Part 14

Hyvin hermostunut, valkeakasvoinen nuori mies istui vihreänahkaisessa nojatuolissa tohtori Brandin vastaanottohuoneessa. Hän oli näyttänyt sähkösanomaa ja murahdellut katkonaisia lauseita, joista Sir Deryck huolellisesti valittujen kysymysten avulla vihdoin oli punonut jokseenkin ehjän kokonaisuuden. Hän istui nyt pöytänsä ääressä punniten mielessään kuulemiaan tosiasioita.

Sitten hän kääntyi ympäri pyörivällä kirjoitustuolillaan ja katseli kiinteästi Billyyn.

"Cathcart", sanoi hän levollisesti, "mitä syitä teillä on ollaksenne niin varma lordi Inglebyn kuolemasta ja väittääksenne että tämä sähkösanoma on petkutusta?"

Billy lipaisi kielellä huuliaan. "Oh, kirottua sentään!" äyskähti hän. "Minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"

"Ymmärrän", sanoi Sir Deryck ja katsahti toisaanne.

"En ole kertonut siitä ainoallekaan elävälle sielulle", jatkoi Billy. "Se ei ole mikään siisti juttu. Mutta minä voin mainita teille yksityisseikkoja jos haluatte kuulla."

"Ajattelen parhaaksi, että mainitsette minulle niitä", sanoi Sir Deryck totisesti.

Valkein huulin rupesi Billy kertomaan.

Sitten tohtori nousi pystyyn ja pani takkinsa nappiin. Hän kaasi vettä lasiin ja ojensi sen Billylle.

"Ja nyt tulkaa", sanoi hän. "Onneksi tunnen erään hyvin sukkelan etsivän omasta Lontoon poliisikunnastamme, joka sattuu paraiksi olemaan Kairossa. Meidän pitää lähteä Scotland Yardiin saamaan hänen osotteensa ja sovitun merkkikielen sähkösanomavaihdossa; niiden avulla voimme paremmin toimia. Te teitte aivan oikein, Billy, ja teitte tehtävänne nopeasti; mutta nyt emme saa menettää silmänräpäystäkään."

* * * * *

Neljäkolmatta tuntia myöhemmin tohtori ilmottautui Shenstonen kartanossa. Hän oli sähköteitse tilannut auton vastaan junalleen; ja perille tultua hän pyysi kuljettajan odottamaan portaiden edessä, sillä hän aikoi pian taas palata asemalle.

"Minä voin olla täällä vain siksi kuin toinen juna palaa Lontooseen", selitti hän lady Inglebylle; "niin että suokaa anteeksi käyntini lyhyys ja sähkösanomani käskeväinen muoto. Minä en voinut panna teidän tapaamistanne sattuman varaan. Minulla on jotain erittäin tärkeätä teille ilmotettavana."

Tohtori vaikeni hetkeksi, tietämättä oikein kuinka alkaa puhettaan. Hän oli nähnyt Myra Inglebyn monenlaisissa tilanteissa. Hän tunsi hänet hyvin; ja tiesi että naiseksi Myra oli niin horjumattoman uskollinen omalle itselleen, että hän toivoi voivansa ennakolta tarkalleen määritellä miten hän tulisi kulloinkin käyttäytymään olosuhteiden laadun mukaan.

"Lady Ingleby", sanoi hän vihdoin, "muuan viheliäinen roisto, jolle ei mikään rangaistus tunnu tarpeeksi raskaalta, on rohjennut tehdä teille julmaa ja sydämetöntä vääryyttä."

"Olen todella utelias kuulemaan siitä", sanoi lady Ingleby tyynesti; "mutta en voi ymmärtää, Sir Deryck, miksi te semmoisen asian takia olette pitänyt välttämättömänä tulla kaupungista tänne asti."

Tämä aivan odottamaton vastaus hämmensi tohtorin tuokioksi kokonaan. Mutta nopea henkinen sovittamiskyky oli tärkeänä osana hänen virantoimituksissaan.

"Pelkäänpä että kumpikin lähdemme vastakkaisista edellytyksistä", sanoi hän hienosti hymyten. "Pyydän anteeksi, jos tunnun tekevän vääryyttä oliolle, josta en ennestään tiedä mitään. Tahdon palauttaa mieleenne sähkösanoman, jonka saitte eilen ja joka pani teidät epäilemään että tieto lordi Inglebyn kuolemasta olisi erehdys ja että hän olisi piakkoin odotettavissa kotiin."

"Mieheni on elossa", sanoi lady Ingleby. "Hän on sähköttänyt minulle Kairosta, ja minä odotan häntä saapuvaksi hyvin pian."

Vastauksen asemasta otti Deryck Brand taskukirjastaan esiin kaksi sähkösanomaa.

"Olen velvollinen ilmottamaan teille jo heti alussa, rakas lady Ingleby", hän sanoi, "että teitä on julmasti petetty. Kairosta tullut sanoma oli sydämmetön koiranjuoni, jonka tarkotuksena vain oli petkuttaa teiltä rahaa. Billy Cathcartilla oli syytä epäillä sen luotettavuutta, ja siksi hän toi sen minulle. Minä sähkötin heti Kairoon, ja kas tässä ovat tulokset."

Hän laski molemmat sähkösanomat pöydälle Myran eteen.

"Ensimäinen on jäljennys siitä sähkösanomasta, jonka eilen lähetimme Kairoon eräälle siellä oleskelevalle etsivälle poliisille. Toisen sain vastaanottaa kolme tuntia takaperin. Ei kukaan -- ei edes Billykään -- ole kuullut mitään sen saapumisesta. Minä toin sen suoraapäätä teille."

Lady Ingleby kohotti verkalleen ensimäisen sähkösanoman silmiensä tasalle. Hän luki sen äänettömästi.

Pitäkää silmällä Cookin pankkia ja vangitkaa lordi Inglebynä esiytyvä mies, joka tahtoo nostaa sähköteitse lähetettyjä rahoja. Sähköttäkää yksityiskohdista heti.

Tohtori vaarinotti häntä salaa, kun hän mitään sanomatta laski ensimäisen sähkösanoman kädestään ja otti sitten toisen.

Lordi Inglebyn entinen kamaripalvelija vangittu. Tunnustaa lähettäneensä väärennetyn sähkösanoman. Sähköttäkää lisäohjeita.

Lady Ingleby puristi kokoon molemmat paperiliput ja laski ne viereensä pöydälle. Hänen valkoisten kasvojensa tyynen välinpitämättömässä ilmeessä ei voinut huomata mitään muutosta.

"Sen täytyy olla Walker", hän sanoi. "Mikael piti aina häntä heittiönä ja laiskurina; mutta minä pidin hänestä, sillä hän soitti erinomaisesti banjoa ja oli tarpeen seurallisissa huvituksissa. Mikael otti hänet mukaansa sotaretkelle, mutta oli pakotettu erottamaan hänet heti maihin noustua. Walker parka! En halua että häntä rangaistaan, sillä tiedän että Mikael ajattelisi tämän olleen minun omaa syytäni, koska pidin banjonsoittelemista kelpo luonnetta parempana. Jos Walker olisi kirjoittanut minulle kerjuukirjeen, olisin aivan todennäköisesti lähettänyt hänelle rahaa. Minulla on onneton tapa luottaa ihmisiin ja toivoa että kaikki tulisivat onnellisiksi."

Ja sitten, aivan kuin nämä viime sanat olisivat ärsyttäneet jotakin hetkeksi unhotettua haavaa, palasi entinen kivettynyt välinpitämättömyys hänen ääneensä ja kasvoihinsa.

"Jollei Mikael palajakaan", jatkoi lady Ingleby, "olen minä todella yksin."

Tohtori nousi pystyyn ja katseli alas hänen puoleensa, hämmentyneenä ja huolestuneena.

"Eikö ole ketään, jolle pitäisi hetikohta kertoa tästä uudesta asiainkäänteestä, lady Ingleby?" kysyi hän vakavasti.

"Ei ketään", vastasi hän painokkaasti. "Koko maailmassa ei ole ainuttakaan johon asia läheisesti koskisi, itseäni lukuunottamatta. Eivätkä varsin monet tiedäkään eilisten uutisten saapumisesta. Minä kirjoitin Janelle, ja otaksun että pojat Ronnie ja Billy ovat kertoneet niistä Overdenessa. Jos sattumalta jotakin olisi päässyt pujahtamaan sanomalehtiin, niin täytyy meidän lähettää jyrkkä epuutus; mutta ei mitään selitystä, ei millään muotoa. Minä inhoan väärien tekojen julkisaattamista. Semmoinen johtaa vain jälittelyyn ja toistamiseen. Sitäpaitsi on kamaripalvelija-parkaakin varjeltava joutumasta yleisen kirouksen alaiseksi. Emme voisi sanomalehdissä selittää kaikkia lieventäviä asianhaaroja."

"En otaksu että uutiset olisivat laajalta levinneet", sanoi tohtori. "Teidän talonväkenne on niistä tietysti kuullut?"

"Kyllä", vastasi lady Ingleby. "Ah, tästä muistan että minun on lakkautettava kaivaukset pensasryhmässä ja nurminiityllä. Ei ole syytä hankkia pikku Petterille hautaa, kun ei sen isännälläkään ole."

Tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta tohtorille, mutta tällaisina hetkinä hän ei koskaan tehnyt turhia kysymyksiä oman uteliaisuutensakaan tyydyttämiseksi.

"Siispä lopultakin, Sir Deryck", lisäsi lady Ingleby, "oli Petter oikeassa."

"Niin", sanoi tohtori, "pikku Petter ei erehtynyt."

"Jos olisin muistanut sen pikku raukan, niin olisin epäillyt koko sähkösanomaa", huomautti lady Ingleby. "Mikähän seikka herätti Billyn epäluuloja?"

"Kuten Petter", sanoi tohtori, "oli Billykin alusta alkaen tuntenut itsensä aivan varmaksi kuolinsanoman todenperäisyydestä. Älkää mainitko hänelle että olen kertonut teille, että hänessä ensin heräsi epäilystä. Hän on tunteellinen poika, ja koko juttu on käynyt surkeasti hänen hermoilleen."

"Billy rakas", huokasi lady Ingleby.

Tohtori silmäsi kelloonsa ja napitti takkinsa. Hänellä oli vain minuutti enää jälellä.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, "jo toisen kerran tulen luoksenne pahojen uutisten tuojana."

"Ei pahojen", vastasi Myra, äänessään toivottoman väsymyksen väre. "Tämä maailma ei ole sellainen, johon voisimme toivoa kerran rakastamamme henkilön palaavan."

"Maailmassa itsessään ei ole moitteen sijaa", vastusti tohtori. "Itsekunkin yksilöllinen taivas tai helvetti riippuu hänen omista teoistaan."

"Tahi toisten teoista", huomautti lady Ingleby katkerasti.

"Tahi toisten teoista", myönsi tohtori. "Mutta sittekään emme voi olla täydellisesti onnellisia, jollemme ole uskollisia paraalle mitä meissä itsessämme on; emmekä kokonaan onnettomia, jollemme ole tulleet uskottomiksi omille ihanteillemme. Minä pelkään että minun täytyy nyt lähteä, mutta minä en mielelläni jättäisi teitä yksiksenne."

Lady Ingleby katsahti kelloon, nousi seisaalleen ja ojensi tohtorille kätensä.

"Te olette ollut enemmän kuin kiltti, Sir Deryck, kun saavuitte itse luokseni. Minä en koskaan unhoita sitä. Ja minähän odotan Jane Championia -- Dalmainia, tarkotan; miksi ystävämme menevätkään naimisiin? -- tuossa paikassa. Hän saapuu suoraan kaupungista; vaunut ovat lähteneet asemalle häntä noutamaan."

"Hyvä", sanoi tohtori ja pani kätensä ristiin sellaisen miehen vakavalla, äänettömällä hartaudella, joka haluten auttaa huomaakin seisovansa sellaisen murheen edessä, jota ei kykene ymmärtämään eikä lieventämään.

"Hyvä -- hyvin hyvä", sanoi hän vielä astuessaan autoon, huomauttaen sitten kuljettajalle: "Meillä on yhdeksän minuttia aikaa; ja jollemme ennätä junaan, täytyy minun pyytää teitä ajamaan minut kaupunkiin asti."

Ja hän sanoi "Hyvä!" kolmannen kerran ja entistä painokkaammin, toinnuttuaan hämmästyksestään sen johdosta mitä oli nähnyt kun moottori pyyhkäsi pitkin lehtokujaa. Sillä sivuutettuaan lady Inglebyn vaunut palaavina asemalta muuten tyhjinä paitsi että istuimella oli matkavaippa ja alligaattorinnahkainen matkalaukku, näki hän jalosukuisen Mrs. Dalmainin kävelevän verkalleen puitten alla vaipuneena sangen vakavaan keskusteluun hyvin pitkän miehen kanssa, joka kantoi hattua kädessään antaen tuulen vapaasti puhaltaa paksun pörrötukkansa läpi. Molemmat olivat liiaksi syventyneet puheluunsa huomatakseen autoa; mutta kun mies käänsi kuihtuneet kasvonsa toveriinsa päin, näki tohtori niillä saman toivottoman masennuksen kivettyneen ilmeen, joka lady Inglebyn kasvoilla oli yllättänyt ja surettanut häntä. Molemmat suuntasivat vitkalleen kulkunsa herraskartanoon päin astuen parvekkeen juurelle vievää polkua pitkin.

"Ilmeisesti -- siinä on _mies_", ajatteli tohtori. "No hyvä, olenpa iloinen että Janella on hänet hinausköydessään. Sieluparat! Sallimus on asettanut heidät viisaihin käsiin. Jos uskollinen neuvo ja rehellinen suorapuheisuus voi ollenkaan hyödyttää heitä, niin saavat he epäilemättä kuulla kumpaakin kelpo Janeltamme."

Sallimus oli myöskin sovittanut Lontoon pikajunan myöhästymään yhden minuutin, niin että tohtori kerkesi siihen. Se seikka oli myöskin autonkuljettajan mieleen, sillä hänellä oli aikomus lähteä ajelemaan hänen armonsa kamarineitsyen kanssa, jonka vapaa-ilta sattui täksi päiväksi. Elämän kaikkein tärkeimmät tapahtumat saattavat toisinaan riippua yhden ainoan minuutin sattumista.

Neljäskolmatta luku.

MRS. DALMAIN ARVOSTELEE TILANNETTA.

"Näet siis, Jane", päätti lady Ingleby liikuttavalla äänensävyllä, "että kun Mikael ei palajakaan kotiin, olen todella yksin."

"Kun rakastaa Jim Airthia niinkuin sinä..." sanoi Jane Dalmain.

"Rakastin ennen", pisti lady Ingleby väliin.

"... rakastit ennen ja rakastat nyt", sanoi Jane Dalmain, "olisi tilasi ollut paljon pahempi kuin yksinäisen naisen, jos Mikael todella olisi tullut takaisin. Oi Myra! En voi kuvitellakaan sen kamalampaa oloa kuin että nainen rakastaa yhtä miestä ja on samalla kiinnitetty toiseen koko iäkseen."

"En olisi silloin sallinut itseni rakastaa Jimiä", väitti lady Ingleby.

"Lorua!" äännähti Mrs. Dalmain voimakkaalla äänenpainolla. "Myra rakas, tuollaiset huomautukset vain raivaavat tietä paholaiselle ja ovat hänen mielikuultaviaan. Useammat hyvät naiset ovat joutuneet harhaan luottaessaan liiaksi kykyynsä hallita ja hillitä tunteitaan, kuin suoranaisesta kiusauksesta laittomaan rakkauteen. Miesten laita on erilainen; heidän kiusauksensa eivät ole niin hienoja. He tietävät tarkoin mihin joutuvat, jos rupeavat leikittelemään tunteillaan. Siksipä jos he aikovat lopulta tehdä oikein, huomaavat he vaaran jo alusta pitäen. Meidän ei ole mahdollista kieltäytyä rakastamasta, jos kerran olemme sallineet rakkauden vallita meitä rajattomasti. Minä tiedän ettet sinä ensi asteella olisi välittänyt Jim Airthista, jollet olisi ollut vapaa. Mutta kerta rakastuttuasi häneen -- jos niin hirvittävä tapaus olisi sattunut kuin miehesi odottamaton palaus, olisi ainoa varma ja kunniallinen keino sinulle ollut sanoa suoraan lordi Inglebylle: 'Minä opin rakastamaan Jim Airthia luullessani sinut kuolleeksi. Minä tulen aina rakastamaan Jim Airthia; mutta ennen kaikkea halajan olla hyvä nainen ja uskollinen aviovaimo. Luota minuun uskollisuuteeni; auta minua pysymään hyvänä.' Jokainen mies, joka on sen nimen arvoinen, vastaisi luottamuksella sellaiseen vetoamiseen."

"Ja ampuisi itsensä", arveli lady Ingleby.

"Minä sanoin 'mies' enkä 'pelkuri'", huomautti Mrs. Dalmain hiukan ivallisesti.

"Jane, sinä olet niin ankara vaatimuksissasi", sopersi lady Ingleby. "e käyvät niin hyvin yhteen sinun liinakaulustesi, suorien pukujesi ja isojen kenkiesi kanssa. Minä en voi kuvitellakaan itseäni liinakauluksessa enkä seisovani Mikaelin edessä tunnustamassa että rakastan Jimiä."

Jane Dalmain nauroi hyväntuulisesti, työnsi isot kätensä verkanuttunsa taskuihin, ojensi näkyviin kookkaat ruskeat kenkänsä ja katseli niitä.

"Jos 'ankarilla vaatimuksilla' tarkotat sitä terveellistä vastenmielisyyttä että kammoo suoran tilanteen sekottamista vilpillisen viisastelun vyyhteen, niin tunnustan itseni siihen syntiin vikapääksi", sanoi hän.

"Oi, älä matki Sir Deryckiä", rukoili lady Ingleby aivan muserrettuna. "Sinun olisi pitänyt mennä hänelle vaimoksi! En ole voinut koskaan ymmärtää kuinka sellainen taiteilija, sellainen runoilija, sellainen valikoiva idealisti kuin Garth Dalmain on saanut päähänsä rakastua _sinuun_, Jane!"

Äkillinen naisellisen hellyyden pilkahdus kirkasti Janen levollisia kasvoja. "Vaimo" säteili niistä näkyviin yksinkertaisella, itsetiedottomalla hohteella.

"En minäkään voi sitä ymmärtää", vastasi hän hennosti. "Kesti kolme vuotta ennenkuin voin keksiä sen olevan kieltämättömän tosiasian."

"Minä otaksun että olette hyvin onnelliset", huomautti Myra.

Jane pysyi vaitonaisena. Ankarillakin luonteilla on pyhimysarkkusensa joihin he kätkevät aarteensa, jottei uteliaan maailman silmät niitä katseillaan loukkaisi.

"Muistan kuinka tuon surullisen tapahtuman jälkeen vihasin sitä päähänpistoasi", jatkoi Myra, "että kytkit itsesi edelleen kiinni sokeaan mieheen."

"Oh, hiljaa", sanoi Jane Dalmain nopeasti. "Maa jolleka astut on pyhä, ja sinä unhotat ottaa kengät jaloistasi. Ensiksikin on suloisin asia, mitä mieheni ja minun välillä koskaan on tapahtunut, se että opimme yhdessä suutelemaan tuota ristiä."

"Kaikkein rakkahin vanha sielu!" huudahti lady Ingleby liikutettuna; "sinä ansaitsit tulla onnelliseksi. Mutta siitä huolimatta en voi ymmärtää miksi et mennyt Deryck Brandin vaimoksi."

Jane hymyili. Hän ei voinut itse saattaa miestään keskustelun esineeksi; mutta hän antautui mielellään tähän arvostelevaan pohdintaan, jotta johtaisi lady Inglebyn pois tämän omien huolien muistelemisesta; siksipä hän otti puheenaiheeksi erinäisiä häntä ja tohtoria koskevia seikkoja.

"Rakkaani", hän sanoi, "Deryck ja minä olimme kahta siksi vallan erilaista ainetta, ettei meitä voitu juottaa yhteen avioliiton kautta. Kaikki meidän mielipiteemme olisivat törmänneet yhteen ja kaikki meidän erilaisuutemme ammottaneet näkyviin perin julmasti. Ominaisuudet, jotka auttavat täydellistä ystävyyttä syntymään, eivät suinkaan aina takaa täydellisen avioliiton muodostumista. Oli aika jolloin olisin kernaasti ruvennut Deryckin vaimoksi jos hän olisi pyytänyt minua, yksinkertaisesti siitä syystä että sokeasti luotin hänen arvosteluunsa kaikista asioista, eikä ikinä olisi pistänytkään päähäni kieltää häneltä mitään mitä hän pyysi. Mutta siitä ei olisi suinkaan ollut seurauksena meidän molempien onni. Ei minulla myöskään ollut siihen aikaan mitään käsitystä siitä mitä rakkaus todella on. Minä en ymmärtänyt rakkaudesta enempää aina siihen asti kuin -- kuin Garth sen opetti minulle, kuin sinäkään ymmärsit siitä ennenkuin kohtasit Jim Airthin."

"Toivon ettet viittailisi Jim Airthiin", pyysi Myra väsyneesti. "En koskaan halua enää kuulla hänen nimeään. Enkä voi sallia sinun otaksuvan, että ikinä olisin voinut taipua sinun 'ankariin vaatimuksiisi' ja tunnustaa Mikaelille rakastavani Jimiä. Minä en olisi tehnyt mitään senkaltaista. Minä olisin alistunut olemaan joka suhteessa Mikaelin mieliksi ja _olisin pakottanut itseni_ -- juuri niin, Jane; sinun ei tarvitse näyttää niin huvitetulta ja epäuskoiselta; vaikka minä _en_ käytäkään liinakauluksia ja venekenkiä, niin _voin_ silti pakottaa itseäni moniin asioihin -- minä olisin pakottanut itseni unhottamaan että maailmassa on ollutkaan sellaista ihmistä kuin Airthin ja Monteithin jaarli."

"Oi, säästä häneltä edes se!" nauroi Mrs. Dalmain. "Älä hauku miesparkaa hänen arvonimillään. Jos hänen pitää killua hirressä, niin anna hänen ainakin killua pelkkänä Jim Airthina. Jos miehen kohtalo on olla jumalaton konna, niin olisi niin äärettömän paljon ilkeämpi olla konnamainen jaarli kuin konna millä muulla elämänasteella hyvänsä. Siis, rakkaani, ei kannata jatkaa keskustelua otaksutusta tilanteesta, jossa sinun ääntäsi todennäköisesti ei tulla lainkaan ottamaan kuuleviin korviin. Mutta onneksi ei myöskään lordi Ingleby palaja kotiin."

"Onneksi!" ailahti lady Ingleby. "Totisesti, Jane, sinä et valikoi käyttämiäsi sanoja, keksitpä niitä mitä vastenmielisimpiä. Olisitpa kuullut kuinka tahdikkaasti tohtori puhui minulle siitä asiasta ja kuinka hienotunteisesti hän viittasi kärsimääni tappioon."

"Rakas Myrani", sanoi Mrs. Dalmain, "minä en osota myötätuntoisuutta väärää tunnetta kohtaan. Ja jos Deryck olisi tiennyt että sydämesi jo on kiintynyt toiseen mieheen, niin olisi hän -- sen sijaan että uhrasi sinun takiasi neljä tuntia kalliista ajastaan -- lähettänyt vain kuudenkymmenen pennin sähkösanoman: 'Sähkösanoma oli petkutusta. Vastaanottakaa sydämelliset onnentoivotukseni!'"

"Jane, sinä olet ihan raaka! Ja kun juuri olen kertonut sinulle näiden kuluneiden viikkojen koko historian ynnä sen julman, sydäntäsärkevän loppupäätöksen eilispäivänä, niin en voi käsittää kuinka voit viittaillakaan sellaista kuin että sydämeni muka jo olisi kiintynyt toiseen mieheen."

Yht'äkkiä Jane Dalmainin koko käytös muuttui. Hän lakkasi näyttämästä kiusoittavan huvitetulta ja taukosi heiluttamasta ruskeata kenkäänsä. Hän suoristautui tuolillaan, otti pois polven toisen päältä, ja nojaten molemmat kyynärpäänsä niille ojensi hän isot kelpo kätensä lady Inglebylle. Hänen jalopiirteiset kasvonsa, yhdellä haavaa suurenmoisen ankarat ja hellät, kuvastivat täydellistä naisellista myötätuntoa ja ymmärtämystä. "Ah, armaani", sanoi hän, "nyt on meidän tultava itse asian ytimeen. Olen tähän asti vain leikillä pyörähdellyt sen ympärillä, jotta saisit aikaa virota kaikesta edellisestä tuskallisesta mielenjännityksestä ja jotta minä itse saisin oikean käsityksen sinun asemastasi koko sen laajuudessa. Nykyhetken oleellinen kysymys on tämä: Aijotko antaa anteeksi Jim Airthille?"

"Minä en saa koskaan antaa hänelle anteeksi", kuului lady Inglebyn vastaus kuin matkojen takaa; "sillä jos antaisin hänelle anteeksi, en voisi enää päästää häntä menemään."

"Ja miksi päästäisitkään häntä menemään, koska kerran hänen poistumisensa tekisi koko elämäsi orvoksi?"

"Siksi", sanoi Myra, "että tunnen etten voi luottaa häneen; ja minä en uskalla mennä vaimoksi miehelle jota rakastan niinkuin rakastan Jim Airthia, jollen voi luottaa häneen yhtä ehdottomasti kuin luotan Jumalaani. Jos rakastaisin häntä vähemmän, niin ehkä uskaltaisin. Mutta minä tunnen häntä kohtaan jotakin jota en voi ymmärtää enkä määritellä; sen vain tiedän että se aikaa myöten tekisi hänet niin rajattomaksi herrakseni ja valtiaakseni että -- paitsi jos voisin ehdottomasti luottaa häneen -- minua aivan pelottaa."

"Eikö mieheen saa luottaa enää koskaan", kysyi Jane, "jos hän äkkinäisen, tulisen kiusauksen kiehtomana on kerran tullut pettäneeksi luottamuksesi?"

"Se ei ole mitään kerrallista luottamuksen pettämistä", sanoi Myra. "Se valaisee täydellisesti koko hänen rakkautensa luonteen -- _sen lajisen_ rakkauden. Sen rakkauden intohimo tekee ihmisen itsekkääksi -- itsekkääksi aina siihen määrään että unohtaa erotuksen oikean ja väärän välillä ja on välinpitämätön onnettoman rakkaudenesineensä menestyksestä. Minun uljaan nimeni saisi häväistä; kunniani polkea lokaan; nykyisyyteni raiskata; tulevaisuuteni murskata; mutta mitäpä _hän_ siitä välittää? Se rakkaus mahtui kokonaisuudessaan yhteen ainoaan lauselmaan: 'Sinä olet minun, et hänen. Sinun täytyy lähteä pois minun kanssani'. Minä en uskalla luottaa rakkauteen joka ei punnitse oikean ja väärän välillä. Me katselemme sitä erilaisilta näkökannoilta. _Sinä_ näet ainoastaan miehen ja hänen kiusauksensa. _Minä_ tunnen rakkauden arvaamattoman aarteen; siksi synti sitä rakkautta vastaan tuntuu minusta anteeksiantamattomalta."

Mrs. Dalmain katseli vakavasti ystäväänsä. Hänen järkähtämättömissä silmissään kuvastui syvä suru.