Part 6

Pian hän saapui paikalle missä kallio pistäytyi merta kohti, ja kiipeillen liukkaitten kivien yli, joitten lomissa kimaltelevissa lätäköissä tummanpunaiset merilevät huojuivat, ravut karkasivat syrjään hänen varjonsa tieltä ja rapot puikahtivat toiselle laidalle ja hautautuivat kiireesti hiekkaan, Myra huomasi tulleensa mitä viehättävimpään poukamaan. Rantakallio muodosti siinä hevosenkengän, jonka pituus oli noin puoli kilometriä. Tämän kaariviivan sisäpuolelle jäänyt lahdeke oli miltei satumaisen kaunis, hietikko hohtavan valkoinen, sirojen, tummanpunaisten merilevien koristama. Korkealle kohoavat kalliot loivat mieluista siimestä rantamalle, samalla kuin niitten taakse jäänyt aurinko kuitenkin välkkyi ja kimmelteli etäämpänä meren pinnalla.

Myra käveli hevosenkengän keskelle, otti sitten maasta ajopuun kappaleen, kaivoi mukavan kuopan hiekkaan noin kymmenen kyynärän päähän kallion juurelta, asetti levitetyn päivänvarjonsa pystyyn sen taakse suojaksi jonkun satunnaisen kalliolla kulkijan katseilta ja laskeutui sitten pitkälleen pehmeään syvennykseen, katsellen puoleksi suljettujen luomiensa alitse häilyviä varjoja, sinistä taivasta ja vienosti aaltoilevaa merta. Pienet, valkoiset pilvenhattarat värjäytyivät ruusunpunerviksi. Vedenkalvo välkkyi opaalinkarvaisena. Aaltojen loiskinta oli niin kaukaista, ettei se tuntunut rikkovan rauhaisaa hiljaisuutta.

Lady Inglebyn silmäluomet painuivat painumistaan kiinni.

"Niin, rakas Jane", mutisi hän, tähystellen uneksivasti lumivalkoista purjetta, joka kaartoi niemekkeen, noikkasi ja katosi näkyvistä; "epäilemättä -- hyvin osattu lausetapa, mutta kaukana -- kaukana -- todellisuudesta. Turvallisen älyperäiselle on tuskin -- tuskin tarpeen -- kamee -- --"

Pitkä kävely, meri-ilma, kaukainen veden liplatus -- kaikki nämä yhdessä olivat tehneet raukaisevan vaikutuksen.

Lady Ingleby nukkui levollisesti Hevosenkenkäpoukamassa; ja kohoava vuorovesi hiipi hiljalleen lahdelmaan.

Yhdeksäs luku.

JIM AIRTH TULEE APUUN.

Tuntia myöhemmin asteli kallion töyryä kulkevaa polkua mies, vihellellen kuin mustarastas.

Aurinko oli mailleen vaipumassa, ja kävellessään hän nautti hurmautuneena taivaan kulta- ja ruskoloisteesta ja kohoilevan meren opaalivälkkeestä.

Tuuli oli yltynyt auringon aletessa ja tyrskyt alkoivat kuohahdella pitkin rantamaa.

Äkkiä sattui hänen silmäänsä jotain kaukana alhaalla kallion juurella.

"Katsos vain!" sanoi hän. "Tulipunainen unikko hietikolla!"

Hän käveli edelleen, kunnes hänen ripeät, pitkät askeleensa toivat hänet Hevosenkenkä-poukaman yläpuolella olevan kallion keskikohdalle.

"Hyvä Jumala!" huudahti silloin Jim Airth ja jäi seisomaan paikalleen.

Hän oli keksinyt lady Inglebyn valkoisen hameen hietikolla tulipunaisen päivänvarjon takana.

"Hyvä Jumala!" sanoi Jim Airth.

Sitten hän tähysteli taivaanrantaa. Ei ainoatakaan venettä näkyvissä.

Nopein katsein hän tarkasti kallioita, joita pitkin hän oli tullut. Ei elävää olentoa nähtävissä.

Katse siirtyi edelleen kalastajakylään. Ohuet, ylöspäin kohoavat savunauhat osottivat savupiippujen paikkaa. "Ainakin kolme kilometriä", mutisi Jim Airth. "En ehtisi juosta sinne ja palata takaisin veneellä vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa."

Sitten hän katsoi alas poukamaan.

"Kummaltakin puolen pääsy katkaistu. Vesi nousee hänen jalkoihinsa kymmenessä minuutissa ja huuhtoo kallion juurta kahdenkymmenen minuutin perästä."

Juuri sen paikan kohdalla, missä hän seisoi, enemmän kuin puolitiessä kallion äyräältä alaspäin, oli noin kuuden jalan pituinen ja neljän jalan levyinen kallionkieleke.

Laskeutuen töyrään ylitse ja pidellen kiinni ruohotupsuista, vaivaispensaista, ulkonevista kivistä ja kallion kyljessä olevista halkeamista hänen onnistui päästä tuolle kielekkeelle, pudottautuen viimeiset kymmenen jalkaa ja säilyttäen hyppäyksen jälkeen tasapainonsa miltei yli-inhimillisellä ponnistuksella.

Hän pysähtyi hetkiseksi, mittasi matkan huolellisesti silmämäärällä ja kurottui sitten katsomaan alas. Oli jälellä kuusikymmentä jalkaa äkkijyrkkää rinnettä, missä ei ollut minkäänlaista tukea jalalle eikä kiinnityskohtaa kädelle.

Jim Airth napitti kiinni norfolkilaistakkinsa ja tiukensi vyönsä. Soluen sitten jalat edellä kielekkeen reunalta hän liukui alas selällään, taivuttaen polvensa juuri samassa silmänräpäyksessä kun hänen jalkansa tömähtivät raskaasti hiekalle.

Hetkiseksi jysähdys typerrytti hänet. Sitten hän nousi ylös ja katsoi ympärilleen.

Hän seisoi kymmenen kyynärän päässä punaisesta päivänvarjosta sillä kapealla hietikkokaistaleella, jota nousevan vuoksen nopeasti lähenevät aallot eivät vielä olleet peittäneet.

Kymmenes luku.

"O-HII, O-HEI!"

"Kamee-rintaneulan holhous", mutisi lady Ingleby ja aukaisi äkkiä silmänsä. Taivas ja meri olivat paikoillaan kuin ennenkin, mutta niitten välillä, lähempänä kuin kumpikaan niistä, seisoi Jim Airth katsoen häneen jännitetty loiste sinisissä silmissään.

"Kas, minä olen nukkunut!" sanoi lady Ingleby.

"Niin olette", sanoi Jim Airth; "ja sillä aikaa aurinko on laskenut ja -- vuoksi noussut. Sallikaa minun auttaa teitä ylös."

Lady Ingleby asetti kätensä Jim Airthin käteen, ja Jim Airth auttoi hänet jaloilleen. Myra seisoi hänen vieressään tuijottaen suurin, hämmästynein silmin paisunutta merta, hyrskyäviä laineita ja kapeata hietikkokaistaletta.

"Vuoksi näyttää olevan hyvin korkealla", sanoi Lady Ingleby.

"Hyvin korkealla", myönsi Jim Airth. Hän seisoi ihan Myran vieressä, mutta hänen silmänsä tähystivät yhä kiinteästi vettä. Jos jonkin suosiollisen sattuman kautta vene olisi ilmestynyt niemekkeen takaa, olisi vielä ehtinyt huutaa sitä avuksi.

"Paluutie näyttää olevan katkaistu", sanoi lady Ingleby.

"O-hii, O-hei!"

"Paluutie _on_ katkaistu", vastasi Jim Airth lakoonisesti.

"Sitten meidän kai täytyy saada vene", sanoi lady Ingleby.

"Erinomainen ehdotus", vastasi Jim Airth kuivasti, "jos vene vain olisi saatavissa. Mutta kovaksi onneksi me olemme kolmen kilometrin päässä kylästä, eikä nyt ole mikään veneitten tulo- eikä lähtöaika; eivätkä ne sitäpaitsi kulkisikaan tämän kautta. Kun näin teidät kallion töyräältä, arvioin olisiko minun ollut mahdollista ehtiä venevalkamaan ja sieltä takaisin tänne ajoissa. Mutta ennenkuin olisin ehtinyt tänne veneineni, olisitte te ollut -- hyvin märkä", lopetti Jim Airth hiukan epämääräisesti.

Hän katsahti viehättäviin kasvoihin, jotka olivat lähellä hänen olkaansa. Ne olivat kalpeat ja totiset, mutta pelon merkkiä ei niissä näkynyt.

Hän silmäsi mereen pistäytyvää kallionientä kohti. Kaksikymmentä jalkaa sen louhikkoisen juuren yläpuolella hyrskyivät hyökyaallot, mutta niemen taakse kerran päästyään olisivat he olleet turvassa.

"Osaatteko uida?" kysyi Jim Airth kiihkeästi.

Myran levolliset harmaat silmät kääntyivät tyvenesti katsomaan häneen. Niissä pilkotti hiukan leikillisyyttä.

"Jos panette kätenne leukani alle ja laskette 'yks, kaks! yks, kaks' hyvin kovalla äänellä ja nopeaan, voin uida lähes kymmenen kyynärää", sanoi hän.

Jim Airth nauroi. Hänen silmänsä kohtasivat Myran katseen ilmaisten vilkkaasti ymmärtävää toveruutta. "Totta vie, sinussa on sisua!" näyttivät ne sanovan. Mutta ääneen hän sanoi: "Siis uiminen ei käy."

"Ei käy minulta", sanoi Myra vakavasti, "eikä teiltäkään minun painoani kulettaen. Me emme ikinä pääsisi tuon vellovan pyörteen toiselle puolen. Se tietäisi vain että molemmat hukkuisimme. Mutta te voitte tehdä sen helposti yksinänne. Voi, lähtekää heti! Lähtekää pian! Älkääkä -- katsoko taaksenne. Minä tulen kyllä hyvin toimeen. Istun vain kallion juurelle ja odotan. Olen aina ihaillut merta."

Jim Airth katsahti häneen jälleen. Ja tällä kertaa hänen tuikeissa silmissään loisti peittelemätön ihailu.

"Ah, urheata!" sanoi hän. "Soturien äiti! Sellaiset naiset ne tekevät meistä taistelija-rodun."

Myra laski kätensä hänen hihalleen. "Ystäväni", sanoi hän, "minun ei ole sallittu tulla äidiksi. Mutta minä olen soturin tytär ja soturin leski, -- enkä minä pelkää kuolemaa. Voi, minä pyydän teitä -- puristakaa kättäni ja lähtekää!"

Jim Airth tarttui käteen, jonka hän ojensi, mutta hän piti sen lujasti omassaan.

"Te ette saa kuolla", sanoi hän hampaat yhteenpuserrettuina. "Luuletteko että minä jättäisin kenenkään naisen kuolemaan yksinään? Ja _teidät_ -- juuri teidät lisäksi! -- Taivaan nimessä", kertasi hän itsepäisesti, "te ette saa kuolla. Luuletteko että minä voisin mennä ja jättää" -- hän keskeytti lauseensa äkkiä.

Myra hymyili. Käsi, joka piteli hänen kättään, oli hyvin voimakas, ja hän tunsi sydämessään omituista levollisuutta. Eikö Jim Airth ollut sanonut: "Juuri _teidät_ lisäksi?" Mutta tänäkin hetkenä, joka näytti olevan hänen viimeisensä, sai Myran erehtymätön vaisto hänet käyttäytymään tahdikkaasti.

"Uskon kyllä ettette jättäisi ketään naista vaaraan", sanoi hän; "ja voi! jotkut olisivat olleet helpommat pelastaa kuin minä. Pyylevä pikku Susanna-neiti olisi pysynyt itsestään pinnalla."

Jim Airthin nauru kajahti raikkaana. "Ja Amelia-neiti olisi purjehtinut kamee-soljessaan", sanoi hän.

Sitten, ikäänkuin nauru olisi rikkonut lumouksen, joka piti häntä toimettomana, hän veti Myran kallion juurelle ja huusi: "Tulkaa, meillä ei ole silmänräpäystäkään hukattavana! Katsokaa! Näettekö tietä, jota myöten tulin alas? Tuota pitkää luikua hiekassa? Laskin siinä mäkeä selälläni. Aika jyrkkä, eikä mitään mistä pidellä kiinni, sen myönnän; mutta ei kuitenkaan mikään perin pitkä matka. Ja siinä, mistä luikuni alkaa, on siunattu kieleke, kuutta jalkaa pitkä ja neljää leveä." Hän veti taskustaan suuren linkkuveitsen, avasi isoimman terän ja alkoi hakata pykäliä kallion kylkeen. "Meidän täytyy kiivetä", sanoi hän.

"En ole koskaan kiivennyt", kuiskasi Myran ääni hänen takanaan.

"Teidän on tänään kiivettävä", sanoi Jim Airth.

"En ole koskaan voinut kiivetä edes puihinkaan," kuiskasi Myra.

"Teidän on kiivettävä kalliota tänä iltana. Se on ainoa pelastusmahdollisuutemme."

Hän hakkasi edelleen joutuisasti.

Äkkiä hän pysähtyi. "Näyttäkää kurkotusvälinne", sanoi hän. "Minun sylimittani ei kelpaisi. Pankaa vasen kätenne tuohon; niin! Kurkottakaa nyt ylös oikealla; niin korkealle kuin mukavasti voitte... Jaha, kolme jalkaa kuusi tuumaa, tai niille paikoin. Nyt vasen jalkanne liki kallion juurta. Astukaa ylös oikealla, niin korkealle kuin mukavasti voitte... Kaksi jalkaa yhdeksän tuumaa. Hyvä! Erotus tehnee korkeintaan yhden pykälävälin enemmän tai vähemmän. Nyt kuunnelkaa silläaikaa kun minä työskentelen. Mikä Luojan-onni onkaan meille, että juuri tässä sattuu olemaan tämä pehmeä hiekkakivikerros. Me olisimme olleet mennyttä miestä, jos kallio olisi ollut kovaa kiveä. Teidän on nyt valittava kahdesta suunnitelmasta toinen. Minä voisin kovertaa teitä varten yhden toisia laajemman pykälän -- miltei kielekkeen -- juuri veden ulottuman yläpuolelle ja jättää teidät siihen siksi aikaa kun menen ylemmäksi ja valmistan pykälät. Sitten voisin palata noutamaan teitä. Te voisitte kiivetä edellä, minun auttaessa alhaalta käsin. Se tuntuisi teistä turvallisemmalta. Taikka -- teidän on seurattava minua ylös nyt, askel askeleelta, sitä mukaa kuin minä koverran niitä."

"Minä en voisi odottaa kielekkeellä yksinäni", sanoi Myra. "Minä tahdon seurata teitä askel askeleelta."

"Hyvä", sanoi Jim Airth: "se säästää aikaa. Pelkään että teidän on riisuttava kengät ja sukat. Tähän työhön ei kelpaa muu kuin paljas jalka. Meidän on painettava varpaamme pykälään ja takerruttava niillä kiinni kuin sormilla."

Hän kiskaisi jaloistaan omat kenkänsä ja sukkansa, irrotti sitten norfolkilaisnuttunsa vyön ja sitoi sen lujasti vasempaan nilkkaansa, siten että toinen pää jäi riippumaan pitkälle alas hänen kiivetessään.

"Huomatkaa tämä", sanoi hän. "Kun olette alapuolellani olevissa pykälissä, riippuu se käsienne lähellä. Jos lipeätte ja tunnette että teidän on _pakko_ tarttua johonkin, niin tarttukaa siihen. Mutta, jos mahdollista, huutakaa ensin, niin minä imeydyn kiinni kuin etana ja koetan kestää painon. Mutta älkää tehkö sitä, jollei se ole todella välttämätöntä."

Hän otti maasta Myran kengät ja sukat ja pisti ne väljiin taskuihinsa.

Sillä hetkellä eräs etujoukkoihin kuuluva aalto syöksähti hietikolle ja kasteli heidän paljaat jalkansa.

"Oi, Jim Airth", huusi Myra, "menkää ilman minua! Minulla ei ole mikään luja pää. Minä en voi kiivetä."

Jim Airth pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä kiinteästi silmiin.

"Te _voitte_ kiivetä", sanoi hän. "Teidän _täytyy_ kiivetä. Te _kiipeätte_. Meidän on kiivettävä -- tai hukuttava. Ja muistakaa: jos te putoatte, putoan minäkin. Te ette pelasta minua heittäytymällä itse turmioon."

Myra loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä. Ne leimusivat hänelle yhteenvetäytyneitten kulmiensa alta. Myra tunsi hänen tahtonsa mahtavan käskijävoiman. Hänen oma tahtonsa teki vielä viimeisen vastustus-yrityksen.

"Minulla ei ole mitään minkä vuoksi elää, Jim Airth", sanoi hän. "Minä olen yksin maailmassa."

"Niin olen minäkin", huusi Jim Airth. "Olen ollut pahemminkin kuin yksin kymmenkunnan vuotta. Mutta onhan jälellä _elämä_, jonka vuoksi elää. Tahtoisitteko heittää pois suurimman kaikista lahjoista? Minä tahdon elää! -- Hyvä Jumala, minun _täytyy_ elää; ja niin täytyy teidänkin. Me elämme tai kuolemme yhdessä."

Hän päästi irti Myran olkapäät ja tarttui häntä ranteisiin. Hän kohotti hänen vapisevat kätensä ja piteli niitä rintaansa vasten.

Hetkisen he seisoivat siten aivan äänettöminä. Silloin Myra tunsi itsensä täysin voitetuksi. Pelko katosi hänestä kokonaan; mutta sen sijaan astunut turvallisuuden tunne johtui Jim Airthin rohkeudesta, ei hänen omastaan; ja Myra tiesi sen. Hän kohotti päätään ja hymyili hänelle kalpein huulin.

"Minä en putoa", sanoi hän.

Toinen aalto huuhtaisi heidän nilkkojaan ja jäi niitä hyväilemään.

"Hyvä", sanoi Jim Airth päästäen irti Myran ranteet. "Me tulemme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme. Kun ensi kerran katson silmiinne, olemme, Jumala suokoon, turvassa. Tulkaa!"

Hän ponnahti ylös kallion kylkeä, jääden seisomaan ylimmäisiin kovertamiinsa pykäliin.

"Seuratkaa nyt minua varovasti", sanoi hän; "hitaasti ja varovasti. Meillä ei ole varaa hätiköidä. Pitäkää aina kumpikin käsi ja kumpikin jalka lujasti pykälässä. Oletteko kohdalla? Hyvä!.. Älkää nyt katsoko ylös eikä alas, vaan kiinnittäkää katseenne minun kantapäihini. Heti kun minä siirryn, siirtykää perässä tyhjiin pykäliin. Ymmärrättekö?... No niin. Pysyttekö hyvin? .. Hyvä! Eteenpäin siis! Pitkää aikaa ei tämä sentään vie... Totta vie, olisi hauskaa jos Murgatroyd-neidit nyt kurkistaisivat alas kallion äyräältä! Ameliaa pöyristyttäisi meidän paljaat jalkamme Eliza huutaisi: 'Oi hyvä rakas!' Ja Susanna putoaisi suoraa päätä niskaamme! Halloo! Siivosti siellä alhaalla! Älkää naurako liian paljon... Mainio veitsi tämä. Ostin sen Meksikosta. Ja jos iso terä loppuu, on kaksi muuta jälellä; ja lisäksi saha ja korkkiruuvi... Varokaa ettei irtautuva hiekka varise silmiinne... Sanokaa, jolleivät pykälät ole tarpeeksi syviä, ja muistakaa ettei ole kiirettä, me emme pyri ehtimään mihinkään määrättyyn junaan! Siivosti siellä! Älkää naurako... Ylös mentiin taas! Oh, hyvä! Kolmannes matkasta on päästy. Älkää katsoko ylös eikä alas. Vaarinottakaa kantapäitäni -- toivon että ne olisivat enemmän katsomisen arvoiset -- ja muistakaa että vyö on käsillä ja että minä olen yhtä vankkumaton kuin tämä kallio. Te ja kaikki Murgatroyd-neidit voisitte riippua siinä yhdessä. Siivosti siellä! .. Hyvä, hyvä; en mainitse heitä... Sivumennen sanoen, vesi taitaa olla alapuolellamme jo melko syvää. Jos putoaisitte, saisitte vain pienen sukelluksen. Minä liukuisin alas ja vetäisin teidät ylös, ja sitten alkaisimme uudestaan... Herra Jumala! .. Oh, älkää välittäkö! Ei se mitään. Veitseni vain luiskahti, mutta minä sain siepatuksi sen kiinni... Nyt taidamme jo olla puolimatkassa. Kuinka hyvä onni, että meillä on minun liukumisjälkeni oppaanamme. En voi nähdä kielekettä täältä. Laulakaamme 'Nancy Lee'tä. Arvelen että osaatte sen. Minä voin aina työskennellä paremmin hyvän junttalaulun säestyksellä." Ja iskiessään veitsensä kallioon kajautti Jim Airth:

Joukosta naisen jos valikoi, O-hii, o-hei, o-hoi! Hei, pojat, hoi! Nancy Leetä parempaa ei löytää voi, Hei, pojat, hoi! O-hoi! Tuolla hän nyt --

-- Turkanen! Nyt sattui kivi eteen! Ei kuitenkaan suuri. Muistakaa että tämä pykälä on vähän enemmän oikealla

-- huivia huiskuttaa, Laiturilla seisoo ja mua odottaa; Aina kun laineille lähden mä pois, Pian, pian takaisin hän palaavan mun sois; Ja kun myrsky ulvoo ja meri kohisee, Jussillensa suojaa hän rukoilee, Hei, pojat, hoi! O-hoi!

Ja sitten kuoro.

Merimiehen tähti hänen vaimonsa on.

-- No, mukaan! Laulakaa tekin!

O-hii, o-hei, o-hoi, Yli aallokon!

kuului lady Inglebyn ääni alhaalta, jokseenkin heikkona ja vapisevana.

"Se on oikein!" huusi Jim Airth. "Älkää hellittäkö! Nyt voin jo nähdä kielekkeen suoraan yläpuolellamme."

Perämiehen pilli jo kannelta soi, O-hii, o-hei, o-hoi! Hei, pojat, hoi! Viime maljan vielä juoda nyt voi, Hei, pojat, hoi! O-hoi! Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein, Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein.

-- Älkää hellittäkö siellä alhaalla! Minulla on jo toinen käsi kielekkeellä.

-- Älköhön luitamme saako valtoihin Vanha Davy Jones, missä lienemmekin!

Älköhön -- luitamme -- saako valtoihin -- Vanha Davy -- Jones -- ken hän lieneekin,

värähteli lady Inglebyn ääni, hänen tehdessä vielä viimeistä ponnistusta siirtyäkseen ylemmäksi tyhjiin pykäliin, vaikka hänen sormensa ja varpaansa olivat niin turtuneet ettei hän voinut tuntea niiden vastaavan hiekkakiveen.

Sitten Jim Airthin koko ruumis hävisi äkkiä hänen yläpuoleltaan, kun hän kiskaisi itsensä kielekkeelle. "_O-hii, o-hei_!" kuului hänen äänensä ylhäältä.

"_O-hii, o-hei_!"

"_O-hii, o-hei_!" lauloi lady Ingleby heikkona kuiskauksena.

Hän ei jaksanut siirtyä tyhjiin pykäliin. Hän saattoi vain pysytellä siinä missä oli, takertuen kallion kylkeä vasten.

Hänen mieleensä johtui äkkiä seinällä liikkuva kärpänen, ja hän muisti erään erikoisen kärpäsen, joka oli kävellyt hänen lapsenkamarinsa seinällä vuosia sitten. Hän oli seurannut sen nousua pikku sormellaan, ja hänen hoitajansa oli tullut tomuriepu kädessään ja sanoen: "Ilkeä elävä!" säälimättä sivaltanut sen alas. Kärpänen oli pudonnut -- pudonnut kuolleena lattiamatolle... Lady Ingleby tunsi että hänkin oli putoamaisillaan. Hän heitti tuskaisen katseen ylös korkealle kohoavaa kallion kylkeä pitkin, jonka yläpuolella hohti kaistale taivasta. Sitten kaikki alkoi huojua ja keinua. "Soturien äidin on pudottava kirkaisematta", kiistivät hänen aivonsa. Sitten -- pitkä käsivarsi ojentui alas hänen yläpuoleltaan; voimakas koura tarttui häneen lujasti.

"Yksi askel vielä", sanoi Jim Airthin ääni lähellä hänen korvaansa, "niin minä voin nostaa teidät."

Myra teki ponnistuksen, ja Jim Airth veti hänet viereensä kielekkeelle.

"Hyvin paljon kiitoksia", sanoi lady Ingleby. "Ja kuka oli Davy Jones?"

Jim Airthin kasvot valuivat hikeä virtanaan. Hänen suunsa oli täynnä hiekkaa. Hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Mutta hänestä oli mieluista esiintyä urhokkaana ja mieluista myöskin nähdä toisen niin tekevän. Siksi hän nauroi kietoessaan käsivartensa Myran ympärille, pidellen häntä lujasti, jottei hän tuntisi kuinka kovasti hän vapisi.

"Davy Jones", sanoi hän, "on muuan herrasmies, jolla on meren pohjalla arkku, minne menee kaikki mitä hukkuu. Pelkään että teidän sievä päivänvarjonne on mennyt sinne, samoinkuin minun kenkäni ja sukkani. Mutta ne voinemme kyllä hänelle suoda... Oh, mitä nyt? .. Niin, itkekää vain oikein sydämenne pohjasta. Älkää minusta välittäkö. Ja ettekö luule että me tässä kahden muistaisimme jonkunlaisen rukouksen? Sillä jos milloinkaan kaksi ihmistä on yhdessä katsonut kuolemaa silmiin, niin me olemme sen nyt tehneet; ja me olemme, Jumalan armosta, tässä -- elävinä."

Yhdestoista luku.

MEREN JA TAIVAAN VÄLILLÄ.

Myra ei unhottanut koskaan Jim Airthin rukousta. Vaistomaisesti hän tunsi tämän olevan ensi kerran, jolloin hän oli pukenut sanoihin sielunsa kiitoksen tai anomuksen toisen ihmisen läsnäollessa. Samalla hän huomasi, että ensi kertaa koko hänen omassakin elämässään rukoileminen kävi hänelle todellisuudeksi. Kyyröttäessään kielekkeellä Jim Airthin vieressä, väristen niin hillittömästi, että jollei Jim Airthin käsivarsi olisi häntä tukenut, hän olisi menettänyt tasapainonsa ja pudonnut; kuullessaan tuon voimakkaan sielun lausuvan yksinkertaisin, omintakeisin lausein ilmi kiitollisuutensa henkensä säilymisestä ja turvaan pääsemisestään, liittäen siihen hartaan anomuksen varjeluksesta yön kuluessa ja täydellisestä pelastuksesta aamun tultua, tuntui Myrasta kuin taivaat olisivat avautuneet ja Jumalan läsnäolo olisi selvästi tajuttavana heidät ympäröinyt tässä heidän omituisessa yksinäisyydessään.

Ääretön rauha täytti hänen mielensä. Ennenkuin nuo hajanaiset, pysähtelevät lauseet olivat päättyneet, oli Myra lakannut vapisemasta; ja kun Jim Airth, osaamatta muulla tavoin saattaa rukoustaan päätökseen, alkoi lausua: "Isä meidän, joka olet taivaissa", yhtyi Myran sulosointuinen ääni hänen ääneensä, täynnä vakavaa rukouksen hartautta.

Viimeiset sanat lausuttuaan Jim Airth veti pois käsivartensa, ja arka äänettömyys laskeutui heidän välilleen. Mielen liikutus oli saattanut ruumiin kankeuden tajuttavaksi. Noissa yhdistävissä sanoissa: "_Isä meidän_" olivat heidän sielunsa liitäneet kauemmaksi kuin minne heidän ruumiinsa olivat valmiit seuraamaan.

Lady Ingleby pelasti tilanteen. Hän kääntyi Jim Airthiin päin tuolla välittömällä sulolla, joka aina oli vastustamaton. Nopeasti tihenevässä hämärässä Jim Airth saattoi juuri erottaa hänen suuret, miettiväiset, harmaat silmänsä soikeitten kasvojen vaaleudesta. "Tiedättekö", sanoi Myra, "minä en todellakaan voisi mitenkään istua koko yötä sohvan kokoisella pengermällä henkilön kanssa, jota minun pitäisi kutsua 'herraksi'. Minä voisin istua siinä vain vanhan hyvän tuttavan kanssa, joka luonnollisesti kutsuisi minua 'Myraksi' ja jota minä voisin kutsua 'Jimiksi'. Jollen saa kutsua teitä 'Jimiksi', niin vaadin saada laskeutua alas ja uida kotiin. Ja jos te puhuttelette minua 'Rouva O'Maraksi', niin saan varmasti hermokohtauksen ja vierähdän alas!"

"Tietysti", sanoi Jim Airth. "Minä vihaan kaikkia arvonimiä. Minä polveudun vanhasta kveekarisuvusta, ja yksinkertaiset nimet ilman mitään etuliitettä ovat minun mielestäin aina parhaat. Ja emmekö olekin vanhoja ja koeteltuja ystäviä. Eikö jokainen minuutti tuolla kallion kyljellä ollut vuosi? Ja se sekunti, joka kului veitseni luiskahtamisesta oikeasta kädestäni sen kiinnisieppaamiseen vasemmalla kädellä polveani vasten, voi käydä kymmenestä vuodesta! Ah, ajatelkaa, jos se olisi pudonnut kokonaan! Ei, älkää vainkaan ajatelko. Me olimme vasta puolitiessä. Nyt teidän on koetettava saada kengät ja sukat jalkoihinne." Hän veti ne esiin taskustaan. "Ja sitten meidän on saatava selville miten voimme mukavimmin ja turvallisimmin sijottua tähän. Meillä on vain yksi vihollinen, jota vastaan meidän on taisteltava lähinnäseuraavien seitsemän tunnin aikana -- kouristus. Teidän on paikalla ilmotettava minulle, jos tunnette sen uhkaavan jossakin kohdassa ruumistanne. Olen toimittanut aika paljon vakoojanpalvelusta aikoinani ja tiedän kyllä keinon tai pari sitä vastaan. Tiedän myöskin mitä merkitsee maata samassa asennossa tuntikausia uskaltamatta liikauttaa lihastakaan, kylmän hien valuessa kasvoille yksinomaan kouristuksen tuottamasta tuskasta. Meidän on pidettävä siltä varamme."

"Jim", sanoi Myra, "kuinka kauan meidän on istuttava tässä?"

Jim liikahti, ikäänkuin hänen oman nimensä kuuleminen Myran huulilta ensi kertaa olisi merkinnyt hänelle paljon; ja hänen äänessään oli syvemmän iloisuuden sävy, kun hän vastasi: