Part 7

"Olisi mahdotonta kiivetä tästä ylös kallion laelle. Kun tulin alas, oli minun suorastaan pudottauduttava kymmenen jalkaa. Näettehän että kallio ulkonee hiukan juuri yläpuolellamme. Vuoroveden vuoksi me voisimme kiivetä alas kolmen tunnin kuluttua, mutta nyt ei ole kuutamoa ja silloin on aivan pilkkopimeä. Meillä täytyy olla valoa laskeutuessamme, jos minun mieli saattaa teidät turvallisesti ja vahingoittumattomana kallion juurelle. Aamunkoiton pitäisi sarastaa kohta kolmen jälkeen. Aurinko nousee huomenna kello 3.44; mutta on aivan valoisaa jo ennen sitäkin. Arveluni mukaan voimme odottaa pääsevämme Moorheadin majataloon neljän aikaan aamulla. Toivokaamme ettei Amelia Murgatroyd kurkista ikkunastaan juuri silloin kun me astelemme polkua pitkin."

"Mitähän he kaikki nyt ajattelevat?" kysyi lady Ingleby.

"En tiedä, enkä välitäkään siitä", sanoi Jim Airth iloisesti. "Te olette hengissä ja minä olen hengissä; ja me olemme suorittaneet rekordi-kiipeämisen! Muulla ei ole väliä."

"Ei, mutta vakavasti, Jim?"

"No niin, vakavasti puhuen, hyvin vähän luultavaa on, että minua lainkaan kaivataan. Minä syön usein päivällistä muualla ja palaan majataloon vasta hyvin myöhään taikka olen kokonaan palaamatta. Kuinka lienee teidän laitanne?"

"Omituista kyllä", sanoi Myra, "ennen ulos lähtöäni minä lukitsin makuuhuoneeni oven. Tässä on sen avain. Olin jättänyt joitakin papereita esille -- minä en ole erittäin järjestystä rakastava. Ainoana kertana, jolloin ennen olen lukinnut oveni, jäin kokonaan pois päivälliseltä ja palattuani iltakävelyltä menin levolle. Minä olen täällä muka 'virkistyslevolla'. Palvelustyttö tunnusti oveani, meni pois eikä tullut uudestaan ennenkuin aamulla. Hyvin todennäköisesti hän on tehnyt samoin nytkin."

"Sitten en luule että he lähettävät etsijäjoukkuetta meitä hakemaan", sanoi Jim Airth.

"Ei. Me olemme niin yksin täällä. Emme merkitse mitään muille kuin itsellemme", sanoi Myra.

"Ja toisillemme", sanoi Jim Airth tyynesti.

Myran sydän seisahtui.

Nuo syvän, lämpimän äänen niin yksinkertaisesti lausumat kaksi sanaa merkitsivät hänelle enemmän kuin konsanaan mitkään sanat olivat merkinneet. Ne merkitsivät niin paljon, että ne muodostivat ympärilleen äänettömyyden -- ihmeen ja todeksitulemisen avaran, pyhän temppelin, missä ne kaikuivat edestakaisin, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen.

Molemmat pengermällä olijat istuivat kuunnellen.

Toinen toisensa omistamisen laulu, joka niin äkkiä oli virinnyt humisemaan, oli liian kaunis keskeytettäväksi muilla sanoilla.

Ei lady Inglebynkään erehtymätön aisti löytää tahdikkaita sanoja voinut rikkoa tämän odottamattoman tilanteen syvää suloisuutta. Myran sydän oli heräämistilassa; ja kun sydän järkyttyy, unohtaa ajatus toisinaan tahdikkuuden vaatimukset.

"Ettekö muista", virkkoi vihdoin Jim Airth hyvin hiljaa, "mitä sanoin teille ennenkuin alotimme kiipeämisen? Enkö sanonut, että jos meidän onnistuisi päästä turvallisesti tälle kielekkeelle, niin tulisimme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme? Me pääsimme, ja -- siis olemme velassa toisillemme."

"Oi, ei", huudahti Myra vilkkaasti. "Ei, Jim Airth! Te kävelitte tämän kallion laella iloisena, turvallisena ja vapaana. Minä järjettömässä typeryydessäni makasin nukkuen alhaalla hietikolla, veden kohotessa ympärilläni. Te laskeuduitte alas vaaraan, pannen sitä tehdessänne henkenne alttiiksi. Minä olen velassa elämästäni teille, Jim Airth; te ette ole minulle velkaa mistään."

Hänen rinnallaan istuva mies kääntyi ja katsoi häneen omituinen, levollinen hymy kasvoillaan.

"Minä en ole tottunut siihen että lausuntojani parsitaan", virkkoi hän kuivasti.

Oli tullut niin pimeä, että he juuri vaivoin saattoivat erottaa toistensa kasvot.

Lady Ingleby nauroi. Hän oli niin tottumaton tuollaisiin huomautuksiin, ettei hän heti voinut keksiä sopivaa vastausta.

"Luulen että itse asiassa saan kiittää hengestäni punaista päivänvarjoani", virkkoi hän tuokion kuluttua. "Jollei se olisi kiinnittänyt puoleensa huomiotanne, ette te olisi nähnyt minua."

"Enkö olisi?" kysyi Jim Airth, katse kiinnitettynä Myran kasvojen suloiseen vaaleuteen. "Siitä saakka kun ensi kerran teidät näin sinä iltana jolloin saavuitte tänne, oletteko kertaakaan tullut minun silmänkantamani sisäpuolelle minun näkemättä teitä ja panematta merkille jokaista yksityisseikkaa?"

"Sinäkö iltana jolloin saavuin?" kysyi lady Ingleby hämmästyneenä.

"Niin", vastasi Jim Airth varmasti. "Kello seitsemän, kesäkuun ensimäisenä päivänä. Seisoin tupakkahuoneen ikkunan ääressä ja inhosin kaikkea; olin kyllästynyt itseeni, tyytymätön käsikirjotukseeni ja väsynyt käristettyyn kalaan -- älkää naurako; pienet asiat auttavat ihmisen masennuksen mittaa täyttymään yhtä hyvin kuin suuretkin. Silloin portti levähti auki, ja TE -- suurin kultakirjaimin -- lähestyitte puutarhanpolkua auringon paistaessa silmiinne. Arvostelin teidät täysikasvuiseksi naiseksi, joka ei vuosiin nähden ehkä ollut kovinkaan kaukana omasta iästäni; arvasin teidät maailmannaiseksi, jolla on asema täytettävänään ja tietoa ihmisistä ja asioista. Kuitenkin te näytitte ihan kuin herttaiselta lapselta, joka tulee satumaahan; odottamattoman lupapäivän iloinen yllätys välkehti säteilevissä silmissänne. Siitä saakka on kaunis puoli elämästä minulle aina ollut -- TE, suurin kultakirjaimin."

Jim Airth vaikeni ja istui äänettömänä.

Oli tullut jo aivan pimeä.

Myra pujotti kätensä Jim Airthin käteen, joka sulki sen puristukseensa lujalla, empimättömällä otteella.

"Jatkakaa, Jim", virkkoi Myra vienosti.

"Menin halliin ja näin nimenne vieraskirjassa. Muste oli vielä tuoretta. Käsiala oli saman lupapäivälapsen -- minun haluttaisi antaa teille kirjotusharjotuksia! Nimi tuotti minulle yllätyksen -- mieluisen yllätyksen. Olin odottanut voivani heti asettaa tuon puutarhanpolkua tulleen naisen oikealle yhteiskunnalliselle sijalleen. Oli yllätys ja lohdutus huomata, ettei satuprinsessani ollut lainkaan mikään muotikaunotar tai seuraelämän johtohenkilö, vaan kantoi yksinkertaista irlantilaista nimeä ja asui puistomajassa."

"Jatkakaa, Jim", sanoi lady Ingleby jokseenkin epävarmalla äänellä.

"Sitten nimi 'Shenstone' kiinnitti mieltäni, koska tunnen Inglebyt -- ainakin tunsin lordi Inglebyn hyvin, ja tulen pian tuntemaan myös lady Inglebyn. Olen todella juuri tänään kirjottanut hänelle pyytäen saada puhutella häntä. Minun täytyy puhua hänen kanssaan hänen miehensä muistiinpanojen johdosta, jotka, jos hän antaa siihen luvan, tulevat liitettäväksi kirjaani. Jos asutte likellä Shenstonen linnaa, tunnette arvatenkin Inglebyt?"

"Kyllä", sanoi Myra. "Mutta sanokaa minulle, Jim -- jos... jos kerran teitte niin paljon huomioita tuona ensi päivänä, jos tunsitte -- mielenkiintoa, jos halusitte antaa minulle kirjotusharjotuksia -- niin, minä tiedän kirjottaneeni pöyristyttävää käsialaa -- miksi ette silloin koskaan katsonut minuun? Miksi olitte niin jäykkä ja epäystävällinen? Miksi ette ollut niin kohtelias minulle kuin olitte esimerkiksi Susanna-neidille?"

Jim Airth istui kauan äänettömänä, tuijottaen pimeään. Vihdoin hän lausui:

"Tahdon sen sanoa teille. Tietysti minun _täytyy_ sanoa se teille. Mutta -- saanko tehdä joitakin kysymyksiä ensin?"

Lady Ingleby tuijotti myös mitään näkemättä pimeyteen; mutta hän nojautui vähän likemmäksi vieressään olevaa leveää olkapäätä. "Kysykää minulta mitä tahdotte", sanoi hän. "Ei ole mitään minun koko elämässäni, mitä en sanoisi teille, Jim Airth."

Hänen poskensa oli niin likellä karheata norfolkilaistakkia, että jos se olisi siirtynyt hiukkasenkaan likemmäksi, olisi hän levännyt sitä vastaan. Mutta se ei siirtynyt; hänen kättään pitelevä ote tuli vain tiukemmaksi.

"Menittekö naimisiin hyvin nuorena?" kysyi Jim Airth.

"En ollut aivan täyttänyt kahdeksaatoista. Siitä on nyt kymmenen vuotta."

"Menittekö naimisiin rakkaudesta?"

Oli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä molemmat katsoivat järkähtämättä pimeyteen.

Sitten Myra vastasi, puhuen hyvin hitaasti. "Ollakseni aivan rehellinen, luulen menneeni naimisiin etupäässä päästäkseni pois hyvin onnettomasta kodista. Ja lisäksi minä olin hyvin nuori enkä tiennyt mitään -- en elämästä enkä rakkaudesta; enkä -- kuinka voisin selittää, Jim Airth? -- enkä ole myöskään oppinut paljoa näinä kymmenenä pitkänä vuotena."

"Oletteko ollut onneton?" Jim Airth kysyi tämän hyvin matalalla äänellä.

"En oikeastaan onneton. Mieheni oli hyvin hyvä mies, sanomattoman ystävällinen ja kärsivällinen minua kohtaan. Mutta minä tunsin usein hämärästi, että olin jäänyt ilman _parasta_ elämässä. Nyt -- tiedän että niin oli."

"Kuinka kauan olette ollut -- kuinka kauan hän on ollut kuolleena?" Syvä ääni oli niin hellä, ettei kysymys voinut synnyttää tuskaa.

"Seitsemän kuukautta", vastasi lady Ingleby. "Mieheni kaatui hyökkäyksessä Targaita vastaan."

"Targaita vastaan!" huudahti Jim Airth niin yllätettynä, että ilmaisi hämmästyksensä. Sitten hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "Ah, niin; tietysti. Seitsemän kuukautta. Minäkin olin siellä, nähkääs."

Mutta hänen aivoissaan työskentelivät ajatukset nopeasti, ja paljon alkoi selvetä.

Kersantti O'Mara! Oliko se mahdollista? Tällainen harvinaisen hienostunut nainen, jossa erehtymättömän selvänä kuvastuu korkean syntyperän ja hyvän kasvatuksen leima? Kersantti oli kelpo mies ja erinomainen -- mutta, hyvä Jumala! _Hänen_ miehensä! Mutta kahdeksantoistavuotiaat tytöt tekevät mielettömiä tekoja ja katuvat lakkaamatta jälkeenpäin. Pako-avioliitto onnettomasta kodista; sitten sukulaisten hylkäämänä, ja nyt ystävittä ja yksinään. Mutta -- kersantti O'Mara! Mitään muuta O'Mara nimistä ei kuitenkaan kaatunut Targain luona; ja hänen ja lordi Inglebyn välillä _oli_ jokin yhdysside.

Sitten hänen mietteensä keskeytti Myran vieno ääni, virkkaen hänen vierellään pimeässä: "Mieheni oli aina hyvä minulle, mutta..."

Ja Jim Airth laski toisen kätensä pitelemänsä käden päälle. "Uskon kyllä että hän oli", sanoi hän lempeästi. "Mutta jos olisitte ollut vanhempi ja tiennyt enemmän rakkaudesta ja elämästä, olisitte menetellyt toisin. Älkää koettako selittää. Minä ymmärrän."

Ja Myra jätti asian mielihyvin silleen. Olisi ollut niin kovin vaikeaa kertoa edelleen kuvaamatta Mikaelia; ja ainoa millä itsessään oli merkitystä, oli se, että -- selittäen tai selittämättä -- Jim Airth ymmärsi.

"Ja nyt -- sanokaa minulle", huomautti Myra vienosti.

"Ah, niin", sanoi Jim Airth, kooten ajatuksensa tahdonponnistuksella. "Minun kokemukseni ovat vailla _parasta_ ja käsittävät samaten kymmenen pitkää vuotta. Mutta kokemukseni ovat olleet kovempia kuin teidän. Menin naimisiin yhdenkolmattavuotiaana poikana itseäni vanhemman, tavattoman kauniin naisen kanssa. Hänen sulonsa hullaannutti minut. Millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä eikä väliä. Tiesin ettei hän ollut hyvä nainen, mutta ajattelin hänen voivan tulla sellaiseksi; ja vaikkei hän tulisikaan, ei se tehnyt mitään erotusta. Minä halusin kiihkeästi omata hänet. Jälkeenpäin huomasin että hän oli nauranut minulle kaiken aikaa. Ja kaiken aikaa oli hänellä lisäksi ollut toinen -- minua vanhempi mies -- joka oli nauranut yhdessä hänen kanssaan. Hänen asemansa ei ollut sallinut hänen mennä naimisiin silloin kun minä menin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi rahoihin. Silloin -- vaimoni lähti luotani."

Jim Airth pysähtyi. Hänen äänensä oli karhea tuskasta. Yö oli pilkkopimeä. Tummassa äänettömyydessä he saattoivat kuulla hyökyjen rytmikkään jymähtelyn niitten syöksähdellessä herkeämättä kaihon kylkeä vastaan heidän alapuolellaan.

"Minä erosin hänestä tietysti, ja tuo toinen mies meni naimisiin hänen kanssaan; mutta minä läksin ulkomaille ja pysyin siellä. En koskaan voinut ajatella tuota naista muuna kuin vaimonani. Hän oli tehnyt elämäni helvetiksi, riistänyt minulta kaikki kuvittelut, turmellut ihanteeni, katkeroittanut nuoruuteni. Mutta minä olin sanonut Jumalan silmäin edessä ottavani hänet vaimokseni kunnes kuolema meidät erottaisi; ja mikä voima olisi voinut vapauttaa minut tuosta juhlallisesta valasta, niin kauan kuin me molemmat olimme elossa? Minusta tuntui siltä kuin pysytellessäni toisella pallonpuoliskolla olisin tehnyt hänen toisen avioliittonsa vähemmän synnilliseksi. Alussa tunsin usein kiusausta ampua itseni korjatakseni tuon toisen rikkomuksen. Mutta aikaa voittaen pääsin tuosta sairaaloisuudesta ja käsitin, että vaikka Rakkaus on hyvä, niin Elämä on sittenkin suurin kaikista lahjoista. Sen vapaaehtoisesti luotaan heittäminen on anteeksiantamaton synti. Itsemurhan rangaistuksena pitäisi olla kuolemattomuuden kadottaminen. No niin, minä löysin itselleni työtä, kaiken kaltaista, Amerikassa ja muualla. Ja vuosi sitten -- vaimoni kuoli. Olisin tullut suoraan kotiin, mutta olin kirjottautunut tuohon siirtomaaselkkaukseen, jota he kutsuivat 'sodaksi'. Sain kuumeen Targain taistelun jälkeen, minut lähetettiin potilaana kotiin, ja täällä minä nyt ole kokoomassa voimia ja viimeistelemässä kirjaani. Nyt voitte ymmärtää, minkätähden naiskauneus täyttää minut jonkinlaisella kammolla, silloinkin kun osa minusta yhä vaistomaisesti karkaa palvomaan sitä. Olin usein sanonut itsekseni, että jos jolloinkin vielä uskaltautuisin avioliittoon, niin ottaisin rumat kasvot ja jalon sydämen; vaikka kaiken aikaa tiesin etten koskaan voisi taipua todella halajamaan rumia kasvoja. Ja kuitenkin, aivan kuin palanut lapsi pelkää tulta, minä olen aina koettanut siirtää katseeni pois kauneudesta. Mutta -- satuprinsessani, saanko sanoa sen? -- jo päiviä sitten aloin tuntea varmaksi että teissä -- TEISSÄ suurin kultakirjaimin -- ulkonainen sulous ja sydämen jalous kulkevat käsikädessä. Vaan jo siitä hetkestä alkaen, jolloin te tulitte auringonlaskusta ja kävelitte puutarhanpolkua suoraan sydämeeni, merkitsi tuo tosiasia, että TE olitte se mikä olitte ja että olitte täällä, minulle niin paljon, etten uskaltanut antaa sen merkitä enempää. Jotenkuten en milloinkaan tullut ajatelleeksi teitä leskeksi, ja vasta tänä iltana, kun sanoitte minulle rannalla: 'Olen soturin leski', tulin tietämään että olette vapaa. -- Kas niin! Nyt olette kuullut kaikki mitä on kuultavaa. Tein pahan erehdyksen alussa; mutta toivon etten ole sellainen ihminen, jota ette kernaasti tahtoisi kumppaniksenne kallionkielekkeelle ja kutsuisi 'Jimiksi'."

Vastaukseksi Myran poski painui luottavaisesti lepäämään karhean villakankaisen takin hihaa vasten. "Jim", sanoi hän, "oi, Jim!"

-- -- --

"Te siis tunnette Inglebyt?" huomautti Jim Airth hetken perästä.

"Tunnen", sanoi Myra.

"Onko 'Puistomaja' lähellä Shenstonen linnaa?"

"Puistomaja on puistossa. Se ei ole minkään portin edustalla. -- Minä en ole portinvartijatar, Jim! -- Se on sievä pikku talo aivan erikseen juuri pohjoisen puistonportin sisäpuolella."

"Oletteko vuokrannut sen heiltä?"

Myra epäröi, mutta ainoastaan sekunnin murto-osan. "Ei, se on minun omani. Lordi Ingleby lahjotti sen minulle."

"_Lordi_ Ingleby?" Jim Airthin äänen sävy muistutti rypistettyjä silmäkulmia. "Minkätähden ei _lady_ Ingleby?"

"Se ei ollut hänen, jotta hän olisi voinut sen lahjottaa. Kaikki mitä hänellä on, kuului hänen miehellensä."

"Ymmärrän. Kumman heistä tulitte ensin tuntemaan?"

"Olen tuntenut lady Inglebyn koko ikäni", sanoi Myra todenmukaisesti. "Ja lordi Inglebyn olen tuntenut siitä saakka kun hän meni naimisiin."

"Ahaa. Hänestä tuli siis teidän ystävänne, koska hän meni naimisiin lady Inglebyn kanssa?"

Myra nauroi. "Kyllä", sanoi hän. "Arvatenkin niin."

"Mitä sukkelaa siinä on?"

"Omituinen sanontatapa minua vain huvitti; mutta se on epäilemättä totta."

"Onko heillä lapsia?"

Myran ääni vavahti hiukan. "Ei, ei yhtään. Miksi sitä kysytte?"

"Niin, leirissä olin usein lordi Inglebyn kanssa samassa teltassa, ja hänellä oli tapana puhella unissaan."

"Niin?"

"Oli eräs nimi, jota hän usein mainitsi ja toisti."

Lady Inglebyn sydän seisahtui.

"Mikä sitte?"

"Se oli 'Petter'", jatkoi Jim Airth. "Yöllä ennen sitä päivää, jona hän sai surmansa, hän yhtämittaa kääntelehti unissaan ja kertasi: 'Petter! Hei, pikku Petter! Tules tänne!' Ajattelin että hänellä oli ehkä pikku poika, jonka nimi oli Petter."

"Hänellä ei ollut poikaa", sanoi lady Ingleby saaden vaivoin äänensä hillityksi. "Petter oli pieni koira, josta hän paljon piti. Oliko tuo nimi ainoa, jota hän mainitsi?"

"Ainoa, mitä minä kuulin", vastasi Jim Airth.

Silloin lady Ingleby äkkiä kietoi molemmat kätensä hänen käsivartensa ympärille.

"Jim", kuiskasi hän katkonaisesti, "ette kertaakaan ole lausunut minun nimeäni. Mehän sovimme siitä. Meidänhän piti olla vanhoja ja läheisiä ystäviä. Minusta tuntuu kuin olisin kutsunut teitä 'Jimiksi' koko ikäni! Mutta te ette ole kertaakaan kutsunut minua 'Myraksi'. Antakaa minun kuulla se nyt, minä pyydän."

Jim Airth laski suuren kätensä hänen molempien käsiensä päälle.

"En voi", sanoi hän. "Olkaa vaiti! Minä en voi. Ei täällä ylhäällä -- se merkitsee liian paljon. Odottakaa kunnes pääsemme takaisin maan päälle. Sitten -- oi, hyväinen aika! Ettekö voi auttaa minua?"

Tämän kaltainen liikutus oli lady Inglebylle tuntematon mahti. Samoin oli hänen oman sydämensäkin hurja tykytys. Mutta hän tiesi että tilanne tarvitsi tahdikkuutta; ja eikö tahdikas puhe ollut aina ollut hänen erikoinen vahva puolensa?

"Jim", sanoi hän, "eikö teillä ole kauhean nälkä? Minullakin olisi nälkä, jollen olisi nauttinut niin mahtavaa tee-ateriaa ennen kävelylle lähtöäni. Haluaisitteko kuulla mitä söin teen kanssa? Ei. Minä pelkään että se tekisi olonne vain pahemmaksi. Majatalossa on päivällisaika varmaankin jo aikoja sitten ohi. Mitähän käristetyn kalan muunnoslajia heillä nyt on mahtanut olla, ja onkohan Sussu saanut ruodon kurkkuunsa ja ollut pakotettu pyytämään lupaa poistua huoneesta? Oi, muistatteko sitä iltaa? Te näytitte niin pelästyneeltä ja säikähtyneeltä, että ihan luulin teidän lähtevän apuun! Paljonkohan kello saattaa olla?"

"Sen voimme pian sanoa", sanoi Jim Airth iloisesti. Hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tulitikkulaatikon, jota hän oli kauan aikaa hypistellyt vuoroin piippunsa ja tupakkakukkaronsa kanssa, raapaisi tulta ja katsoi kelloonsa. Myra näki hänen laihat, ruskeat kasvonsa tulitikun kellertävässä loisteessa. Hän näki myös heitä niin lähellä olevan kammottavan syvyyden, jonka hän oli melkein unohtanut. Hän alkoi tuntea huimausta. Häntä olisi haluttanut takertua kiinni Jim Airthin käsivarteen, mutta tämä oli vetänyt sen päättäväisesti pois.

"Puoli yksitoista", sanoi Jim Airth. "Neiti Amelia Murgatroyd on pannut yömyssyn päähänsä. Eliza-neiti on huokaissut: '_Hyvää yötä, kesä, hyvää yötä, hyvää yötä_', avonaisen ristikkoakkunan edessä, ja Sussu on ristinyt lylleröiset kätensä ja sanonut: '_Nyt minä nukun_'."

Myra nauroi. "Ja he kuuntelevat kaikki korvat hörössä milloin te jysäytätte lattialle suuret kenkänne", sanoi hän. "Se on aina teidän 'hyvän yön' toivotuksenne muutoin hiljaiselle talolle."

"Todellako? Kolahtavatko ne niin kovasti?" sanoi Jim Airth katuvasti. "En koskaan enää..."

"Oi, mutta teidän täytyy", sanoi Myra. "Minä pidän -- tarkotan, Sussu pitää siitä äänestä ja vartoo aina kuullakseen sen. Jim, tuo tulitikku johtaa mieleeni: miksette te tupakoi? Varmasti se vähentäisi nälkää ja olisi viihdyttävää ja reipastuttavaa."

Jim Airthin piippu ja tupakkakukkaro olivat siinä paikassa esillä.

"Onko varma ettei se vaivaa teitä? Ettei se tee teitä pahoinvoivaksi tai tuota päänsärkyä?"

"Ei, minä luulen pitäväni siitä", sanoi Myra. "Totta puhuen pidän siitä ihan varmasti. Tarkotan, istun mielelläni lähellä piippuanne. Ei, en polta itse."

Toinen tulitikku leimahti, ja jälleen Myra näki kuilun ja pengermän reunan läheisyyden. Hän kesti kauhuaan kunnes piippu oli alkanut vetää hyvin. "Oi, Jim" sanoi hän sitten, "olen niin pahoillani, mutta pelkään että minua alkaa pyörryttää. Minusta tuntuu kuin väkisinkin putoisin." Hän puolittain nyyhkytti.

Jim Airth kääntyi heti valppaana häneen päin.

"Joutavia", sanoi hän, mutta tuima ääni kaikui hellältä. "Runsaan neljän jalan levyinen tila on yhtä turvallinen kuin neljänkymmenenkin. Muuttakaa asentoanne hiukan." Hän pani käsivartensa Myran ympärille ja siirsi hänet siten että hän nojasi paremmin heidän takanaan olevaan kallioon. "Unhottakaa nyt koko jyrkänne", sanoi hän, "ja kuunnelkaa. Minä kerron teille leirijuttuja ja tarinoita Suuresta lännestä."

Ja sitten heidän istuessaan siinä pimeässä, Jim Airth tupakoi ja kertoi, kuvaillen eloisin sanamaalauksin elämää ja seikkailuja muissa maissa. Ja Myra kuunteli mukaantempautuneena ja lumoutuneena, oivaltaen joka hetkeltä yhä täydellisemmin tuon itsetiedottomasti itseään ilmaisevan suuren luonteen miehekkään voimakkuuden ja rehellisen suorasukaisuuden, sen leikillisyyden ja tulisuuden, sen suurenmoisen nauttimiskyvyn ja sitä vastaavan syvän tuskan mahdollisuuden.

Ja hänen kuunnellessaan puheli hänen sydämensä:

"Oi, sinä maailmanrannan cowboy'ni! Jumalalle kiitos, ettet löytänyt matkustajakirjasta mitään arvonimeä, joka olisi sysännyt sinut luotaan. Jumalalle kiitos, ettet löytänyt nimeä, jonka olisit voinut 'sijottaa', sysäten sen omistaja-poloisen 'seuraelämän johtohenkilöiden' piireihin, joihin sinulla ei ollut mitään osaa. Ja -- oi, ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa tohtorin viisaasta määräyksestä: 'Jättäkää taaksenne lady Ingleby!'"

Kahdestoista luku.

AAMUTÄHDEN ALLA.

Yö kului.

Tähdet tuikkivat tummansinisellä taivaalla kuin kirkkaat, valppaat silmät, jotka väsymättöminä katselevat alas nukkuvaan maailmaan.

Alhaalla leviävän meren kohina vaimeni hiljaiseksi muminaksi ja vetäytyi kauas etäisyyteen.

Oli lauha kesäkuun yö ja hyvin hiljaista.

Jim Airth oli siirtynyt kielekettä myöten sen äärimmäiseen päähän ja istui heilutellen sääriään reunan yli. Hänen tyydytyksensä oli niin syvä ja täysi, että tavallinen puhe tuntui mahdottomalta ja äänettömyys iloiselta välttämättömyydeltä. Ajatus siitä, mitä tulevaisuudella saattoi olla hänelle varattuna, teki pengermän hänelle liian ahtaaksi. Hän etsi kevennystä liikkumisesta ja huiskutteli pitkiä sääriään ulos pimeyteen.

Hänen mieleensä ei ollut johtunut ihmetellä kumppaninsa äänettömyyttä; hänen oman vaitiolonsa syy oli ollut niin täysin riittävä.

Vihdoin hän raapasi tikulla tulta katsoakseen kelloa; sitten hän kääntyi hymyillen ja piti tulitikkua siten että se valaisi Myraa.

Myra oli polvillaan kielekkeellä, kädet painettuina sen yli kohoavaa ulkonevaa kallioseinää vasten, pää käännettynä kauhun vallassa poispäin. Hänen kasvojensa kalpeus oli aivan harmahtava, ja suuret kyynelet vierivät alas hänen poskiaan.

Jim pudotti huudahtaen tulitikun ja hapuili häntä kohti pimeässä.

"Armas!" huusi hän. "Oi, hyvä armas, mikä teidän on? Millainen itsekäs pöllöpää minä olen! Minä ajattelin teidän vain lepäävän rauhallisena ja tyytyväisenä."

Hänen haparoivat kätensä löysivät Myran ja jäivät pitelemään häntä.

"Oi, Jim", nyyhkytti lady Ingleby, "olen niin pahoillani! Tämä on minulta niin heikkoa ja arvotonta. Mutta minä pelkään että minua pyörryttää. Koko kallio tuntuu keinuvan ja liikkuvan. Joka hetki pelkään että se kaataa minut kumoon. Ja te tunnuitte olevan peninkulmien päässä!"

"Teitä pyörryttää todellakin", sanoi Jim Airth, "eikä ihmekään. Siinä ei ole mitään heikkoa ja arvotonta. Te olette ollut vallan loistava. Minä vain olen ollut ajattelematon aasi. Mutta minä en voi antaa teidän pyörtyä täällä ylhäällä. Teidän täytyy heti paneutua pitkäksenne. Jos minä istun pengermän reunalla selin teihin, voitteko vetäytyä taakseni ja maata siinä pitkin pituuttanne nojaten kallioseinään?"

"Ei, oi ei, en voi!" kuiskasi Myra. "Minua pelottaa niin kamalasti kun te annatte säärtenne riippua partaan yli, enkä voi sietää kallioon koskettamista. Se tuntuu pahemmalta kuin musta tyhjyys. Se keinuu edestakaisin ja tuntuu sysäävän minut alas. Oi, Jim! Mitä minä teen? Auttakaa minua!"