Part 8

"Teidän _täytyy_ ruveta pitkäksenne", sanoi Jim Airth purren hampaitaan yhteen. "Kas näin, odottakaa hetkinen. Siirtykää vähän ulommaksi. Älkää peljätkö. Minä pidän teistä kiinni. Päästäkää minut taaksenne... Juuri niin. Nyt te ette kosketa kallioon. Odottakaa kunhan saan hartiani lujasti tässä päässä olevaan mutkaan ja jalkani kiinteästi vastaamaan toiseen päähän. Kas näin! Nyt on selkäni painettuna kalliota vastaan niin lujaan, ettei mikään muu kuin maanjäristys voisi nykäistä minua paikaltani. Nyt, armas, -- kääntäkää selkänne minuun päin ja kasvonne merelle ja laskeutukaa pitkäksenne. Ette te putoa. Älkää peljätkö."

Hyvin hellävaroin, mutta samalla hyvin lujasti hän veti Myran syliinsä.

Ollen väsyneenä, peloissaan ja huimauksessa, ei lady Ingleby ensin tajunnut mitään, paitsi sitä rajatonta huojennusta, minkä tunne häntä ympäröivästä suuresta voimakkuudesta synnytti. Hänestä tuntui kuin hän olisi taistellut kalliota vastaan ja torjunut ammottavaa pimeyttä, kunnes hän oli kokonaan näännyksissä. Nyt hän antoi myöten tuolle lempeälle pakolle ja vaipui turvaan. Hänen poskensa lepäsi Jim Airthin karheaa nuttua vasten, ja se tuntui hänestä viihdyttävämmältä kuin pehmein tyyny. Tyydytyksestä huoaten hän risti kätensä rinnalleen, ja Jim Airth laski toisen suuren kätensä niiden molempien yli. Hän tunsi itsensä niin turvatuksi ja suojatuksi.

Sitten hän kuuli Jim Airthin äänen läheltä korvaansa.

"Me emme ole yksin", puhui se. "Teidän täytyy koettaa nukkua, armas; mutta ensin tahdon saada teidät käsittämään ettemme ole yksin. Tiedättekö mitä tarkotan? _Jumala on täällä_. Kun olin hyvin pieni poika, kävin eräässä mummonkoulussa Ylämaassa, ja vanha mummo antoi minun opetella ulkoa 139:n psalmin. Olen kerrannut kohtia siitä kaikenmoisissa vaikeuksissa ja vaaran paikoissa. Tahdon nyt toistaa siitä teille lempivärsyni. Kuunnelkaa. 'Kuhunka minä menen Sinun hengestäs? ja kuhunka minä Sinun kasvois edestä pakenen? ... Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun. Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on myös yö valkeus minun ympärilläni. Sillä ei pimeys Sinun edessäs pimitä, ja yö valistaa niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus... Kuinka kalliit ovat minun edessäni, Jumala, Sinun ajatukses? kuinka suuri on heidän lukunsa? Jos minä heitä lukisin, niin ne olisivat usiammat kuin santa: koska minä herään, olen minä vielä tykönäs'."

Syvä ääni vaikeni. Lady Ingleby avasi silmänsä. "Olin melkein unessa", sanoi hän. "Kuinka hyvä te olette, Jim."

"Ei, en minä ole hyvä", vastasi Jim Airth. "Olen paatunut junkkari, täynnä vikoja ja kukkurallaan puutteita. Mutta -- jos sinä tahdot luottaa minuun, niin, Jumalan avulla, en koskaan hylkää sinua. Mutta nyt tahdon että nukut; enkä tahdo että ajattelet minua. Minä olen vain olento, jonka Jumalan sallimuksesta on suotu olla sinulle turvana. Näetkö tuota ihmeellistä kiertotähteä, joka loistaa taivaalla kuin lamppu? Katsele sitä silläaikaa kun lausun sinulle muutamia säkeitä, jotka eräs amerikkalainen nainen on kirjottanut tuota viimeksi lukemaani värsyä ajatellen."

Ja poski vasten Myran pehmoista tukkaa ja voimakas käsivarsi lujasti hänen ympärillään Jim Airth lausui verkalleen Harriet Beecher-Stowen verrattoman runon:

"Sun luonas vielä, konsa pilvein häivää luo aamunkoite ruskon loisteloon; sulompi koita, ihanampi päivää on mulle tietoisuus: Sun luonas oon.

Sun luonas yksin, varjoin hälvetessä, kun luonnon täyttää pyhä hiljaisuus; Sun luonas yksin, hartaus sydämessä, kun kastehelmin hehkuu aamu uus.

Kuin koitteess' aamun meren tyyneen pintaan kointähti kirkkaan kuvaimensa luo, niin luonnon aamuhiljaisuus mun rintaan Sun kuvas yksin heijastua suo.

Kun sielu uupuneena uneen vaipuu ja sulkee silmät luottain valvontaas, on lepo armas; armahampi kaipuu on herätä ja löytää Sinut taas.

Kun kerran suureen aamuun sielu herää ja mainen elo häipyy pimentoon, ah, silloin kirkkaampana päivänterää tää aatos riemahtaa: Sun luonas oon!"

Jim Airthin ääni vaikeni. Hän odotti hetken hiljaisuuden vallitessa.

"Pidätkö siitä?" kysyi hän sitten lempeästi.

Hän ei saanut vastausta. Myra nukkui rauhallisesti kuin pieni lapsi. Hän saattoi tuntea hänen rauhallisen hengityksensä säännölliset liikkeet kätensä alla.

"Jumalalle kiitos!" sanoi Jim Airth luoden katseensa aamutähteen.

Kolmastoista luku.

HERÄÄMINEN.

Kun lady Ingleby avasi silmänsä, ei hän ensi hetkessä voinut kuvitella missä hän oli.

Päivä alkoi sarastaa meren yllä. Hopeinen juova oli aamutähden paikalla tummalla taivaalla. Hän saattoi nähdä hopeisen hohteen heijastuvan mereen.

"Minkätähden nukun näin lähellä suurta ikkunaa?" tiedusteli hänen hämmentynyt tajuntansa. "Vai olenko minä parvekkeella?"

"Minkätähden tunnen itseni niin harvinaisen voimakkaaksi ja levänneeksi?" kyseli hänen verkalleen heräävä ruumiinsa.

Hän makasi hievahtamatta ja mietti asiaa.

Sitten hän katsahtaessaan alas näki kookkaan ruskean käden pitelevän hänen molempia käsiään. Hänen päänsä lepäsi sen käsivarren taipeessa, johon tuo käsi kuului. Voimakas oikea käsi oli ojennettu hänen ylitseen ja ympärilleen. Kaikki kyselyt saivat ratkaisunsa kahdesta lyhyestä sanasta: "Jim Airth".

Lady Ingleby makasi hyvin hiljaa. Hän pelkäsi rikkoa sitä levon lumousta, jonka vallassa hän oli. Hän ei hennonut painaa alas maahan sitä ihmeellistä taivaallista tunnetta, joka häntä ympäröi.

Kun päivänsarastus kirkastui meren yllä, kirkastui hänen silmiinsä ihmeellinen valkeus, säteily, jonka kaltaista ei koskaan ennen ollut loistanut noissa suloisissa silmissä. "Rakas Jumala", kuiskasi hän, "olenko tuleva tuntemaan _parhaan_?"

Sitten hän hellävaroin veti pois toisen kätensä ja laski sen kädelle, joka oli peittänyt hänen kättään.

"Jim", sanoi hän, "Jim! Katso! On jo päivä."

"Kuinka?" kuului Jim Airthin ääni hänen takaansa. "Kuinka? _Mitä? Sisään?_ -- Ohoo! Totisesti!"

Myra hymyili aamunkoitetta kohti. Hän oli jo kokenut nuo ensimäiset hämmästyvän selviämisen hetket. Mutta Jim Airthille kävi tilanne selväksi nopeammin kuin hänelle.

"Ohoo!" sanoi hän. "Aioin pitää vartiota koko ajan, mutta olenkin varmaan nukkunut. Voitko aivan hyvin? Ihan varmaanko? Ei mitään kouristuksia? No hyvä, mutta minulla on vasemmassa sääressäni sellainen kouristus, että se panee minut vierimään alas kallion kylkeä tuossa tuokiossa, jollen saa sitä liikutetuksi. Anna minun auttaa sinua ylös... Sillä tavoin. Istu nyt rauhassa siinä, sillaikaa kun minä irrotan itseni tästä kiila-asemasta... Totta totisesti! Luulenpa että olen kasvanut kiinni kallioon niinkuin kivettynyt kalalisko. Oletko koskaan nähnyt kalaliskoa? Eikö tunnu olevan vuosia siitä kun sanoit: 'Ja kuka on Davy Jones?' Eikö tee mieli vähän aamiaista? Taitaa jo olla meidän aika lähteä kotiin."

Iloisesti puhellen koko ajan Jim Airth veti koukkuun pitkät raajansa hieroen niitä tarmokkaasti, oikaisi käsivartensa päänsä yli ja siveli sitten kädellään pörröistä tukkaansa.

"Voi peruukkiani", sanoi hän. "Millainen aamu! Ja kuinka ihanaa elää!"

Myra katsahti salavihkaa häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet merelle päin. Niissä oli sama kirkas kajastus, joka säihkyi Myran silmissä.

"Eikö tee mieli aamiaista?" sanoi Jim Airth ja veti kellon taskustaan.

"Tekee kyllä", sanoi Myra iloisesti. "Ja nyt minä uskallan sanoa sinulle, millaista herkullista kotonaleivottua leipää minulla oli teen kera. Paljonko kello on, Jim?"

"Puoli neljä. Muutaman minuutin perästä aurinko nousee. Katso! Oletko koskaan ennen nähnyt aamunkoittoa? Eikö se ole ihmeellinen? Aina enemmän helmiä ja hopeaa kuin auringonlaskussa. Katso kuinka tuo kapea juova on levennyt ja jatkunut poikki koko taivaan. Päivän valtias on tulossa! Katso noita pieniä pilviairuita heleänpunaisen ja kullan värisissä livereissä. Katso nyt tuonne missä meri näyttää valoisimmalta. Ah! .. Siinä nousee sen veripunaisen kehrän syrjä ylös merestä. Ja kuinka nopeasti koko kehrä ilmestyy. Näetkö tuota välkkyvää, kultaista ja väkevänpunaista polkua? Se on kuin veden päällä kulkeva kuninkaallinen valtatie, joka johtaa rannasta juuri alapuoleltamme suoraan hänen loistavan majesteettinsa valtaistuimen eteen... Uusi päivä on alkanut, emmekä me ole sanoneet 'hyvää huomenta'. Miksi sanoisimmekaan? Emmehän sanoneet 'hyvää yötäkään'. Kuinka ihanteellista olisi, kun ei koskaan tarvitsisi sanoa 'hyvää huomenta' eikä 'hyvää yötä'. Yö olisi aina hyvä ja samoin jokainen huomen. Koko elämä olisi yhtä ainoata kohoamista hyvästä parempaan, parhaimpaan. Mitä? Olemmeko löytäneet parhaan? Oi, vaiti! En aikonut sanoa sitä vielä... Oletko valmis kapuamaan alas? Ei, minä en voi sallia mitään alas kurkistelemista ja arvelemista. Jos todella pelkäät, juoksen Tregarthiin niin joutuin kuin mahdollista, herätän nukkuvan kylän, tuon köysiä ja miehiä ja hinaan sinut kallion töyräältä ylös."

"Minä kieltäydyn jyrkästi antautumasta 'hinattavaksi ylös kallion töyräältä' taikka jäämästä yksin", julisti lady Ingleby.

"Siis mitä pikemmin alamme alasmenon, sitä parempi", sanoi Jim Airth. "Minä menen ensin." Hän oli solahtanut partaan yli ennenkuin Myra oli ehtinyt avata suutaan vastaväitteisiin. "Käänny nyt ympäri. Pidä kätesi lujasti kielekkeellä ja anna minulle jalkasi. Kuuletko? Tee niinkuin sanon. Älä epäröi. Ei se ole niin jyrkkä kuin miltä se eilen tuntui. Meillä ei ole mitään vaaraa. Ala tulla vain! ... Kas sillä tavoin."

Sitten seurasi Myralle viisi minuuttia mitä pahinta kauhua, hänen antautuessaan sokeasti tottelemaan allaan olevia vahvoja käsivarsia ja voimakasta ääntä, joka rohkaisi ja uhkasi häntä vuorotellen.

Mutta kun laskeutuminen oli päättynyt ja hän seisoi rannalla Jim Airthin vieressä, kun he yhdessä kääntyivät ja katselivat äänettöminä veden kalvolla välkkyvää, nousevan auringon leimuavaan kauneuteen johtavaa loistokujaa, tulvahtivat kiitollisuuden kyyneleet lady Inglebyn silmiin.

"Oi, Jim", huudahti hän, "Jumala on hyvä! On niin ihmeen ihanaa elää!"

Silloin Jim Airth kääntyi kasvot kirkastuneina, auringon loistetta silmissään, ja aukaisi sylinsä. "Myra", sanoi hän. "Me olemme löytäneet parhaan."

He kävelivät rantaa pitkin ja ylös jyrkästi viettävää katua nukkuvan kylän keskitse käsikädessä niinkuin onnelliset lapset.

Moorheadin majataloon saavuttuaan he työnsivät auki puutarhan portin ja astuivat äänettömin askelin päivän valaiseman nurmikentän poikki.

Valtaovi oli lujasti salvattu. Jim Airth pujahti talon takasivulle, mutta palasi hetken kuluttua päätään pudistaen. Sitten hän etsi taskustaan suuren linkkuveitsensä, joka oli tehnyt heille niin hyvän palveluksen, työnsi paikoiltaan kahvihuoneen ikkunan haan, kohotti varovasti nostoikkunaa, huiskautti toisen säärensä ikkunalaudan yli ja veti Myran perässään.

Päästyään tuttuun huoneeseen, missä oli liinat pöydillä sekä sinappi- ja suola-astiat valmiina aamiaista varten, laukesivat he molemmat hillittömiin naurunpuuskiin, naurun, joka oli sitä vastustamattomampaa, kun sen täytyi pidättyä pääsemästä kuuluviin.

Jim tointui ensimäisenä ja meni ruokakaapille hankkimaan syötävää.

Lady Ingleby juoksi äänettömästi omaan huoneeseensa yläkertaan pesemään käsiään ja silittämään tukkaansa. Hän palasi parin minuutin perästä ja tapasi Jimin ylpeänä menestyksestään asettamassa pöydälle kovakuorista kotitekoista leipää, suuren juuston ja vaahtoavan oluttuopin.

Lady Inglebyn teki kovasti mieli teetä, eikä hän ollut eläissään juonut olutta tinatuopista. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut pilata Airthin poikamaista ihastusta ruokakaapin-ryöstönsä onnistumisesta.

Niin he istuivat keskimäiseen pöytään, Myra Amelia Murgatroydin paikalle ja Jim Sussun paikalle, ja söivät juustovoileipäänsä ja joivat oluttansa mainiolla ruokahalulla ja suunnattomalla nautinnolla. Ja Jim käytti Susannan lautasliinaa ja oli osoittavinaan hellätunteisuutta sitä kohtaan. Ja Myra nuhteli häntä niinkuin Amelia Murgatroydilla oli tapana nuhdella Susannaa, minkä jälkeen molemmat huudahtivat yhteen ääneen: "Oi hyvä rakas!" Eliza-neidin teennäisimpään tapaan ja riensivät sitten yhdistämään sormiaan jonkun toiveen toteutumiseksi, eivätkä voineet kumpikaan keksiä mitään toivetta.

Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja korjanneet pöydän, oli kello puoli kuusi. He siirtyivät yhdessä halliin.

"Sinun täytyy mennä nukkumaan vähän lisää", sanoi Jim Airth käskevästi.

"Menen kyllä, jos sitä haluat", kuiskasi Myra; "mutta en koskaan ole koko elämässäni tuntenut itseäni näin voimakkaaksi ja levänneeksi. Jim, minä istun aamiaisella sinun pöydässäsi ja kaadan sinulle kahvia. Asettakaamme se kello yhdeksäksi, kuten tavallisesti. Tulee olemaan niin hauskaa nähdä Murgatroydien ilmeitä ja muistella juustoamme ja oluttamme. Jos sinä tulet alas ensiksi, niin tilaa aamiaisemme samaan pöytään."

"Hyvä on", sanoi Jim Airth.

Myra alkoi nousta ylös portaita, mutta kääntyi viidennellä askelmalla ja kurottautui käsipuun yli hymyilemään Jim Airthille.

Jim Airth kohotti kättään ylös. "Kuinka voin laskea sinut menemään?" huudahti hän äkkiä.

Myra kurottui ulommaksi ja katsoi hymyillen hänen jumaloiviin silmiinsä.

"Kuinka voin mennä?" kuiskasi hän hellästi.

Jim Airth tarttui hänen molempiin käsiinsä. Heidän silmänsä uppoutuivat liekehtien toisiinsa.

"Myra", hän sanoi, "milloin menemme naimisiin?"

Myran kasvoille lehahti puna, aivan kuin pehmeät valkoiset pilvet olivat lehahtaneet rusottaviksi auringon noustessa. Mutta hän kohtasi arkailematta Jimin silmien leimua.

"Milloin vain tahdot, Jim", vastasi hän vienosti.

"Niin pian kuin mahdollista siis", sanoi Jim Airth kiihkeästi.

Myra veti pois kätensä ja nousi pari askelta ylemmäksi. Sitten hän kääntyi, kumartui alas ja kuiskasi:

"Miksi?"

"Siksi", vastasi Jim Airth, "etten tiedä kuinka voin sietää päivää tai tuntia tai minuuttiakaan, jolloin emme voi olla yhdessä."

"Ah, onko sinullakin sellainen tunne?" kuiskasi Myra.

"_Sinullakin_?" huusi Jim Airth. "Onko _sinullakin_ -- Myra! Tule takaisin!"

Mutta lady Ingleby pakeni ylös portaita kuin jänis. Hän ei ollut juossut niin kovaa sittenkun kymmenvuotiaana lapsena. Jim Airth kuuli hänen onnellisen naurunsa ja sitten oven sulkeutumisen.

Silloin hän aukaisi valtaoven salvan ja astuttuaan ulos seisoi päivänpaisteessa polulla, jota myöten hän oli nähnyt satuprinsessansa tulevan.

Hän ojensi käsivartensa päänsä yli.

"Minun!" sanoi hän. "Minun kokonaan! Oi, hyvä Jumala! Vihdoinkin olen saavuttanut korkeimman!"

Sitten hän riensi pikajuoksua kyläkatua pitkin rantaan; ja viisi minuuttia myöhemmin hän voimakkaan miehuutensa täydessä väkevyydessä ui kultaista kujaa pitkin nousevaa aurinkoa kohti.

Neljästoista luku.

KULTAISIA PÄIVIÄ.

Sitä seuraava viikko oli ihanteellisen ilon ja vapauden viikko. Molemmat tiesivät vaistomaisesti, etteivät mitkään myöhemmät päivät voineet olla aivan näiden ensimäisten kaltaisia. Niihin sisältyi elämys, joka ei ollut enää uudistuva ja joka niinollen oli nautittava eheästi ja täysin sydämin.

Alussa Jim Airth puhui päättävästi erikoisen naimaluvan hankkimisesta ja kannatti kaiken viivyttelyn hylkäämistä. Mutta lady Ingleby, joka tavallisesti oli jossakin määrin epävarma kaikkiin lakiasioihin ja käytännöllisiin seikkoihin nähden, rupesi onneksi epäilemään, oliko viisasta mennä naimisiin muulla kuin omalla nimellään; ja vaikka hän olisi voinut ratkaista vaikeudet ilmottamalla heti asian oikean laidan Jim Airthille, tahtoi hän välttämättä saada itse määrätä milloin ja missä ilmaiseminen oli tapahtuva; ja hänessä oli herännyt harras halu tehdä se omassa kauneuden ympäröimässä kodissaan Shenstonessa.

"Katsos, Jim", pyyteli hän, "minulla on Lontoossa ja Shenstonessa joitakin ystäviä, jotka tuntevat mielenkiintoa minun puuhiini, ja minä tuskin voisin ilmestyä heidän keskelleen nuorikkona! Vai voisinko, Jim? Se näyttäisi kovin omituiselta ja odottamattomalta virkistyslevon päätökseltä. Eikö sinustakin, Jim?"

Jim Airthin äänekäs nauru veti Susanna-neidin ikkunaan. Susannalle aiheutui ikävää ajanhukkaa siitä että hänen ikkunansa antoi kuusamamajaan päin.

"Siitä saattaisi syntyä kerrassaan virkistyslepo-raivo", sanoi Jim Airth.

"Oi, mutta eivät kaikki voisi kohdata _sinua_", sanoi Myra; ja katse, jonka Jim Airth sai noista suloisista silmistä, korvasi täysin määrin vastaväitteen epämääräisyyden.

Niinmuodoin he tulivat päätökseen viettää viikon ajan tätä vapaata, kahlehtimatonta elämää, ennenkuin palaisivat siihen maailmaan, jonka keskuudessa heidät tunnettiin; ja Jim Airth lupasi tulla tapaamaan Myraa hänen omassa kodissaan, ennen sen lopullisen askeleen ottamista, joka tekisi heidät kokonaan toistensa omiksi.

Sitten tekivät he iloisia kävelyretkiä pitkin kallioita raittiissa tuulessa ja päivänpaisteessa; ja Jimin käsivarresta kiinni pidellen Myra kurkisti ylhäältä kallion töyräältä heidän pengermälleen.

He kävivät Hevosenkenkä-poukamassa matalan veden aikana, ja Jim Airth kulutti tuntikausia kovertaakseen hät'hätää laaditut pykälät oikeiksi askeliksi, niin että pengermälle tuli johtamaan portaat, joita myöten vastedes vuoksiveden mahdollisesti yllättämät ihmiset voisivat kiivetä turvaan. Myra istui rannalla ja katseli hänen työtään, katse valoisana herkistä muistoista; mutta hän kieltäytyi jyrkästi kiipeämästä uudelleen ylös.

"Ei, Jim", sanoi hän; "ei ennenkuin tulemme tänne lempiviikoiksemme. Sitten, jos tahdot, voit viedä vaimosi mukanasi sille paikalle, missä vietimme nuo ihmeelliset tunnit. Mutta ei nyt."

Jim, joka odotti saavansa aina pitää oman päänsä, jollei hänelle näytetty mustaa valkoisella toisenlaisen menettelytavan paremmuuden todistukseksi, oli ryhtymäisillään väittelemään ja inttämään vastaan, kun hän huomasi kyyneleitä Myran silmäripsissä ja värinää hänen suloisilla, hymyilevillä huulillaan, ja hän antoi heti myöten enempää kyselemättä.

He vuokrasivat teltan ja pystyttivät sen rannalle kylän ulkopuolelle, Myra sähkötti itselleen uimapuvun ja Jim meni veteen alusvaatteissaan ja koetti opettaa häntä uimaan kannattaen häntä leuan alta ja lukien: "Yks, kaks! Yks, kaks!" paljon kovemmalla äänellä kuin sitä oli koskaan ennen Myralle luettu. Suuren loiskinan ja naurun keskellä Myra sitten suoritti kymmenkyynäräisen uintimatkansa.

Amelia Murgatroydin mielestä se oli loukkaavaa; niin, enemmän kuin loukkaavaa -- se oli pahennusta herättävää! Hän joutui paikalla vuoteen omaksi, odottaen että Eliza ja Susanna seuraisivat hänen esimerkkiään -- ainakin hengessä, jollei kirjaimellisesti. Mutta Amelian henkilökohtaisesta valvonnasta vapautuneena romanttinen pikku Susanna johdatti Elizan harhaan, ja molemmat etsivät salaista ja pelokasta nautintoa seuraamalla minkä voivat tuon parin "pyrintöjä", joka oli rohkeasti muuttanut proosallisen cornwallilais-majatalon jännityksen ja romantiikan maaksi.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Myra heidän seikkailunsa jälkeisenä aamuna viisi minuuttia yli yhdeksän oli tullut kahvihuoneeseen keltaisia ruusuja valkoisen pukunsa vyössä, lausuen: "Rakas Jim, olenko antanut sinun odottaa? Eihän kahvi vain liene jäähtynyt?" -- oli koko elämä muuttanut muotoaan Susanna-neidin silmissä. Äkkiä kääntyen hän oli nähnyt katseen, jonka Jim Airth loi tuohon viehättävään naiseen, joka istui häntä vastapäätä hänen siihen saakka yksinäisen pöytänsä ääreen ja yhä hymyllä vastaten hänen katseeseensa kohotti kahvipannua.

Amelian ankara kuiskaus oli palauttanut hänet järkiinsä ja ehkäissyt enemmät taakse-vilkumiset, mutta hän oli kuullut Myran sanovan: "Unhotin sokerin kupistasi, Jim. Yksikö vai kaksi palaa?" ja Jim Airthin vastaavan: "Kuten tavallisesti, kiitos, kultaseni", tietämättä että hän, iskien lystikkäästi silmää sokeripihdit koholla odottavalle Myralle, asetti kirjekuoren kuppinsa päälle merkiksi, että "kuten tavallisesti" merkitsi "ei ollenkaan sokeria!"

Myöhemmin, kohdatessaan lady Inglebyn eräänä päivänä yksinään käytävässä, Susanna-neiti rohkaistui tekemään kaksi kiireistä kysymystä.

"Oi, sanokaa minulle, kultaseni! Onko ihan _todella_ totta että te menette naimisiin herra Airthin kanssa? Ja oletteko tuntenut hänet kauan?"

Ja luoden hymyilevän katseen Susannan levottomiin, pyöreihin kasvoihin Myra vastasi: "Niin, neiti Susanna, tosiasia on, että Jim Airth menee naimisiin minun kanssani. Enkä voi selittää kuinka kauan olen hänet tuntenut. Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni."

"Ah", kuiskasi Susanna-neiti viekkaasti hymyillen oman tarkkanäköisyytensä tiedossa. "Eliza ja minä olimmekin varmat siitä että välillänne oli vain pieni riitaantuminen."

Tämä huomautus jäi lady Inglebylle kerrassaan käsittämättömäksi: ja vasta sitten kun hän oli kertonut sen Jimille ja tämä oli nauranut täyttä kurkkua ja nimittänyt häntä häikäilemättömäksi teeskentelijäksi, selvisi hänelle että "riitaantumisen" otaksuttiin olleen vaikuttamassa koko sen ajan, jolloin hän ja Jim Airth olivat istuneet eri pöydissä osottamatta mitään tuttavuuden merkkejä.

Siitä huolimatta hän hymyili ystävällisesti Susannan viekkaille, nyökyttäville kasvoille. Sitten hän omassa suuressa onnessaan kietoi pienen vanhan neidin kauniitten käsivarsiensa syleilyyn ja suuteli häntä.

Susanna-neiti ei ikinä unhottanut tuota syleilyä. Se heijasti hänelle aavistuksen siitä, miltä tuntui olla Jim Airthin rakastama. Ja sen jälkeen, milloin vain Amelia-neiti katsoi soveliaaksi käyttää laatusanoja sellaisia kuin "säädytöntä", "epäiltävää" tai "suurimmassa määrin sopimatonta", kääri Susanna-neiti urheasti kokoon kudelmansa ja poistui huoneesta.

Siten kuluivat nuo kultaiset päivät, ja Jim Airthille tuli kirje lady Inglebyn sihteeriltä. Hänen armonsa oli tällä haavaa poissa kotoa, mutta palaisi Shenstoneen seuraavana maanantaina ja ottaisi mielihyvällä hänet vastaan tiistaina iltapäivällä. Kello kaksi Charing Crossin asemalta lähtevää pikajunaa oltaisiin vastassa Shenstonen asemalla, jollei hän kirjeellisesti esittäisi toista.

"No, sepä on hyvin kohteliasta", sanoi Jim Myralle ojentaessaan hänelle kirjeen; "ja kuinka hyvin se sopii suunnitelmiimme. Olimme jo päättäneet molemmat matkustaa kaupunkiin maanantaina ja sinä edelleen Shenstoneen. Siten minä voin tulla tuossa kahden junassa tiistaina, suoriutua käynnistäni lady Inglebyn luona niin nopeaan kuin mahdollista ja lentää sitten tyttöni luo Puistomajaan. Kunpa hän vain ei ottaisi tarjotakseen minulle teetä!"

"Kumpi 'hän'?" kysyi Myra hymyillen. "_Minä_ ainakin aion tarjota sinulle teetä."

"Sitten minä kieltäydyn lady Inglebyn teestä", sanoi Jim päättävästi.

Noinakin ihmeellisinä päivinä hän jatkoi säännöllisesti kirjansa valmistamista, Myran istuessa hänen lähellään tupakkahuoneessa kirjottaen kirjeitä tai lukien silläaikaa kun hän työksenteli. "Voin tehdä paremmin työtä, kun sinä olet ulottuvilla tai ainakin silmän kantamissa", oli Jim sanonut; eikä Myra ollut voinut olla mielessään vertaamatta tämän tuottaman mielihyvän värähdystä siihen entiseen tietoisuuteen, että hän oli aina tiellä työtä tehtäessä ja että laboratorion oven sulkeminen myöskin sulki hänet Mikaelin elämänharrastusten ulkopuolelle. Oi, kuinka tuo kaikki oli erilaista verrattuna siihen tapaan, millä Jim jo nyt teki hänet osalliseksi itsestään ottaen hänet mukaansa kaikkiin harrastuksiinsa.

Myra kirjotti juurtajaksain onnestaan Jane Dalmainille, kertoen hänelle yksityiskohtaisesti ne laatuaan harvinaiset tapahtumat, jotka olivat hänet niin nopeasti siihen temmanneet. Samoin muutamia rivejä vanhalle ystävälleen Meldrumin herttuattarelle, ilmottaen hänelle lyhykäisesti kihlauksensa ja Shenstoneen-paluunsa päivämäärän ja luvaten perinpohjaisemman selityksen myöhemmin. Tämä kirje sisälsi myös terveiset Ronaldille ja Billylle, jos he vielä sattuisivat olemaan Overdenessä.