Part 12
Jim Airth hypähti parilla pitkällä askeleella lattian poikki seuratakseen häntä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja palasi verkalleen takaisin.
Hän seisoi uunimatolla, pää alastaipuneena, koko ruumis jäykkänä, liikahtamatta.
Äkkiä hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan.
"Kirous sinulle!" sanoi hän hampaittensa välistä, iskien nyrkkinsä uunin marmorireunustaa vastaan. "Kirous räjähdysaineillesi! Ja kirous keksinnöillesi! Ja kirous vielä kerran sinulle ottamastasi hänet ensiksi!" Sitten hän horjui tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. "Oh, Jumala minulle anteeksi antakoon!" kuiski hän katkonaisesti. "Mutta onhan miehen kärsimiskyvylle sentään pantu raja."
Hän tuskin huomasi palvelijaa, joka toi teevehkeet sisään. Mutta kuullessaan ovelta kepeämpiä askeleita kohotti hän kuihtuneet kasvonsa, toivoen näkevänsä Myran.
Sisään tuli levollisen näköinen nainen, joka oli puettu yksinkertaiseen mustaan merino-pukuun. Valkea liinakaulus ja -kalvosimet tekivät hänet sairaanhoitajattaren näköiseksi. Hänen tumma, sievästi palmikoitu tukkansa oli kääritty kruunuksi pään ympäri. Hän astui nöyrästi sisään, mutta hänen liikkeissään ja käytöstavassaan oli levollista arvokkaisuutta.
"Tulin tuomaan teille teetä, mylord", hän sanoi. "Lady Ingleby ei voi oikein hyvin eikä luule voivansa lähteä huoneestaan. Hän pyysi minun jättämään teille nämä paperit."
Silloin Airthin ja Monteithin jaarli nousi seisomaan ja ojensi tulijalle kätensä.
"Luulen että olette Mrs. O'Mara", hän sanoi. "Olen iloinen saadessani nähdä teitä, ja olette hyvin ystävällinen kun tarjoatte minulle teetä. Olen kuullut teistä jo ennen; ja luulen että näin teidät jo eilen sievän kotinne portailla, kun saavuin lehtokujaa pitkin. Sallitteko minun kertoa teille kuinka usein, seistessämme vieri vieressä vaikeina ja vaarallisina hetkinä, opin kunnioittamaan ja ihailemaan sitä kelpo toveria, jollaiseksi tunsin kersantti O'Maran?"
* * * * *
Ennen Shenstonesta lähtöään Jim Airth istahti Myran kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen, pyytäen Mrs. O'Maran antamaan se lady Inglebylle heti kun hän oli poistunut.
En ihmettele ettet luule kykeneväsi enää tapaamaan minua. Anna minulle anteeksi kaikki suru, minkä olen aiheuttanut ja vielä tulen aiheuttamaan sinulle. Minä lähden tieheni niin pian kuin mahdollista; mutta minun on pakko viipyä kaupungissa siksi kuin olen saanut valmiiksi teoksen, jonka olen kustantajilleni sitoutunut päättämään. Se vie aikaa korkeintaan kuukauden.
Jos haluat tavata minua, Myra -- tarkotan, jos _tarvitset_ minua -- niin tulen minä hetkenä hyvänsä. Klubiin osotettu sähkösanoma joutuu aina käsiini.
Rohkenenko kysyä kuinka voit?
Kokonaan sinun
_Jim Airth_.
Tähän vastasi lady Ingleby seuraavana päivänä:
Rakas Jim.
Minä haluan aina tavata sinua; mutta minä en voisi koskaan kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi.
Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi.
Minä voin aivan hyvin.
Jumala sinua aina siunatkoon.
_Myra_.
Kahdeskymmenes luku.
PAREMPI ELÄMÄNKATSOMUS.
Seuraavina päivinä Jim Airth kärsi kaikkia niitä tuskia, joita mies tuntee tehtyään tärkeän päätöksen pikemminkin ylpeän omanarvon-tunteensa kuin vakaumuksensa johtamana...
Hänestä oli aina tuntunut tärkeältä, että mies näyttäytyisi joka suhteessa nuhteettomana ja moitteettomana rakastamansa naisen silmissä. Siksipä tietoisuus siitä että hänen oli ollut pakko tunnustaa että hänen oma ikävä erehdyksensä oli -- vaikkapa menneisyydessäkin -- aiheuttanut sovittamatonta tappiota ja surua alle se tietoisuus oli nöyryyttänyt häntä vetämättömästä vaikkei hän tahtonutkaan sitä itselleen myöntää. Että Myralla oli häneen itseensä ja hänen rakkauteensa nähden jotakin anteeksiannettavaa tahi huomiotta jätettävää, oli seikka jota hän ei tahtonut voida sulattaa; ja Myran suloinen lempeys ja alistuvaisuus pikemminkin ärsytti kuin paransi hänen ylpeytensä kärsimää haavaa.
Hän oli ollut pintapuolisen säädyllinen esitellessään Myralle syitä, jotka tekisivät heidän avioliittonsa mahdottomaksi. Hän oli vetänyt esiin kaikki asianhaarat, joita hän tiesi syrjäisten voivan esiintuoda; hän oli säälimättä pyrkinyt lausumaan juuri sen tuomion, jonka hän itse olisi lausunut, jos hänet olisi asetettu tuomariksi samanlaisessa miehen ja naisen välisessä ristiriidassa. Hänen sitä lausuessaan oli se hänen korvissaan ja mielessään kajahtanut traagillisesti pätevältä ja stoalaisesti oikeamieliseltä. Hän tiesi tätä tehdessään tuottavansa mitä kiduttavinta tuskaa itselleen ja sille naiselle, jonka koko sydän kuului hänelle; mutta tuo tuska oli hänestä tuntunut olevan koko kaamean tilanteen traagillisten edellytysten vaatima.
Mutta jätettyään Myran lopullisesti ja palatessaan kaupunkiin tunsi Jim Airth mielessään, että koko tuo hänen lemmitylle naiselle ja hänelle itselleen tuomitsemansa tuska oli ollut ainoastaan sovintouhri hänen loukatulle itsetunnolleen. _Hänen_ oli ollut erehdys; ja hänen ylevämmyydentunnettaan kutkuttavaa oli että _hänen_ lausumansa oli myöskin tuomio, jolla hän oman päänsäpäälle kokosi kaiken rangaistuksen, minkä tehty erehdys vaati sovituksekseen.
Mutta nyt kun jännitys oli lauennut, palasi hänen luontainen ylevämielisyytensä ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänen oma itsekäs ylpeytensä oli ollut tuon korkealentoisen traagillisuuden pohjana.
Myran yksinkertainen, lemmekäs tapa katsella asiaa oli ollut ainoa oikea; lykätessään sen luotaan hän oli säälittä sysännyt itsensä ja hänet tarpeettoman kärsimyksen toivottomaan kuiluun.
Vähitellen hänelle hitaasti selveni, että hän näin tehdessään oli menetellyt vielä julmemmin ja anteeksiantamattomammin rakastamaansa naista kohtaan kuin aikaisemmin itse siitä tietämättään.
Katumus ja omantunnon vaivat kalvoivat hänen sydäntään, lisäten yhä hänen muutenkin sietämätöntä kaihoaan ja rakkauttaan Myraan. Mutta hän ei voinut pakottaa itseään palaamaan Myran tykö, tämä uusi ja entistä nöyryyttävämpi tunnustus sydämmellään.
Hänen ainoa toivonsa oli, että Myra huomaisi mahdottomaksi kantaa erossaolon taakkaa ja sen vuoksi kutsuisi hänet luokseen. Mutta päivät menivät menojaan, eikä Myra antanut mitään merkkiä. Hän oli sanonut ettei koskaan kutsuisi häntä, jollei tulisi vakuutetuksi siitä, että Jimin tulo tekisi onnelliseksi hänet, Jimin, itsensä. Siitä päätöksestään Myra edelleen piti kiinni.
* * * * *
Yksipuolisen miehekkäässä miehessä rakkaus naiseen on luonnollisista syistä oleellisesti itsekästä. Sen nuottiavaimena on "minä tarvitsen"; sen vallitsevana äänilajina "minä haluan"; sen kokonaissointuna "minun täytyy omistaa".
Toiselta puolelta on naisen rakkaus mieheen oleellisesti epäitsekästä. Sen nuottiavaimena on "hän tarvitsee"; sen vallitsevana äänilajina "minä olen hänen, jotta hän saa tehdä kanssani niinkuin haluaa"; sen kokonaissointuna "sallittakoon minun antaa kaikkeni". "_Laulujen kirjassa_", joka on ylevimpiä lemmenrunoja mitä koskaan on kirjoitettu, näemme esimerkkejä tästä totuudesta; me näemme naissydämmen oppivan tätä läksyä antautumisen ja alistuvaisuuden hienossa cresceredo-astelmassa. Ensi säkeessä hän sanoo: "Lemmittyni on minun, ja minä olen hänen"; toisessa: "Minä olen lemmittyni, ja hän on minun." Mutta kolmannessa on kaikki muu sulautunut antautumisen vaistomaiseen riemuun: "Minä olen lemmittyni, ja hänen halunsa on minuun."
Tällainen on sukupuolten luonnollinen suhde, niinkuin kaikkiviisas Luoja sen on asettanut -- mutta panemalla ehdoksi ihanteellisen täydellisyyden. Ei mikään täydellisyyden laki voi sopeutua epätäydellisyyden kehyksiin. Jos siis lain tosioloihin sovittamisessa -- kuten useinkin tapahtuu -- sattuu erehdyksiä, on syynä sovittajain oma epätäydellisyys, eikä suinkaan lain täydellisyys. Noissa hienonhienoissa tapauksissa, joissa rakkaus on täydellisyyden ihanteena, sulautuvat miehen "minä otan" ja naisen "minä annan" ihanteelliseksi yhdistykseksi, kumpikin toistaan täydentäen ja muodostaen. Mutta missä syntiä mitä laatua hyvänsä sekaantuu mukaan, siellä särähtää jumalallisessa sopusoinnussa soraääni, eikä molemminpuolisen rakkauden suuri sävel kajahda puhtaalta ja oikealta.
Heidän täydelliseen rakkauteensa oli Jim Airth tuonut väärän ylpeyden soraäänen. Se oli saanut alkunsa hänen puoleltaan; ja heidän elämänsymfoniansa, joka ensin oli soinnahtanut niin kauniisti molemminpuolisen lemmen ja luottamuksen teemaa kuvatessaan, oli nyt kadottanut sopusointunsa ja särähteli toivottoman erimielisyyden soraääniä.
Jim Airth työskenteli kuumeisesti kokeittensa kimpussa; juoden ja tupakoiden, kun hänen olisi pitänyt syödä ja nukkua; jättäen kaikki äkisti kesken, istuttuaan pari kolme päivää yhtämittaa pöytänsä ääressä.
Hän käveli yön pimeydessä ja hiljaisuudessa alas Shenstoneen; istui sydän katkerana pyökkien alla, ympärillään tyhjiä korituoleja; katseli järven takaa koittavaa päivänsarastusta; maleksi sen rakennuksen ympäri, jossa lady Ingleby nukkui, ja välttyi töintuskin joutumasta lady Inglebyn yövahdin käsiin; ja lähti Lontooseen ensimäisellä aamujunalla vielä sairaampana sydämessään kuin tullessaan.
Toisen kerran hän äkkiä lähti Paddingtoniin, nousi Cornwalliin menevään junaan ja hämmästytti Murgatroydin neidet saapastamalla sisään kahvilaan, surkastuneena haamuna entisestä iloisesta itsestään. Myöhemmin hän käveli Hevosenkenkä-poukamalle, kiipesi ylös kalliolle ja vietti yön kielekkeellä, palauttaen sanomattoman kurjassa sieluntilassa uudelleen mieleensä niitä ihmeellisiä muistoja, joista paikka ja sen ympäristö tulvehti.
Tällöin vasta uusi toivo ja parempi elämänkatsomus tuli Jim Airthin osaksi.
Istuessaan kallionkielekkeellä ja hautoessaan yksinäisyytensä kurjuutta hän äkkiä tuli omituisella tavalla tajuntaan Myran läsnäolosta. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin loistaisi häntä vastaan pimeästä Myran suloiset, ikävöivät, harmaat silmät; pehmeä suu hymyilisi herttaisesti ja tuo niin tuttu ääni kysyisi leikillisesti, niinkuin kerran Shenstonen pyökkien alla: "Mikä sinuun on tullut, rakkahin vanha poikaseni?"
Hän oli juuri työntänyt käden taskuunsa ja ottanut sieltä esiin taskumattinsa. Hän piteli sitä hetkisen kädessään, kuunnellessaan aivan lumottuna tuota kuiskausta; sitten lensi pullo kauvas pimeään, alhaalla kohahtelevaan mereen. "Davy Jones saakoon sen", sanoi hän ja naurahti ääneen. Ensi kerran kuului nauru tällöin Jim Airthin huulilta tuon Shenstonen pyökkien alla vietetyn iltapäivän jälkeen.
Sitten tunto Myran läsnäolosta yhä tajunnassaan hän heittäytyi selälleen kalliolle, katse käännettynä kuutamoiselle ulapalle. Hänestä tuntui siltä, kuin vetäisi hän jälleen Myran vapisevana ja värjyvänä, mutta vastusta tekemättä syliinsä, pitäisi häntä siihen suljettuna siksi kunnes hänen värisemisensä taukoisi ja hän nukahtaisi onnellisen lapsen terveeseen uneen.
Kaiken, mitä Jim Airthissa oli parasta ja jalointa, herätti taas eloon tuo pyhä muisto valvovasta uskollisuudesta hänen puoleltaan ja luottavasta turvallisuudesta Myran puolelta.
"Jumalani", hän huokasi, "mikä painajainen minua onkaan vaivannut! Ja mikä hullu minä olen ollut ajatellessani, että mitään olisikaan voinut tulla meidän välillemme. Eikö hän ole ollut yksinomaan minun tuosta pyhästä yöstä alkaen, jonka täällä yhdessä vietimme? Ja minä olen jättänyt hänet yksin ja surun valtaan!... Minä tahdon nousta ja lähteä lemmittyni luo. Ei mikään menneisyyden varjo, ei mikään häpeä eikä joutava ylpeys minun puoleltani saa enää koskaan asettua väliimme."
Hän nousi kyynärpäittensä nojaan ja katseli alas kielekkeen reunan yli. Kuutamo kimalteli kallion juurella väreilevässä vedessä. Hän voi erottaa kellonsa taulun sen kirkkaassa valossa. Hänen täytyi odottaa kolmeen saakka, kunnes aikavesi sallisi hänen laskeutua alas. Hän nojautui jälleen taapäin, käsivarret ristissä rinnan yli, mutta Myra lepäsi varmasti vielä hänen sylissään... Parin minuutin perästä Jim Airth kuorsasi. Aamunsarastus herätti hänet. Hän kapusi alas rannalle, ja vielä kerran hän ui kultaista juovaa pitkin kohti nousevaa aurinkoa.
Pukeutuessaan vaatteisiinsa hänestä tuntui, että vähäisinkin varjo tuosta mustasta painajaisesta oli jäänyt sinne iloisesti kohajavien vesien taakse.
Matkallaan rautatieasemalle hän sivuutti erään maalaistalon. Sen emäntä oli ollut ylhäällä jo aamunkoitosta alkaen, ahkerasti kirnuten. Tämä kattoi iloisin mielin hänelle yksinkertaisen aamiaisen kotona leivotusta leivästä ja juuri kirnusta nostetusta voista.
Hän saapui kaupunkiin kello kuuden pikajunalla; peseytyi, ajatti partansa ja murkinoi klubissaan.
Neljännestä vaille kolme hän astui juuri alas klubitalon portaita Piccadillylle päin, hyvin huolellisesti pukeutuneena ja reippain mielin, pohtien mielessään millä junalla hän lähtisi Shenstoneen, käväistyään ensin kustantajainsa luona -- kun sähkösanomapoika syöksähti hänen ohitseen klubin portaita ylös, ja seuraavassa tuokiossa eteisvahtimestari riensi hänen peräänsä sähkösanoma kädessään.
Jim Airth luki sen, katsahti kelloonsa ja hyppäsi sitten päätäpahkaa ohiajavaan taksametrivaunuun.
"Charing Crossin asemalle!" karjasi hän auton kuljettajalle. "Kultarahan saatte, jos pääsette sinne viidessä minuutissa."
Auton liukuessa äänettömästi hälisevän katuliikenteen läpi avasi Jim Airth sähkösanoman ja luki sen vielä kerran.
Se oli lähetetty Shenstonesta klo 2,15.
Tule heti luokseni.
Myra.
Riemullinen huuto kajahti hänen huuliltaan.
Yhdeskolmatta luku.
MIKAEL VERITAS.
Samana aamuna, jolloin Jim Airth uusin päätöksin ja tervein elämänkatsomuksin kiiti junassa etäisestä Cornwallista päämääräänsä kohti, istui lady Ingleby tulipunaisten kastanjapuiden alla katsellen Ronaldin ja Billyn tennispeliä.
He olivat alottaneet pitempiaikaisen kilpailun ja huomanneet tarvitsevansa jatkuvata harjottelemista, johon ilmeisesti oli tilaisuutta vain Shenstonessa. Todellisuudessa he saapuivat sinne niin usein pelkästä rehellisestä huolenpidosta ja myötätunnosta ystävätärtään kohtaan, jonka odottamattomaan suruun he toivoivat olevansa ainoat osanottajat ja lohduttajat. Lady Ingleby kieltäytyi vastaanottamasta muita vieraita. Näiden harvojen viikkojen -- jolloin Jim Airth yhä viipyi Englannissa -- ahdistavassa epätietoisuudessa hän pelkäsi kaikkia kyselyjä ja selittelyjä. Jane Dalmainille hän oli kirjeessä ilmaissut koko totuuden. Dalmainit olivat Worcesterissa odotellen soitannollista juhlaa, joka piti pidettämän tuossa Englannin jaloimmassa tuomiokirkossa; mutta he toivoivat pääsevänsä pian palaamaan Overdeneen, jolloin Jane oli luvannut tulla hänen luokseen.
Tällävälin saapuivat Ronald ja Billy useasti Shenstoneen, koettaen parhaansa mukaan osottaa hienotunteista huolenpitoaan; mutta Myran arka katse ja suuret, liikuttavat silmät säikähdyttivät ja pelottivat heitä. Ilmeisesti olivat asiat kehittyneet vielä toivottomampaan suuntaan kuin he olivat arvanneet. He olivat saaneet tietää, ettei Airth voinut naida Lady Inglebytä; mutta he eivät voineet odottaakaan, että lady Ingleby yhä vielä toivoi pääsevänsä Airthin vaimoksi. Ronald kielsi kopeasti koko tämmöisen mahdollisuuden, mutta Billy piti siitä kiinni, välittämättä kuitenkaan tukea väitettään millään järkisyillä.
Ronaldin ei ollut koskaan onnistunut pusertaa Billyltä sanaakaan siitä mitä lady Ingleby oli sanonut, kun hän oli kertonut tälle mikä Jim Airth oikeastaan oli miehiään.
"Jos olisit tahtonut tietää kuinka hän sen sanoman vastaanotti, niin olisit itse mennyt kertomaan sen hänelle", sanoi Billy. "Ja turhan vaivan näet, Ron, jos milloin hyvänsä sitä vielä minulta utelet."
Täten kuluivat päivät; ja vaikka Myra aina tuntuikin mielellään näkevän heidät molemmat luonaan, niin ei Ronaldille ollut vielä tullut tilaisuutta esiytyä miehekkäänä lohduttajana.
"Minä heitän koko homman", sanoi Ronnie viimein katkeralla mielellä; "sen sanon sinulle, että heitän koko joutavan homman ja nain herttuattaren!"
"Elä puhu jumalattomia", torui Billy. "Paremmin olisi paikallaan etsiä käsiinsä Airth ja selittää hänelle valituin sanoin, ettei lady Inglebyn jättäminen kuolemaan särjetyin sydämin suinkaan korvaa hänen miesvainajansa ilmaan räjähyttämistä. Minä tiedän etteivät mitkään meidän uutisemme enää vaikuta vähääkään Myraan, sen jälkeen kun näin hänen valahtavan helakan punaiseksi mainitessaan meille Airthin nimen. Hän ei ikinä valahtaisi helakan punaiseksi Ingleby-vainajan takia, siitä saat olla varma! Enpä olisi luullut naisten voivan sitä tehdä enää kaksikymmentä vuotta täytettyään."
"Paljonpa sinä sitten tiedätkin", murahti Ronnie ivallisesti. "Minä olen nähnyt herttuattarenkin käyvän punaiseksi."
"Tulipunaiseksi, kai tarkotat", oikaisi Billy. "Sen olen minäkin nähnyt, vanha veikko; mutta ne kengät ovat eri paria, sen mahdat tietää."
"Älähän nyt enää lörpöttele", virkkoi Ronnie äkeästi. "Lopetetaan jo koko leikki ja lähdetään kaupunkiin. Henley alkaa kisan huomenna."
Mutta huomenissa he palasivat Shenstoneen vielä varhemmin kuin ennen.
Ja tänä samana aamuna lady Ingleby tunsi itsensä harvinaisen rauhalliseksi; ei tosin hautoen mitään uusia toiveita tulevaisesta onnesta, vaan tyynesti päättäen mukautua siihen mitä ei voinut välttää. Hän oli edellisenä iltana vaipunut uneen, muisteltuaan Cornwallin rantakallioita ja heidän kapuamistaan pelastavalle kallionkielekkeelle. Keskiyön aikaan hän oli herännyt ja kavahtanut istumaan, vielä uneksien olevansa samalla nyppylällä ja tuntien putoovansa siltä. Mutta äkkiä oli hän ollut tuntevinaan Jim Airthin käsivarret ympärillään; ne olivat vetäneet hänet turvapaikkaan; sitten oli seurannut suloinen väsymyksen ja vihdoin täydellisen unohduksen tyynnyttävä tunne.
Niin elävä oli tämä unnennäkö ollut, että hän tunsi sen vaikutusta vielä ylös noustessaan. Sitten hän istahti akkunan ääreen katselemaan tennispelaajia, pieni tyytyväinen hymy suloisilla kasvoillaan.
"Hän rupeaa unohtamaan", ajatteli Ronnie riemuiten. "_Minä_ olen edellä!" karjasi hän paljon tarkottavasti Billylle verkon yli.
"Kakkonen!" vastasi Billy, paiskaten pallon maata vasten tarpeettoman tuimasti.
"Ei käy päinsä!" huusi Ronnie. "Sivuisku, poikaseni! Peli ja 'lempi!' käyvät minun voitokseni!"
"Jääkää puolipäivälliselle, pojat", sanoi lady Ingleby kun ruokakello helähti; ja kolmisin kävivät he iloisesti sisään ruokasaliin.
Heidän iltapäivällä astuessaan eteishallin läpi oli heidän autonsa portaiden edessä; siispä sanoivat he emännälleen hyvästit ja lähtivät etsimään mailojaan.
Samassa kuulivat he polkupyöräkellon kimakan kilinän. Muuan poika oli pyörällä ajaen tuonut sähkösanoman. Groatley, joka portailla oli odotellut vieraiden poislähtöä, otti sanoman vastaan, laski sen hallin pöydältä ottamalleen hopeatarjottimelle ja seurasi lady Inglebytä hänen huoneeseensa.
Sisällä talossa oli äkkiä seurannut niin syvä hiljaisuus, että Ronald ja Billy ehdottomasti jäivät kuunnellen seisomaan.
"Kahtakymmentä vailla kaksi", sanoi Billy, katsahtaen kelloonsa. "Aaveet kiertävät ympäri."
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului lady Inglebyn huoneesta huuto -- niin hurja, ihmetystä ja helpotusta tulkitseva huuto, että he katsahtivat toisiinsa aivan ällistyneinä. Sitten he kutsua odottamatta riensivät hänen luokseen juoksujalkaa.
Lady Ingleby seisoi keskellä lattiaa, kädessään avattu sähkösanoma.
"Jim", huohotti hän; "Oh, Jim!"
Hänen kasvonsa olivat niin ilon ja kiitollisuuden kirkastamat, etteivät Ronald ja Billy rohjenneet kysyä mitään. He vain tuijottivat ihmeissään häneen.
"Oi Billy! Oi Ronald", hän sanoi; "_hän ei tehnyt sitä!_ Oi ajatelkaa, mitä se merkitsee Jim Airthille. Pysäyttäkää poika! Pian! Tuokaa minulle sähkösanomakaavake. Minun pitää sähköttää hänelle heti paikalla... Oi Jim, Jim!... Hän sanoi että hän olisi tahtonut vaikka hengellään maksaa sen helpotuksen hetken, kun joku olisi astunut hänen telttaansa ja kertonut hänelle ettei hän ollutkaan sitä tehnyt; ja nyt minä olen oleva, tuo 'joku'!... Ah, kuinka te tavaattekaan 'Piccadilly'?... Olkaa hyvä ja kutsukaa Groatley tänne. Jollemme kadota silmänräpäystäkään, ennättää Jim kello kolmen pikajunaan... Groatley, käskekää pojan ottamaan tämä sähkösanoma ja toimittamaan se lähetetyksi aivan paikalla. Antakaa hänelle puoli kruunua ja sanokaa, että hän saa pitää loput itse... Nyt pojat... Sulkekaa ovi!"
Kiihtymisen pyörretuulta oli seurannut äkillinen hiljaisuus. Lady Ingleby vaipui sohvan kulmaan, kätkien kasvonsa tuokioksi sen patjoihin.
Tämän hiljaisuuden vallitessa he kuulivat sanantuojapojan joutuin ennättävän matkan päähän, helistäen kelloaan tarpeettoman usein. Kun häntä ei enää voitu kuulla, kohotti lady Ingleby päätään.
"_Mikael elää_!" hän sanoi.
"Suuri Jumala!" ähkäsi Ronnie, astuen askeleen eteenpäin.
Billy ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kääntyi poispäin hyvin kalpeana; hän vetäytyi aina ovelle saakka, jota vastaan hän nojautui pystyssä pysyäkseen.
"Ajatelkaa mitä se Jim Airthille merkitsee!" sanoi lady Ingleby. "Ajatelkaa mitä kurjuutta ja toivottomuutta hän on kokenut; ja nyt loppujen lopuksi hän ei olekaan siihen syypää!"
"Saammeko mekin nähdä?" kysyi Ronald kiihkeästi, kurottaen kättään sähkösanoman puoleen.
Billy lipoi kielellään kuivia huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.
"Lukekaa se", sanoi Myra.
Ronald otti sähkösanoman ja luki kovaa:
Lady Ingleby, Shenstone Park, Shenstone, Englanti.
Kuolemanilmotus erehdystä. Joutunut vangiksi Targaissa. Päässyt pakoon. Saapunut Kairoon. Isoja lahjuksia ja palkkioita maksettava. Sähkötä 500 puntaa Cookin pankkiin heti.
_Mikael Veritas_.
"Suuri Jumala!" huudahti Ronnie toistamiseen.
Billy ei virkkanut mitään; mutta hänen katseensa ei luopunut lainkaan lady Inglebyn loistavista kasvoista.
"Ajatelkaa mitä tämä Jim Airthille merkitsee", toisti Myra vielä kerran.
"Hänelle -- niin", virkkoi Ronnie vitkaan. "Se muuttaa melkoisesti tilannetta -- häneen nähden. Mitä 'Veritas' tarkottaa?"
"Se", vastasi lady Ingleby, "on meidän yksityinen salamerkkimme sähkösanomanvaihdossa, Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja Mikaelille minun nimissäni -- äiti-kullalla on toisinaan merkillisiä päähänpistoja -- ja siitä syntyi aika lailla selkkauksia. Mikaelia se varsinkin suuresti harmitti; ja sen jälkeen me merkitsimme toisillemme lähettämäimme sähkösanomain alle aina 'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todellakin minulta'."
"Ajatelkaapa todellakin!" sanoi Ronnie. "Hän vankina, ja me marssien eteenpäin! Mutta minä arvelinkin aina, että Targaihin oli miehiämme joutunut vangiksi. Ja kouraantuntuvia todistuksia lordi Inglebyn kuolemasta oli hyvin vaikea -- hm, kyllä kai ymmärrätte -- löytää. Minä tarkotan -- mitään hautajaisia ei voitu pitää. Meidän täytyi vain tehdä johtopäätöksiä, sillä luulimme hänen jääneen tunnelin sisään oikealle kädelle. Hänen on kuitenkin täytynyt päästä sen päähän asti, ennenkun Airth toimitti räjähdyksen; mutta kun tunneli oli kokonaan sortunut, ei hän voinut sitä myöten palata, vaan joutui villien vangiksi. Sittemmin hän on päässyt pakenemaan Kairoon ilman pennittä taskussaan ja toiveitta päästä kotiin. Ja ne lurjukset, jotka auttoivat hänet pakoon, riippuvat hänessä kiinni kuin iilimadot, siksikunnes saavat rahansa. Mitä aijotte sähköttää sinne?"
Lady Ingleby näytti vaivoin voivansa koota ajatuksiaan.
"Tietysti on rahat lähetettävä -- ja lähetettävä heti" sanoi hän. "Oi Ronnie, ettekö te voisi lähteä kaupunkiin toimittamaan sitä asiaa minun puolestani? Minä antaisin teille rahamääräyksen sekä kirjeen pankkiireilleni. Voitteko, Ronnie? Mikael ei saa jäädä kauvan odottamaan ja minun täytyy jäädä tänne kertomaan kaikki Jimille. Minun ei lainkaan juolahtanut mieleeni että minun olisi itseni pitänyt lähteä kaupunkiin; ja nyt olen sähköttänyt Jimille että hän tulisi tänne. Oi rakas Ronnie, voitteko?"