Part 3
Myra tuijotti häneen suurin silmin. "Ja te annoitte minun sanoa kaiken tuon Mikaelista ja itsestäni?"
"Rakas lady", sanoi tohtori, ja harvat ihmiset olivat milloinkaan kuulleet tuon syvän, lujan äänen olevan niin värisemäisillään, "en voinut estää teitä. Mutta te ette sanonut yhtäkään sanaa, joka olisi lähtenyt muusta kuin ehdottoman rakkauden ja uskollisuuden tunteesta."
"Kuinka olisin muuta voinutkaan?" kysyi Myra, kasvojensa tullessa yhä valkeammiksi ja silmien suuremmiksi ja kirkkaammiksi. "Minulla ei ole koskaan ollut edes ajatustakaan, joka olisi ollut muuta kuin rakkautta ja uskollisuutta."
"Tiedän sen", sanoi tohtori. "Poloinen, urhea sielu, -- minä tiedän sen."
Myra otti sähkösanoman ja luki sen uudelleen. "Kaatunut", sanoi hän; "_kaatunut_. Tahtoisin mielelläni tietää miten."
"Herttuatar on valmis tulemaan heti luoksenne, jos vain haluatte hänen tulevan", esitti tohtori.
"Ei", sanoi Myra, hymyillen heikosti. "Ei; sitä tuskin haluan. Paitsi jos äiti-kulta tulee. Siinä tapauksessa meidän on heti sähkötettävä herttuattarelle, koska nyt -- nyt kun Mikael on poissa -- hän on ainoa ihminen, joka voi pitää puoliaan äitiä vastaan. Mutta muussa tapauksessa pyydän että se jätettäisiin tekemättä, koska ymmärrättehän -- hän sanoi ettei hän voinut elää Mikaelin mallin mukaan, eikä tuo sukkeluus huvita tällä haavaa."
"Onko ketään, jota haluaisitte kutsuttavaksi heti?" kysyi tohtori, ihmetellen itsekseen kuinka paljon suuremmiksi ja kirkkaammiksi nuo suuret harmaat silmät saattoivat tulla, ja olivatko yhdenkään elävän ihmisen kasvot koskaan olleet niin täydelleen värittömät.
"Ketään, jota haluaisin tulemaan heti? En tiedä. Tai kyllä sentään -- yksi henkilö on, jos hän vain voisi tulla. Jane -- tiedättehän? Jane Dalmain. Minä sanon aina että hän on niinkuin bassoääni laulussa -- niin tukeva ja täydentävä ja turvaava. Ei mitään aivan pahaa voisi tapahtua, jos Jane olisi läsnä. Mutta tämä tietysti _on_ tapahtunut -- eikö olekin?"
Tohtori istuutui.
"Minä sähkötin Gleneeshiin aamulla", sanoi hän. "Jane on täällä varhain huomis-aamuna."
"Monet ihmiset tiesivät sen siis ennen minua?" sanoi lady Ingleby.
Tohtori ei vastannut.
Myra nousi ylös ja seisoi katsoen alas tuleen; kookas, sulava vartalo ojennettuna täyteen pituuteensa, selkä tohtoriin päin, jonka valppaat silmät eivät hetkeksikään lakanneet häntä vaarinottamasta.
Äkkiä Myra katsahti toiselle puolen huonetta lordi Inglebyn nojatuoliin.
"Ja minä uskon että _Petterkin_ tiesi sen", sanoi hän kovalla, korkealla äänellä. "Hyvät ihmiset! Petter tiesi eikä huolinut ruoasta sen vuoksi että Mikael oli kuollut. Ja minä sanoin että sillä oli vatsahäiriöitä! Mikael, oi Mikael! Sinun vaimosi ei tiennyt että olit kuollut, mutta koirasi tiesi! Oi Mikael, Mikael! Pikku Petter tiesi!"
Hän kohotti käsivartensa suurta miestä ja pientä koiraa esittävää taulua kohti.
Sitten hän horjahti taaksepäin.
Tohtori otti hänet vastaan, kun hän kaatui.
Neljäs luku.
VARMOISSA KÄSISSÄ.
Koko yön lady Ingleby makasi tuijottaen eteensä kiiltävin silmin, jotka eivät nähneet mitään.
Puistomajan hiljainen vaimo, joka ennen naimisiin menoaan oli ollut lady Inglebyllä uskollisena seuraneitinä, saapui sanattoman murheen vallassa ja auttoi tohtoria lempeästi tekemään kaikkea mitä oli tehtävissä.
Mutta kun tajunta ja todellisuuden tieto palasivat, ei niitä seurannut mitään luonnollisia murheen ilmauksia; ainoastaan herkeämätön, kivettynyt äänettömyys, liikahtamaton, synkkä ilme kalpeilla kasvoilla ja luonnoton kirkkaus silmissä, jotka eivät mitään nähneet.
Margaret O'Mara oli polvillaan ja itki ja rukoili, suudellen silkkisellä peitteellä lepääviä yhteenliitettyjä käsiä. Mutta lady Ingleby hymyili vain heikosti; ja yhden kerran hän virkkoi: "Hiljaa, Maggie kulta. Vihdoinkin me olemme samanarvoisia."
Tohtori tuli useita kertoja yön kuluessa, istuutuen hiljaa vuoteen viereen, tarkkaavin katsein ja levollisin kosketuksin. Myra tuskin huomasi häntä, ja tohtori ihmetteli taaskin, kuinka paljon suuremmiksi nuo suuret, harmaat silmät saattoivat tulla noissa kalpeissa, tuskan jäykistämissä suloisissa kasvoissa.
Kerran hän viittasi toista valvojaa seuraamaan häntä käytävään. Suljettuaan oven hän kääntyi jääden seisomaan hänen eteensä. Hän piti tuosta hiljaisesta naisesta, joka oli puettu mustaan merino-hameeseen, valkoisin liinakauluksin ja hihustimin ja sirosti palmikoiduin hiuksin. Hänen olemuksensa teki hienostuneen ja hiljaisen itsehillinnän vaikutuksen, mikä miellytti tohtoria.
"Rouva O'Mara", sanoi hän; "hänen täytyy itkeä ja hänen täytyy nukkua."
"Hän ei itke helposti, sir", vastasi Margaret O'Mara; "ja minä tiedän hänen maanneen valveilla ilman unen rahtuakaan kokonaisen yön pienemmästäkin surun syystä kuin tämä."
"Vai niin," sanoi tohtori, katsoen kiinteästi Puistomajan vaimoon. "Ihmettelenpä mitä muuta te tiedätte?" ajatteli hän. Mutta hän ei lausunut luuloaan ääneen. Deryck Brand teki harvoin tiedusteluja kolmannelta henkilöltä. Hänen potilaittensa ei tarvinnut koskaan huomata hänen saaneen tietoja heistä toisten ihmisten juoruilun tai luottamuksen rikkomisen kautta.
Viimein hän ei voinut sallia tuon herkeämättömän tuijotuksen enää jatkuvan. Hän päätti tehdä mikä oli tarpeellista, nyökäyttäen levollisesti päätään vastaukseksi Margaret O'Maran rukoilevaan katseeseen. Hän siirsi syrjään silkkisen yöpuvun väljää hihaa, tarttui toisella lujalla kädellään sen alla olevaan hentoon käsivarteen, tehden toisella ihoa vastaan taitavasti nopean, pusertavan liikkeen. Margaretinkaan levottomasti tähystävä katse ei nähnyt sen enempää; ja jälkeenpäin Myra usein ihmetteli, mistä tuo pieni naarmu oli voinut tulla hänen valkohipiäiseen käsivarteensa.
Pian hän oli vaipunut levolliseen uneen. Tohtori seisoi katsellen häntä. Tuossa täydellisessä kauneudessa oli hänen mielestään jotain traagillista. Nyt, kun harmaitten silmien selkeä puhtaus oli verhottuna, ei kasvoissa enää ollut entistä lapsimaista ilmettä. Ne olivat naisen kasvot -- ja naisen, joka oli elänyt ja kärsinyt.
Niitä katsellessaan tohtori muisteli tuon kymmenen vuotta kestäneen avioelämän historiaa, liittäen yhteen Myran hänelle kertomia piirteitä, omia teräviä päätelmiään ja yleisesti tunnettuja tosiseikkoja.
Sen verran menneisyydestä. Nykyhetki oli, ainakin muutamiksi tunneiksi eteenpäin, armeliasta unohdusta. Mitä oli tulevaisuus tuova? Myra Ingleby oli urheasti ja uskollisesti torjunut luotaan kaikki kiusaukset tulla tuntemaan elämän riemuja ja rakkauden täydellisyyttä keneltäkään muulta kuin omalta mieheltään. Eikä tämä ollut häntä opettanut niitä tuntemaan. Voiko kuuro opettaa sävelten sointuja tahi sokea selittää värisekotuksien ihanuuksia?
Mutta tulevaisuus ei ollut enää kärsivä noista rajotuksista. "Suljettu puutarha" ei ollut enää lukittu kaikilta muilta paitse sen omistajalta, joka ei ollut välittänyt sen kukoistuksesta. Portti oli ainoastaan säpissä, vaikkakin vain siksi kunnes halajava käsi sitä painaltaisi, kokonaan tiedottomana siitä että sen salvat ja teljet olivat poissa ja se saattoi revähtää apoauki.
"Ah", mietti tohtori. "Sattuukohan oikea mies kulkemaan ohi? Nuoruus oppii helposti nuoruudelta; mutta onko joukossamme miestä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin vilpitön ja kyllin puhdas opettamaan tälle kolmeakymmentä lähestyvälle naiselle sitä, mikä hänen olisi ollut opittava kultaisina immenpäivinään? Varmaankin tuo ainokainen mies, jolle hän on oleva ainokainen nainen, liikkuu ja toimii ja odottaa jossain maan päällä tälläkin hetkellä. Jumala suokoon hänen kohdata tämän naisen, kun aika on täytetty."
* * * * *
Ja juuri sillä hetkellä -- Myran nukkuessa ja tohtorin valvoessa vieressä miettien ja aprikoiden -- juuri sillä hetkellä eräs voimakas mies kaukana Idän taivaan alla, elämään kyllästyneenä, uupuneena ja toiveissaan pettyneenä, taistellessaan ankaran kuumeen kourissa sotilasteltan tukahduttavassa ilmassa, huusi nääntyneen sielunsa katkeruudesta: "Oi Jumala, anna minun kuolla!" Lisäten sitten tuon "kuitenkin"-ehdon, joka aina liittyy uljaan sielun rukoukseen hänen anoessaan vapahdusta tuskista: "Jollei -- jollei, oi Jumala, tämän maan päällä ole vielä jotain tehtävää, jonka ainoastaan minä voin tehdä."
Ja tohtori oli juuri sanonut: "Oi Jumala, suo hänen kohdata tämä nainen, kun aika on täytetty."
Nuo kaksi rukousta saapuivat yhdessä Kaikkitietävän istuimen luo.
* * * * *
Kun Deryck Brand katsahti ylös, näki hän Margaret O'Maran levollisten silmien katsovan häneen kiitollisina vuoteen toiselta puolen. "Kiitos", kuiskasi hän.
Tohtori hymyili. "Sitä ei ole koskaan tehtävä harkitsematta, rouva O'Mara", sanoi hän. "Kaikkia muita keinoja on koetettava ensin. Mutta tärkeimmistäkin säännöistä on poikkeuksia, ja on turmiollista heikkoutta empiä tuollaisen poikkeuksen eteen sattuessa. Lähettäkää hakemaan minua, kun hän herää; mutta sitä odottaessanne laskeutukaa tuohon sohvalle ja nukkukaa vähän itsekin. Te olette uupunut."
Tohtori kääntyi poispäin, mutta ehti sitä ennen kuitenkin huomata äkillisen mykän tuskan ilmeen, joka häivähti noihin levollisiin silmiin. Hän saapui ovelle, pysähtyi silmänräpäykseksi ja palasi sitten takaisin.
"Rouva O'Mara", sanoi hän laskien käden hänen olalleen, "teillä on surua itsellännekin?"
Margaret O'Mara astahti takaperin säikähtyneenä. "Oi, vaiti!" kuiskasi hän. "Älkää kysykö! Älkää herpauttako minua, sir. Auttakaa minua ajattelemaan ainoastaan häntä." Sitten hän lisäsi rauhallisemmin: "Mutta tietystikään minä en ajattele muuta kuin häntä, niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Mutta -- mutta, sir -- koska te olette niin ystävällinen --" hän veti poveltaan rutistuneen sähkösanoman ja ojensi sen tohtorille. "Tämä saapui yhtaikaa kuin hänenkin", virkkoi hän vaatimattomasti.
Tohtori levitti auki sotaviraston sanoman.
Ikäväksemme ilmotamme että kersantti O'Mara kaatui eilen hyökkäyksessä Targaita vastaan.
"Hän oli hyvä mies", sanoi Margaret O'Mara vaatimattomasti, "ja me olimme hyvin onnelliset."
Tohtori ojensi kätensä. "Olen ylpeä että olen tavannut teidät, rouva O'Mara. Tämä on mielestäni urhoollisin teko, minkä tiedän yhdenkään naisen koskaan tehneen."
Margaret O'Mara hymyili kyyneltensä läpi. "Kiitos, sir", virkkoi hän väräjävin äänin. "Mutta minun on helpompi kantaa omaa suruani, kun saan tehdä jotakin hänen puolestaan."
"Jumala itse lohduttakoon teitä, ystäväni", sanoi Deryck Brand, ja enempää ei hän uskaltanut sanoa, jottei äänensä pettäisi; eikä hän hävennyt sitä, että hänen oli haparoitava umpimähkään ovenripaa.
* * * * *
Tohtori oli syönyt aamiaisensa ja pyysi juuri Groatleylta aikataulua, kun hänelle tuotiin sana että lady Ingleby oli valveilla. Hän läksi heti ylös hänen luokseen.
Myra istui vuoteessa, tyynyjen varaan tuettuna. Hänen poskillaan oli heleä puna, ja silmissä oli kuiva kiilto.
Hän ojensi kätensä tohtorille.
"Kuinka hyvä te olette ollut", sanoi hän, puhuen hyvin nopeaan korkealla, luonnottomalla äänellä. "Olen tainnut aiheuttaa teille kovin paljon vaivaa. En muista juuri paljoa eilis-illasta, paitsi että Mikaelin ilmotettiin kaatuneen. Onko Mikael todella kaatunut, mitä luulette? Ja ilmotetaanko minulle yksityiskohtia? Varmasti minulla on oikeus tietää yksityiskohdat. Ei mikään voi muuttaa sitä tosiasiaa että minä olin Mikaelin vaimo, eihän? Mene syömään aamiaista, Maggie. Ei sinun auta seisoa siinä ja hymyillä ja sanoa ettet tarvitse aamiaista. Jokainen tarvitsee aamiaista kello yhdeksältä aamulla. Minäkin tarvitsisin aamiaista, jollei Mikael olisi kaatunut. Sanokaa hänelle että hänen täytyy syödä aamiaista, sir Deryck. Minä luulen että hän on ollut ylhäällä koko yön. On niin lohdullista kun hän on täällä. Hän on niin uljas ja tyyni ja niin osanottavainen."
"Hän on hyvin uljas", sanoi tohtori; "ja te olette aivan oikeassa sanoessanne hänen tarvitsevan aamiaista. Menkää alas hetkiseksi, rouva O'Mara. Minä olen sen aikaa lady Inglebyn luona."
Margaret O'Mara meni tottelevaisesti ovea kohti, mutta Deryck Brand ennätti sen luokse ennen häntä. Ja kuuluisa lontoolainen erikoislääkäri piti ovea auki nuorelle kersantin leskelle, ilmaisten niin suurta kunnioitusta käytöksessään, että tuskin olisi osottanut sellaista kuningattarellekaan.
Sitten hän palasi lady Inglebyn luokse. Juna, jolla hänen oli matkustettava, lähti kolmen neljänneksen perästä. Mutta hänen tehtävänsä täällä ei ollut vielä täytetty. Lady Ingleby oli nukkunut, mutta ennenkuin tohtori Deryck uskalsi jättää hänet, täytyi hänen itkeä.
"Missä Petter on?" tiedusti kiihtynyt ääni vuoteelta. "Se haukkuu aina aamusin pyrkien ulos, mutta minä en ole vielä kuullut sen ääntävänkään."
"Se oli kovin uuvuksissa eilen illalla, pikku ressu raukka", sanoi tohtori. "Se jaksoi tuskin kävellä. Minä kannoin sen ylös itse ja panin sen vuoteelle viereiseen huoneeesen. Takki oli vielä paikoillaan. Minä kiedoin Petterin siihen. Se nuoli kättäni ja paneutui maata tyytyväisenä."
"Minä tahdon nähdä sen", sanoi lady Ingleby. "Mikael rakasti sitä. Tuntuu kuin se olisi kaikki, mitä minulla on jälellä Mikaelista."
"Minä noudan sen", sanoi tohtori.
Hän meni viereiseen huoneeseen, jättäen oven raolleen. Myra kuuli hänen saapuvan vuoteen ääreen. Sitten seurasi pitkä äänettömyys.
"Mikä siellä on?" huusi Myra vihdoin. "Eikö se ole siellä? Miksi viivytte niin kauan?"
Silloin tohtori tuli takaisin. Hän kantoi jotakin myttyä sylissään, vanhaan metsästystakkiin kiedottuna.
"Rakas lady Ingleby", sanoi hän, "pikku Petter on kuollut. Se on varmaan kuollut yöllä nukkuessaan. Se makasi juuri samassa asennossa, mihin se jäi illalla lähtiessäni, takkiin käpertyneenä; mutta se on aivan kylmä ja kankea. Uskollinen pikku olento!" lisäsi tohtori liikutettuna, pidellen hellävaroin kantamustaan.
"Mitä!" huusi Myra, ojentaen molemmat käsivartensa. "Petter on kuollut, koska Mikael on kuollut, ja minä -- minä en ole vuodattanut kyyneltäkään!" Hän hervahti taaksepäin tyynyjen varaan valtavan itkunpuuskan puistattamana.
Tohtori seisoi vieressä äänettömänä, tietämättä mitä tehdä. Myran nyyhkytykset yltyivät yhä, vavahutellen vuodetta suonenvedontapaisella voimallaan. Sitten hän alkoi huudahdella katkonaisin parahduksin Mikaelia ja Petteriä ja nyyhkyttää uudelleen kasvavalla kiihkeydellä.
Silloin tohtori kuuli automobiilin törähdyksen puistokujalta; sitten, melkein heti sen jälkeen, ovikellon kilinää ja vieraitten saapumisen synnyttämää liikehtimistä alhaalta. Rajattoman helpotuksen ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän meni leveitten portaitten yläpäähän ja katsoi kaiteen yli.
Jalosukuinen rouva Dalmain oli saapunut. Tohtori näki hänen kookkaan, tummanvihreään matkaviittaan verhotun vartalonsa kulkevan nopeasti hallin poikki.
"Jane!" sanoi hän. "Jeanette! Ah, tiesinhän ettette tuottaisi meille pettymystä! Tulkaa suoraan tänne ylös. Saavuitte parhaaseen aikaan."
Jane katsahti ylös ja näki tohtorin seisovan portaitten yläpäässä, pidellen vanhaan takkiin käärittyä myttyä varovaisesti sylissään. Hän lähetti hänelle tervehtivän ja vakuuttavan hymyn ja riisui sitten kiiruusti yltään, tuhlaamatta aikaa puheisiin, viitan, hatun ja hansikkaat, viskaten ne nopeasti yhden toisensa jälkeen ällistyneelle lakeijalle. Tohtori odotti vain siksi että näki hänen todella alkavan nousta ylös portaita. Sitten hän meni lady Inglebyn huoneen läpi ja laski Petterin pienen ruumiin takaisin isäntävainajan vuoteelle, yhä vanhaan villanuttuun käärittynä.
Kun hän astui takaisin lady Inglebyn huoneeseen, sulkien välillä olevan oven, näki hän Jane Dalmainin polvistuvan vuoteen viereen ja sulkevan itkevän olennon syliinsä rajattoman suojelevaista hellyyttä ilmaisevalla liikkeellä.
"Oi Jane", nyyhkytti lady Ingleby, kätkiessään kasvonsa tuon jalon rinnan suomaan lohtuun, "oi, Jane! Mikael on kaatunut! Ja pikku Petter kuoli, koska Mikael on kuollut. Pikku Petter _kuoli_, ja minä en ollut vuodattanut kyyneltäkään!"
Tohtori meni nopeasti ulos, sulkien oven jälkeensä. Hän ei odottanut kuullakseen vastausta. Hän tiesi että se oli viisas ja lempeä ja oikeaan osuva. Hän jätti hoidokkaansa varmoihin käsiin. Jane oli vihdoinkin saapunut. Kaikki oli käyvä hyvin.
Viides luku.
LADY INGLEBYN VIRKISTYSLEPO.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin Cornwallin pikajuna verkalleen mutta peruuttamattomasti oli lähtenyt vierimään Paddingtonin asemalta, ja hän oli heittänyt viimeisen silmäyksen Margaret O'Maran helliin, huolekkaisiin, yksinkertaisen leskenpäähineen kehystämiin kasvoihin, todeten että hänen jonkunverran omituinen virkistysleponsa oli todellakin menestyksellisesti alkanut ja että hän jätti jälkeensä ei ainoastaan vaivojaan ja vastuksiaan, vaan itse oman henkilöllisyytensäkin -- siitä hetkestä lähtien lady Ingleby oli istunut taaksepäin nojautuneena suljetuin silmin oman eristetyn vaunuosastonsa kulmassa ja antautunut levollisesti muistelemaan menneisyyttä.
Levossa ollessaan hänen kasvonsa näyttivät surullisilta -- tyvenen surullisilta, kuvastaen kaipausta, johon ei sisältynyt katkeruutta. Posket, joita silmien tumma ripsireunus varjosi, olivat, valkoiset ja ohuet; täyden terveyden väri ja piirteet olivat niistä hävinneet. Mutta silloin tällöin muisteloiden vallassa tuon suloisen, ilmehikkään suun surumielinen raukeus kaartui hymyksi ja poskiin pilkahti odottamatta pieni hymykuoppa, antaen väsyneille kasvoille nuorekkaan näön.
Kun Lontoo esikaupunkeineen oli kokonaan sivuutettu ja kesäinen päivänpaiste helotti ikkunasta vaunuun selkeän siniseltä, säteilevältä kesäkuun taivaalta, nojautui lady Ingleby eteenpäin, katsellen nopeasti ohivieriviä niittyjä ja pensas-aitoja, laajoja, kinsteripensaista keltaisia laidunmaita, sinikello-mattoisia havumetsiköitä, sammaleisia töyräitä, joilla riippui orjanruusuja, kuusamia ja metsäköynnöksiä -- koko sitä kuvaamatonta vihannuutta ja tuoksuvaa rehevyyttä, jota Englannin varhaiskesä tarjoaa; ja hänen katsellessaan syntyi siitä vastaheijastus hänen kauniisiin, harmaisiin silmiinsä. Syksyn raskas alakuloisuus, talven kalmanjäykkyys, kevään kolea epävarmuus -- kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä. "Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme", laulaa Korkean veisun rakastaja; ja Myra Inglebyn ankeassa sydämessä puhkesivat arkoina esiin toivon kukkaset, epämääräiset lupaukset tulevaisesta ilosta, joka elämällä saattoi vielä olla tarjottavana. Mustarastas visersi iloisesti orapihlajassa, ja Myra hyräili hiljaa "Mustarastaan laulua", Garth Dalmainin sepittämällä sävelellä:
"Jo elvy sydän suruinen, ja laula, oi! Kun loistain kukkii Luojan maa, ei toivo kuolla voi. Miss' oisi sijaa surrakaan, kun taivaan rakkaus täyttää maan!"
Sitten, junan kiitäessä halki Wiltshiren, Somersetin ja Devonin, lady Ingleby tunsi toivottoman mielialansa soluvan pois, ja hän silmäili menneisyyttä jokseenkin samaan tapaan kuin vanki silmäilee taakseen pimeään, ahtaaseen koppiinsa avoimelta, auringonpaisteiselta ovelta, seisoessaan vihdoinkin vapauden kynnyksellä.
Seitsemän kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun tuona koleana marraskuun iltana tieto lordi Inglebyn kuolemasta oli saapunut Shenstoneen. Sitä seuraavien viikkojen tapahtumat tuntuivat nyt Myrasta hämäriltä ja unenkaltaisilta; vain muutamat harvat seikat esiintyivät selvinä kurjuuden harmaasta hämäryydestä. Hän muisti tohtorin luottamusta herättävän lujuuden, Margaret O'Maran epäitsekkään uhrautuvaisuuden, Janen terveen, ymmärtävän hellyyden tuottaman sanomattoman lohdutuksen. Sitten seurasi hänen äitinsä pelätty saapuminen ja heti sen jälkeen, kuten luvattu oli, Georginan, Meldrumin herttuattaren suojeleva ilmestyminen; jonka jälkeen traagillisuus ja koomillisuus kulkivat käsikädessä, ja murheen hiljaisuutta vilkastuttivat herttuattaren suorasukaiset sananparret ja rouva Coller-Crayn suuttuneet tuhahdukset.
Myöhemmin saapui yksityiskohtaisia tietoja lordi Inglebyn kuolemasta, ja hänen leskensä sai tietää hänen kaatuneen -- tosin Targaita vastaan tehdyssä hyökkäyksessä -- mutta tapaturman uhrina, menettäen henkensä, ei hurjan vihollisen käden kautta, vaan erään oman toverinsa onnettoman erehdyksen takia. Myra ei päässyt oikein tarkoin käsitykseen kaikista yksityiskohdista: jokin muuri oli räjäytettävä; oli käytettävä hänen itse keksimäänsä pelottavaa räjähdysainetta; kiihkeällä innolla oli hän itsepintaisesti vaatinut saada itse asettaa panoksen paikalleen ja käyttää sen räjähdyttämisessä patentinsaanutta sähkömenettelyään. Sitten seurasi jonkun merkin väärinkäsittäminen, sähkönappulan painaminen viisi minuuttia liian varhain, sähkövälähdys miinakäytävässä, hirvittävä räjähdys ja silmänräpäyksellinen kuolema miehelle, jonka taito ja rohkeus olivat raivanneet aukon, jonka läpi äänettömästä pimeydestä esiinsyöksyvien brittiläisten sotilasten hurraavat parvet riensivät heitä odottavaan voittoon.
Kun täysin yksityiskohtaiset tiedot saapuivat sotavirastoon, teki eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö käynnin lady Inglebyn luokse hänen asuntoonsa Park Lane kadun varrelle selittääkseen hänelle mieskohtaisesti joittenkin näitten suuresti-valitettavien seikkojen salassapitämisen välttämättömyyttä. Koko tuolla onnettomalla tapahtumalla oli ollut suureksi osaksi kokeilun luonne. Räjähdysaine, uusi merkinantojärjestelmä, kannettava sähkökalusto -- kaikki nämä olivat lordi Inglebyn ja hänen nuorten upseeri-apulaistensa käytettävinä enemmän tai vähemmän kokeilunomaisesti ja epävirallisesti. Miehellä, jonka onnettomasta erehdyksestä tapaturma aiheutui, oli edessään huomattava tulevaisuus. Hänen nimensä ei saanut päästä julkisuuteen. Olisi kohtuutonta, että paljon lupaava tulevaisuus tuhottaisiin tapahtuman takia, joka oli ilmeinen tapaturma. Niitä harvoja, jotka tiesivät nimen, oli heti velvotettu säilyttämään se salaisuutenaan. Tietysti se ilmotettaisiin yksityisesti lady Inglebylle, jos hän todella halusi sen tietää, mutta -- -- --
Silloin Myra menetteli hänelle hyvin luonteenomaisella tavalla. Hän suoristautui istumaan äkillisen päättäväisyyden terästämänä, hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna ja hänen suuret ilmehikkäät, harmaat silmänsä saivat kirkkaan säihkyn.
"Suokaa anteeksi, sir, että keskeytän", lausui hän; "mutta minä en ollenkaan halua tietää tuota nimeä. Mieheni olisi ollut ensimäinen vaatimaan ettei sitä ilmaistaisi. Ja mitä minuun tulee, niin olisi valitettavaa jos maan päällä eläisi ihminen, jonka kättä en saattaisi suostua ystävällisesti pudistamaan. Käsi, joka minusta teki lesken, teki sen ilman aikomusta. Pysyköön se ainian minulle Sallimuksen tahdon salaperäisenä välikappaleena. En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan, kenelle Mikaelin tovereista tuo käsi kuului."
Lady Ingleby teki tämän päätöksen vilpittömällä mielellä; ja tuo hyvin korkea-arvoinen henkilö astui viisi minuuttia myöhemmin vaunuihinsa suuresti keventyneenä ja rajattomasti ihaillen lordi Inglebyn kaunista ja jalomielistä leskeä. Viehättävä oli lady Ingleby aina ollut. Nyt oli hän lisännyt terveen järkevyyden persoonalliseen viehätykseensä. Erinomaista! Verratonta! Sääli Ingleby parkaa! Ja sääli -- ah, _hänen_ nimeänsähän ei saanut mainita, ei edes ajatuksissa.