesta ikkunasta.

Jacques Féray oli seuraavana päivänä kirkkotarhassa, silloin kun Sibylla kulki sen lävitse kokonaan valkoisissa vaatteissa kuten äsken puhjennut lumpeen kukka. Sibylla hymyili hänelle ohimennessänsä, ja ensi kerran viiteentoista vuoteen nähtiin Jacques Féray'n silloin astuvan kirkon kynnyksen yli. Hän jäi oven luo ja seurasi juhlamenoja suurella tarkkaavaisuudella ja lopuksi -- ajatellessansa varmaankin hämärästi pientä tytär vainajatansa, joka oli taivaassa enkelien joukossa -- hän itki.

TOINEN OSA.

I.

Klotilda.

Me emme laveammin puhu niistä kolmesta tai neljästä vuodesta, jotka seurasivat Sibyllan ensimmäistä ripilläkäyntiä. Hänelle itsellensä sekä hänen omaisillensa ne olivat sulan onnellisuuden aika. Hänen vilkas taipumuksensa soitantoon ja etenkin piirustukseen edistyi miss O'Neil'in johdannolla siinä määrin, että se ihastutti sekä häntä itseänsä että muita. Samalla myöskin hänen henkinen olemisensa, joka sai enemmän valoa ja jolla jo alkoi olla hiukan elämän kokemustakin, kadotti vähitellen entisen jäykkyytensä, joka oli hänen lapsuudessansa ollut hänen karakteerinsa ainoa vika. Sitten kehkeytyi myöskin hänen naisen sydämensä, ja hillitsi lempeydellänsä hänen suloutensa ankaruutta.

Tämä hänen siveellisen elämänsä uusi vaihos esiintyi uskonnollisella alalla erään huomiota ansaitsevan omituisuuden kautta. Lukija on kenties jo tämän kertomuksen ensi osassa huomannut Sibyllassa erään ajatuksen, josta hänen iso-isänsä oli usein murehtinut, erään kummallisen halun, niin sanoaksemme yhdellä ainoalla hypyllä lähestyä Jumalaa, huolimatta ensinkään välittäjistä. Epäilemättä oli tämä taipumus jossakin määrin omituinen Sibyllan luonteelle; mutta se oli myöskin hänen ikänsä mukaista. Lasten sielu, joka helposti innostuu, ei ole arka. Vanha testamentti on yhtähyvin heidän kirjansa kuin uusikin. Yksinkertainen käsitys Jumalasta valtaa välittömästi heidän mielensä ja hallitsee siinä; mutta evankeelinen draama, vaikka se tosin miellyttää heidän uteliaisuuttansa henkilöittensä kautta, jotka heitä huvittavat, ei todella liikuta heidän järkeänsä eikä sydäntänsä. Tämän suuren salaisuuden jumalallinen henki jää heiltä kokonansa huomaamatta, eivätkä sen inhimillisetkään osat heitä liikuta, ja vasta silloin, kun heidän intohimonsa ovat ensi kerran hellyttäneet heidän sydämensä, Kristus sinne astuu -- Jumalana, mutta samalla myöskin ystävänä.

Tämä uskonnollisen mielipiteen vaihos, jonka me luulemme yleiseen todeksi, oli ainakin tosi mitä tulee neiti de Férias'iin. Se mikä oli hänestä hänen lapsuudessansa näyttänyt vähemmin tärkeältä uskonkappaleelta, näytti nyt oikein heräävän hänen ajatuksissansa: evankeliumin verraton runollisuus valtasi hänet syvästi, ja hän harjoitti suuressa määrässä sitä ainoata epäjumalanpalvelusta, joka on sallittu kristitylle, nimittäin Kristuksen palvelemista. Hän puuttui mielellänsä, miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa puhellessansa, tähän aineesen hän halusi muistella tämän puhtaan olennon liikuttavimpia lauseita, ihmetellä hänen jumalallisen lujuutensa ja inhimillisen heikkoutensa keskitietä, joka on hänen luonteensa pääomituisuus: hän vietti suloisia hetkiä tällaisissa innostuksissansa, milloin pitkittäen Irlannittaren kanssa iltakävelykään halki metsän, kunnes tähdet säteilivät kultaansa puitten tummille lehdille, milloin istuen vanhan papin vieressä meren rannalla katsellen loistavaa taivaanrantaa tai hajamielin hieroen käsissänsä kangaskanervan sinisiä terttuja.

Se valta, joka Sibyllalla oli kirkkoherran yli, ei ollut heikontunut; mutta vuosien vieriessä sen muoto oli tullut lempeämmäksi ja ikäänkuin höllemmäksi. Neiti de Férias oli itse alkanut hymyillä oman intonsa liiallisuuksille. Hänen sekaantumisensa uskonnon asioihin tuli harvinaisemmaksi, ja osotti joka kerta yhä suurempaa suvaitsevaisuutta, etenkin vanhusta itseä koskevissa kysymyksissä. Hän ei ensinkään pakottanut häntä enää käymään niin ankaran kohtuuden tietä vaan käyttipä joskus viatonta viekkauttakin taivuttaaksensa häntä hänen yksinäisyydestänsä ja hänen elantotapojensa kovuudesta. Mutta niissä kohdissa, jotka hänestä näyttivät olevan olennollisia uskonnon arvolle, hän pysyi järkähtämättömän lujana eikä lakannut siinä suhteessa antamasta abotti Renaud'ille neuvoja, jotka heti pantiin sellaisella kuuliaisuudella toimeen, että herra de Férias siitä väliin laski leikkiä markiisittaren kanssa.

-- Lemmikkini, hän sanoi nauraen, hän on spiritualisti, ja hän tahtoisi tehdä koko seurakunnan spiritualistiksi!

Tämä markiisin pila sisälsi jokseenkin täydellisesti Sibyllan väsymättömän harrastuksen ja abotti Renaud'in ansiokkaat pyrinnöt. Me emme tahdo tässä suhteen kertoa enää mitään uutta tapausta, sillä olemme siitä luultavasti jo liiaksikin puhuneet, vaikka olemme koettaneet tehdä sitä sellaisella vakavalla huolella, jota asia vaatii: on kylliksi sanoa, että abotti Renaud'in pappina ollessa jumalanpalvelusta toimitettiin Férias'in seurakunnassa harvinaisella puhtaudella, ilman että oppi siitä joutui mihinkään vaaraan.

Tähän aikaan oli Sibyllalla onni tutustua kreivinna de Vergnes'in kanssa, joka äidin puolelta oli hänen isoäitinsä. Kreivi de Vergnes oli useampia kertoja Sibyllan syntymän jälkeen ollut kyllin rohkea keskeyttämään pariisilaisia tapojansa tullaksensa viettämään kolme neljä päivää Férias'issa. Sibylla oli siis jo kauvan tuntenut hänet ja rakasti häntä, koska hän ensinnäkin oli miellyttävä, ja koska toiseksi hänen kuvansa häälyi hänen mielessänsä komeitten reunuksien ympäröimänä, joihin oli suloiseen järjestykseen aseteltu konvehtia, nukkeja ja sieviä kaulahelmiä; mutta hänen oli ikävä, kun hän ei koskaan ollut nähnyt isoäitiänsä rouva de Vergnes'ia, joka, välttääksensä liiallista tunteellisuutta, jota hän sanoi pelkäävänsä, oli jättänyt vuodesta vuoteen mielenliikutuksensa, jota hän luultavasti oli mielessänsä liioitellut, sillä kun hän ensi kerran näki tyttärentyttärensä asemahuoneen odotussalissa, niin hän silmäili häntä varsin levollisesti, kääntyi vanhan kamarineitsyensä puoleen, joka oli mukana häntä auttamassa ja sanoi hänelle tyynesti:

-- Katsoppas, Julia, hän on ihan, ihan niinkuin minä viidentoista vuotiaana! Tämä koskee minuun! Lapsi kulta! hän lisäsi syleillen Sibyllaa ja pyyhkien silmistänsä kyynelen, jonka lähde oli jotensakin salaperäinen.

Vuorokaudessa olisi luullut, että rouva de Vergnes jäisi kokonaan asumaan Férias'iin, niin hän oli ihastunut maaelämän runollisuuteen: metsä, meri, niityt, lintujen laulu, kaikki ihastutti häntä; hän ei päässyt hetkeksikään ihailuksestansa.

-- Jumalani! hän sanoi isäntäväelle, kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä! Mutta tunnetteko te ensinkään onneanne? Luultavasti olette liiaksi siihen perehtyneet voidaksenne oikein nauttia sen suloisuutta?... Tämä tyyneys, tämä äänettömyys... ja sitten tämä melu, tämä puitten humina, nuot elukat, jotka ammuvat tuolla kaukana... nuot pienet fasaanit, -- ovathan nuot fasaania, nuot pienet keltaiset elävät?... Eikö? Ne ovat kanoja... vaan kanoja? No niin! Nuot pienet kananpojat, jotka piipertävät emänsä perässä ja sanovat pioo, pioo... voi kuinka suloista, Jumalani, kuinka hupaista tämä on! Minä olisin vaikka yöt päivät ikkunani ääressä, kun vaan saisin nähdä ja kuulla kaikkea tätä! Oi täällä kelpaisi elää, täällä maalla luonnon helmoissa! Jumalani kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä!

Mutta jo kolmantena aamuna rouva de Vergnes uskoi salaisuutena Julialle, ett'ei hän ollut saanut rahtuakaan unta koko yönä.

-- En todellakaan tiedä, hän sanoi, minä en saata käsittää miten ihmiset saattavat nukkua tässä maassa. Minä, joka olen tottunut niin suureen hiljaisuuteen (hän asui rue de la Chaussée-d'Antin'in varrella), en voi kauvemmin kestää tätä tällaista hälinää!... Täällä on oikea rykmentti lintuja, jotka meluavat aamun koitosta saakka! -- Jumalani, kyllähän minä rakastan lintujen laulua, mutta kullakin pitää olla aikansa!... Ja noita lehmiä ja lampaita sitten, jotka jo auringon noustessa alkavat mylviä ja määkiä!... On kuin olisi Noakin arkissa! Ja aina silmissä nuot vihreät lehdet!... Tästä täytyy ruveta inhoamaan kaikkea vihreätä!... Minä saan painajaisen tästä vihreästä!... Kaikki näyttää minusta nykyään vihreältä!... Antakaapas, hyvä Julia, minulle pikku peilini!... Kas niin, nyt olen jo itsekin vihriäinen! Mutta ei se kumma olekkaan, kun on viettänyt tällaisen yön!

Neljäntenä päivänä sai rouva de Vergnes kirjeen, jossa hän sanoi kutsuttavan häntä mitä pikemmin Pariisiin. Hän ilmoitti olevansa siitä kovin mielipahoissaan, valitteli onnettomuuttansa ja lähti puolipäiväjunalla.

-- Kas niin, lapsi kultani, hän sanoi syleillessänsä pientä tyttärentytärtänsä jäähyväisiksi, hillitkäämme tunteitamme, ei yhtään mielenliikutusta! Pian sinäkin saat vaihtaa tämän paratiisin meidän helvettiimme... Oi, siellä on elämää, lapseni! Hyvästi! Hyvästi! Hillitkäämme tunteitamme, pikku tyttäreni!

Tämän eron katkeruus ei ollut niin suuri, ett'ei Sibyllan sielun voima olisi sitä voittanut; mutta kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi saanut tukea ja lohdutusta siitä likeisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais'in välillä. Klotilda oli jo kaksi vuotta sitten tullut luostarista ja hänen palattuansa hänen tätinsä rouva de Beaumesnil oli rientänyt esittämään häntä koko paikkakunnalle. Neiti Desrozais olikin kelpo näytettävä: hän oli säilyttänyt runsaassa määrässä kaiken sen, mitä hänen lapsuutensa oli hänestä luvannut. Hän oli pitkä, solakka ja notkea. Hänellä oli tuuheat mustat hiukset, joille hän ei tiennyt mitä tehdä; hän niitä väänteli, hän palmikoitsi niitä, hän asetteli niitä niskaansa kiehkuroihin, hän sitoi ne diademin tavoin otsallensa. Hänen käsivartensa, hänen sormensa, hänen olkapäänsä, jotka olivat kuin marmorista muodostetut, muistuttivat jumalatarta. Kun hän kohotti tuuheakarvaisia silmäluomiansa, niin hänen silmäteränsä loivat säteilevää tulta, joka kuitenkin pian sammui hänen mustissa kostean kirkkaissa silmissänsä. -- Mitä tulee Klotildan hengelliseen tilaan, niin tunnustettiin, että hän oli tullut paljon paremmaksi. Ikäänkuin osoitteeksi rouva de Beaumesnil'in mielipiteitten oikeudesta, mitä kasvatukseen tulee, tuosta peloittavasta, rajusta, oikukkaasta ja huolimattomasta lapsesta oli tullut nuori, ankara, kaino tyttö, joka puhui hiljaa, oli kohtelias, valmis kaikkeen, vieläpä neljänneksi whisti-peliinkin, sanalla sanoen, hänestä oli tullut oikean neidin esikuva.

Kenellekään tämä onnellinen muutos hänen karakteerissansa ei tuottanut niin paljon iloa kuin Sibyllalle. Kun hän ei siinä enää huomannut niitä karheuksia, jotka ennen olivat tehneet hänen mielensä levottomaksi, niin hän antautui vastustamatta sydämensä taipumuksen valtaan, ja heidän keskensä syntyi melkein jokapäiväinen yhteys. Ystävättären kauneus herätti Sibyllassa ylpeyden sekaista ihmettelyä: hän oli hänen mielestänsä oikea kauneuden peruskuva, jota täydellisempää hän ei voinut kuvaillakaan. Klotilda antautui hymyillen hänen ihastuksensa esineeksi: hän antoi vaatettaa itseänsä, kihertää hiuksiansa, pukea itsensä milloin druidittareksi, milloin roomalaiseksi, milloin juutalaiseksi, milloin taas turkkilaiseksi naiseksi; sitten Sibylla piirusti tai maalasi hänet kaikissa näissä eri puvuissa ja huudahti tuon tuostakin taitelijattaren tapaisella kärsimättömyydellä:

-- Ei! sinä olet liian kaunis, näetkö! Sinä olet hirveän kaunis, naurettavan kaunis! Jumalani, kuinka on tyhmää olla noin kaunis!

Nämät olivat sellaisia herjauksia, joista Klotilda ei ensinkään ottanut pahastuaksensa.

Hän myöntyi aina yhtä mielellänsä neiti de Férias'in kaikkiin pyyntöihin, ja oli ikäänkuin heijastuksena Sibyllan tunteista, unelmista ja innostuksista; tämän hän teki lämpimällä innolla, kaunopuheliaalla ja täydellisellä luonnonmukaisuudella, sillä hänen sielussansa aaltoili ikäänkuin tunnemeri, joka oli aina valmis tulvailemaan, ja tulvan alle jäi väliin hyvääkin. Jos hän oli jotakin vailla, niin se ei ollut kykyä, vaan arvostelemistaitoa ja vakaantuneita siveellisiä mielipiteitä, joita hän kaipasi. Olkoonpa kuinka tahansa, ylevät, runolliset ja jalot innostukset valtasivat hänet usein, ja hän näytti joskus, puheensa innossa, voittavan Sibyllaa ideaalisimmatkin pyrinnöt.

Sibyllalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että, kun heidän keskustellessansa tuli puheeksi muutamat perheelliset asiat, neiti Desrozais heti kävi salaperäiseksi, ja että hänet valtasi syvä alakuloisuus ja lohduttamatoin epätoivo. Hän päätti kysyä tämän kummallisen seikan syytä.

-- Sinä olet liian nuori, ystäväni, neiti Desrozais sanoi pudistaen päätänsä ja huoaten surullisesti.