Part 2

Tohtori siirsi tuolinsa vastapäätä uunia, niin että hän saattoi katsella uuninreunuksen yläpuolella olevaa taulua ja samalla kääntyä vaivattomasti vasemmalla puolellaan istuvaan lady Inglebyhin päin. Hänen oikealla puolellaan nukkui pikku Petter sikeästi poissaolevan isäntänsä tuolilla, tuontuostakin nyyhkivästi huokaisten. Roihuvalkea leimusi kirkkaasti. Sähkövalo heijastui ambranvärisen lasin läpi auringonpaistetta muistuttavana kultaisena hohteena kautta huoneen. Syksyn kostealla, usvaisella pisaroimisella ei ollut pienintäkään sijaa tässä lämpöisessä ylellisyydessä. Uutimet olivat tarkoin suletut; ja mikä ei ole näkyvissä, sen pian unhottaa.

Tohtori vilkaisi kelloon. Minuuttiviisari osotti neljännestä vaille kuusi.

Hän kohotti katseensa tauluun.

"Minä tuskin tunnen riittävästi lordi Inglebytä voidakseni lausua mielipiteeni, mutta minusta tuntuu että näköisyys on erinomainen ja että sillä on suuressa määrin se kaikkien Dalmainin muotokuvien erikois-ominaisuus, että kuta kauemmin sitä katselee, sitä enemmän sisällystä siinä näkee. Hänen muotokuvansa ovat erinomaisia luonnetutkielmia. Mitä enemmän asianomaista henkilöä oppii tuntemaan, sitä suuremman arvon tulee antamaan muotokuvan älykkäälle suoritukselle."

"Niin", sanoi lady Ingleby nojautuen eteenpäin katsoakseen tarkasti kuvaa. "Minä usein hämmästyn tullessani huoneeseen, kun näen kasvoilla uuden ilmeen, sen mukaan millainen oma mielialani on tai mitä sattumalta olen juuri ollut tekemässä; ja minä saan selville Mikaelin ajatuksen asiasta helpommin tuosta kuvasta kuin siitä mitä itse hänestä tunnen. Garth Dalmain on nero!"

"Mutta sanokaa minulle", virkkoi tohtori hellävaroin, "minkätakia jätitte kaupungin ja monet siellä olevat ystävänne ja harrastuksenne hautautuaksenne tänne näitten kolkkojen syksysäitten aikana? Uutisten odottamisen aiheuttama jännitys olisi varmaankin ollut pienempi siellä, lähempänä sotatoimistoa ja iltalehtiä."

Lady Ingleby naurahti jokseenkin ilottomasti.

"Jätin kaupungin osaksi päästäkseni eroon äitikullasta; ja kun te ette tunne äiti-kultaa, on teidän melkein mahdotonta ymmärtää kuinka välttämätöntä oli päästä hänestä eroon. Kun Mikael on poissa, olen minä turvaton. Äiti tulla tohahtaa ja asettuu kodiksi talooni, saattaa talonväkeni heidän sukupuolensa ja luonteenlaatunsa mukaan joko raivoon, hermokohtauksiin tai epätoivoon, sanoo karvaita totuuksia ystävilleni, niin että kaikki -- paitsi herttuatar -- loukkautuneina kaikkoavat tiehensä. Sitten äiti ryhtyy 'saaliinjakoon'! Toisin sanoin: hän asettuu väijymään sähkösanomiani ja avaa ne itse, sanoen että jos sisältävät hyviä uutisia, niin kuuliaisen tyttären tulisi olla iloinen saadessaan heti jakaa ne hänen kanssaan; jos ne taas sisältävät pahoja uutisia, josta taivas varjelkoon! -- ja kun äiti korskahtaa taivaaseen päin, niin ei se varmaankaan uskalla olla varjelematta! -- niin _hän_ on juuri sopivin henkilö hellävaroin ilmottamaan ne minulle. Minä kestin sitä kuusi viikkoa; sitten pakenin tänne, tietäen hyvin ettei edes nautinto saada pidellä minua lujilla voisi houkutella äitiä lähtemään Shenstoneen syksyllä."

Tohtorin kasvot olivat totiset. Hetken ajan hän katsoi äänettömänä tuleen. Hän oli mies, jolla oli paljon ihanteita; ja ensimäisiä niistä oli hänen ihanteensa siitä suhteesta, jonka tuli vallita vanhempien ja lasten välillä, kuuliaisuudesta äitiä kohtaan, mikä -- vaikkakaan se ei estäisi myöntämästä vikoja tai virheitä -- kuitenkin hellästi varoisi asettamasta niitä syrjäisten nähtäviksi ja arvosteltaviksi. Hänestä tuntui loukkaavalta, pyhyydenhalventamiselta, kuulla tyttären puhuvan tällä tavoin äidistään, vaikkakin hän yleisesti tunnettujen, seikkojen perusteella vallan hyvin tiesi, kuinka vähän tuolla hänen vieressään istuvalla miellyttävällä, herttaisella naisella oli syytä pitää tuota suhdetta enemmän pyhänä kuin hellänäkään. Mutta hän oli tullut auttamaan, ei vikoja etsimään. Minuuttiviisari läheni kiireesti kuutta, ja vanhan, hyväsydämisen Meldrumin herttuattaren viimeinen varotus heidän erotessaan sotatoimistossa oli ollut: "Muistakaa! Kello kuusi Lontoosta. Minä _vaadin_ pidättämään sen siihen saakka. Jos he osottautuvat vastahakoisiksi, niin leiriydyn sisäänkäytävään ja pidätän jokaisen sanomanviejän, joka koettaa mennä ulos. Mutta minä olen tottunut saamaan tahtoni läpi noitten ihmisten keskuudessa. En haikailisi soittaa tarpeen tullen suoraan Buckinghamin palatsiin, kuten he hyvin tietävät! Niin että voitte luottaa rauhassa siihen, ettei se lähde Lontoosta ennen kello kuutta. Teille jää niinollen runsaasti aikaa."

Siksi tohtori virkkoi: "Ymmärrän. En voi selittää sitä millään omilla kokemuksillani, mutta luulen kuitenkin ymmärtäväni. Mutta sanokaahan, lady Ingleby, -- jos pahoja uutisia tulisi, ottaisitteko ne mieluummin vastaan suoraan sotatoimistolta siinä tylyssä sanamuodossa, jota noissa sähkösanomissa ei voi välttää, vai soisitteko ennemmin että joku ystävänne -- joku muu kuin äitinne -- ilmottaisi ne teille hellävaraisemmin?"

Myran silmissä välkähti. Hän suoristautui elostuen.

"Minä tahtoisin saada sen suoraan", sanoi hän, "Se tuntuisi paljon vähemmän musertavalta, jos se tulisi virallisesti. Voisin kuulla rumpujen pärinän ja nähdä lipun hulmuamisen. Isänmaan ja kunnian puolesta! Soturin tyttären ja soturin vaimon tulee kyetä kestämään mitä hyvänsä. Jos heillä olisi ilmoitettavana minulle että Mikael on suuressa vaarassa, niin minä jakaisin vaaran hänen kanssaan ottamalla uutisen vastaan hätkähtämättä. Jos hän olisi haavottunut, niin sähkösanoman lukiessani saisin itse haavan ja koettaisin olla yhtä urhoollinen kuin hänkin. Kaikki suoraan sodasta tuleva yhdistäisi minua Mikaeliin. Mutta syrjästä sekaantuvat ystävät, vaikka kuinkakin hyväätarkottavina, tulisivat väliin vain hämmentämään. Jollei _hän_ ole tullut varjelluksi kiväärinkuulalta tai miekanpistolta, minkätähden pitäisi _minua_ varjella tiedolta, että hän on saanut haavan?"

Tohtori varjosti kasvojaan kädellään.

"Ymmärrän", sanoi hän.

Kello löi kuusi.

"Mutta se ei ollut ainoa syy miksi kaupungista lähdin", jatkoi lady Ingleby silminnähtävästi pakottautuen. Sitten hän ojensi molemmat kätensä tohtoria kohti. "Oi, tohtori! Kunpa voisin kertoa teille erään asian, joka on ollut koko elämäni taakkana monet vuodet!"

Seurasi hetki jännittynyttä äänettömyyttä; mutta tohtori oli tottunut sellaisiin hetkiin, ja äänettömyyden kestäessä hän saattoi tavallisesti määrätä, oliko tarjoutuvaa luottamusta suvaittava vai kartettava. Hän kääntyi ja katsoi levollisesti noihin suloisiin, huolestuneihin kasvoihin.

Ne olivat harvinaisen kauniin, kolmeakymmentä lähestyvän naisen kasvot. Mutta niiden suloisissa silmissä oli vielä pienen lapsen silmien puhdas kirkkaus, hempeät huulet värähtelivät äkillisestä liikutuksesta eikä matalalla otsalla näkynyt mitään häpeän tai synnin merkkiä. Tohtori tiesi että hänen puhetoverinsa oli suosituimpia emäntiä, ihailluimpia naisia koko valtakunnassa. Kuitenkin hänen ammatillinen tarkkanäköisyytensä ilmaisi hänelle, että tässä naisessa oli jotain kehityksessään keskeytynyttä, täyttymättä jääneitä mahdollisuuksia, jokin vaja-arvoisuuden ja siitä johtuneen pettymyksen ongelma, johon hänellä ei ollut avainta. Mutta nuo ojennetut kädet tarjosivat sitä hänelle hartaasti. Saattaisiko hän auttaa, jos suostuisi kuulemaan ongelman selvityksen, vai -- tulisiko apu liian myöhään?

"Rakas lady Ingleby", lausui hän tyynesti; "kertokaa minulle mitä vain haluatte; tarkotin sanoa, että mistä vain varmasti luulette lordi Inglebyn sallivan teidän keskustella kolmannen henkilön kanssa."

Myra nojautui taapäin sohvan patjoihin ja naurahti -- iloista pikku naurua, puolittain huvitettuna, puolittain keventyneenä.

"Oi, Mikael ei siitä välittäisi!" hän sanoi. "Kaiken, mistä Mikael saattaisi välittää, olen aina kertonut suoraan hänelle itselleen; ja ne ovat olleet typeriä pikku asioita, sellaisia kuin esimerkiksi joistakin hupakoista, jotka koettivat hakkailla minua, tai eräästä ulkomaalaisesta ruhtinaasta, jolla oli viikset kuin Saksan keisarilla ja joka tarjoutui ampumaan Mikaelin, jos lupaisin mennä naimisiin hänen kanssaan sitten kun hän olisi kärsinyt loppuun hänelle siitä seuraavan vankeusrangaistuksen. En ole koskaan peitellyt halveksimistani niitä hourupäitä kohtaan, jotka rohkenivat hakkailla minua, ja minä vakuutin tuolle ulkomaalaiselle ruhtinaalle, että surmaisin itse ihan varmasti hänet, jos hän vahingoittaisi hiuskarvaakaan Mikaelin päästä! Ei, hyvä tohtori. Elämäni on puhdas kaikista tuonlaisista selkkauksista. Minun huoleni on raskaampaa laatua, siihen sisältyy kokonainen elämän-ongelma. Ja se ongelma on vajakuntoisuuden ja vaja-arvoisuuden ongelma -- ei maailmaan nähden; siitä minä en välittäisi hituistakaan; vaan siihen ihmiseen nähden, jolle olen kaikkein suurimmassa velassa: Mikaeliin -- mieheeni nähden."

Tohtori liikahti levottomasti tuolissaan ja vilkaisi kelloon.

"Oi, vaiti!" sanoi hän. "Älkää..."

"Ei!" huudahti Myra. "Ette saa pysäyttää minua. Antakaa minun vihdoinkin puhumalla keventää mieltäni. Hyvä ystävä, minä olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, olen ollut kymmenen vuotta naimisissa, ja kuitenkin uskon etten ole vielä tullut todella täysikasvuiseksi! Sydämeltäni ja aivoiltani olen kehittymätön lapsi, ja minä tiedän sen; ja, mikä vielä pahempi, Mikael tietää sen myös, ja -- _Mikael ei siitä välitä_. Kuulkaa! Se johtuu ammoin menneiltä ajoilta. Äiti ei koskaan sallinut yhdenkään tyttärensä tulla täysikasvuiseksi. Meille ei sallittu mitään omaa yksilöllisyyttä, ei mielipiteitä, ei itsenäisyyttä. Meitä vaadittiin ainoastaan 'tekemään hänen käskynsä ja seuraamaan häntä'. Suokaa anteeksi tämä virheellinen sitaatti. Me olimme äidin silmissä aina lapsia. Me kasvoimme isoiksi ja kasvoimme hyvännäköisiksi, mutta emme tulleet täysikasvuisiksi. Me pysyimme lapsina, joita nenästettiin, pidettiin vallan alla ja nöyryytettiin. Sisareni, jotka olivat kilttejä lapsia, saivat yllinkyllin hilloa ja kakkua, ja aikanaan he joutuivat avioliittoon miesten kanssa, jotka olivat äidin mielen mukaisia. Olette ehkä kuullut millaisiksi nuo avioliitot ovat muodostuneet?"

Lady Ingleby pysähtyi, ja tohtori nyökkäsi miltei huomaamattomasti myönnytykseksi. Toinen kysymyksessäolevista sisaruksista, mitä onnettomin nainen, oli parastaikaa hoidettavana hänen mielisairaalassaan; mutta hän epäili tiesikö lady Ingleby siitä.

"Minä olin musta lammas", jatkoi Myra, kun ei mitään huomautusta kuulunut. "Minä en tehnyt koskaan mitään oikein; minä tein aina kaikki väärin. Kun Mikael kohtasi minut, olin lähes kahdeksantoista-vuotias, yhtä pitkä kuin nytkin, mutta älylliseen kehitykseen ja maailmantuntemukseen nähden lastenkamariin kuuluva, ja luonteeseen katsoen mitä onnettomin, välinpitämättömin pikku lapsi. Mikaelin rakkaus, kun vihdoinkin sen tajusin, oli minulle kuin ihme. Hellyys, arvonanto ja hienotunteisuus olivat minulle niin uutukaisia kokemuksia, että ne olisivat panneet pääni pyörälle, jollei niiden herättämän ylpeyden vastapainona olisi ollut rajaton kiitollisuuden tunne sekä pelko joutua takaisin äidin käsiin, mitkä seikat olisivat saaneet minut taipumaan vaikka mihin. Vuosien kuluttua Mikael kertoi minulle, että se mikä minussa ensiksi veti häntä puoleensa, oli minun silmieni katse, joka oli ihan samanlainen kuin eräällä hänen lemmikki-lintukoirallaan, jota kaikki toiset aina sortivat ja jonka eräs metsänvartia oli vast'ikään tapaturmassa ampunut. Mikael kertoi tämän minulle itse ja ajatteli täydellä todella että se oli minulle mieleen! Se antoi minulle valaisevan selityksen suhteestani häneen -- minä olin hänelle samaa kuin hellästi rakastettu lemmikkikoira. Sanoin ei voi ilmaista, kuinka hyvä hän on aina ollut minulle. Jos kadottaisin hänet, kadottaisin kaikkeni -- kaiken mikä tekee kodin kodiksi ja elämän turvalliseksi ja varmaksi. Mutta jos _hän_ kadottaisi pikku Petterin, olisi se hänelle tähdellisempi menetys kuin jos hän kadottaisi minut, koska Petter on älykkäämpi asemassaan ja todella enemmän varsinainen toveri Mikaelille kuin minä. Monta kertaa, kun hän on käynyt huoneeseensa minun huoneeni läpi, Petter turvallisesti kainaloon pistettynä ja lausuen minulle 'hyvää yötä, kultaseni' mennyt sisään ja sulkenut oven perästään, olen tuntenut että saattaisin lyödä pikku Petteriä siksi että sillä oli parempi sija ja että se pois vietäessä katsoi minuun kähäräinsä läpi ikäänkuin sanoakseen: 'Sinulla ei ole tähän mitään asiaa!' Tiesin kuitenkin että minulla oli kaikki mitä olin ansainnut; ja Mikaelin lempeys ja hyvyys ja kärsivällisyys olivat sanoin kuvaamattomat. Mutta -- mutta -- oi, _voitteko_ ymmärtää? Minusta olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi minua moittinut ja torunut; olisin mieluummin suonut että hän olisi ravistellut minua ja kutsunut minua hupsuksi, kuin hymyillyt minulle ja jättänyt minut yksin. Olin lastenkamarissa silloin kun hän meni naimisiin kanssani; siitä saakka olen ollut kouluhuoneessa, koettaen oppia elämän läksyä yksinäni, ilman opettajaa. Ei mikään ole auttanut minua tulemaan täysikasvuiseksi. Mikael on aina sanonut minulle että olen täydellinen, ja ettei hän halua minua toisenlaiseksi. Mutta minulla ei ole koskaan ollut todella osaa hänen elämäänsä ja harrastuksiinsa. Jos teen typeriä erehdyksiä, ei hän minua oikaise. Minä saan huomata ne itse, kerratessani niitä muitten läsnäollessa. Kun äsken tein tuon tyhmän erehdyksen vaskikäärmeestä, oikaisitte te sen niin ystävällisesti. Mikael olisi vain hymyillyt, sivuuttaen sen liian vähäpätöisenä oikaistavaksi; sitten minä olisin toistanut sen huoneen ollessa täynnä väkeä ja ihmetellyt miksi he näyttivät niin huvitetuilta! Oh, mutta mitä minä välitän ihmisistä taikka maailmasta! Minä en tahdo muuta kuin päästä oikealle sijalleni Mikaelin rinnalle. Minä tahdon 'tulla hänen kaltaisekseen kaikessa'. Niin, tiedän kyllä että se on raamatunlause. Minä olen kuuluisa väärästä lainaamisesta, taikka oikeammin lainausten väärinsijottamisesta. Mutta se ilmaisee ajatukseni -- kuten herttuatar huomauttaa sanottuaan ärsytettynä jotain lievää ja kun hänen papukaijansa kiroaa! -- Ja sanokaa nyt minulle, rakas viisas hyvä tohtori, te, joka olette ollut tuon suurenmoisen Jane Dalmainin elinaikainen ystävä, te, joka olette tehnyt niin paljon kymmenille minunkin tuntemilleni naisille, sanokaa minulle kuinka voin lakata olemasta vaja-arvoinen mieheni rinnalla."

Tuo kiihkeä sanavirta pysähtyi äkkiä. Lady Ingleby nojautui taaksepäin tyynyjä vasten.

Petter huokasi unissaan.

Hallissa löi kello neljänneksen yli kuuden.

Tohtori katsoi yhä vain tuleen. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikeata löytää sanoja.

Vihdoin hän virkkoi hieman värähtävällä äänellä: "Rakas lady Ingleby, hän ei pitänyt -- ei pidä -- teitä sellaisena".

"Ei, ei!" huudahti Myra kohoutuen jälleen pystyyn. "Hän ei ajattele minusta mitään mikä ei olisi ystävällistä tai oikeudenmukaista. Mutta hän ei ole koskaan odottanutkaan minun olevan muuta kuin kiltti, hellä, sievä koira; ja minä -- minä en ole osannut olla parempi kuin hän on odottanut. Mutta vaikka hän on niin kärsivällinen, kyllästyttää minun seurassani oleminen häntä toisinaan sanomattomasti. Kaikki muut lemmikkiolennot ovat mykkiä, mutta minä pidän puhelemisesta ja sanon lakkaamatta tyhmyyksiä, jotka eivät _tunnu_ tyhmiltä ennenkuin olen ne sanonut. Hän lähtee Norjaan kalastelemaan, Engadineen vuorille kiipeilemään, tuohon kauheaan sotaan panemaan kalliin henkensä vaaraan. Vaikka minne, päästäkseen olemaan yksin, vaikka minne..."

"Vaietkaa", sanoi tohtori laskien lujan, ruskean käden hetkiseksi valkoisille, levottomille sormille. "Te olette kiihottunut näitten viime viikkojen aiheuttamasta jännityksestä. Te tiedätte varsin hyvin että lordi Ingleby lähti vapaaehtoisena tähän rajasotaan siksi, että hän halusi niin innokkaasti kokeilla uusilla räjähdysaineillaan ja toteuttaa käytännössä aatteitaan sähkön käyttämisestä nykyaikaisessa sodankäynnissä, jotka olivat häntä niin kauan askarruttaneet."

"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra hymyillen alakuloisesti. "Väsyttäviä asioita, jotka pidättävät häntä tuntikausia laboratoriossaan. Ja hänellä on jokin hyvin nerokas suunnitelma merkkipuhelua varten pitkillä matkoilla linnakkeesta linnakkeeseen -- hieroglyyfejä pilvissä, eikö niin? Tiedättehän mitä tarkotan. Mutta se seikka että hän vapaaehtoisesti tarjoutui kaikkiin noihin vaaroihin, ainoastaan kokeillakseen, tekee sen raskaammaksi kantaa kuin jos hän olisi ollut vanhan rykmenttinsä komentajana ja lähtenyt velvollisuuden vääjäämättömästä kutsusta. Mutta oli miten oli -- kaikki on samantekevää, kun hän vain saapuu terveenä kotiin. Ja nyt teidän -- teidän, sir Deryck -- täytyy auttaa minua tulemaan todelliseksi avuksi Mikaelille. Kertokaa minulle kuinka te autoitte -- oh, aivan niin, älkäämme mainitko nimiä. Mutta antakaa minulle viisas neuvo. Antakaa minulle toivoa, antakaa minulle rohkeutta. Tehkää minut voimakkaaksi."

Tohtori katsoi kelloon, ja juuri hänen katsoessaan heläytti hallin kello puoli tuntia yli kuuden.

"Te ette ole vielä kertonut minulle", lausui hän, puhuen hyvin hitaasti, ikäänkuin kuunnellen jotain toista ääntä; "te ette ole vielä kertonut minulle toista syytä, minkä vuoksi poistuitte kaupungista."

"Ah, niin", sanoi lady Ingleby, ja hänen äänessään oli syvempi, vanhanomaisempi sävy -- murhenäytelmään vivahtava sointu. "Niin, sir Deryck, minä lähdin kaupungista, koska toiset ihmiset opettivat minulle rakkaudenläksyjä enkä minä tahtonut oppia niitä erilläni Mikaelista. Minä olin Jane Dalmainin ja hänen sokean miehensä luona ennenkuin he palasivat Gleneeshiin. Muistattehan, että he olivat kaupungissa Dalmainin uuden sinfonian esityksen takia. Minä näin tuon ihanteellisen avioelämän ja oivalsin johonkin määrin, mitä täydellinen sielujen toveruus saattoi merkitä. Ja sitten -- niin, siellä oli muitakin; ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka kokonaan minä kuulun Mikaelille; ei mitään varsinaisesti pahaa, mutta ei myöskään sellaista raitista ja nuorekasta kuin Billyn viaton ihailu; ja minä pelkäsin että voisin sattumalta oppia sen mitä ainoastaan Mikael saa opettaa. Sentähden minä pakenin pois. Oi, tohtori, jos jolloinkin oppisin toiselta mieheltä sen, mitä en ole onnistunut oppimaan omalta mieheltäni, niin heittäytyisin Mikaelin jalkoihin ja rukoilisin häntä tappamaan minut!"

Tohtori nosti katseensa uuninreunustan yläpuolella olevaan tauluun. Tyvenet, kiihkottomat kasvot hymyilivät leppeästi pienelle koiralle. Hienopiirteinen käsi, valkoinen ja siro kuin naisen, oli kohotettuna etusormi pystyssä, pitäen pikku eläimen innokasta katsetta tarkkaavasti itseensä kiinnitettynä. Taiteilijan taikamainen taito antoi tohtorille ongelman selityksen. _Nainen_ -- toverina, vaimona, osana hänestä itsestään -- ei ollut mikään tarve tämän ajattelijan, keksijän, tiedemiehen, pyhimyksen elämässä. Hän saattoi pitää arvossa mykkää kiintymystä, hän kykeni osottamaan rajatonta ystävällisyyttä, lempeyttä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta niin nainen kuin koirakin jäivät hänen sisimmän olemuksensa muurin ulkopuolelle. Jolleivät Myran silmät olisi muistuttaneet hänen lemmikkikoiransa silmiä, ei hän arvattavasti olisi mennyt naimisiin tämän rakastettavan naisen kanssa, joka nyt kymmenen vuotta oli kantanut hänen nimeään; ja sittenkään ei hän vielä olisi sitä tehnyt, jollei äidin tyrannius olisi herättänyt hänessä heikkojen ja sorrettujen suojelemisen vaistoa ja kypsyttänyt hänessä päätöksen nousta tuota tyranniutta vastaan ja viedä riemulla sorrettu mukanaan vapauteen.

Mitä kauemmin tohtori katsoi, sitä itsepintaisemmin kuva sanoi: "Me kaksi; ja mitä tekemistä _hänellä_ on siinä?" Pyhä viha heräsi Deryck Brandin sydämessä; sillä hänen ihanteensa siitä palvomisesta, jota miehen tulee naiselle osottaa, oli hyvin korkea. Kun hän ajatteli suljettua ovea sekä yksinäistä vaimoa, joka kadehti sylikoiraa, mutta syytti yksinäisyydestään nöyrästi ainoastaan itseään, niin hänen hampaansa pusertuivat yhteen ja otsansa synkkeni. Ja kaiken aikaa hän odotti sitä ääntä ulkomaailmasta, joka oli pian tuleva.

Lady Ingleby huomasi hänen hellittämättömän katseensa, ja eteenpäin nojautuen kohotti hänkin katseensa tauluun. Tulen valo hohti hänen viehättävillä kasvoillaan ja säihkyvän pehmeällä tukallaan. Hänen huulensa raottuivat hellään hymyyn; hänen silmänsä sädehtivät puhdasta loistetta.

"Oi, hän on niin hyvä!" lausui hän. "Kaikkina näinä vuosina hän ei ole kertaakaan puhutellut minua tylysti. Ja katsokaa kuinka hellästi hän katsoo Petteriin, joka todellisuudessa on mitä vastenmielisin koirapahanen. Oletteko koskaan kuullut herttuattaren 'sutkausta' Mikaelista? Hän ja minä olimme kerran yhdessä Overdenessä, mutta herttuatar ei kutsunut meitä sinne toistamiseen, ennenkuin mieheni mentyä Norjaan kalastamaan; ja silloin minä tietysti menin yksin. Herttuatar menettelee tällaisissa asioissa aina avoimesti ja selittää ne. Niinpä hän sanoi silloin minulle: 'Kultaseni, minä olen iloinen saadessani teidät vieraakseni; mutta teidän ei pidä tulla muulloin kuin voidessanne tulla yksin. Minä en halua enää toista kertaa elää teidän kelpo Mikaelinne mallin mukaan. Meistä saattoi todellakin käyttää sanaa Pyhä Mikael ja kaikki hänen enkelinsä. _Hän_ oli Pyhä Mikael, ja _meidän_ oli kaikkien oltava enkeleitä! Eikö se ollut aivan herttuattaren tapaista ja samalla kaunis todistus Mikaelin järkähtämättömästä hyvyydestä? Oi, minä toivoisin teidän tuntevan hänet paremmin. Ja muuten toivoisin itsekin tuntevani hänet paremmin! Mutta joka tapauksessa minä olen hänen vaimonsa. Sitä asemaa ei minulta mikään voi riistää. Ja ettekö tekin arvele, että kun Mikael tulee kotiin tällä kertaa, niin kaikki tulee jollakin tavoin toisenlaiseksi -- paremmaksi kuin koskaan ennen?"

Hallin kello löi kolme neljännestä yli kuuden.

Ovikellon heläys kajahti läpi hiljaisen talon.

Petter kohosi istualleen ja haukahti kerran terävästi.

Tohtori nousi ylös ja seisoi selin tuleen, kasvot oveen päin.

Myran kysymys jäi vastauksetta.

Kiireisiä askelia lähestyi.

Sisään astui lakeija tuoden sähkösanoman lady Inglebylle.

Myra otti sen levollisin sormin, ilman tuota tavallista äkillisen aavistuksen aiheuttamaa sydämen herpautumista. Hetken keskustelu täytti kokonaan hänen mielensä, ja tohtorin läsnäolo synnytti hänessä niin voimakkaan ja turvallisen tunteen -- ikäänkuin varmuuden ettei mitään pahoja sanomia voinut olla tulossa.

Hän ei kuullut Deryck Brandin levollista ääntä tämän virkkaessa palvelijalle: "Ei tarvitse odottaa."

Oven sulkeuduttua tohtori kääntyi poispäin ja seisoi tuijottaen tuleen.

Huoneessa oli hyvin hiljaista.

Lady Ingleby aukaisi sähkösanomakotelon, levitti paperin hitaasti ja luki sen läpi kahteen kertaan.

Sen jälkeen hän istui paikallaan niin hievahtamattoman äänettömänä, että tohtori vihdoin kääntyi ja katsoi häneen.

Myran katse kohtasi levollisena hänen katseensa.

"Sir Deryck", lausui hän, "se on sotavirastosta. Ne ilmottavat minulle että Mikael on kaatunut. Luuletteko että se on totta?"

Hän ojensi sähkösanoman sir Deryckille, joka otti sen ja luki sen äänettömänä. "Hyvä lady Ingleby", virkkoi hän sitten hyvin lempeästi, "pelkään ettei tässä ole epäilemistä. Hän on antanut henkensä synnyinmaansa puolesta. Teidän on oltava niin urhoollinen antaessanne hänet, kuin hän olisi halunnut vaimonsa olevan."

Myra hymyili, mutta tohtori näki hänen kasvojensa vähitellen vaalenevan.

"Kyllä", sanoi hän; "kyllä olen! En tahdo olla häntä heikompi. Tahdon olla samanarvoinen -- vihdoinkin." Sitten, ikäänkuin äkillisen mielijohteen saaneena, hän kysyi: "Tiesittekö tästä? Senkö vuoksi te tulitte?"

"Niin", vastasi tohtori verkkaisesti. "Herttuatar lähetti minut. Hän oli sota virastossa tänä aamuna uutisien saapuessa, kysymässä tietoja Ronald Ingramista, joka on haavottunut ja makaa kuumeessa. Hän soitti minulle pyytäen minua tulemaan ja vaati, että sähkösanoman lähettäminen pidätettäisiin kello kuuteen saakka tänä iltana, jotta minulla olisi aikaa matkustaa tänne ja ilmottaa uutinen teille ensin varovasti, jos se näyttäytyisi tarpeelliseksi."