Part 5
Tahdon tunnustaa heti, että tunnen tavatonta mielenkiintoa Jim Airthiin -- ja tämä tunnustus on kaunis ja jalomielinen teko minun puoleltani, sillä Jim Airthillä ei ole vähintäkään mielenkiintoa minuun! Aniharvoin hän suo minulle sanan tai katseen. Hän on karhu ja raakalainen, mutta erinomaisen komea karhu ja erinomaisen uljas ja mielenkiintoinen raakalainen! Hän on kaikkein pisin mies mitä koskaan olen nähnyt, äärettömän pitkäraajainen, laiha ja suuriluinen, mutta liikkuu kuitenkin intiaanin norjalla sulavuudella. Hän on ollut siinä viimevuotisessa sodassa ja saanut kauhean auringonpistoksen ja kuumeen, jonka aikana hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Niinmuodoin on hänen tuuhea ruskea tukkansa nyt pystyssä, siirottaen joka taholle kuin lamppuharja. Tiedän että Sussu halajaisi sivellä sen sileäksi, mutta siihen eivät Sussun suurimmatkaan ponnistukset riittäisi. Hänen kulmakarvansa ovat hyvin ankarat ja vaakasuorat, ja syvälläolevien silmien väri on tuollainen gentianasininen, joka johtaa mieleen Alppien huiput. Ne voivat toisinaan välähtää ja leimuta, ja joskus ne näyttävät melkein tumman-sinipunervilta. Hänellä on tuuheat ruskeat viikset, ja hänen leukansa ja poskipielensä ovat pelottavat ylpeässä voimassaan. Kuitenkin hän polttaa vanhaa ruusupuupiippua, viheltelee kuin mustarastas ja hankkii itselleen ääretöntä huvia turhamaisen Sussun kainoudesta, milloin kamee-rintaneula on toisaalle käännettynä. Olen nähnyt hänen silmiensä vilkkuvan hauskutuksesta, kun Susanna-neiti on tahallaan pudottanut nenäliinansa ja hän on ojentanut pitkän käsivartensa, ottanut sen ylös ja ojentanut sen omistajalleen. Minkä jälkeen Sussu on kiiruhtanut ulos sisartensa vanavedessä punastuneena ja hämmentyneenä, Eliza-neidin kääntyessä kuiskaamaan: "Mutta Sussu kulta! Susanna _rakas!_" Kun tällaista tapahtuu, koetan minä kohdata Jim Airthin iloista katsetta ja jakaa hetken hauskuuden hänen kanssaan, mutta hän katsoo joka kerta järkähtämättä minun lävitseni seinään ja varmaankin astuisi armottomasti raskaalla jalallaan _minun_ nenäliina-paralleni, jos ottaisin pudottaakseni sen. Neiti Amelia Murgatroyd kertoo minulle että Jim Airth on piintynyt naiskauneuden vihaaja, jolloin Susanna-neiti salavihkaa tarkastaa muotoaan vastaanottohuoneen uuninreunuksella olevasta kultakehyksisestä peilistä ja lausuu valittavasta! "Oi, älä sano niin, Amelia!" Mutta Amelia _sanoo_ niin ja vielä paljon muutakin.
Kun ensi kerran näin Jim Airthin, pidin häntä cowboyn ja kaartilaisen välimuotona, ja niin pidän vieläkin. Mutta voitko arvata mitä muuta hän osottautuu olevansa sen lisäksi? Kirjailija! Ja vielä kummallisempaa, hän kirjottaa tärkeää teosta, nimeltä _Nykyaikaiset sodankäyntitavat ja -edellytykset_, jossa hän selittää ja kehittää useita Mikaelin aatteita ja kokeiluja. Hän oli mukana tuossa siirtomaasodassa alusta loppuun, ottaen osaa hyökkäykseen Targaita vastaan. Hän on ihan varmaan tuntenut läheisesti Mikaelin.
Kaikki nämä tiedot olen saanut Amelia-neidiltä. Istun toisinaan päivällisen jälkeen Murgatroyd-neitien kanssa vastaanottohuoneessa, missä he kerivät lankaa ja kutovat -- kerivät kerimästä päästyäänkin ja kutovat kutomattomatkin! Viisi minuuttia vailla kymmenen Amelia Murgatroyd sanoo: "No niin, Eliza-kulta. No niin, Susanna", joka on merkkinä siihen, että he panevat kaikki tavaransa ja kapistuksensa mustasta satiinista ommeltuihin käsityöpusseihin. Täsmälleen kello kymmenen Amelia-neiti nousee ja kaikki vaeltavat perätysten nukkumaan -- oi, ei! pyydän anteeksi. Neidit Murgatroyd eivät koskaan "mene nukkumaan". He aina "lähtevät levolle".
Jim Airth ja hänen puuhansa ovat suosituimpana keskustelun aiheena. He käyttävät hänestä nimitystä "herra Airth", mikä kuulostaa niin lystilliseltä. Hän ei ole sitä lajia miehiä, joita milloinkaan voisi kutsua "herraksi". Minulle hän on ollut "Jim Airth" aina siitä saakka kun näin hänen nimensä kirjotettuna pienellä, selvällä käsialalla vieraskirjassa. Minun oli pantava omani juuri sen alle, ja minä tietysti kirjotin: "Rouva O'Mara"; ja kun osotettakin näytettiin vaativan, lisäsin: "Puistomaja, Shenstone". Juuri kun olin saanut tämän kirjotetuksi, tuli Jim Airth halliin ja seisoi yhdessä kohti tarkastellen sitä. Minä näin hänet portaitten puolitiestä. Ensin arvelin hänen ihmettelevän minun pöyristyttävää käsialaani, mutta nyt olen siinä uskossa että nimi "Shenstone" kiinnitti hänen silmäänsä. Epäilemättä hän tiesi että se oli Mikaelin sukutilan nimi.
Tiedätkö, oli niin omituista toissa iltana kuulla vanhimman neiti Murgatroydin kertovan Mikaelin kuolemasta. Hän selitti että hän oli ollut "ensimäisenä ryntäämässä sisään muurinaukosta" ja että hän kaatui "päin viholliseen". Hän lisäsi myöskin hyvin tunteneensa "suloisen lady Ingleby-raukan". Tämä oli mielenkiintoista ja näytti ansaitsevan lähempää tiedustelua. Kävi selville että hän on kaukainen sukulainen eräälle vastenmieliselle vanhalle ihmiselle, jolla oli tapana kerran vuodessa käydä äidin luona pyytämässä avustusta jollekin yhdistykselle, jonka tarkotuksena oli edistää Etelämeren saarten asukkaitten oloja. Äitikulta kävi joka vuosi tuon vanhan olennon kimppuun ja tyrmistytti hänet siihen paikkaan, ja oli tuon toimituksen kuunteleminen meille hirmuinen ilo; mutta joka vuosi hän tuli aina uudelleen listoineen. Eräänä kertana, juuri ennen naimisiin-menoani, neiti Murgatroyd oli hänen mukanaan. Siitä hänen hyvä tuttavuutensa "suloisen lady Ingleby-raukan" kanssa. Lisäksi on hänellä ystävä, joka aivan äskettäin oli nähnyt lady Inglebyn ajelemassa puistossa, "ja ihmis-raukka oli käynyt niin surkean huononnäköiseksi". Minun teki mieleni kurkistaa kultakehyksiseen peiliin Sussun tapaan ja huudahtaa: "Oi, älä sano niin, Amelia!"
Eikö ole omituista, kuinka sellaiset ihmiset kuin nämä arvon naiset niin ylen mielellään tahtoisivat pystyä sanomaan tuntevansa meidät, sillä lopultakaan, todella ei meissä ole paljoakaan tuntemisen arvoista? Minä tahtoisin mieluummin tuntea jonkun maailmanrannan cowboyn, sellaisen kuin Jim Airthin, kuin puolet kaikista seurustelulistallani olevista arvonimellisistä henkilöistä.
Mutta, Jane, minun ei todellakaan pitäisi enää mainita tuota miestä, tai alat sinä muuten luulla Susannan hämmennyksen tarttuneen minuunkin. Ei sinne päinkään, hyvä ystävä! Hän ei ole osottanut minulle mitään pieniä kohteliaisuuksia; on antanut vain aniharvoja merkkejä siitä että juuri on tietoinen olemassaolostani, ja niukin-naukin vastannut aamutervehdykseeni, vaikka minun yksinäinen pöytäni on juuri hänen pöytäänsä vastapäätä, suuren kaariakkunan luona.
Mutta tässä uudessa elämänvaiheessa tuntuu kaikki mukaantempaavan mielenkiintoiselta, ja niiden harvojen ihmisten yksilöllisyydet, joita täällä näen, saavat liikaa tärkeyttä osakseen. (Tuopa lause voisi melkein olla sir Deryckin suusta lähtenyt!) Ja minä uskon todellakin, että Jim Airthin omituinen tenho johtuu siitä, että tunnen hänen suhtautuvan minuun hieman moittivasti. Jos hän ajattelee minua laisinkaan, niin ei hän tee sitä millään ihailulla, ei edes suopeudella. Ja tämä on vallan uutukainen kokemus, sillä minut on pilattu alituisella myötämielisyydellä ja kyllästetty järjettömällä ja ansaitsemattomalla imartelulla.
Oi Jane! Kun käyskentelen pitkin näitä kallioita ja kuulen Atlantin hyökyjen jymisevän niitten juurta vastaan kaukana alhaalla; kun katselen lokkien lentoa niitten kaareillessa ympärinsä voimakkailla, valkoisilla siivillään; kun näen luonnossa vallitsevan voiman, tarmon ja vapauden, elämään liittyvän kasvun ja kehityksen, niin tunnen etten ole koskaan todella elänyt. En ole koskaan tuntenut mitään _voimakasta_, en alapuolellani, en ympärilläni enkä vastassani. Jos minut joskus olisi masennettu ja pidetty vallan alla ja pantu tekemään toisen tahdon mukaan, niin olisin tuntenut rakkauden todellisuudeksi ja elämä olisi tullut elämisen arvoiseksi. Mutta minä olen vain joutiloinut kautta vuosien, tehden juuri niinkuin itse halusin, erehtyen kenenkään vaivautumatta minua oikaisemaan, epäonnistuen kenenkään tuntematta siitä pettymystä.
Minä huomaan nyt, että on olemassa elämän avain ja rakkauden avain, jota ei ole koskaan annettu minun käsiini. Mikä se aivan on, en tiedä. Mutta jos joskus saan oppia sen tuntemaan, niin opin sen juuri sellaiselta mieheltä kuin Jim Airth on. En ole kertaakaan todella puhunut hänen kanssaan, mutta olen kuitenkin niin vahvasti tietoinen hänen voimastaan ja miehuudestaan, että hän on minulle, älyperäisessä mielessä, kaiken sen esikuvana, mikä miehuudessa on miehekkäintä ja elämässä elinvoimaisinta.
Suuri osa täällä-oloni siunauksellisesta vaikutuksesta tulee minulle hänestä -- hänen olematta siitä vähintäkään tietoinen. Kun hän astuu sisään vihellellen kuin mustarastas, kun hän ripustaa lakkinsa hirvensarveen jalkaa ja paria korkeammalle kuin muut ihmiset ulottuisivat, kun hän siekailematta käy ateriansa kimppuun kirja tai sanomalehti eteensä pystyyn sovitettuna, kun hän kolauttaa suuret kenkänsä käytävän lattialle aikoja sen jälkeen kun hiljainen talo jo on lepoon vaipunut, ja minä hymyilen itsekseni pimeässä ajatellessani kuinka tuo kolahdus todennäköisesti harmittaa Amelia-neitiä, säikähdyttää Elizaa ja panee kevytmielisen Susannan sydämen värähtelemään, -- kun kaikki tämä tapahtuu joka päivä, tunnen itsessäni että saan selvemmän ymmärtämyksen menneisyyteen nähden, uuden voiman tulevaisuutta varten ja uuden elämän-katsannon pelkästään vain siitä tosiasiasta että hän on oma itsensä ja että hän on täällä. Jim Airth ei ehkä ole pyhimys, mutta hän on _mies!_
Jane kulta, minä tuskin uskaltaisin lähettää sinulle tätä epistolaa, jollen tietäisi kaikkien noiden laatusanojen: "terveellinen", "auttavainen", "ymmärtäväinen" j.n.e. pitävän niin hyvin paikkansa sinuun nähden; _Sinä_ et ymmärrä väärin. Siitä minulla ei ole pelkoa. Mutta älä kerro tohtorille muuta kuin että voin oikein hyvin, olen erittäin reippaalla mielellä ja onnellisempi kuin koskaan eläissäni olen ollut.
Sano Garthille että pidin hänen viime laulustaan. Kuinka usein laulankaan itsekseni käyskennellessäni merenleyhkässä ja päivänpaisteessa, sinikellojen keinuessa jalkaini juuressa:
"Kun loistain kukkii Luojan maa, ei toivo kuolla voi."
Uskon laulavani sitä oikein, vaikka kyllä tiedän ettei minulla ole paljon korvaa.
Entä kuinka voi pikku Geoffrey? Onko hänellä vielä ne kauniit, loistavat silmät, jotka kaikki muistamme? Olen usein nauranut selonteollesi hänen olostaan Overdenessä ja siitä kuinka herttainen, ilkeä herttuatar-vanhuksemme yllytti hänet kapinaan hoitajaansa vastaan. Kyllä sinulla varmaan oli huolta sylintäysi, kun sinä ja Garth palasitte Amerikasta. Oi Jane, kuinka erilaista olisi minunkin elämäni ollut, jos minulla olisi ollut pieni poika! Ah, niin!
Miss' oisi sijaa surrakaan, kun taivaan rakkaus täyttää maan.
Sano Garthille että rakastan sitä; mutta haluaisin että hän kirjottaisi yksinkertaisempia säestyksiä. Tämä käy yli voimieni!
Sinun, Jane kulta, kiitollinen ja harras ystäväsi
Myra Ingleby.
_Jalosukuisen rouva Dalmamin kirje lady Inglebylle._
Castle Gleneesh.
Rakas Myra!
Ei, minulla ei ole mitään vastaan esiytyä riisiputinkina tai muunakaan yksinkertaisena ja terveellisenä laitteena, kun vain voin olla sinulle hyödyksi ja tyydyttää hetken tarpeen.
Olen todella iloinen saadessani niin hyvän sairaskertomuksen. Se osottaa Deryckin olleen oikeassa taudinmäärittelyssään ja hoito-ohjeissaan. Noudata viimeksimainittuja uskollisesti yksityiskohtia myöten.
Olen hyvin huvitettu selostuksestasi kanssavieraistasi Moorheadin majatalossa. Ei, en ymmärrä väärin kirjettäsi; en myöskään usko minkään hupsun herkkätunteisuuden taikka Susannan kaltaisen mielenrauhattomuuden voivan saada sinussa valtaa. Jim Airth esiintyy sinulle älyperäisenä asiana -- tinkimättömän miehekkäänä voimassaan ja varmuudessaan, joka vaikuttaa hyvin puoleensavetävästi sen yksinäisyyden ja ajelullejoutumisen tunteen jälkeen, mikä viime aikoina on ollut osanasi. Mutta muista: milloin on kysymys elävistä ihmisistä, on turvallisen älyperäisillä asioilla taipumus muuttua tuhoisan persoonallisiksi, ja sinun tulevainen onnesi voi joutua vakaviin hankaluuksiin ennenkuin huomaatkaan vaaraa. Minun on myöntäminen, etten voi ymmärtää mitä varten tuo mies karttaa sinua. Hän kuulostaa sellaiselta mieheltä, joka olisi ystävällinen ja miellyttävä kaikille naisille ja kiihkeän uskollinen yhdelle. Ehkä sinun viehättävä suloisuutesi -- joka on tosiasia, huolimatta Amelia-neidin vanhan ystävän puisto-huomiosta! -- muistuttaa häntä jostakin ammoin-suljetusta sivusta hänen menneisyytensä historiassa ja hän tahtoo säästyä muistojen lehtien kääntämisen tuottamalta tuskalta. Susanna-neiti arvatenkin muistuttaa hänelle jotain hänen vanhapiika-tätiään ja hän voi niinollen vastata hänen hellyydenosotuksiinsa.
Se mitä mainitset siitä miten amerikkalaiset tuntevat meidän merkkikirjailijoitamme, johtaa mieleeni erään matkatoverin menomatkaltamme "Balticilla", Hartfordista, Connecticutista, kotoisin olevan miellyttävän naisen, joka istui vieressämme ruokapöydässä. Hän oli viettänyt viisi kuukautta Europassa lakkaamatta matkustellen ja saapui viimeiseksi Lontooseen -- missä hän ei ollut ennen käynyt -- odottaen olevansa aivan liian väsynyt nauttiakseen siitä; mutta huomasikin sen niin ylenpalttisen mielenkiintoiseksi ja viehättäväksi paikaksi, että elämä alkoi kulkea uudella vauhdilla ja väsymys unhottui. "Jokainen katu", hän selitti, "on niin tuttu. Me emme ole koskaan ennen niitä nähneet, ja kuitenkin ne ovat meille tutunomaisempia kuin omien syntymäkaupunkiemme kadut. Se on Dickensin ja Thackerayn Lontoo. Sen tunnemme kaikki. Tunnemme kadut niille astuessamme. Paikat ovat meille kotoisia. _Olemme tunteneet ne kaiken ikämme_" Minua ilahutti tämä kirjallisuudellemme annettu tunnustus. Mutta minä ihmettelen, rakas Myra, kuinka monet meidän vanhan Lontoomme kaduista, Terriple Bar'ista itäänpäin, ovat "kotoisia" sinulle.
Garth tahtoo välttämättä lähettää sinulle heti valikoiman omia suosikkejaan Dickensin teoksista. Niin että älä hämmästy saadessani valtavan kirjapakan ennen pitkää. Voit lukea niitä ääneen Murgatroyd-neideille silläaikaa kun he kutovat ja kerivät.
Garth nautti mitä syvimmin Amerikan-matkastamme. Tiedät kai mitä varten sinne lähdimme? Senjälkeen kun hän kadotti näkönsä, merkitsevät kaikki äänet hänelle niin paljon. Hän on niin poikamaisen innokas kuulemaan kaikkea mitä maailmassa on kuultavaa. Jokainen uuden äänikokemuksen mahdollisuus täyttää hänet innokkaalla odotuksella, ja silloin ei muuta kuin matkalle! Hän halusi mitä hartaimmin kuulla Niagaran ukkosjyminää, ja niin me lähdimme matkaan Valkoisen tähden linjalla. Ja kun hän sitten vihdoin seisoi lähellä Hevosenkenkä-putousta Kanadan puoleisella rannalla pidellen kädellään suojakaiteesta sillä kohdalla missä vaahto pärskyy katsojan ylle ja syöksyvän veden jyminä tuntuu ympäröivän joka puolella, oli hänen nautintonsa täydellinen. Ja seisoessamme siinä vierekkäin alkoi pikku lintu laulaa lähellämme puun oksalla! -- Garth sommittelee parhaallaan kaikkea tätä sinfoniaksi.
Kuinka totta on se mitä sanot amerikkalaisten iloisesta ystävällisyydestä! Ajattelin sitä itse paluumatkallamme. Minusta tuntuu että he ovat ylimalkaan paljon vähemmän itsetietoisia kuin me. Heidän mielensä ovat täysin vapaat kohtaamaan mitä vilkkaimmalla hyväksymisellä ja mielenkiinnolla jokaista uutta tuttavuutta. Meidän järjetön brittiläinen tervehdyksemme: "Kuinka voitte?" -- tuo iänikuinen kysymys, johon ei odoteta eikä toivota vastausta -- ei _voi_ johtaa muuhun kuin jokapäiväisiin huomautuksiin ilmasta; kun taas Amerikan: "Hauska tavata teitä, rouva Dalmain", tai: "Minua ilahuttaa tutustua teihin, lady Ingleby", on avoin ovi, jonka kautta pääsemme heti siirtymään täydellisempään ystävyyteen. Esittelyn hetkellä pidättyvä brittiläinen luonne liian usein kääntyy itseensä, arkatuntoisesti arvostellen tekemäänsä vaikutusta, hermostuneesti peläten esiintyvänsä liian avonaisesti, pelokkaasti varoen antamasta toiselle mitään itsestään. Mutta, kuten sanoin, amerikkalainen astuu vastaamme kohdatakseen meitä peittelemättömällä mielenkiinnolla ja suosiollisen odottavana; ja tuossa alttiin myötätunnon maassa me saamme puolessa tunnissa enemmän ystäviä kuin omissa jäykissä piireissämme puolessa vuodessa. Ehkä tämä mielipiteeni tuntuu sinusta puolueelliselta. Oli miten oli, he olivat ihmeen hyviä Garthille ja minulle, ja me olemme niin suuresti riippuvaisia siitä että ihmiset _sanovat_ oikean sanan oikealla hetkellä. Kun ystävällisiä katseita ei voi nähdä, käyvät tahdikkaat sanat kaksinverroin tarpeellisiksi.
Kyllä, pikku Geoff'in silmät ovat kirkkaat ja loistavat ja niitten väri oikea kullanruskea. Monessa muussakin suhteessa hän tulee hyvin paljon isäänsä.
Garth lähettää sydämellisen tervehdyksensä ja lupaa sinulle erikois-säestyksen "Mustarastaan lauluun", sellaisen jonka voi helposti soittaa yhdellä sormella!
Tuntuu niin oudolta osottaa tämä kirje rouva O'Maralle. Se muistuttaa minulle ajasta, jolloin luovuin omasta itsenäisyydestäni ja rupesin käyttämään toisen ihmisen nimeä. Toivon vain että sinunkin kokeesi päättyisi yhtä onnellisesti kuin minun.
Ah, Myra rakas, on olemassa _paras_ jokaista elämää varten! Joskus me voimme saavuttaa sen vain louhikoista polkua tai okaista tietä pitkin, ja ne jotka pelkäävät vaivaa, eivät saavuta sitä lainkaan. Mutta ne meistä, jotka ovat sen saavuttaneet, voivat todistaa että se maksaa vaivan. Kaikesta, mitä olet kertonut minulle viime aikoina, olen saanut sen käsityksen, ettei _paras_ ole vielä osunut sinun tiellesi. Odota edelleen. Älä tyydy vähempään.
Tietysti ei meidän pidä ilmottaa Deryckille että Jim Airth -- miten soma nimi! -- oli mukana Targain luona. Hän siirtäisi sinut heti paikalle muualle.
Lähetä sairaskertomus taas ensi viikolla; ja pysyttele, jos tarpeelliseksi näkyy, kamee-rintaneulan turvallisen valvonnan alla.
Sinun uskollinen
Jane Dalmain.
Kahdeksas luku.
HEVOSENKENKÄ-POUKAMASSA.
Lady Ingleby istui kuusamamajassa, kaataen itselleen teetä pienestä savisesta teekannusta ja sivellen paksuille kotonaleivotuille leipäviipaleille nuorteinta maalaisvoita, kun postinkantaja-vanhus nilkutti Moorheadin majatalon puutarhaportille tuoden kirjeen rouva O'Maralle.
Ensin hänestä tuntui kuin ei hän voisi avata kirjekuorta, jolla oli muu nimi kuin hänen omansa. Sitten hän, hymyillen empimiselleen, repi sen auki innokkaan ihastuneena kuten ainakin ihminen, joka tottuneena saamaan tusinan kirjeitä päivässä on viettänyt viikon saamatta ainoatakaan.
Hän luki nopeasti läpi rouva Dalmainin kirjeen; kerran hän nauroi ääneen ja kerran lehahti äkillinen puna hänen poskilleen.
Sitten hän laski sen pois ja otti hunajaa -- oikeaa kullankirkasta kanervankukka-hunajaa.
Hän otti kirjeen uudestaan käsiinsä ja luki sen tarkkaavasti, punniten joka sanan.
"Kelpo vanha Jane!" virkkoi hän sitten; "jokseenkin näppärästi sanottu: 'turvallisen älyperäinen' tulee 'tuhoisan persoonalliseksi'. Hän on harjaantunut käyttämään täsmällisiä ja nasevia lausetapoja pitkäaikaisessa ystävyydessään tohtorin kanssa. Voin käyttää sellaisia itsekin, kun koetan; mutta _minun_ sir-deryckiläis-lauseillani on taipumus vain kuulua komeilta merkitsemättä kerrassaan mitään. Ja sisältääkö tämä Janenkaan lause oikeastaan mitään ajattelemisen arvoista? Voisiko kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä älyperäisyys -- joka syö aamiaisensa täysin tiedottomana toisen läsnäolosta, vastaa toisen arkaan 'hyväänhuomeneen' yliolkaisella kohteliaisuudella, ja tämän miettiessä uskaltaisiko lausua jonkun huomautuksen ilmasta, antaa hänen vaipua ilmeiseen unohdukseen -- voisiko sellainen koskaan tulla tuhoisan persoonalliseksi?"
Lady Ingleby nauroi taaskin, pisti kirjeen jälleen koteloonsa ja ryhtyi leikkaamaan viipaletta kotonaleivotusta rusinakaakusta. Lopettaessaan sitä viimeisen teekupillisen ohella ajatteli hän huvitettuna, kuinka suuri oli ero tämän vanhan majatalon puutarhan kuusamamajassa nautitun vahvan aterian ja niitten hienojen teekutsujen välillä, jotka samaan aikaan olivat parhaillaan kaupungissa väenpaljouden täyttämissä seurusteluhuoneissa, missä ihmiset tulivat sisään kiireen touhussa, nauttivat pienen viipaleen ohkaista voileipää ja hörppäyksen haaleata teetä, joka pitkästä seisomisesta maistui parkille; kuuntelivat tai kertoivat joitakin enemmän tai vähemmän halventavia asioita yhteisistä ystävistään, rientääkseen sitten toisaalle saamaan kurkkuvoileipiä, vielä kylmempää ja vielä kauemmin seisonutta teetä ja uutta juoru-annosta.
"Voi, minkätähden teemme tuota kaikkea?" mietti lady Ingleby. Ja ottaen tulipunaisen päivänvarjonsa hän astui pienen nurmikentän poikki ja seisahtui puutarhan portille iltapäivä-auringon paisteeseen, tuumien minne päin suuntaisi kävelynsä.
Tavallisesti hän kävelyllä ollessaan kulki pitkin rantakallioitten lakea, missä leivoset ponnahtivat ylös mataloista ruohomättäistä ja kissankelloryhmistä ja laulaen kiipesivät taivasta kohti. Hänestä oli mieluista olla korkealla meren yläpuolella ja kuulla alhaalla kallionkylkiä vastaan murtuvien hyökyaaltojen etäistä pauhinaa.
Mutta tänään näytti pieni, jyrkästi viettävä, kalastajakylän kautta lahdenpoukamaan johtava maantie houkuttelevalta. Oli pakovesi, ja rautahiekka hohti kullankellertävänä.
Sitäpaitsi hän oli lehtimajassa istuessaan nähnyt Jim Airthin kookkaan hahmon reippaasti astelevan kallion reunaa pitkin, kuvastuen tummana varjokuvana taivaan selkeää sineä vasten. Ja eräs lause hänen juuri saamassaan kirjeessä sai hänen suuntaamaan kulkunsa rantaan päin.
Hyväntahtoiset kyläläiset, jotka istuivat majojensa portailla päivänpaisteessa, hymyilivät viehättävälle valkopukuiselle naiselle, joka asteli heidän kylätietään alaspäin niin kookkaana ja notkeana tulipunaisen päivänvarjonsa suojassa. Yhtenä pykälänä tohtorin ohjeissa oli ollut surupuvun poisjättäminen, ja Myrasta olikin tuntunut aivan luonnolliselta tulla ensimäiselle cornwallilais-aamiaiselleen vaaleankellervässä sarssipuvussa.
Rantaan saavuttuaan hän kääntyi siihen suuntaan mihin hän tavallisesti kulki ylhäällä kallioilla kävellessään ja asteli ripeästi kovaa, sileää hietikkoa myöten, pysähtyen silloin tällöin poimiakseen jonkun kaunisjuovaisen kiven tai tutkiakseen vuoroveden kuivalle jättämää loistavaa merivuokkoa tai kuultavaa maneettia.