Part 13

"Tietysti minä voin", sanoi Ronald hellästi. "Auto on portaiden edessä. Minä voin ennättää puoli kolmen junaan, jos kirjoitatte kirjeenne tuota pikaa. Rahamääräystä ei tarvita. Muutamalla rivillä te vain valtuutatte pankkiirinne lähettämään rahat; minä tahdon tavata heidät itsensä, selitän heille koko jutun ja panen höyryä heihin. Rahat ovat Kairossa vielä tänä iltana, jos suinkin mahdollista."

Lady Ingleby meni kirjoituspöytänsä ääreen. Ei hiiskahduskaan häirinnyt hiljaisuutta, lukuunottamatta kynän rapinaa.

Silloin vasta Billy avasi suunsa. "Minä lähden mukaasi", sanoi hän käheästi.

"Mitä varten?" huomautti Ronald. "Sinä voit yhtä hyvin mennä autolla Overdeneen kertomaan siellä koko jutun."

"Minä lähden kaupunkiin", sanoi Billy päättäväisesti. Sitte hän astui lattian poikki pöydän luo, jolla sähkösanoma vielä oli. "Saanko jäljentää tämän?" kysyi hän lady Inglebyltä.

"Jäljentäkää vain", sanoi tämä, kääntämättä päätään.

"Ja Ronnie, te otatte alkuperäisen mukaanne näyttääksenne sen pankin herroille. Ah, ei! Minun pitää säilyttää se Jimiä varten. Tässä on paperia. Ottakaa kaksi jäljennöstä, Billy."

Billy oli jo jäljentänyt sähkösanoman taskukirjaansa. Vapisevin käsin hän jäljensi sen uudestaan, ojentaen sitten paperiliuskan Ronaldille, mutta katsahtamatta häneen.

Saatuaan kirjeensä valmiiksi lady Ingleby nousi pystyyn.

"Kiitän teitä, Ronald", sanoi hän. "Minä kiitän teitä enemmän kuin voin sanoakaan. Luulen että ennätätte junaan. Ja nyt hyvästi, Billy."

Mutta Billy istui jo autossa.

Kahdeskolmatta luku.

LORDI INGLEBYN PUOLISO.

Matka kaupungista oli sujunut niin tyydyttävän nopeasti kuin Jim Airth suinkin voi toivoa. Charing Crossin asemalta lähtevään pikajunaan hän oli ennättänyt viisi sekuntia ennen sen liikkeelle lähtöä.

Tunnit sujuivat sukkelaan aivan kuin olisivat tahtoneet vastata vaununpyörien huimaavaan vauhtiin.

Myran sähkösanoma oli sukeltanut monta kertaa esiin hänen taskukirjastaan. Jokainen sana siinä tuntui kätkevän hellän viittauksen. "_Tule heti luokseni_." Ne vastasivat niin täsmälleen Myran yksinkertaisen suoravaa lausuntotapaa. Useimmat ihmiset olisivat kirjoittaneet: "Tule tänne", tahi "Tule Shenstoneen" tahi vain "Tule". "_Tule luokseni_" aivan tuntui hellältä, vaikka tiedottomalta vastaukselta hänen omaan viimeiseen päätökseensä: "Minä tahdon nousta ja käydä lemmittyni luo."

Nyt kun matka alkoi jo olla lopullaan, hän vasta tajusi, kuinka hirvittävän yksitoikkoisesti oli kulunut tuo kolmen viikon erossaolo Myrasta. Tämän suloinen persoonallisuus oli niin läheisesti kutoutunut hänen omaan elämäänsä, että hän suorastaan tarvitsi häntä -- ei joksikin erikoiseksi hetkeksi tahi erikoisella tavalla -- vaan koko elämäkseen, kuten ilmaa jota hän hengitti, tahi valoa joka kirkasti päivän.

Entä Myra? Jim Airth otti tutun kirjeen taskukirjastaan -- ainoan minkä hän koskaan oli saanut Myralta.

"Minä halajan aina tavata sinua", se sanoi; "mutta en milloinkaan voisi kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi."

Nyt hän _oli_ kutsunut. Siis oli hänellä onnea tarjottavana hänelle. Oliko Myra vaistomaisesti tajunnut hänen mielessään tapahtuneen muutoksen? Vai oliko hän mitannut hänen epätoivoista nälkäänsä omalla kaipauksellaan ja käsittänyt, että sen tyydyttämisen _täytyi_ tietää onnea, mitä murheita sitten piilikin takalistossa?

Mutta takalistossa ei enää tulisi olemaankaan mitään muuta kuin täydellistä iloa, sittekun Myrasta oli tullut hänen vaimonsa. Eikö hän kääntäisi esiin puhtaat lehdet hänen elämänkirjassaan? Joka lehti levittäisi esiin verestä onnea, sisältäisi yhäti uusia elämän ja rakkauden tarjoomia yllätyksiä. Hän tietäisi miten varjelisi häntä pettymyksen valjuimmaltakin varjolta. Jo nytkin oli hänellä oikeus varjella häntä sellaisilta. Ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavana hänelle sydänydintensä perinpohjaisesta tutkimisesta näiden onnettomien viikkojen kuluessa. Viime yönä hän oli ollut kertovinaan hänelle kaikesta; oli ollut sanovinaan: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan -- rakkautemme taivasta -- ja sinun edessäs, ja en ole mahdollinen..." Mutta eikö olennaisesti naisen onneen kuulunut luottamus, että hänen lempimänsä mies joka suhteessa oli mahdollinen ja arvokas? Hänen taskustaan sukelsi jälleen esiin tuo tuttu kirje. "Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi", kirjotti Myra. Miksi siis hämmentää häntä selityksillä? Antaa kuolleiden haudata kuolleitaan! Ei ollut tarpeen edes pikimältäkään himmentää iloa, jota tuntien he nyt astuisivat uuteen elämään. Ja minkälaiseen elämään! Pyhitettyyn elämään Myran rinnalla...

"Shenstonen pysäkki!" karjasi junailija, ja Jim Airth oli yhdellä hyppäyksellä asemasillalla jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään.

Ponivaljakko odotteli asematalon kupeella; ja tällä kertaa Jim Airth sieppasi ohjakset käteensä, naurahtaen iloisesti ajomiehelle. Aikaisemmin hän oli sanonut: "En koskaan aja toisten ihmisten poneja", vastaukseksi "hänen armonsa" terveisiin; mutta nyt kuului: "Kaikki mikä on sinun, on minunkin, poikaseni."

Hän vihelsi "Huntingtower"-ballaadia vaunujen vieriessä heinäniittyjen halki. Vallaton vaeltajan-ilo humahteli hänen korvissaan kuljettaessa kapeita kujanteita pitkin. Oli ihanata elää tällaisena päivänä. Oli ihanata ettei ollut jättänyt taakseen Englantia Englannin siunatuimpana kesäsäänä... Skotlantiinkohan hän veisi nuorikkonsa kuherruskuukaudeksi, vaiko alas Cornwalliin? Kuinka sievä pikkuinen kirkko! Nähtävästi ei Myra koskaan ajanut ohjakset höllällä maantietä myöten. Hei kuinka ponit porhalsivat taivalta; jopa joutui puistokuja eteen!

Poloinen Mrs. O'Mara! Oli ollut vaikeata olla kohtelias hänelle, kun hän oli ilmestynyt tee tarjottimineen Myran sijasta.

Tietysti oli Skotlantikin kaunis, niin paljon kuin siellä oli Myralle näyteltävää; mutta Cornwall merkitsi sittekin enemmän kaikkine siihen liittyvine muistoineen. Niin juuri; hän järjestäisi kuherruskuukauden vietettäväksi Cornwallissa; aamulla vihkiminen kaupungissa, kaikessa hiljaisuudessa; sitten suoraapäätä vanhaan Moorheadin majataloon. Ja päivällisen jälkeen he istuisivat kuusamamajassa, ja...

Groatley johti hänet Myran arkihuoneeseen.

Hän ei ollutkaan siellä.

Jim Airth astui lattian poikki uuninreunustan luo. Tuntui kuin vuosia olisi kulunut siitä illasta, jolloin hän äkillisen raivon vimmassa kohtaloa vastaan oli murskannut rystysensä sen marmorireunaa vastaan. Hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan. Miesparka! Hän näytti niin huvitetulta ja tyytyväiseltä itseensä ja pikku koiraansa. Mutta hänen täytyi aina näyttää enemmän Myran isältä kuin hänen -- kuin miltä muulta hyvänsä.

Uuninreunalla oli sähkösanoma. Kömpelöiden maalais-postitoimistojen tapaan oli täysi osote kirjotettu sen kuoreen. Se kiinnitti puoleensa Jim Airthin katsetta, ja melkein tietämättään hän otti sen käteensä ja luki päällekirjoituksen. "_Lady Ingleby, Shenstone Park, Englanti_." Hän laski sen takaisin. "Englanti?" hän ihmetteli vetelästi. "Kukahan hänelle liekään sähköttänyt ulkomailta?"

Sitten hän käännähti ympäri. Hän ei ollut kuullut Myran astuvan sisään; mutta nyt hän seisoi hänen edessään.

"Myra!" hän huudahti ja tempasi hänet rajusti povelleen. Tämän hetken hurmaus ja helpotus olivat kuvaamattomat. Eivät mitkään sanat tuntuneet mahdollisilta. Hän voi vain puristaa häntä rintaansa vastaan, äänettömästi, koko voimallaan, ja tajuta että Myra viimeinkin varmasti lepäsi siinä hänen povellaan.

Myra oli kohottanut käsivartensa ja laskenut ne keveästi hänen kaulansa ympäri, painaen kasvonsa hänen rinnalleen... Jim Airth ei voinut sanoa milloin hän huomasi lemmityn syleilyssä hienon muutoksen sävyn; naisen intohimoinen hellyys tuntui heltiävän; se muistutti pikemminkin pienen lapsen luottavaista turvautumista. Ikävä aavistus, jota hän ei osannut itselleen sen paremmin selvittää, värisytti Jim Airthia.

"Suutele minua, Myra!" sanoi hän käskevästi; ja tämä, kohottaen suloisia kasvojaan ylöspäin, suuteli häntä äkisti. Mutta se oli vain pienen lapsen viaton, lempivä suudelma.

Sitten Myra irtautui hänen syleilystään; ja vetäytyen taaksepäin, katseli Jim Airth häntä hämmästyneenä. Valo, joka kirkasti Myran kasvoja, näytti tuskin enää maalliselta valolta.

"Oi, Jim", hän sanoi, "Jumalan tiet ovat ihmeelliset! Minulla on suuria uutisia sinulle, ystäväni. Minä kiitän Jumalaa, että ne tulivat ennenkuin sinä olit peruuttamattomasti lähtenyt pois täältä. Ja minä, joka tietämättäni laskin niin hirvittävän lisän siihen elämän-iän kestävään taakkaan, joka painaa hartioitasi, minut on valittu nostamaan se tykkänään pois niiltä. Jim -- _sinä et tehnytkään sitä_!"

Jim Airth tuijotti häneen hämmentyneenä. Hänen mieleensä tuli tahtomattaan hirvittävä skottilainen sana "_fey_", mielipuoli.

"Mitä en tehnyt, armas?" hän kysyi hellästi, puhuen aivan kuin pienelle lapselle, jota ei tahdota pelottaa.

"Sinä et surmannut Mikaelia."

"Mikä sinut saa ajattelemaan, etten minä surmannut Mikaelia, rakkaani?" kysyi Jim Airth edelleen hellävaroen.

"Se seikka", sanoi Myra, ristien kätensä, "että Mikael on elossa."

"Rakkahimpani", sanoi Jim Airth hellästi, "sinä et voi oikein hyvin. Nämä kolme hirveätä viikkoa, ja kaikki mitä tapahtui niiden edellä, ovat olleet liian raskaat sinun kantaaksesi. Jännitys on väsyttänyt sinua. Minä käyttäydyin raa'asti lähteissäni niin äkisti tieheni ja jättäessäni sinut yksin. Mutta tiedäthän sinä että minä tein minkä sillä hetkellä näin oikeimmaksi; tiedäthän sen, Myra? Mutta nyt katselen koko asiaa aivan toisessa valossa. Sinun katsantokantasi oli ainoa oikea. Meidän olisi pitänyt perustaa yksinomaan siihen ja vihityttää itsemme silloin heti."

"Oi, Jim", sanoi Myra, "kiitä Jumalaa ettemme sitä tehneet! Kuinka hirveätä se nyt olisikaan! Sen täytyi olla sellainen tapaus josta psalmista sanoo: 'Sielläkin Sinun kätes johtaa minua, ja oikea kätes tukee minua'. Tajuttomassa tietämättömyydessämme me olisimme saattaneet liittyä toisiimme, aavistamatta ollenkaan että Mikael on elossa."

Tuskan hiki kohosi Jim Airthin otsalle.

"Lemmittyni, armaani, sinä olet sairas", sanoi hän, äänessään hätääntyneen huolenpidon värähdys. "Minä pelkään että olet hyvin kipeä. Istu kiltisti sohvalle ja anna minun soittaa palvelijoita tänne. Minun täytyy saada puhutella O'Maran vaimoa tahi ketä muuta hyvänsä. Mikseivät ne höperöt antaneet minun tietää mitään tästä? Oletko ollut kipeänä kaikki nämä viikot?"

Myra antoi taluttaa itsensä sohvalle, hymyillen rauhoittavasti Jimille, joka jäi seisomaan hänen eteensä.

"Sinä et saa soittaa, Jim", hän sanoi. "Maggie on Puistomajassa, ja Groatley vain suotta säikähtyisi. Minä olen aivan terve."

Jim Airth katseli ympärilleen miesmäisessä avuttomuudessaan, tuntien että jotakin piti kuitenkin tehdä. Pitkä norsunluinen viuhka, erinomaisen hienoa tekoa, makasi läheisellä pöydällä. Hän otti sen ja ojensi Myralle. Tämä otti sen vastaan; ja hänen mielikseen hän avasi sen ja löyhytteli sillä hiljaa puhuessaan.

"Minä en ole laisinkaan kipeä, Jim; en todellakaan, rakkaani. Olen vain niin ihmeen onnellinen ja kiitollinen. Se tuntuu liian ihmeelliseltä, jotta meidän maalliset sydänparkamme voisivat sitä oikein käsittää. Ja minä olen vähän peloissani tulevaisuuden suhteen -- mutta sinähän autat minua kohtaamaan sitä, sen tiedän. Ja minä olen vähän hätäytynyt eräiden pikku asiain takia, joissa olen menetellyt väärin. Se tuntuu hullulta -- mutta niinpian kuin kuulin Mikaelin tulevan kotiin, minä sain omantunnonvaivoja joidenkin laiminlyönninsyntien vuoksi, ja tuskin tiedän miten ruveta niitä korjaamaan. Ja mikä kaikista pahinta, Jim! -- me olemme hukanneet pikku Petterin haudan! Ei kukaan kykene löytämään sitä. Se on niin pahasti tehty puutarhureilta, ja niin väärin minulta; sillä minun olisi tietystikin pitänyt istuttaa sille kukkia. Ja Mikael olisi pystyttänyt sille pienen marmoripaaden, ainakin nyt kotiin tultuaan. Mutta minä hölmö olin muka liian huonovointinen nähdäkseni sen hautausta, ja nyt Anson selittää että he panivat sen ruumiin nurmikenttään, mutta George vannoo että pensasryhmään. Olen neuvotellut Groatleyn kanssa, jolla on aina niin paljon aatteita ja joka ilmaisee ne niin sujuvasti, ja hän sanoo: 'Valitkaa sievä paikka, teidän armonne; laittakaa siihen sorea kumpu; istuttakaa sille siroja kukkia; ja kukapa siitä tietää sen enempää aina ylösnousemisen päivään saakka?' Groatley on aina kekseliäs; mutta minä en tietystikään tahdo pettää Mikaelia. Kuvittelepas pikku Petter ylösnousevana pensasryhmästä, kun Mikael on vuosikaudet murehtinut nurmikolle pystytetyn marmoripaaden vierellä! Mutta tämä seikka on todellakin saattanut meidät pahaan pulaan. Miesten pitää alkaa kaivaa joka paikasta ja pitkittää sitä siksi kuin löytävät jotakin varmuutta. Se on hyödyksi sekä pensasryhmille että nurmikentille, niinkuin sanoi tyhmä vanhus vertauksessa -- ei, kuin sadussa -- joka väitti löytäneensä aarteen. Oi Jim, älä näytä niin surkealta. Minun ei pitäisi purkaa sinulle korvat täyteen kaikkia näitä pikku mitättömyyksiä; mutta sittekuin sain kuulla että Mikael palaa takaisin, tuntuvat kaikki ajatukseni käyvän aivan hulluiksi ja lapsellisiksi. Mikaelin persoonalla oli aina sellainen vaikutus minuun; sillä hän -- vaikka itse onkin niin ylevä ja valistunut -- arvelee että mitättömät ja lapselliset asiat ovat naisen elämänkutsumuksena. Mutta, oi Jim -- Jim Airth -- _sinun_ seurassasi ollen minä olen aina pyrkinyt suoraan käsiksi suuriin asioihin; ja meidän tämänpäiväinen suuri asiamme on tämä: -- ettet sinä koskaan surmannutkaan Mikaelia. Muistatko että kerroit minulle miten maatessasi teltassasi kuumeesta parantuen ajattelit, että jos joku astuisi sisään ja kertoisi sinulle että Mikael olikin hengissä ja voi hyvin ja ettet lainkaan ollut surmannut häntä, niin sinä olisit koko elämälläsi maksanut tuon hetken suunnattoman helpotuksen? No, nyt olen _minä_ tuo 'joku', ja _tämä_ hetki on tuo 'hetki'; ja ensin kun sain tuon sähkösanoman, en voinut ajatella mitään muuta -- en niin yhtäkään mitään muuta, Jim -- kuin että mitä se _sinulle_ oikeastaan merkitseekään!"

"Mikä sähkösanoma?" huohotti Jim Airth. "Taivahan nimessä, Myra, mitä sinä oikein tarkotat?"

"Mikaelin sähkösanomaa. Se on tuolla uuninreunalla. Lue se, Jim."

Jim Airth kääntyi ympäri, otti sähkösanoman ja veti sen kuoresta kankein sormin. Hän luuli yhä Myran hourailevan.

Hän luki sen verkalleen läpi. Sanamuoto oli pettämättömän selvä; mutta kuitenkin luki hän sen vielä kerran läpi. Sitä tehdessään hän hitaasti kääntyi, niin että viimein tuli seisomaan selkä sohvaan päin.

Yllätys oli vallan suunnaton. Hän ei tällä hetkellä voinut tajuta muuta kuin vain yhden seikan: -- ettei nainen, joka katseli kuinka hän luki sähkösanomaa, millään ehdolla saanut nyt nähdä hänen kasvojaan. Myra puhui.

"Eikö se tunnu melkein mahdottomalta uskoa, Jim? Ronald ja Billy olivat täällä murkinalla kun se tuli. Billy näytti huumautuneelta; mutta Ronnie oli vallan ihastuksissaan. Hän sanoi aina uskoneensa, että ryntäyksen etunenässä olleet miehet olivat joutuneet vangiksi ja ettei mitään kouraantuntuvia todisteita Mikaelin kuolemasta koskaan löydetty. He eivät olleet milloinkaan ennen kertoneet minulle, ettei mitään hautajaisia oltu pidetty. Minä otaksun heidän ajatelleen, että se seikka olisi minua vielä enemmän hirvittänyt. Mutta minä en ole milloinkaan välittänyt paljoa ruumiista. Jollei tuntuisi hullunkuriselta kantaa pientä tuhkauurnaa hautaussaaton etunenässä, kantajain oikein tietämättä miten sen kanssa menetellä, niin puolustaisin ruumiinpolttotapaa. Joskus tunsin jonkunlaista velvoitusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle näkemään Mikaelin hautaa. Tiedän että hän olisi toivonut sitä minulta. Hän panee suurta arvoa haudoille -- kaikki Inglebyt lepäävät perheholveissaan. Tämä se tekee Petterinkin jutun niin tukalaksi. Ronnie lähti yks'kaks kaupunkiin lähettämään sähköteitse rahaa. Billy meni hänen kanssaan. Luuletko viisisataa puntaa riittävän? Jim? -- Jim! Etkö sinä ole kiitollinen? Sano jotakin, Jim."

Jim Airth työnsi sähkösanoman takaisin uuninreunalle. Hänen iso kätensä tärisi.

"Mitä on 'Veritas'?" hän kysyi, katsahtamatta taakseen.

"Se on meidän yksityinen salamerkkimme, Jim; Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja hänelle minun nimissäni -- äitiparalla on usein sellaisia merkillisiä päähänpistoja -- ja siitä aiheutui ikävyyksiä. Mikael oli hyvin harmissaan. Sentakia me päätimme merkitä aina tärkeitten sähkösanomain alle 'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todella minulta!'"

"Siis -- miehesi -- on tulossa kotiin luoksesi?" sanoi Jim Airth verkalleen.

"Niin, Jim"; suloinen ääni värähteli ensi kerran. "Mikael on tulossa kotiin."

Nyt vasta Jim Airth kääntyi ympäri ja asettui aivan hänen eteensä. Myra ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hirvittävää kuin hänen kasvonsa nyt olivat.

"Sinä olet minun", sanoi hän; "et hänen."

Myra katsahti häneen, silmissään mykkä, surullinen rukous. Hän sulki norsunluuviuhkan, laski sen syliinsä ja pani kätensä ristiin sen ylitse. Hänen kärsivällinen äänettömyytensä, hänen lauhkea kysymättömyytensä kiihotti Jim Airthia aivan hulluuteen saakka ja saattoi hänet höllittämään tulisen vihansa hurjaa myrskyä tätä välttämätöntä, heltymätöntä kohtaloa vastaan.

"Sinä olet minun", hän sanoi, "et hänen. Sinun rakkautesi on minun! Sinun ruumiisi on minun! Sinun koko elämäsi on minun! Minä en tahdo jättää sinua toiselle miehelle. Ah, minä tiedän sanoneeni, ettemme voi mennä naimisiin. Tiedän sanoneeni, että lähtisimme ulkomaille. Mutta sinä tahdoit vain pysyä uskollisena minulle, ja minä sinulle. Ajattelimme että saattaisimme elää erillämme; saattaisimme elää kumpikin yksin, vaikkapa eri haaroilla maapalloa; mutta -- me kuuluisimme edelleen toisillemme. Minä olisin silloin voinut jättää sinut yksiksesi; mutta Jumal'auta, minä en tahdo jättää sinua toiselle miehelle!"

Myra nousi, liikahti muutaman askeleen eteenpäin ja seisahtui sitten, nojaten käsivartensa uuninreunustaan ja katsellen sananjalka- ja liljapenkkiä alhaalla jalkainsa juuressa.

"Hiljaa, Jim", sanoi hän vienosti. "Sinä unhotat kenelle puhut."

"Minä puhun", huudahti Jim Airth raivoisan epätoivon huumauksessa, "naiselle jonka olen voittanut omakseni ja joka on minun eikä kenenkään toisen. Jollei minun ylpeyteni ja hulluuteni olisi ollut esteenä, niin olisimme nyt naimisissa -- _naimisissa_, Myra, ja kaukana täältä. Minä jätin sinut, sen tiedän; mutta -- kautta taivaan, nyt voin kertoa sinulle kaiken -- se oli ylpeyteni, kirottu väärä ylpeyteni, joka ajoi minut pois täältä. Minä odotin kutsua sinulta; mutta joka tapauksessa olisin tullut takaisin. Suokoon Jumala että olisin tehnyt niinkuin rukoilit minua tekemään! Tällä hetkellä olisimme olleet yhdistetyt -- poissa tuon kirotun sähkösanoman ulottuvilta -- kaukana täältä!"

Myra kohotti hitaasti silmänsä ja katseli häntä. Jim Airth, tuskansa ja intohimonsa sokaisemana, välttyi huomaamasta tuota katsetta; muuten hän olisi antanut sen varottaa itseään. Nyt hän syöksyi vain päätäpahkaa eteenpäin.

"Mutta, rakkaani", ahdisti hän edelleen, "se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä. Oi Myra, minä olen rakastanut sinua niin suuresti. Meidän rakkautemme on ollut niin ihmeellinen. Enkö ole opettanut sinulle, minkälaista rakkautta se oikeastaan onkaan? Se poloinen, kylmä irvikuva, jota ennen tunsit, se ei ollut rakkautta! Oi Myra! Sinähän tahdot lähteä pois minun kanssani, oma lemmittyni? Ethän tahdo sysätä minua alimmaiseen helvettiin antautumalla toiselle miehelle? Myra, katso minuun! Sano että tahdot tulla."

Lady Ingleby avasi ja sulki verkalleen viuhkaa, puristaen sen sitten lujasti oikeaan käteensä. Hän nojasi päätään taaksepäin ja katsoi Jim Airthia suoraan silmiin.

"_Tällainen_ on siis rakkautenne", hän sanoi. "Tätä siis tarkotatte? Silloin kiitän Jumalaa siitä, että tähän asti olen ainoastaan tuntenut tuon 'kylmän irvikuvan', joka ainakin on pysyttänyt minut puhtaana ja korkealla. Mitä? Tahdotteko vetää _minut_ sen naisen rinnalle, jota kymmenen vuotta sitten halveksitte? Ja vetäessänne minut alas tahraisitte samalla lokaan myöskin sen miehen jalon nimen, jota olette uskaltanut kutsua ystäväksenne. Olkoon niin ettei mieheni ole antanut minulle paljoa kaikesta siitä, mitä nainen halajaa. Mutta hän on luottamuksella uskonut minulle nimensä ja kunniansa; hän jätti minut kartanonsa valtiattareksi. Palatessaan hän tapaa minut sellaisena joksi hän itse teki minut -- Shenstonen rouvana; hän tapaa minut sieltä minne jättikin minut, odottelevana hänen palaustaan. Te ette enää puhu leskelle, Airthin jaarli; ette enää yksikseen jätetylle naiselle. Te puhutte lordi Inglebyn puolisolle, ja te saatte nyt kokea kuinka lordi Inglebyn puoliso suojelee lordi Inglebyn nimeä ja puolustaa omaa ja hänen kunniaansa." Hän nosti nopeasti kättään ja löi norsunluuviuhkalla häntä kahdesti poskille. "Petturi!" sanoi hän, "ja pelkuri! Lähtekää paikalla tästä talosta älkääkä koskaan enää panko tänne jalkaanne!"

Jim Airth horjahti taaksepäin, kasvot lyijynharmaina, käsi tahtomattaan kohotettuna torjumaan kolmatta iskua. Sitten hänen kiihtyneet verensä kuohahtivat jälleen valloilleen. Kaksi tulipunaista viirua paloi hänen poskillaan. Hän hypähti eteenpäin; nopealla liikkeellä hän tempasi viuhkan lady Inglebyn kädestä ja huiskutti sitä korkealla päänsä päällä. Molempain silmät tuijottivat toisiinsa. Ensi tuokiossa nainen luuli että mies löisi häntä. Mutta hän ei peräytynyt, ei edes hievahtanutkaan; ainoastaan miltei huomaamaton hymy hänen suupielissään tulkitsi ylenkatseellista kysymystä.

Sitten Jim Airth tarttui viuhkaan molemmin käsin; väkevien sormiensa nykäyksellä hän taittoi sen kahtia, puoliskot taas kahtia ja jatkoi sitä, kunnes viuhka oli mennyt sadaksi sirpaleeksi -- heitti ne sitten naisen jalkoihin ja pyörähtäen ympäri kantapäällään lähti ulos huoneesta, lähti pois talosta.

Kolmaskolmatta luku.

MITÄ BILLY TIESI.

Ronald ja Billy eivät puhelleet paljoakaan kiirehtiessään rautatieasemalle aikaisemmin samana iltapäivänä.

Ronald katkaisi vihdoin pitkän äänettömyyden.

"Miksi pyrit väkisin mukaani?" kysyi hän.

"En minä sinun mukaasi tule", vastasi Billy yksikantaan.

"Mihinkäs sitten, Billy? Miksi näytät niin traagilliselta? Aijotko lähteä hyppäämään alas Lontoon-sillalta? Älä tee sitä, Billy poikaseni! Sinulla ei ole siihen mitään syytä. Olethan aina ollut kiltti lapsi. Minulla on syytä olla traagillinen; ja katsopas -- nyt olen matkalla pankkiin sähköttämään rahoja joillekin murjaaneille, että päästäisivät ukkosemme kotia. Ota esimerkkiä minun mielenlujuudestani, Billy."

Billyn mielenpurkaus, kun se vihdoinkin räjähti, oli niin raivokas, meluava ja niin vähän Billyä muistuttava, että Ronald vetäytyi ihmettelevän äänettömyyden kuoreen.

Mutta heidän päästyään junaan ja sulkeuduttuaan tyhjään ensiluokan tupakkavaunuun, käänsi Billy äkkiä valkeat kasvonsa ystäväänsä päin.

"Ronnie", hän sanoi, "minä menen suoraa päätä Sir Deryck Brandin puheille. Hän on ainoa mies, jolla tiedän pään istuvan hartiain välissä."

"Kiitoksia vain", sanoi Ronnie. "Minun pääni kai keikkuu polvien välissä. Mutta kuinka juuri tällä merkillisellä hetkellä luulet niin kipeästi tarvitsevasi tuota miestä ja hänen päätään?"

"Sen vuoksi", vastasi Billy, "että tuo sähkösanoma on valetta."

"Hölynpölyä, Billy! Toivo on epäilyksen isä! Oh, häpeä toki, Billy! Vanha Ingleby parka!"

"Se on valetta", toisti Billy järkähtämättömänä. "Mutta katsohan toki", huomautti Ronald, avaten sähkösanoman. "Tässä näet itse. '_Veritas_'. Mitäs sinä siitä päätät?"

"Veritas menköön hirteen!" ärähti Billy. "Se on valetta; ja meidän on saatava selville mikä kirottu konna sen on lähettänyt."

"Mutta mitä ihmeen järkisyitä sinulla on epäillä asiaa?" tiedusti Ronald, käyden vakavaksi.

"Oh, mene hiiteen!" purskahti Billy viimein äkeissään; "_minähän noukin hänen palasiaan korjuun_!"

* * * * *