Part 4

Niin; lady Ingleby oli tehnyt tuon päätöksensä täysin vilpittömällä mielellä. Ja kuitenkin pyöri tuosta hetkestä alkaen kaksi nimeä lakkaamatta hänen mielessään, seurassaan alinomainen arvailu -- niiden kahden miehen nimet, joita Mikael oli kirjeissään alituiseen maininnut kokeilu-kumppaneinaan ja harrastustensa ja vaarojensa jakajina: Ronald Ingram ja Billy Cathcart -- molemmat herttaisia poikia, Myran hartaita ihailijoita, melkeinpä hänen rakkaimpia, lähimpiä ystäviään, uskollisia, luotettavia, koeteltuja. Ja nyt, aina kun Myran ajatukset johtuivat heihin, kummitteli vierellä kysymys: "Oliko se Ronald? Vai oliko se Billy? Kumpiko? Billykö vai Ronnie? Ronnieko vai Billy?" Myra oli sanonut: "En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan", ja hän oli sanonut sen vilpittömällä mielellä. Hän ei koettanut arvata. Hän päinvastoin arvaili, vaikka koetti olla sitä tekemättä, ja tuo hänen olettamustensa varmuus ja samalla epävarmuus koski hänen hermoihinsa, muodostuen sielulliseksi kidutukseksi, joka alitajuisesti seurasi häntä aina, päivin ja öin.

Aika kului. Siirtomaasota oli päättynyt. Englanti oli, kuten aina, pannut määräkseen saada lopullisen voiton; ja Englanti oli voittanut. Se oli vaatinut vain aikaa, viisastumista alussa tehdyistä erehdyksistä ja suuren määrän brittiläistä kultaa ja brittiläistä verta. Englannin ylivalta oli tyydyttävästi lujitettu, ja se osa urhoollisesta sotajoukosta, joka oli säästynyt hengissä alussa tehdyiltä erehdyksiltä, palasi kotiin; heidän joukossaan Ronald Ingram ja Billy Cathcart, ensinmainittu huomattavasti vanhempana kuin lähtiessään, laihana ja kuihtuneena, päivettymisestään huolimatta kalpeana, olemuksessaan selvästi nähtävinä vaikean haavan ja sitä seuranneen kuumeen vaikutukset. "Äärettömän mielenkiintoinen", sanoi Meldrumin herttuatar lady Inglebylle kertoessaan ensinäkemäänsä Ronald Ingramin kanssa. "Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin olen, menisin paikalla naimisiin tuon suloisen pojan kanssa, veisin hänet Overdeneen ja ja hoitaisin hänet jälleen terveeksi ja voimakkaaksi. Oo, ei sinun tarvitse näyttää noin epäuskoiselta, Myra kulta! Minä tarkoitan aina mitä sanon, kuten varsin hyvin tiedät."

Mutta lady Ingleby väitti ettei hän ollut lainkaan epäuskoinen ja huomautti vain raukeasti, että -- lukuunottamatta avioliitto-pykälää -- ohjelma oli erinomainen ja varsin hyvin toteutettavissa. Ja kun nuoren Ronaldin havaittiin olevan samaa mielipidettä, sijotettiin hänet väleen Overdeneen, missä hän, omien sanojensa mukaan, vietti elämänsä ihanimmat päivät vanhan kelpo herttuattaren hemmottelemana ja lellittelemänä, sallimatta hänen koskaan edes epäillä että yksi Overdenen pääviehätyksiä oli se, että se oli niin mukavan automatkan päässä Shenstonen linnasta.

Billy palasi yhtä nuorekkaana, yhtä epäjohdonmukaisena ja yhtä masentumattomana kuin aina ennenkin. Ja kuitenkin huomasi Myra hänessäkin lievän muutoksen, jolle hän oli liiankin kärkäs löytämään syyn, joka oli kaukana todellisesta.

Asiain todellinen laita oli tällainen. Molemmat nuoret miehet olivat tähän saakka, huolimatta romanttisesta kiintymyksestään Myraan, säilyttäneet miehekkäisyytensä ja pysyneet vilpittöminä lordi Inglebytä kohtaan. Mutta heidän vilpittömyytensä oli aina ollut väkinäistä. Siispä, kun he -- jännityksen lauettua -- tapasivat Myran uudelleen, olivat he mitä selvimmin tietoisia hänen vapaudestaan ja samalla heitä itseään kahlehtivien siteitten pois-putoamisesta. Tämä synnytti heissä jonkinlaisen pidättäväisyyden ja ujouden Myran läsnäollessa, minkä Myra luonnollisesti selitti vahvistukseksi omille epäilyksilleen. Hän -- joka ei koskaan ollut tuntenut yhtään vaikeaksi muistaa kuuluvansa Mikaelille ja olla hänelle uskollinen kaikissa ajatuksissaan -- hän oli aivan tiedoton vapaudestaan. Kun hänen ei ollut tarvinnut mitenkään pakottautua pysymään uskollisena oman puhtaan, rehellisen, kunniallisen luonteensa vaistoille, ei mikään jännityksen laukeaminen hänen nähden tullut kysymykseenkään.

Aivan luonnollisista syistä siis johtui, että kun Ronald Ingram eräänä päivänä oli istunut kauan aikaa hänen luonaan äänettömänä tutkien kenkiään, voimakkailla kasvoillaan pingottunut ja onneton ilme, kohottaen silloin tällöin silmänsä heittääkseen salavihkaisen katseen häneen ja antaakseen sen heti taas painua alas kohdattuaan Myran tyvenen ystävällisen katseen, Myra ajatteli: "Voi Ronnie parkaa 'huomattavine tulevaisuuksineen'. Hän se epäilemättä teki sen. Ja Billy tietää sen myös. Kas kuinka rauhaton Billy on, kun Ronnie istuu luonani."

Mutta jonkun hetken kuluttua hän ajattelikin: "Ei, tietysti se oli Billy -- suloinen, tuittupäinen, vilkas nuori Billy. Ja Ronald, tietäen asian, tuntee itsensä myös syylliseksi. Pikku Billy parka, joka oli kuin oma poika Mikaelille! Ei voinut erehtyä tuosta liikutetusta ilmeestä hänen kasvoillaan äsken, kun vain laskin käteni hänen kädellensä. Voi sitä malttamatonta, haihattelevaa poikaa! ... Hyvänen aika, kunpa hän ei ojentaisi minulle voileipää!"

Sitten tunki tähän väärinymmärrysten ja epävarmuuden ilmapiiriin vielä uusi aines. Muuan lordi Inglebyn serkku, jolle arvonimi ilman sukutilaa oli siirtynyt, johtui siihen huomioon ettei mikään estäisi yhdistämästä arvonimeä ja sukutilaa jälleen yhteen. Siinä tarkotuksessa hän tunkeutui häiritsemään lady Inglebyn yksityisrauhaa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, alkaen virallisen kaavamaisen kosiskelun.

Tämä herätti karkealla tavalla Myran tajuamaan vapautensa. Heti muuttui koko hänen elämänkatsantonsa toiseksi. Kaikki seikat saivat uuden merkityksen. Ronnie ja Billy eivät enää tuntuneet hänestä lohduttajilta. Ronnien hermostunut vaivan-alaisuus sai uuden tärkeyden ja yhtyneenä hänen omiin epäilyksiinsä täytti hänet hyydyttävällä kauhulla. Herttuattaren verhotut pilapuheet sattuivat häneen ja tekivät kipeää. Turvattoman yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Jokainen mies muuttui tulevaksi, peljätyksi kosijaksi; jokaisen naisen huomautukset tuntuivat sisältävän salaviittauksen. Kun hän näki nimensä sanomalehdissä, kiusasi se häntä.

Hän oivalsi kyllä itse tilansa sairaaloiseksi, muttei siitä huolimatta voinut voittaa sitä; ja eräänä päivänä hän äkkiä lähti Shenstonesta, tuli kaupunkiin ja kysyi neuvoa sir Deryck Brandilta.

"Oi, hyvä ystävä", sanoi hän, "auttakaa minua! En kykene lainkaan kestämään elämää enää."

Tohtori kuunteli häntä malttavaisesti, helpottaen kerrottavan esilletuomista lujamielisellä, ymmärtävällä äänettömyydellään.

Sitten hän virkkoi tyvenesti: "Rakas lady, taudin määrittely ei ole vaikea. Eikä sille ole kuin yksi lääke mahdollinen."

Hän vaikeni, ja lady Inglebyn anova katse odotti kiihkeänä hänen tuomiotaan.

"Virkistyslepo", virkkoi tohtori lopulta ratkaisevasti. "Kauhistus, ei toki!" huusi Myra. "Tahtoisitteko salvata minut neljän seinän sisään, ahtaa minuun riisiputinkia ja sen semmoista mitä enimmän inhoan, lähettää kamalan naisihmisen minua hieromaan, hankaamaan ja mukiloimaan ja kertomaan minulle hirveitä juttuja, pidättää minulta kaikki ystäväni ja kirjeet ja kirjat ja uutiset; ja sitten kuuden viikon kuluttua päästää minut jälleen maailmaan ulkomuoto turmeltuna ja ilman ainuttakaan tervettä ajatusta mistään asiasta auringon alla? Rakas tohtori, ajatelkaa sitä! Lihavana ja tylsämielisenä! Oi, antakaa minulle jotain pullorohtoa pudistettavaksi ja otettavaksi kolme kertaa päivässä -- ja päästäkää minut menemään!"

Tohtori hymyili. Hän oli kuuluisa tyvenestä kärsivällisyydestään.

"Teidän hieman räikeävärinen kuvauksenne, rakas lady Ingleby, sopii sellaiseen virkistyslepoon, jollaista minä harvoin, jos koskaan, suositan. Teihin nähden se ei olisi ainoastaan hyödytön, vaan vahingollinenkin. Me emme hyötyisi mitään sulkemalla teidät sen ainoan henkilön seuraan, joka teitä kiusaa ja josta meidän on saatava teidät vapautetuksi."

"Kuka se henkilö on?" kysyi Myra suurin silmin.

"Hyvin miellyttävä henkilö muuhun ihmiskuntaan nähden", hymyili tohtori, "mutta hyvin vahingollinen teille juuri tällä haavaa."

"Mutta kuka?" kysyi Myra jälleen. "Ketä te voitte tarkottaa?"

"Tarkotan lady Inglebytä", vastasi tohtori vakavasti. "Kun lähetän teidät virkistyslepoon, on lady Ingleby huolineen ja suruineen, pelkoineen ja epäilyksineen jätettävä jälelle. Lähetän teidät erääseen pieneen kylään kauas muusta maailmasta, Cornwallin karulle merenrannikolle, missä te ette tunne ketään eikä kukaan tunne teitä. Teidän on mentävä sinne tuntemattomana, otettava nimeksenne jokin 'neiti' tai 'rouva' -- mikä hyvänsä. Virkistysleponne ensimäinen pykälä on, että teidän on irtauduttuva joksikin aikaa lady Inglebyn asemasta, tilasta ja huolista. Teidän on annettava tieto lähimmille ystävillenne ja ilmotettava heille, että aiotte vetäytyä yksinäisyyteen ja ettei heidän pidä kirjottaa teille ennenkuin saavat jälleen kuulla teistä. Saatte luvan kirjottaa yhden kirjeen viikossa ainoastaan yhdelle henkilölle, ja sen henkilön tulee olla sellainen, jonka minä voin hyväksyä. Teidän tulee syödä runsaasti terveellistä ruokaa, kuljeksia ulkona päivät pitkät, nousta ylös varhain, mennä aikaisin levolle, elää kokonaan vaatimattomassa, kauniissa, terveellisessä nykyhetkessä, lujasti välttäen kaikkea surullisen menneisyyden muistelua ja epävarman tulevaisuuden aavistelua. Ei kukaan saa tietää olinpaikkaanne, paitsi minä ja se ainoa ystävä, jolle saatte kirjottaa. Mutta meidän on järjestettävä niin että joku -- esimerkiksi tuo teidän uskollinen seuranaisenne Puistomajasta -- on aina vapaa ja valmis lähtemään luoksenne tunnin kuluttua kutsun saatuaan, siinä tapauksessa että äkillinen yksinäisyydentunne valtaisi teidät. Tietoisuus tästä estää arvatenkin sellaista tapahtumasta. Te voitte neuvotella kanssani vaikka joka päivä, kirjeellä tai sähköttämällä, mutta muitten ihmisten ei ole tiedettävä mitään olinpaikastanne. En halua että monien henkilöiden huolestuneet tai levottomat ajatukset seuraisivat teitä. Huomenna ilmotan teille suosittamani paikan ynnä majatalon, josta voitte tilata huoneet. Sen tulee olla paikka, jossa ette ole koskaan ollut ja josta arvattavasti ette ole koskaan kuullutkaan. Olemme nyt toukokuun lopulla. Toivoisin teidän lähtevän kesäkuun ensi päivänä. Jos haluatte kesäseuruetta Shenstoneen tänä kesänä, voitte kutsua vieraanne heinäkuun alusta. Lady Ingleby on silloin jälleen kotona, täysin kyeten kannattamaan mainettaan voittamattoman viehättävänä, herttaisena ja suosittuna emäntänä. Sairaaloinen itsetunto on mielentila, josta te tähän saakka olette ollut niin täysin vapaa, että tämä odottamaton hyökkäys on teidät ihan herpauttanut ja vaatii ripeitä ja perinpohjaisia toimenpiteitä... Aivan niin, Jane Dalmain sopii hyvin kirjeenvaihtotoveriksenne. Paremmin ette olisi voinut valita."

Tällainen oli tohtorin lausunto ja määräys; ja koska hänen potilaillaan ei ollut tapana väittää edellistä vastaan tai kieltäytyä seuraamasta jälkimäistä, oli Myra nyt tänä säihkyvänä kesäkuun ensi päivänä kiitämässä länteenpäin Cornwallin pikajunassa, matkan määränä pieni Tregarth-niminen kalastajakylä, jossa hän oli tilannut huoneet Moorheadin majatalosta rouva O'Maran nimelle.

Kuudes luku.

MOORHEADIN MAJATALOSSA.

Tulipunaisen auringonlaskun rusohohde heijastui rantakalliolle ja pikku kylään, heittäen monikimmelteisen kultaloisteen etäämpänä leviävälle ulapalle, kun Myra käveli someropolkua Moorheadin majatalon maalaismallista sisäänkäytävää kohti ja silmäili ympärilleen yhä enenevin virkistyksen tuntein.

Hän oli tullut jalkaisin pieneltä väliasemalta, matkatavaroiden seuratessa jälempänä käsikärryissä; ja tällainen kulkutapa, ilman lakeijaa ja kamarineitiä, itse kantaen päällystakkia, sateensuojaa ja matkalaukkua, oli jo sinänsä viehättävä uutuus.

Ovella oli häntä vastassa majatalon omistajatar, muhkea nainen, mustassa satiinipuvussa ja kaksinkertainen rivi isoja, mustia helmiä kaulassa; ja heti ensi silmäyksellä muistuivat Myran mieleen kaikki lordi Inglebyn naimattomat tädit. Tämä näytti olevan heidän kaikkien tehostettu, jalostettu ja keskitetty ruumiillistuma, ja Myra kaipasi Billyä jakaakseen huvin hänen kanssaan.

"Täti Ingleby" pyysi rouva O'Maraa astumaan sisään ja toivoi että hänellä oli ollut hauska matka. Sitten hän heläytti kahdesti hyvin isoa kelloa, kutsuakseen palvelustyttöä opastamaan häntä huoneisiinsa; ja kun tyttöä ei heti ilmestynyt, pyysi hän rouva O'Maraa sillä aikaa kirjottamaan nimensä vieraskirjaan.

Lady Ingleby astui eteishalliin, sivuuttaen vasemmalla olevan tupakkahuoneen ja lukien kultakirjaimin maalatut sanat "Kahvi-huone" suoraan edessään olevan käytävän päässä näkyvältä ovelta. Hallin keskustasta, hänen oikealta puoleltaan, nousivat avarahkot, vanhanaikaiset portaat yläkertaan, ja seinän vieressä, niitä vastapäätä, tupakkahuoneen ja "Vastaanotto-huoneen" nimeä kantavan oven välissä, seisoi marmorilevyinen pöytä, jolla oli avattuna kookas vieraskirja. Siinä oli äskettäin alotettu uusi sivu, jolla toistaiseksi oli vain neljä nimeä. Kolme ensimäistä oli päivätty toukokuun 8. päivälle, ja säännöllisin kirjaimin riipustetut nimet olivat:

Neiti Amelia Murgatroyd | Neiti Eliza Murgatroyd | Nurmipiha, Putney. Neiti Susanna Murgatroyd |

Näiden alapuolella oli viikkoa myöhemmin päivättynä, pienellä, täsmällisellä, erehtymättömän luonteenomaisella ja selvällä käsialalla nimi:

Jim Airth........Lontoo.

Kynä ja muste olivat valmiina, ja vaivautumatta ottamaan pois hansikastaan lady Ingleby kirjotti sen alle suurella, hiukan huolimattomalla käsialalla:

Rouva O'Mara......Puistomaja, Shenstone.

Palvelustyttö ilmestyi, otti hänen päällystakkinsa ja käsilaukkunsa ja alkoi astua hänen edellään portaita ylös.

Ehdittyään portaitten käänteeseen lady Ingleby seisahtui ja katsahti taakseen halliin.

Tupakkahuoneen ovi avautui ja ulos astui hyvin pitkä mies, ottaen piipun väljän norfolkilaistakkinsa taskusta. Hänen astuessaan huolettomin liikkein halliin muistuttivat hänen kasvonsa pronssinruskeudellaan ja laihuudellaan Ronnien kasvoja, mutta olivat vanhemmat -- lujat, ankarat, päämäärästään tietoiset. Tuuheat ruskeat viikset eivät voineet peittää leuan järeäpiirteisyyttä.

Huomatessaan uuden nimen kirjassa mies pysähtyi, ja laskien toisen suuren kämmenensä pöydälle hän kumartui lukemaan sitä.

Myra seisoi hiljaa ja katseli, pannen merkille leveät hartiat ja nahkasääryksien verhoamien säärien suunnattoman pituuden.

Hän näytti tutkivan avointa sivua kauemmin kuin olisi tarvinnut pelkkään nimen lukemiseen. Sitten hän ympärilleen katsomatta ojentausi suoraksi, otti korkealla seinällä olevan hirvenpään sarvihaarukasta lakin, pisti sen takaraivolleen, pyörähti ja meni ulos ovesta, vihellellen kuin mustaratsas.

"Jim Airth", sanoi Myra itsekseen noustessaan hitaasti edelleen; "Jim Airth _Lontoosta_. Osote sekin! Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut kirjottaa: 'maailmasta'! Kaartilaisen ja cowboyn välimuoto; ja lopulta kai ilmeneekin että mies on kauppamatkustaja." Saapuessaan sitten ylös, missä hän tapasi rusoposkisen tytön pitämässä auki avaran, ilmavan makuuhuoneen ovea, hän lisäsi kujeellisesti hymyillen: "Olipa kuinka hyvänsä, minun olisi sentään pitänyt vaivautua kirjoittamaan vähän sievemmin."

Seitsemäs luku.

ROUVA O'MARAN KIRJEENVAIHTO.

Lady Inglebyn kirje jalosukuiselle rouva Dalmainille.

Moorheadin majatalo,

Tregarth, Cornwall. Rakas Jane!

Kun nyt olen ollut täällä viikon päivät, arvelen olevan ajan käsissä alottaa ensimäinen kirjeeni sinulle.

Miltä tuntuu olla henkilönä, jonka katsotaan olevan erikoisen sopiva hoitamaan mielisairasta? Eikö tunnu siltä kuin olisit pelkkää riisiputinkia tai mallasmehua; jotain erikoisen luotettavaa ja terveellistä ainetta? Sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka sir Deryck karkasi hyväksymään sinut niin pian kuin koetteeksi mainitsin sinun nimesi kirjeenvaihtaja-ehdokkaanani. Olin tuskin henkäissyt sen, kun hän karkasi siihen kiinni ja löi asian lukkoon. Luulen että hän mainitsi nimenomaan sanan "terveellinen". Toivon ettet tästä pahastu, Jane kulta. Minun täytyy tunnustaa että itse olisin mieluummin vaikka makaroonia tai osteripiirakkaa, senkin uhalla että tuottaisin ystävilleni tilapäisiä vatsahäiriöitä. Mutta minähän en olekaan koskaan pyrkinyt näyttelemään auttajan osaa, jossa sinä olet niin verraton. Ei sillä että se sinulla olisi mitään näyttelemistä, Jane kulta. Se on sinussa pikemminkin olennainen luonteenpiirre. Sinä astut sisään ja tapaat toivottoman sotkuisen vyyhden, otat langat lujiin, taitaviin käsiisi, kätevästi järjestelet ja pitelet niitä, -- ja katso, sekavuus on hävinnyt, elämän vyyhti on jälleen valmis kerittäväksi!

No niin, minussa ei kuitenkaan ole paljon sekavuutta tällä haavaa, kiitos kelpo tohtorimme erinomaisten määräysten. Se oli todellinen nerotyö, tämä minun irtauttaminen itsestäni. Jo heti ensi päivänä oli vapautuksen tunne kuvaamaton. Minä nautin siitä että minua kutsutaan vain "rouvaksi"; olen hurmaantunut ollessani ilman kamarineitiä, vaikka tukkani laittaminen viekin iankaikkisuuksia ja minä vakavasti epäilen sen riippuvan siansaparoina pitkin selkääni! Kun muistan sen surkean, kiusaantuneen ja nääntyneen seuraelämä-itseni, jonka jätin taakseni, tekee minun mieleni ostaa puulapio ja sanko ja lähteä ihan yksinäni rakentamaan hiekkalinnoja tälle ihanalle merenrannalle. Minulla ei ole ketään leikkikumppania, sillä olen varma että neidit Murgatroyd -- joista kohta kerron sinulle -- eivät eläessään ole tehneet hiekkalinnoja; ei, eivät edes lapsuudessaan sata vuotta sitten! He ovat varmasti aina olleet sitä lajia lapsia, joilla on valkoiset poimutetut kaulukset, sievästi laskostetut hameet ja suuret olkihatut etevän pikku leuan alle solmituin nauhoin, ja jotka kävelevät siivosti opettajattariensa kanssa ja katselevat paheksuen toisia lapsia, jotka hoilaavat ja juoksevat. Minuakin haluttaisi hoilata ja juosta nyt; ja neidit Murgatroyd ovat aivan valmiit näyttämään paheksuvaa naamaa.

Voi sentään kuinka vapaa on, kun ei ole kukaan eikä tarvitse ajatella eikä tehdä mitään! Ja kaikki mitä näen ja kuulen, tuottaa minulle iloa -- leivonen, joka kohoaa ruohomättäästä ja laulaen hilaa pikku olemuksensa ylös sinisiin ilmoihin; valtavat Atlantin mainingit, jotka pauhaavat rantaa vasten; kalastaja-asukkaat, jotka seisovat somien, olkikattoisten mökkiensä ovilla. Kaikki näyttää elävän sellaista yltäkylläisen täyteläistä elämää, jolle minä olen kauan ollut vieras.

Tunnetko tätä rannikkoa, sen korkealla olevia kanervanummia ja mahtavia kallioita, ja syvällä alhaalla sen kutsuvia hietikkopoukamia ja alati-liikehtivää, vyöryvää, hyrskyävää, syvänsinistä merta? Ihmeellistä, kaunista, ääretöntä!

Majataloni on viehättävä; vaatimaton, mutta kuitenkin mukava. Meillä on erinomaista kahvia, paistettua kalaa täysin määrin, todella verratonta voileipää, maalaisvoita ja kotonaleivottua leipää. Kun täydennykseksi lisäät näihin hedelmähyydelmää ja marjahilloa, niin mikään muu ei enää ole tarpeellista.

Tilapäisiä matkustajia tulee ja menee automobiileilla, syöden vain väliaterian tai pysähtyen yhdeksi yöksi, mutta muita vakinaisia vieraita on vain neljä. Kaikista näistä on minulla loppumatonta mielenkiintoa ja huvitusta. Nuo kolme Murgatroyd-neitiä -- oi, Jane, kuinka vedenpaisumuksen aikuisia ja siron huoliteltuja he ovatkaan! Kolme vanhaa sisarusta, nimeltään Amelia, Eliza ja Susanna. Heidän Putneyssä sijaitsevan huvilansa nimi on "Nurmipiha"; se on niin luonteenomainen ja sattuva, koska ei mikään heidän omaa nurmipihaansa ulommaksi ulottuva näköala näytä noista kelpo ladyistä katsomisen arvoiselta. He eivät matkusta koskaan ulkomaille, "paitsi Wight-saarelle", koska he "eivät pidä ulkomaalaisista". Toispäivänä juuri ennen päivällistä saapui automobiililla seurue kerrassaan miellyttäviä amerikkalaisia, ja he pitivät meitä eloisalla tuulella lyhyen vierailunsa ajan. Liemen aikana he olivat herttaisia, kalaa syödessä ystävällisiä ja kolmanteen ruokalajiin päästessä vallan tuttavallisia. Mutta voi! nuo viehättävät merentakaiset serkut olivat "ulkomaalaisia" Murgatroyd-neitien mielestä, jotka sen johdosta sulkeutuivat oman itsetietoisen siroutensa jäykkään panssariin ja ojensivat sinappiastian hymyilemättä. Minä katsoin velvollisuudekseni jälestäpäin pyytää anteeksi kansalaisteni puolesta, mutta amerikkalaiset olivat tulvillaan suopeaa hyväntahtoisuutta ja selittivät tulleensa yli meren varta vasten nähdäkseen kaikenlaisia vanhoja brittiläisiä muinaisjäännöksiä. He kysyivät minulta, eivätkö neidit Murgatroyd tuntuneet minustakin siltä kuin astuisivat ulos "suoraan Dickensin romaaneista". Minä hölmistyin aika tavalla, sillä otaksuin heidän aikovan sanoa "suoraan Noakin arkista" -- tiedäthän kuinka mielessään lopettaa lauseen heti kun on kuullut alun? -- ja minä suoraan sanoen en uskaltanut tunnustaa, etten ollut lukenut Dickensiä! Voi, kuinka tietämättömiksi kirjallisuutemme merkkiteoksista tunnemme itsemme, kun puhelemme amerikkalaisten kanssa ja huomaamme niiden olevan kerrassaan osa heidän jokapäiväisestä elämästään.

Mutta minun on kerrottava sinulle enemmän Murgatroyd-neideistä -- Amebasta, Elizasta ja Susannasta. Ollessaan aivan rauhassa kolmisin, mikä ei tapahdu usein, he ovat vain Miili, Liisu ja Sussu; mutta jos pieni särähdys tunkeutuu kolmisointuun, ilmenee se heti täydellisten ristimänimien käyttämisenä. Susannaparka, joka on nuorin -- nuoremmalla puolen kuuttakymmentä -- ja taipuvainen riehakkuuteen ja kevytmielisyyteen, on hyvin harvoin "Sussu". Neiti Amelia Murgatroyd on ankara ja taipumaton. Hänellä on ruokalusikan kokoinen kamee-rintaneula ja hän lukee lakia virheettömällä ja sirolla englanninkielellä, vieläpä silloinkin kun hän pyytää Sussua ojentamaan leipäkoria. Eliza-neiti, toinen sisaruksista, on säyseä ja hyvänsopuinen. Hänen suhtautumisensa Amelia-neitiin on alituista anteeksipyyntöä. Hän puhuttelee Sussua "Sussu-kiltikseen", paitsi milloin Sussun käytös saa hänet ihan halpautumaan. Silloin hän huudahtaa: "Susanna _rakas_!" ja huokaa. Minä vähän luulen että Eliza-neitiä vaivaa esiytymishaluinen luonne, joka ei ole milloinkaan saanut purkautua.

Mutta Sussu on vilkkain heistä. Hän olisi taipuvainen hakkailuun, jos jokin mies uskaltaisi hakkailla häntä Amelia-neidin silmäin edessä. Sussu on vain viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja vanhemmat sisaret pitävät häntä ihan lapsena vielä ja ovat aina valmiit nuhtelemaan ja ojentamaan häntä. Sussulla on helakat, lempeät, lihavat pikku kasvot ja lylleröiset kädet, joissa on kuopat rystyjen kohdilla; ja Sussu on taipuvainen turhamaisuuteen. Jim Airth piti eräänä päivänä kahvihuoneen ovea avoinna hänelle, ja siitä saakka on Sussu -- Susanna piti sanomani -- ollut levottomassa tilassa. Turmeltunut Susanna parka! Amelia-neiti on muuttanut hänen paikkansa ruokapöydässä -- heidän pöytänsä on keskellä huonetta -- niin että Susanna on joutunut istumaan selin Jim Airthiin, jolla on oma pyöreä pöytänsä ikkunan luona.

Nyt minun on kerrottava sinulle Jim Airthistä ja eräästä häneen liittyvästä omituisesta sattumasta, jota ei saa kertoa tohtorille, jottei hän karkottaisi minua pois täältä.