Part 9

Sunnuntai-ilta, viimeinen jonka he viettivät Tregarthissa, saapui aivan liian pian. He menivät yhdessä pieneen kirkkoon, istuen yksinkertaisen kalastajaväen keskellä iltajumalanpalveluksessa. Katsoessaan samaan virsikirjaan ja laulaessaan: "O, Luoja, joka pelastat", ajattelivat molemmat keskellä virttä "Davy Jonesia" ja vaihtoivat keskenään hymyilyn, liittäen kuitenkin heti perään anomus- ja kiitosrukouksen.

"Maa, meri siitä ikuisen Sinulle tuokoon kiitoksen."

Jim Airthin voimakas basso jyrisi kautta pienen kirkon, ja liki hänen olkapäätään lauloi Myra niin säteilevin kasvoin ettei kenkään voinut epäillä hänen ylistyksensä todellisuutta.

Sitten takaisin Moorheadiin nauttimaan kylmää illallista, jonka jälkeen he siirtyivät ulos kuusamamajaan saadakseen Jimin iltasavun ohella pitää viimeisen hiljaisen keskusteluhetken.

Siinä heidän istuessaan Jim Airth virkkoi äkkiä: "Kesken puheen, minä haluaisin että kertoisit minulle enemmän lady Inglebystä. Millainen nainen hän on? Onko hänen kanssaan helppo puhua?"

Tuokioksi Myra joutui hämille. "Niin, Jim -- tuskin osaan oikein sanoa. Helppoko? Niin, luulen kyllä että _sinusta_ tulee olemaan helppo puhua hänen kanssaan."

"Puhuuko hän miehensä kuolemasta, vai onko se pyhitetty aihe?"

"Hän puhuu siitä", sanoi Myra vienosti, "niille jotka voivat ymmärtää."

"Vai niin! Luuletko että hän haluaisi kuulla yksityiskohtia hänen viime ajoistaan?"

"Mahdollisesti; jos sinua haluttaa kertoa niistä. Jim -- tiedätkö kuka sen teki?"

Äänetön hämmästys lehtimajassa. Jim otti piipun hampaistaan ja katsoi häneen.

"Tiedänkö kuka -- teki -- mitä?" kysyi hän hitaasti.

"Tiedätkö sen miehen nimen, jonka tekemä erehdys surmasi lordi Inglebyn?"

Jim pani piipun takaisin suuhunsa.

"Kyllä, kultaseni, tiedän sen", sanoi hän levollisesti. "Mutta kuinka sinä olet saanut tietää tuosta erehdyksestä? Minä olin siinä luulossa että koko asia pidettiin salaisena täällä kotona."

"Niin tehtiinkin", sanoi Myra; "mutta lady Inglebylle kerrottiin siitä, ja minä kuulin sen silloin. Jim, jos hän kysyisi sinulta tuota nimeä, sanoisitko sen hänelle?"

"Sanoisin varmaan", vastasi Jim Airth. "Minä olin alunpitäen jyrkästi vastaan että siitä tehtäisiin mitään salaisuutta. Minä vihaan salakähmäisyys-politiikkaa. Mutta oli otettava huomioon miehen tulevaisuus. Maailma ei milloinkaan päästä tuollaisia seikkoja unohtumaan. Häntä olisi aina osotettu sanoen: 'Tuo mies tuossa tappoi lordi Inglebyn' -- ihan kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan; ja jokainen meistä tiesi että se olisi painanut kuin myllynkivi vaikka minkälaisen tulevaisuuden kaulassa. Ja lisäksi oli koko tapahtumalla ollut hiukan säännötön kulku; ja johtavat piirit pitävät asianaan omistaa itselleen koko kuudoksen, jos kokeilut menestyvät, ja nostaa kiukkuisen metelin, jos ne sattuvat epäonnistumaan. Siitä johtuu se tosiasia, että me armeijassa palvelevat olemme kaikki sellaisia innottomia paikallaanpysyjiä. Ei kukaan uskalla olla omintakeinen. Vaaranalaisuus on liian suuri ja hämmästyttävän suhteeton. Jos onnistut, saat D.S.O:n [Distinguished Service Order = Palveluksessa kunnostautumisen ritarikunta. Suom. huom.] merkin kiitolliselta hallitukselta ja laakeriseppeleen ihailevalta kansakunnalta. Jos epäonnistut, niin suuttunut väestö pilkkaa nimeäsi ja kiusaantunut ja hämmästynyt hallitus heittää sinut vankilaan. Sellainen menettely ei kannusta eikä tee miehiä kärkkäiksi ryhtymään alotteisiin. Jonkun teon oikeutta ja vääryyttä ei pitäisi määrätä sen menestymisen tai epäonnistumisen mukaan."

Lady Inglebyn ajatus oli pysähtynyt Jimin sydämenpurkauksen alkuosaan.

"Eivät he olisi voineet ottaa Mikaelin kuudosta", sanoi hän. "Se on varmasti ollut patentilla suojattu. Hän huolehti aina tarkoin siitä että otti patentin kaikille keksinnöilleen."

"Mitä tarkotat?" sanoi Jim Airth. "Ahaa, ymmärrän. 'Kuudos' merkitsee 'kunniaa', tyttö-kulta, ei mitään uudenlaatuista räjähdysainetta. Mutta miksi kutsut lordi Inglebytä 'Mikaeliksi'?"

"Olin hänelle läheisesti tuttu", sanoi lady Ingleby. "Ymmärrän. No niin, kuten sanoin, minä vastustin tuota salaamis-puuhaa, mutta minut saatiin taivutetuksi myöntymään; ja ne harvat, jotka tiesivät asian laidan, sitoutuivat kunniasanallaan pysymään vaiti. Ainoastaan lady Inglebylle oli nimi kuitenkin ilmaistava, jos hän haluaisi tietää sen; ja jotkut meistä arvelivat että olisi yhtä hyvä panna se suoraan Times'iin kuin kertoa naiselle. Sittemmin saimme kuulla hänen päättäneen olla mistään tietämättä."

"Mitä mieltä olet hänen päätöksestään?" kysyi lady Ingleby.

"Olen sitä mieltä että hän on hyvin oikeamielinen nainen ja hyvin harvinainen sukupuolessaan, jos hän pysyy päätöksessään. Mutta naisluonteelle olisi jokseenkin ominaista tehdä tuollainen kelpo päätös jonkun ylevän hetken jännityksessä ja sitten antautua jälkeenpäin yksityisiin arveluihin."

"Kuulitko hänen kieltonsa syytä, Jim? Hän sanoi ettei hän tahtonut että maan päällä olisi joku, jonka kättä hän ei voisi suostua ystävänä puristamaan."

"Uskollinen sielu-parka!" sanoi Jim Airth kovasti liikutettuna. "Myra, jos _minä_ saisin tapaturmaisesti surmani jonkun kautta, kuten Ingleby, -- tuntisitko _sinä_ sillä tavoin minun tähteni?"

"En!" huusi Myra intohimoisesti. "Jos menettäisin sinut, rakastettuni, en ikinä haluaisi enää puristaa yhdenkään muun miehen kättä, en ystävänä enkä muuten, niin kauan kuin eläisin!"

"Ahaa", mietti Jim Airth. "Siis sinun mielestäsi lady Inglebyn kiellon syy ei todistanut sellaisesta rakkaudesta kuin meidän?"

Myra painoi kauniin päänsä hänen olkaansa vasten. "Jim", sanoi hän katkonaisesti, "en pidä itseäni pätevänä arvostelemaan mitään muuta rakkautta. Se asia minulle vain on selvänä, etten koskaan ollut tiennyt mitä rakkaus oli, ennenkuin tulin tuntemaan _sinut_."

Pitkä äänettömyys lehtimajassa.

Sitten Jim Airth huusi miltei hurjasti sylissään lepäävälle naiselle: "Voitko todella ajatella olleesi oikeassa antaessasi minun odottaa edes päivääkään?"

Ja puhuteltu, joka rakasti häntä kielin kuvaamattomalla rakkaudella, ei voinut löytää sanoja vastaukseksi tuohon kysymykseen. Siten kävi niin, että tuo kysymys kohosi uudelleen hänen eteensä vastatulevina päivinä, alati valmiina palaamaan ja kolkuttamaan hänen aivojaan toistaen säälimättömästi: "Olinko oikeassa antaessani hänen odottaa edes päivääkään?"

* * * * *

Hallissa sen marmoripöydän vieressä, jolla vieraskirja oli, he pysähtyivät sanomaan hyvää-yötä. Jo alunpitäen ei Myra ollut sallinut Jimin tulla yläkertaan ennenkuin hänen ovensa oli suljettu. "Jollet noudata sääntöjä, joita minä katson oikeaksi asettaa", sanoi hän pieni hellä hymy huulillaan, "niin minä itsepuolustukseksi pyydän Amelia Murgatroydin kaitsijaksi; ja tuntuisiko se sinusta hauskalta?"

Jim lupautui siis pysymään alhaalla kunnes Myran ovi oli ollut suljettuna viisi minuuttia. Sen jälkeen hän törmisti ylös portaita vihellellen:

"Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein, Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein; Älköhön luitamme saako valtoihin Vanha Davy Jones, missä lienemmekin..."

Sitten hänen ovensa paukahti, ja Myra uskalsi päästää vallalle pidätetyn naurunsa ja laulahtaa vienosti:

"O-hii, o-hei, o-hoi!"

pelkästä onnen ylenpalttisuudesta.

Mutta tänään oli viimeinen ilta. Ero oli edessä. Oli ollut kireitä hetkiä jo lehtimajassa.

Jimin siniset silmät kapinoivat. Hän seisoi pidellen Myran käsiä rintaansa vasten, kuten hän oli tehnyt Hevosenkenkä-poukamassa, kun aallot huuhtelivat heidän jalkojaan ja hän oli huutanut: "Teidän _täytyy_ kiivetä!"

"Siis huomenillalla", sanoi hän, "sinä olet Puistomajassa Shenstonessa ja minä klubissani kaupungissa. Tiedätkö kuinka kovaa on olla poissa luotasi yksi tuntikaan? Käsitätkö että jollet sinä olisi ollut niin itsepäinen, ei meidän olisi koskaan tarvinnut ollenkaan erota? Me olisimme voineet lähteä pois täältä yhdessä, miehenä ja vaimona. Jos sinä olisit todella minusta välittänyt, et olisi halunnut odottaa."

Myra hymyili hänen vihastuneelle katseellensa.

"Jim", kuiskasi hän, "on _hirveän_ tuhmaa sanoa: 'Jos olisit todella minusta välittänyt', kun sinä kerran tiedät täysin hyvin, että minä välitän sinusta enemmän kuin yksikään nainen maailmassa on koskaan välittänyt yhdestäkään miehestä tätä ennen! Ja minä vakuutan sinulle, Jim, ettemme olisi voineet mennä _pätevästi_ naimisiin täällä -- ja ajattele kuinka kamalaa olisi rakastaa toisiaan niin paljon kuin me rakastamme ja sitten huomatakin ettemme ole _lainvoimaisesti_ naimisissa; ja kun tulet kotiini ja viet minut mukaasi sieltä, olet myöntävä, -- niin todella _myöntävä_ -- minun olleen oikeassa. Olet pyytävä nöyrästi anteeksi että olet niin usein sanonut: 'joutavia' -- Jim -- rakkain! Katso kelloa! Minun _täytyy_ mennä. Amelia Murgatroyd parka väsyy niin kovin kuunnellessaan meitä. Hän jättää aina ovensa pikkuisen raolleen. Niin tekee Susanna-neitikin. He ovat kaikki ottaneet tavakseen nukkua ovet raollaan. Luulen että Susanna seisoo raotetun ovensa ääressä pimeässä, toivoen nähdä sinun kulkevan ohi... Ei, älä sano niin häijyjä sanoja. He ovat herttaisia kaikki kolme, ja me tulemme hirveästi kaipaamaan heitä huomenna. Oi, Jim -- minulle johtui juuri mieleen loistava aate! Minä pyydän heitä morsiusneideikseni! Etkö voi nähdä heidän seuraavan minua kirkon kuorikäytävää pitkin? Se olisi vielä pahempaa kuin herttuattaren esiintyminen Janen luovuttajana. Ah, etkö ole kuullut sitä juttua? Minä kerron sen sinulle joskus. Jim, sano pian 'hyvää yötä' ja päästä minut menemään."

"Kerran", sanoi Jim Airth pusertaen tiukemmin hänen ranteitaan -- "kerran, Myra, me emme sanoneet 'hyvää-yötä' emmekä 'hyvää-huomenta'."

"Jim, rakas!" sanoi Myra hellästi. "Sinä yönä sanoit sinä minulle, ennenkuin nukuin: 'Me emme ole yksin. _Jumala on täällä_.' Ja sitten sinä luit osan 139:stä psalmista. Ja Jim -- minä ajattelin että sinä olit paras ja voimakkain mies mitä koskaan olin tuntenut; ja minä tunsin että koko elämäni ajan tulisin luottamaan sinuun niinkuin luotin Jumalaani."

Jim Airth päästi irti kädet, joita hän oli pidellyt niin tiukasti, ja suuteli niitä hyvin hellästi. "Hyvää yötä, sydänkäpyni", sanoi hän, "ja Jumala siunatkoon sinua!" Sitten hän kääntyi marmoripöytään päin.

Myra juoksi joutuin ylös portaita ja sulki ovensa.

Sitten hän polvistui vuoteensa viereen ja nyyhkytti hillittömästi, osaksi ilosta ja osaksi surusta. Vastauksetta jäänyt kysymys alotti toistelunsa: "Ah, olinko oikeassa antaessani hänen odottaa?"

Hetken perästä hän kohotti päätään, pidätti hengitystään ja tuijotti pimeyteen. Hänen huoneensa poikki näytti liikkuvan ilmestys. Kookas, parrakas mies iltapuvussa. Sylissä pieni koira, joka kurkisti häneen kähäräinsä lomitse ikäänkuin sanoakseen: "Minun on parempi sija. Mitä tekemistä sinulla on täällä?" Kookas mies kääntyi ovella. "Hyvää yötä, rakas Myra", sanoi hän ystävällisesti. Näky hävisi.

Lady Ingleby hautasi kasvonsa vuodevaatteisiin. "Tätä -- kymmenen pitkää vuotta!" sanoi hän. Sitten hän näki pimeässä Jim Airthin sinisilmäin kapinallisen hehkun ja tunsi hänen käsiensä puserruksen omissaan. "Kuinka voin sanoa 'hyvää-yötä'?" kiisti hänen syvä äänensä intohimoisesti. Ja onnen kyynelien tulvahtaessa silmiin Myra liitti kätensä yhteen, kuiskaten: "Rakas Jumala, tulenko vihdoinkin tuntemaan parhaan?"

Ja portaita ylös astui Jim Airth, vihellellen kuin satakieli. Mutta, myönnytyksenä Amelia Murgatroydin aatteille soveliaasta sunnuntai-musiikista hän syrjäytti "Nancy Leen" ja vihelsi:

"O Luoja, joka pelastat, Kädelläs aallot asetat; Jok' annat meren myrskylle Sanallas käskyn: Vaikene; O kuule, kun sua huudamme..."

Ja polvillaan vuoteensa vieressä pimeässä Myra teki siitä itselleen iltarukouksen.

Viidestoista luku.

"MISSÄ ON LADY INGLEBY?"

Kun Jim Airth astui junasta seuraavan tiistain iltapuolella, katseli hän innokkaasti kahden puolen pitkin asemasiltaa toivoen näkevänsä Myran. Tosin he olivat nimenomaan sopineet, etteivät kohtaisi toisiaan ennenkuin hänen käytyään lady Inglebyn luona. Mutta Myra oli niin viehättävän epäjohdonmukainen ja mielivaikutteitaan noudattava kaikessa toiminnassaan. Olisi ollut aivan hänen kaltaistaan kääntää nurin koko heidän laatimansa suunnitelma; ja jos Myran halu tavata häntä muistutti edes jossain määrin hänen omaa nälkäistä kaipuutaan nähdä Myra, olisi tuollainen täyskäännös ollut hänestä helppo ymmärtää.

Kuitenkin kaikitenkin, Myraa ei näkynyt; ja järjettömän pettymyksen tunteen raskauttaessa mieltään Jim Airth työnsi lipun odottavalle vartialle, kulki pienen asematalon läpi ja tapasi hienot, ponivaljakon vetämät ajopelit odottamassa ulkopuolella.

Etuhevosen suitsia pitelevä ajomies kosketti hattuaan.

"Shenstonen linnaanko, sir?"

"Niin", sanoi Jim Airth ja kiipesi ajopeleihin.

Ajomies kosketti jälleen hattuaan. "Hänen armonsa sanoi, että te ehkä itse haluaisitte ajaa poneja, sir."

"Ei, kiitos", sanoi Jim Airth lyhyesti. "En koskaan aja toisten ihmisten poneja."

Ajomiehen ymmärtävä irvistys tukahtui heti. Hän kosketti jälleen hattuaan, otti ohjakset käsiinsä, nousi ajajan istuimelle, räpsäytti etuhevosta, ja täydellisesti yhdenveroiset ponit syöksähtivät heti nopeaan raviin.

Hevoslihan tuntijana Jim Airth tarkasteli niitä hyväksyvästi. He kiisivät pitkin kapeita kyläteitä, joita tuuheina kasvavat villiruusut ja metsäköynnökset reunustivat. Kyläläiset olivat työssä heinäniityillään, huudellen iloisesti toinen toiselleen heiniä käsitellessään. Oli verraton, Englannin rehevän keskikesän päivä.

Jim Airthin pettymys siitä ettei Myraa näkynyt hälveni nopeasti ajomatkan nautinnossa. Kaikesta huolimatta oli sentään paras pitää kiinni kerran tehdyistä suunnitelmista; ja noitten hupaisten pikku kavioiden jokainen kopsahdus vei häntä lähemmäksi Puistomajaa. Ehkä Myra olisikin ikkunan ääressä. (Jim Airth oli nimenomaan kieltänyt häntä tulemasta ikkunaan!)

"Nämä ponit ovat olleet hyvän ajajan käsissä", huomautti hän hyväksyvästi ajomiehelle heidän kiitäessään eräässä kaarteessa.

"Kyllä, sir", sanoi ajomies tehden välttämättömän kädenliikkeensä hattua kohti, ruoskan ja käden kohotessa yhdessä. "Hänen armonsa ajaa niitä aina itse, sir. Hänen armonsa on hyvä ajaja, sir."

Tämä tiedonanto hämmästytti Jim Airthia. Lordi Inglebyn iästä ja näöstä päättäen hän oli odottanut tapaavansa lady Inglebyssä tasaantuneen ja kunnianarvoisan kuusikymmenvuotiaan rouvasihmisen. Oli hiukan yllättävää kuulla häntä mainittavan hyväksi ajajaksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa aprikoida asiaa pitemmältä. Sivuuttaen keskellä kyläniittyä sijaitsevan muratin verhoaman kirkon he pyörähtivät läpi jykevän, erittäin hienomallisen rautaportin ja saapuivat komealle puistokujalle. Vasemmalla puuryhmän keskellä oli soma pieni, monipäätyinen talo.

"Mikä talo tuo on?" kysyi Jim Airth vilkkaasti.

"Puistomaja, sir."

"Kuka siinä asuu?"

"Rouva O'Mara, sir."

"Onko rouva O'Mara jo palannut?"

"En tiedä, sir. Hän oli ylhäällä linnassa hänen armonsa luona tänä aamuna."

"Silloin hän _on_ palannut", sanoi Jim Airth.

Ajomies näytti käyvän ymmälle, mutta ei virkkanut mitään.

Jim Airth kääntyi istuimellaan ja katsoi taakseen Puistomajaan. Se oli pienempi rakennus kuin hän oli odottanut. Tämä seikka ei näyttänyt häntä surettavan. Hän hymyili itsekseen, ikäänkuin joku ajatus olisi herättänyt hänessä huvitusta ja mielihyvää. Hänen vielä katsoessaan taakseen avautui talossa eräs sivuovi; siististi puettu, mustissa oleva nainen, nähtävästi jokin ylineitsyt, ilmestyi kynnykselle, pudisteli valkoista pöytäliinaa ja palasi sisään.

He kiisivät pitkin puistokujaa, Jim Airthin pannessa merkille jokaisen puun hyväksyvästi ja mielihyvin. Hieno vanha päärakennus tuli näkyviin, ja hetkistä myöhemmin he seisahtuivat valtaoven eteen.

"Hyvä ajomatka", huomautti Jim Airth hyväksyvästi antaessaan juomarahaa ajomiehelle. Sitten hän kääntyi, nähden suuret ovet jo seposelälleen avattuna ja muhkean kellarimestarin, jolla oli tavattoman tuuheat mustat kulmakarvat, seisovan valmiina ottamaan häntä vastaan.

"Tahtoisitteko tulla hänen armonsa arkihuoneeseen, sir?" sanoi kellarimestari ja näytti tietä.

Jim Airth astui viehättävästi sisustettuun huoneeseen ja katseli ympärilleen.

Huone oli tyhjä.

"Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir, Silläaikaa kun ilmotan hänen armolleen teidän saapumisenne", sanoi komea tuuheakulmainen olento ja poistui huoneesta äänettömästi sulkien oven jälkeensä.

Yksin jäätyään Jim Airth alkoi tehdä nopeita havaintoja huoneesta, toivoen saavansa siitä jotain opastusta omistajan maun ja luonteen tuntemiseksi. Mutta hänen huomionsa vangitsi melkein paikalla lordi Inglebyn luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva, joka riippui uuninreunan yläpuolella.

Jim Airth käveli roihumatolle ja seisoi kauan katsellen kuvaa äänettömällä mielenkiinnolla.

"Erinomainen", sanoi hän vihdoin itsekseen. "Mainion sattuva. Sen miehen pitää maalata Myra, jos vain saan hänet käsiini. Millainen lystikäs pikku koira! Ja mikä harras kiintymys! Molemminpuolinen ja täydellinen. Se on varmaan Petter. Omituista ajatella että minun piti olla viimeinen, joka kuulin hänen kutsuvan Petteriä. Mahtoikohan lady Ingleby pitää Petteristä. Jollei, niin epäilen oliko hänen asemansa kovinkaan ilahuttava. Jos joku jäi huonommalle puolelle, ei se varmaankaan ollut Petter."

Hän oli yhä kiintynyt muotokuvan katselemiseen, kun kellarimestari palasi tuoden pitkän ilmotuksen, jonka hän esitti jäykän juhlallisesti.

"Hänen armonsa on puutarhassa, sir. Kun huoneessa on niin lämmin, sir, pyytää hänen armonsa teitä tulemaan puutarhaan. Jos sallitte, sir, näytän teille tietä."

Jim Airth hillitsi halunsa sanoa: "Ala ravata!" ja seurasi kellarimestaria pitkin käytävää ja alas leveitä portaita alahalliin. He astuivat ulos parvekkeelle, joka kulki pitkin koko rakennuksen sivua. Sen alapuolella oli vanhantyylinen puutarha puksipuureunuksineen ja heleine kukkasarekkeineen, keskellä suihkukaivo. Sen takana tasainen ruohokenttä, joka vietti loivasti kauniin, iltapäivän auringonpaisteessa välkkyvän ja kimaltelevan järven rantaan. Tällä nurmikentällä, jonkun verran oikealla kädellä, puolivälissä talon ja järven välillä, seisoi rykelmä pyökkejä. Näitten laajalle ojentuvien oksien alla, viileässä, houkuttelevassa varjossa, oli joitakin puutarhatuoleja. Jim Airth saattoi parahiksi erottaa eräässä niistä punaista päivänvarjoa pitelevän naisen valkoisen hameen.

Kellarimestari osotti tätä pientä puuryhmää.

"Hänen armonsa sanoi, sir, että hän odottaa teitä noiden pyökkien alla."

Hän palasi taloon, ja Jim Airth sai omin päin löytää tien lady Inglebyn luo, puitten välistä pilkottava loistava päivänvarjo oppaanaan. Silläkin hetkellä hän ehti tuntea mielihyvää huomatessaan lady Inglebyn rakastavan samanlaisia päivänvarjoja kuin Myra.

Hän seisoi hetkisen parvekkeella ihaillen paikan verratonta kauneutta. Sitten hänen kasvonsa kävivät alakuloisiksi ja synkiksi. "Millainen koti", sanoi hän; "ja annapa jättää se palaamatta koskaan takaisin!"

Hänen kasvoillaan oli vielä alakuloisuuden leima, kun hän laskeutui kukkatarhaan johtavia porras-askelmia, asteli jonkun matkaa kapeita hiekotettuja käytäviä, kääntyi sitten nurmikentän pehmeälle ruohikolle ja käveli pyökkiryhmää kohti.

Lähestyessään kookkaana ja sotilasmaisena, leveähartiaisena ja suoraryhtisenä, olisi Jim Airth tehnyt erinomaisen vaikutuksen lady Inglebyhyn, jos tämä olisi katsonut hänen tuloaan. Mutta Myra piti päivänvarjoaan itsensä ja lähestyvän vieraansa välissä.

Jim Airth tuli aivan lähelle -- niin lähelle että hän erotti pehmeän reunuksen poimut lady Inglebyn jalalla ja hänen hameensa pitkät sulavat laskokset -- ja yhä näytti lady Ingleby olevan tietämätön hänen läsnäolostaan.

Jim Airth siirtyi pyökkien alle ja seisoi hänen edessään. Ja vielä silloinkin päivänvarjo kätki lady Inglebyn kasvot.

Mutta Jim Airth ei joutunut koskaan ymmälle tietäessään olevansa varmalla pohjalla. "Lady Ingleby", lausui hän vakavan kaavamaisesti, "minun käskettiin..."

Silloin päivänvarjo viskautui syrjään, ja Jim Airth huomasi katsovansa suoraan Myran suloisiin, nauraviin silmiin.

Nähdessään Jim Airthin kasvojen virallisen vakavan näön vaihtuvan hurmaantuneeksi ihastukseksi sai Myra runsaan korvauksen liikkumatta-istumisen ponnistuksistaan. Jim Airth heittäytyi hänen eteensä poikamaisen vallattomasti ja kietoi sekä Myran että hänen tuolinsa pitkien käsivarsiensa syleilyyn.

"Oi, sydänkäpyni!" sanoi hän kumartaen kasvonsa Myran kasvojen ylitse, sinisien silmiensä säihkyessä ihastuksesta.

"Oi, Myra, mitä vuosisatoja onkaan kulunut sitten eilispäivän! Kuinka olen sinua ikävöinyt! Melkein toivoin että olisit sittenkin tullut asemalle. Kuinka vastenmielistä minusta oli tuhlata näin paljon aikaa tuon vanhan lady Inglebyn luona käymiseen. Myra, onko aika sinusta tuntunut pitkältä? Käsitätkö, rakas tyttöni, ettei näin _voi_ jatkua kauemmin; että meidän on mahdotonta elää vielä toiset neljäkolmatta tuntia erossa toisistamme? Mutta voi, sinua kiusottelijaa! Minä riennän tulisen kärsimättömänä jokaisen tuhlatun hetken takia, ja sinä istut täällä tämän puun alla kätkien kasvojasi ja ollen olevinasi lady Ingleby! Tuo hämmästynyt ja hämmästyttävä vanha kulmakarva-olio osotti todella sinua minulle lady Inglebynä lähettäessään minut toivioretkelleni. Herranterttu, kuinka suloiselta sinä näytät! Millaista aaltomaisen pehmeää vaatetta! Se ei sopisi kallionkiipeämiseen, mutta ruohikolla istumiseen se on parasta sorttia... En voi sille mitään! Minun täytyy!"

"Jim", sanoi Myra nauraen ja työntäen häntä pois; "mikä sinulle on tullut, sinä rakas iso poika? Sinun täytyy todellakin hillitä käytöstäsi! Me emme ole nyt kuusamamajassa. 'Tuo hämmästyttävä kulmakarva-olio' tähystää meitä hyvin todennäköisesti jostain ikkunasta ja saa todella aihetta hämmästykseensä, jos hän näkee sinun jatkavan tuohon tapaan. Jim, kuinka somalta sinä näytät kaupunkiasussasi. Olen aina pitänyt harmaista päällystakeista. Nouse ylös ja anna minun katsoa... Oh, katso tuota nurmikentän vihreää läikkää noissa tahrattomissa polvissa! Kuinka ikävää. Puitko kaiken tämän hienouden päällesi minun tähteni?"

"Tietysti en, hupakko!" sanoi Jim Airth hieroen tarmokkaasti polviaan. "Kun hinaan sinua kallioille, käytän norfolkilaisnuttuja, ja kun uitan sinua meressä, käytän liinavaatteita. Tämän katsoin soveliaaksi asuksi viralliselle vieraskäynnille lady Inglebyn luona; ja nyt, ennenkuin hänellä on ollut tilaisuutta joutua sen kunnioitustaherättävän vaikutuksen alaiseksi, olen toivottomasti turmellut housunpolveni sinun alttariasi palvoessani! Missä on lady Ingleby? Minkätähden hän ei noudata sopimuksiaan?"

"Jim", sanoi Myra luoden häneen katseen, joka oli täynnä sanomatonta rakkautta, mutta välkehti samalla liikutusta ja ihastusta; "Jim, ihailetko tätä paikkaa?"

"Tätä paikkaako?" huudahti Jim astuen askeleen taaksepäin saadakseen esteettömän näköalan järvelle ja sen takana olevaan metsään. "Se on kerrassaan täydellinen. Meillä ei ole mitään tämänmoista Skotlannissa. Kaikinpuolisessa kauneudessa ei ole mitään todellisen, vanhan, hienon, hyvinasutun englantilaisen maakartanon veroista, varsinkin kun on kysymys sellaisesta, johon sisältyy pieni järvi saarineen joutsenineen kaikkineen. Ja arvattavasti nuo metsät tuolla toisella puolella, niin kauas kuin silmä kantaa, kuuluvat Inglebyn vallasväelle -- tai oikeammin lady Inglebylle. Sääli ettei heillä ole poikaa."

"Jim", sanoi Myra, "minä olen niin kovasti odottanut että saisin näyttää sinulle kotini."

Jim astui heti hänen lähelleen. "Näytä se minulle siis, armaani", sanoi hän. "Minulle olisi mieluisempaa olla kahden sinun kanssasi pienessä kodissasi -- näin sen ajaessamme asemalta -- kuin odotella tämän suuren kauneusmaailman keskellä lady Inglebytä."

"Jim", sanoi Myra, "muistatko erästä pientä laulunsävelmää, jota usein hyräilin Cornwallissa ollessamme ja kuinka minä, kysyessäsi mikä se oli, sanoin että saisit kuulla sanat jonain päivänä?"

Jim näytti neuvottomalta. "Mutta, kultaseni -- sinä hyräilit niin monta pientä laulunsävelmää..."