Part 11

"Minun naistuntemukseni", lausui Billy mahtipontisesta, "johtaa minut toivomaan, että hän lankeisi sen miehen syliin, joka rakastaisi häntä kyllin paljon saattaakseen itsensä alttiiksi hänen vastenmielisyydelleen kertomalla hänelle uljaasti itse sen, mikä hänen on..."

"Riivattu!" kuiskasi Ronnie, joka oli vilkaissut Billyn sivuitse. "Suu kiinni! -- Tämän verkon silmukat ovat paremmat kuin entisen, ja nämä uudet patenttijalustat varmaankin pitävät sen..."

"Te kärsivälliset olennot!" sanoi lady Inglebyn ääni juuri Billyn selän takana. "Eikö teillä ole jo hirveä teen ikävä?"

"Me ihailimme tätä uutta verkkoa", sanoi Ronald Ingram heittäen vihaisen katseen Billyyn, joka selin lady Inglebyhin yhä edelleen ihaili uutta verkkoa avuttoman äänettömänä!

Teetä juotaessa tehtiin urheita yrityksiä mielialan reipastuttamiseksi. Ronald kertoi kaikki uusimmat Overdene-jutut ja ryhtyi sitten kuvailemaan vuosikonserttia, joka oli ollut juuri hiljan.

"Rouva Dalmain oli siellä ja lauloi jumalallisesti. Hän laulaa miehensä lauluja, ja Garth säestää häntä. On kamalan hienoa nähdä hänen sokeain kasvojensa loistetta, kun hän kuuntelee Janen valtavana vyöryvää ääntä. Kun laulu on lopussa, hän nousee pianon äärestä, tarjoaa vaimolleen käsivartensa ja näennäisesti taluttaa hänet pois. Hyvin harvat ihmiset älyävät, että Jane itse asiassa ohjaa häntä. Jane lauloi ylimääräisenä numerona hauskan, Garthin sepittämän pikku palan -- se oli ihan yksinkertainen, mutta jokainen vaati sitä kahteen kertaan toistettavaksi. Se laulu oli kuin kesätuulen puhaltamista hongikossa, ja säestys oli kuin mustarastaan vihellystä; sanoissa oli jotain semmoista 'kun loistain kukkii Luojan maa' -- en muista pitemmälle. Jatka sinä, Bill!"

"Miss' oisi sijaa surrakaan, Kun taivaan rakkaus täyttää maan."

lausui Billy, jolla oli erinomainen muisti.

Myra nousi kiireesti. "Minun täytyy mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta pelatkaa te niin kauan kuin haluatte."

Billy käveli hänen rinnallaan pensas-istutuksia kohti.

"Saanko tulla sisään vähän ajan perästä tapaamaan teitä, rakas kuningatar? Minulla olisi jotain sanottavaa."

"Tulkaa vain milloin haluatte, Billy-poika", sanoi lady Ingleby hymyillen. "Te löydätte minut arkihuoneestani."

Ja Billy katsahti salavihkaa Ronaldiin, toivoen ettei tämä olisi nähnyt. Sanoissa ja hymyssä oli epäilemättä äidillisyyteen vivahtavaa!

* * * * *

Se oli hyvin vakavakasvoinen nuori mies, joka puoli tuntia myöhemmin ilmestyi lady Inglebyn arkihuoneeseen, sulkien oven huolellisesti jälkeensä. Lady Ingleby oivalsi kohta, että hän oli tullut jonkun asian johdosta, joka ainakin hänelle itselleen näytti olevan tavattoman tärkeä. Billyn nuoruuden-vallattomuuksien päivät olivat ohi. Tässä oli varmaan kysymyksessä jotain vakavampaa.

Lady Ingleby nousi siron kirjotuspöytänsä äärestä ja istui sohvaan. "Istukaa, Billy", sanoi hän viitaten vastapäätä olevaan nojatuoliin -- lordi Inglebyn ja pikku Petterin tuoliin. Molemmat olivat nyt jättäneet sen tyhjäksi. Billy otti sen mielellään haltuunsa, tietämättä siihen liittyvistä muistoista.

"Somia kukkia", huomautti Billy katsellen ympärilleen.

"Kyllä", sanoi lady Ingleby. Hän toivoi hartaasti ettei Billy vain olisi tullut kosimis-aikeissa.

"Hauska huone", sanoi Billy; "ainakin minun mielestäni."

"Kyllä", sanoi lady Ingleby. "Niin minunkin mielestäni."

Tähyillessään levottomasti ympärilleen uutta innoitusta etsien Billyn silmät osuivat uuninreunuksen yläpuolella olevaan muotokuvaan. Hän hätkähti ja kalpeni. Silloin hän tiesi hetkensä tulleen. Ei voinut enää kierrellä kautta rantain.

Billy oli sotilas, ja urhoollinen sotilas. Hän oli kerran johtanut hyökkäystä juosten miestensä etunenässä ylös kukkulan rinnettä täydellisessä luotituiskussa. Billy edellä, pataljoona perässä. Ei yksikään miehistä voinut pysyä viittäkymmentä kyynärää lähempänä häntä. Jälkeenpäin he aina sanoivat, että Billy säilyi hengissä tuossa hyökkäyksessä sen vuoksi, että hän juoksi niin kovaa etteivät luodit ehtineet koskea häneen. Nytkin hän syöksyi asiaan suoraapäätä, samalla epäröimättömällä urhoollisuudella.

"Lady Ingleby", sanoi hän; "on eräs asia, joka meidän molempien, Ronnien ja minun, mielestä teidän tulisi tietää."

"Niinkö, Billy?" sanoi Myra. "Silloin kai kerrotte sen minulle."

"Me olemme vannoutuneet olemaan kertomatta", jatkoi Billy; "mutta minä en välitä hittoakaan -- tarkotan hituistakaan -- valasta, jos _teidän_ onnenne on kysymyksessä."

"Valaa ei tule rikkoa, Billy, ei minunkaan tähteni", sanoi Myra lempeästi.

"Niin, katsokaas, -- _jos te sitä toivoisitte_, niin tulisitte olemaan ainoana poikkeuksena."

Äkkiä lady Ingleby ymmärsi. "Oo, Billy!" sanoi hän. "Haluaako Ronald että minulle kerrottaisiin?"

Tämä tuotti Billylle pistoksen. Siis Ronniesta kuitenkin todella välitettiin, ja hän se siis lopulta tulisi astumaan esiin -- Billyn ja erään toisen särjettyjen sydämien yli -- miehekkään lohduttajan osaa esittäen. Se oli kovaa, mutta Billy vastasi totuudenmukaisesti.

"Kyllä; Ronnie sanoo että se on oikeus ja kohtuus; ja minäkin olen samaa mieltä. Olen tullut tänne kertoakseni tuon asian, jos sallitte minun sen tehdä."

Lady Ingleby istui yhteenpuserretuin käsin ja mietti. Mitäpä se sentään itse asiassa merkitsi? Mitäpä mikään merkitsi verrattuna hänen ja Jimin välien hämmentymiseen?

Hän loi silmänsä muotokuvaan; mutta Mikaelin kasvot tähystivät kiinteästi Petteriin eivätkä antaneet hänelle mitään merkkiä.

Jos nämä pojat halusivat ilmaista salaisuuden hänelle ja saada sen pois sydämeltään, miksi ei hän sitten suostuisi kuulemaan? Se tekisi kerta kaikkiaan lopun Ronnien traagillisesta kosiskelusta.

"Niin, Billy", sanoi hän. "Voit kyllä sanoa sen."

Huoneessa oli hyvin hiljaista. Ruusunnuppu kopautti kahdesti ikkunaruutuun. Siitä olisi voinut pitää varottavana sormena. Ei kumpikaan huomannut sitä. Se kopautti kolmannen kerran.

Billy selvitty kurkkuaan ja nielaisi nopeasti.

Sitten hän puhui.

"Se mies, joka teki erehdyksen", sanoi hän, "ja laukaisi miinan liian aikaisin; se mies, joka vahingossa surmasi lordi Inglebyn, oli sama jota te kutsutte Jim Airthiksi."

Yhdeksästoista luku.

JIM AIRTHIN PÄÄTÖS.

Lady Ingleby odotti Jim Airthin tuloa arkihuoneessaan.

Kun hetki läheni, hän soitti kelloa. "Groatley", sanoi hän kun kellarimestari astui sisään, "Airthin jaarli, joka oli täällä eilen, tulee jälleen käymään täällä nyt iltapäivällä. Kun hänen armonsa tulee, voitte ohjata hänet tänne. En ole kotona kellekään muulle. Teidän ei tarvitse tuoda teetä ennenkuin soitan." Sitten hän istuutui levollisesti odottaen. Hän oli jälleen pukeutunut surupukuun, joka tilapäisesti oli ollut syrjäytettynä. Musta puku riippui hänen ympärillään pehmein laahustavin laskoksin, lisäten hänen solakan vartalonsa sulavaa pituutta. Valkeat leskeyden merkit kaulassa ja ranteilla antoivat hänen tavattomalle kauneudelleen liikuttavan surumielisyyden ja yksinäisyyden leiman. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat; sinertävät varjot väsyneitten silmien alla olivat merkkinä kyynelistä ja unettomuudesta. Mutta suloisten silmien tyyni ja varma katse ilmaisi kaikista epäilyksistä vapaata mieltä ja täysin levollista sydäntä.

Hän nojasi taaksepäin sohvan tyynyjä vasten, kädet ristissä helmassaan, ja odotti.

Mehiläisiä surisi sisään ja ulos avonaisista ikkunoista. Freesiain tuoksu täytti huoneen hienona, läpitunkevan makeana, muttei kuitenkaan painostavana. Eräälle miehelle johti freesiain tuoksu jälkeenpäin aina mieleen tämän iltapäivän, noitten viehättävien kasvojen erinomaisen sulouden, hänen leskenpukunsa laahustavan pehmeyden.

Askeleita hallissa.

Ovi avautui. Groatleyn ääni rikkoi kaikuvan juhlallisena odottavan hiljaisuuden.

"Airthin jaarli, teidän armonne"; ja Jim Airth astui sisään.

Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, nousi Myra ylös.

He seisoivat äänettöminä vastatusten lordi Inglebyn kuvan alla.

Tuntui melkein kuin olisi noitten ajattelevien tiedemieskasvojen täytynyt kääntyä tähystämästä tuota pientä koiraa ja luoda katseensa hetkeksi heihin. He esittivät, nuo kidutuksen raatelemat urheat sydämet, sielullista ongelmaa, joka varmaan olisi osottaunut mielenkiintoiseksi tuolle tyynelle metafysiikan tutkijalle.

Äänettöminä he katsoivat toisiaan kymmenen sydämensykähdyksen ajan.

Sitten Myra astui nopealla liikkeellä Jim Airthin luo, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja laski päänsä hänen rinnalleen.

"Minä _tiedän_, rakastettuni", sanoi hän. "Sinä voit säästää itseltäsi tuskan koettaa kertoa sitä minulle."

"Kuinka?" Tämä lyhyt sana tuntui olevan kaikki, mitä Jim Airthin huulet sillä hetkellä saivat lausutuksi.

"Billy kertoi minulle. Hän ja Ronald Ingram tulivat tänne eilen, pian sen jälkeen kun sinä olit lähtenyt. He olivat tulleet sinua vastaan tiellä. He ajattelivat että minun pitäisi tulla tietämään. Ja siksi Billy kertoi."

Jim Airthin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, pitäen hänestä lujasti.

"Tyttö -- parkani!" sanoi hän murtuneesti.

"He tarkottivat hyvää, Jim. He ovat herttaisia poikia. He tiesivät että sinä tulisit takaisin kertoaksesi sen minulle itse, ja he tahtoivat säästää meiltä kummaltakin sen tuskan. Olen iloinen että he tekivät sen. Olit aivan oikeassa, kun sanoit että se oli kestettävä yksin. En olisi ollut valmis kohtaamaan paluutasi, jollen olisi kuullut totuutta ja saanut aikaa ajatella sitä yksinäni. Nyt minä _olen_ valmis, Jim."

Jim Airth kallisti poskensa hänen pehmoista tukkaansa vasten ja voihkasi.

"Olen tullut sanomaan hyvästi, Myra. Siinä on kaikki mitä nyt enää on sanottavana."

"Hyvästi?" Myra kohotti kasvonsa kauhistuneen kysyvänä.

Jim Airth painoi sen takaisin piilopaikkaansa hänen rinnalleen.

"Minä olen, Myra, se mies, jonka kättä et voisi koskaan suostua puristamaan ystävänä."

Myra kohotti jälleen päänsä. Hänen silmiensä katse ilmaisi naista, joka valmistautuu taistelemaan onnensa ja elämänsä puolesta.

"Sinä olet se mies", sanoi hän, "jonka pikkusormi on minulle kalliimpi kuin kenenkään toisen koko ruumis koskaan on minulle ollut. Luuletko että luopuisin sinusta, Jim, asian takia, joka on tapaturmaisesti sattunut menneisyydessä, ennenkuin sinä ja minä olimme ollenkaan toisiamme kohdanneet? Ah, kuinka vähän te miehet ymmärrätte naisen sydäntä! Sanonko sinulle mitä tunsin kun Billy kertoi minulle, sitten kun ensimäinen tyrmistyttävä järkytys oli ohi? Ensiksi surua sinun puolestasi, armaani, käsittäen kuinka hirmuinen sen tuottaman sielullisen tuskan on täytynyt olla silloin. Toiseksi kiitollisuutta -- niin, harrasta, ylivuotavaa kiitollisuutta -- siitä, että vihdoinkin tiesin mikä oli tullut välillemme ja että se oli tämä asia -- pelkkä menneisyydestä noussut haamu -- eikä mitään käsinkosketeltavaa tai todellista; ei mikään minun sinulle tai sinun minulle tekemä vääryys; ei mitään minkä tarvitsisi meitä erottaa."

Jim Airth irrotti hitaasti käsivartensa, otti häntä ranteista pitäen hänen käsiään rintaansa vasten. Sitten hän katsoi hänen silmiinsä äänettömällä murheella, joka vaikutti syvemmin kuin sanat.

"Oma tyttö parkani", sanoi hän vihdoin, "minun on mahdotonta mennä naimisiin lordi Inglebyn lesken kanssa."

Hänen tahtonsa voima voitti Myran tahdon, ja aivan kuin Hevosenkenkä-poukamassa hänen säikkymätön rohkeutensa oli karkottanut Myran pelon, niin tunsi Myra nyt luottamuksensa hupenevan hänen synkän päättäväisyytensä edessä. Peläten kadottavansa sen kokonaan hän veti pois kätensä ja kääntyi sohvaan päin.

"Oi, Jim", sanoi hän, "istukaamme ja puhelkaamme siitä enemmän."

Hän vaipui tyynyjen keskelle ja vetäisten kiireesti luokseen ruusumaljakon upotti kasvonsa kukkiin, peläten kohdata uudestaan Jimin silmien tyventä murhetta.

Jim Airth istui -- sille tuolille, joka oli jäänyt tyhjäksi lordi Inglebyltä ja pikku Petteriltä.

"Kuule, armas", sanoi hän. "Minun ei tarvitse pyytää sinua olemaan epäilemättä rakkauttani. Se olisi minulta typerästi tehty. Minä rakastan sinua niin, etten ole tiennytkään miehen voivan siten rakastaa naista. Minä rakastan sinua niin, että olemukseni jokainen säie on isoava sinua päivin ja öin -- kaikkina edessäni olevina vuosina. Mutta -- niin, minulle olisi joka tapauksessa käynyt vaikeaksi astua toisen miehen saappaisiin ja ottaa sellaista mikä ennen on ollut hänen. Minä en tuntenut sitä, kun luulin tulevani kersantti O'Maran seuraajaksi, koska tiesin että hänen varmasti oli täytynyt olla niin perin kaukana minusta joka suhteessa. Erilaisissa olosuhteissa ollen olisin voinut suostua lordin Inglebynkin seuraajaksi, koska tiedän ettei hän ollut koskaan herättänyt sinussa sellaista rakkautta kuin sinun rakkautesi minuun on. Hänen varallisuutensa ei olisi ollut minuun nähden mikään painava syy, koska itsellänikin sattuu olemaan maita ja taloja, joissa olisimme voineet asua. Mutta asettua vainajan tilalle silloin, kun tämä on kuollut minun tekoni kautta, ottaa itselleni toisen miehen leski, silloin kun tämä vielä, ilman oman oikean käteni ajattelematonta liikettä, olisi tuon miehen puolisona -- Myra, sitä minä en voisi tehdä! Meidän suuren rakkautemmekaan ohella ei siitä voisi syntyä onnea. Ajattele sitä -- ajattele! Kun seisoisimme yhdessä Jumalan kasvojen edessä ja kirkko juhlallisin äänin lausuisi meille kysymyksiä ja vaatimuksia; kun meidän tulisi vastata yhtä vilpittömästi kuin hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydänten salaisuudet paljastetaan, kysymykseen: tietääkö kumpikaan meistä mitään estettä, joka ei sallisi meitä laillisesti yhdistettäväksi avioliittoon --: silloin minä huutaisin: 'Hänen miehensä kuoli minun käteni kautta!' ja lähtisin kirkosta Kainin merkki otsassani ja Daavidin häpeä päälläni."

Myra kohotti pelästyneet silmänsä; kohtasi pyytävänä Jimin katseen; painui sitten jälleen ruusukimpun ylitse.

"Taikka jos läpäisisinkin tuon koetuksen seisomalla mykkänä juhlallisessa hiljaisuudessa, niin entä se hetki, jolloin kirkko käskisi minun ottaa sinun oikean kätesi omaan oikeaan käteeni -- Myra, _minun_ oikeaan käteeni?"

Myra nousi, astui nopeasti lattian poikki ja polvistui hänen eteensä. Hän tarttui Jimin käteen ja peitti sen kyynelillä ja suudelmilla. Hän piti sitä nyyhkyttäen sydäntään vasten.

"Rakkahin", sanoi hän, "en tahdo ikinä pyytää sinua tekemään minun tähteni mitään, minkä tunnet mahdottomaksi tai vääräksi. Mutta, oi, tässä minä tiedän sinun erehtyneen. En voi todistaa tai selittää. En voi pukea perusteitani sanoiksi. Mutta minä _tiedän_, että meidän elävän, palavan rakkautemme _täytyy_ olla tärkeämpi kuolleen menneisyyden tapahtumia. Mikael menetti henkensä tapaturman kautta. Että tuon tapaturman aiheutti sinun puoleltasi tapahtunut erehdys, on hirveän kovaa sinulle. Mutta siinä ei ole mitään siveellistä syyllisyyttä. Yhtä hyvin voisi syyttää sitä yhtiötä, jonka laiva vei hänet meren taakse, taikka hallitusta, jonka päätöksestä sotaretki tehtiin, tahi sotaviraston väkeä, joka otti hänet vastaan kun hän tarjoutui vapaaehtoiseksi. En tosiaankaan tiedä mitä Daavid teki; olen pitänyt häntä vallan erinomaisena ihmisenä. Mutta Kainin teon minä tiedän, ja olen täysin varma siitä ettei Kainin merkkiä milloinkaan pantaisi kenenkään kannettavaksi ennakolta harkitsemattoman tapaturman takia. Oi, Jim! Etkö voi katsella asiaa järkevästi?"

"Minä katselin sitä järkevästi -- perästäpäin -- aina eiliseen saakka", sanoi Jim Airth. "Alussa oli tietysti kaikki pelkkää kamalaa epätoivoa. Oi, Myra; anna minun kertoa sinulle! En ole koskaan voinut kertoa sitä kenellekään. Mene takaisin sohvalle; en voi antaa sinun olla siinä polvillasi. Istu tuonne noin ja salli minun kertoa."

Lady Ingleby nousi heti ja palasi paikalleen; istui sitten kuunnellen -- kaipaava katseensa Jim Airthin kumartuneeseen päähän kiinnitettynä. Jim Airth oli sillä kertaa unohtanut, mitä tuon yön tapahtumat olivat Myralle maksaneet; niin oli tehnyt Myra itsekin. Hänen ainoa ajatuksensa koski Jimin tuskaa.

Jim Airth alkoi puhua matalin, hätäisin lausein, muiston haamujen noustessa kauhua herättävinä hänen mieleensä.

"Nyt voin nähdä sen silmieni edessä. Pieni kangasteltta, hämärästi valaistu. Olin jo kuumesairaana; ruumiinlämpöni oli 102 Fhrnh. En ollut lainkaan nukkunut kahteen yöhön, ja koko pääni tuntui muodostavan vain kaksi isoa silmää -- ja sellaiset silmät, molemmat jo murtuneet ja elottomat! Minä tunsin että olin mennyttä miestä ja että minun olisi pitänyt uskoa toimeni toiselle miehelle; mutta Ingleby ja minä olimme ahertaneet siinä yhdessä koko ajan, ja minä olin koko olennollani kiintynyt siihen. Paikka oli semmoinen, ettei sinne voitu ollenkaan kuljettaa isompia tykkejä; mutta meidän vähäinen laitteemme, jota mies voi kantaa yhdessä kädessään, tulisi toimimaan paremmin ja varmemmin kuin puolisen tusinaa isoja tykkejä."

"Oli kulunut jo hyvä aika sittekun Ingleby ja toinen mies -- Ingram oli hänen nimensä -- olivat lähteneet. Cathcart, joka oli jäänyt jälelle luokseni, pyöri sisään ja ulos teltasta, voimatta olla paria minuuttia alallaan; hän pelkäsi ettei näkisi räjähdystä. Niinpä olin yksin kun merkki tuli. Saimme perästäpäin tietää että Ingram oli ryöminyt ulos miinakäytävästä ja mennyt viemään sanaa lähimpään väijytyspaikkaan. Ingleby oli jäänyt yksin. Hän antoi merkin 'almis!'kuten oli sovittu. Minä käsitin sen merkiksi 'mmu!'ja toimin vaistomaisesti sen mukaan. Juuri kun olin saanut sen tehdyksi, huomasin erehdykseni. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului räjähdys, ja kuuma hiljainen yö muuttui hornansunnuntaiksi. Minä syöksyin ulos teltasta, huudellen Inglebytä. Hyvä Jumala! Ulkona oli kuin helvetissä! Kaikkialla kirkuvia ja kiroilevia meidän poikia, jotka iloitsivat päästessään vihdoinkin pakollisesta toimettomuudestaan ja äänettömyydestään; kokonaisia parvia tummia hornanhaamuja, jotka parkuivat pelosta ja iloitsivat tappiostamme; sillä heidän ulkovallituksensa sisäpuolella oli toinen kaksi vertaa vahvempi varustus, niin että Targain valloitus häämötti vielä yhtä kaukana meille."

"Perästäpäin -- jollen itse äkkiä olisi huomannut erehdystäni, ei kukaan olisi voinut arvata asian oikeata laitaa. Jopa sittekin he koettivat uskotella minulle, että olin saanut väärän merkin; mutta minä tiesin paremmin. Ja lopuksi oli mahdotonta löytää mitään -- no niin, silminnähtäviä todistuksia tapahtumasta. Aukko tulla tömähti heti täyteen karjuvia ja riehuvia poikiamme, jotka juoksivat kuin hullut päästäkseen tunkeutumaan kaupunkiin. Taivasten tekijät, kuinka nuo hurjimukset tappelivat, kun kerrankin saivat siihen tilaisuuden. Kun taistelu oli päättynyt, kaivattiin moniaita, joita ei löydetty ruumiiden joukosta. Heidän täytyi olla tunkeutuneita niin kauvas, ettemme voineet saada heitä takaisin, ja he olivat epäilemättä joutuneet vangiksi. Jumala vain tuntee heidän kohtalonsa, poikaparkain. Nyt minä kadehdin heitä, sillä sodan päätyttyä alkoi minun helvettini vasta todenteolla."

"Myra, minä olisin antanut koko elämäni, jos olisin sillä saanut takaisin tuon ainoan minuutin. Ja hulluksi olin tulla kun tiesin, että räjähdyksen olisi aivan hyvin voinut toimittaa jotain vanhaa sytytyslankaa käyttämällä. Mutta me olimme niin innostuneet uuteen merkinantojärjestelmäämme ja kannettavaan sähköpatteriimme! Oi hyvä Jumala! Mitä epätoivon tuskia tunsinkaan noina päivinä ja öinä! Olin kuumehoureissa, ja ne korjasivat luotani miekkani, ampuma-aseet ja partaveitset. En voinut ymmärtää, minkätähden. En epätoivoisenakaan turvautuisi semmoisiin keinoihin. Jos kuka hyvänsä olisi tullut telttaani ja sanonut minulle: 'Et ole lainkaan surmannut Inglebytä. Hän on elossa ja voi hyvin!' niin olisin ilolla antanut elämäni sen hetken suloisuudesta. Mutta mikään myöhempi katumus ei voi tehdä aikaisempaa erehdystä olemattomaksi."

"No niin, läpäsinhän sitten sen kuumeen; elämä on elettävä loppuun asti, enkä minä luule olevani sitä lajia ihmisiä, joille heidän surunsa antavat sairaaloisen elämänkatsomuksen. Kun huomasin että asiaa oli tyynesti katsottava; kun ne harvat, joilla oli tietoa tapahtumasta, pysyivät puolellani samoina hyvinä tovereina kuin ennenkin, sanoen että sama onnettomuus olisi voinut sattua kenelle hyvänsä heistä ja että ainoa tukaluus, mikä asiasta voi johtua, olisi tulevaisuuteni turmeltuminen; niin päätin minäkin antaa tapahtuneen olla tapahtuneena ja koettaa elää edelleen. Tiedätte että tuolla Suuressa lännessä on tapana sanoa: 'Jumala vihaa joutilaita'. Se on heidän hienon käytännöllisen jumaluusoppinsa elähyttäviä periaatteita. Olin kamppaillut monen muunkin kovan hetken läpi. Päätin kamppailla tämänkin läpi. Minä onnistuinkin niin hyvin, että näytti lupaavalta jatkaa Inglebyn ja minun alkamaa työtä ja saattaa se kunnialla päätökseen. Ja kun tarvitsin hänen muistiinpanojaan, tulin hänen kotiinsa ilman tunnontuskia pyytämään hänen leskeltään -- naiselta, jonka minun erehdykseni oli tehnyt leskeksi -- lupaa saada käyttää niitä hyväkseni."

"Minä tulin -- mieleni täynnä niin täyteläistä elämän ja rakkauden riemua, ettei kalvavalle omantunnon kyylle juuri enää tilaa jäänyt; astuin tähän isännättömään taloon, päättömään kotiin, tietäen tapaavani naisen josta olin tehnyt lesken. Totisesti, 'Jumalan myllyt jauhavat hiljaa, mutta ne jauhavat hienoksi'! Minä olin liian helposti torjunut hartioiltani sen taakan, jonka olisi pitänyt painaa niitä koko elämäni ajan."

* * * * *

"Naisessa, josta minun takiani oli tullut leski, tapasin -- sen naisen, jonka olin tullut ottamaan vaimokseni! Laupias Jumala! Onko kenellekään kuolevaiselle pantu niin kovaa rangaistusta?"

"Jim", sanoi Mary hellästi, "eikö kuvan toisella puolen ole mitään vastinetta? Eikö sinusta tunnu ihmeelliseltä kuinka Jumala kaikkiviisaassa ohjauksessaan on asettanut sinut auttamaan Mikaelin leskeä hänen yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Tietäessäsi hänen koko elämänsä onnen ja turvan riippuvan sinun oikeasta kädestäsi, olisi sinun pitänyt maksaa hänen miesvainajansa hengen hinta samalla kädellä, joka tiedottomasti oli aiheuttanut tämän kuoleman. Vaikka tehtyä tekoa ei voi saadakaan tekemättömäksi, voi sen joskus pyyhkäistä näkymättömiin uusilla hyvillä töillä. Oi Jim! Etkö käsitä tätä ja tahdo huolehtia minusta ikuisesti? Oma lemmittyni! Minä tahdon liittyä sinuun kokonaan ja kerta kaikkiaan. Me voimme saada pikaisen naimaluvan ja viettää häitämme vaikka heti. Me jätämme Shenstonen kartanon ja Park Lanen talon ja asumme jossakin muualla missä vain tahdot, Jim; mutta yhdessä -- yhdessä! Ota minut jo tänään pois täältä. Maggie O'Mara voi olla seuranaisenani siksi kunnes olemme vihityt. Minä en voi elää ilman sinua. Jim -- minä en voi! Jumala sen tietää, etten voi!"

Jim Airth katsahti ylös, ja hänen katseessaan oli toivon vilahdus.

Sitten hän katsoi muuanne, jottei Myran niin paljon lupaava rakkaus viekoittelisi häntä liiaksi hänen tehdessään lopullisen päätöksensä. Ja taas katsahti hän ylös, mutta voi! Hänen katseensa kohdistui uunin rinnassa olevaan muotokuvaan. Hän vapisi.

"Minä _en voi_ naida lordi Inglebyn leskeä", hän sanoi. "Myra, kuinka voitkaan sitä toivoa? Tuo asia kummittelisi aina välillämme. Se olisi kirottu -- luonnoton liitto. Yötä päivää me muistelisimme sitä asiaa. Sen varjo astuisi välillemme. Jonakin päivänä sinä soimaisit minua..."

"Ah, hiljaa!" huudahti Myra terävästi. "Elä puhu noin! Kärsin jo kylläksi muutenkin. Säästä ainakin tuo minulta!" Sitten hän lykäten vielä kerran syrjään oman tuskansa, kysyi hennosti kuiskaten: "Etkö tuntisi siitä itseäsi onnellisemmaksi, Jim?"

"Onnellisemmaksi?" huudahti Jim Airth tuimasti. "Se olisi minulle helvetti!"

Lady Ingleby nousi pystyyn, kasvot yhtä valkeina kuin iso liljankukka nurkassa hänen takanaan.

"Se ratkaisee asian", hän sanoi. "Ja tiedättekö, minun mielestäni on parempi, ettemme enää puhu siitä ollenkaan. Minä menen soittamaan että tuovat teetä. Ja jos suotte minun hetkiseksi poistua siksi aikaa kunnes tee on tuotu tänne, niin tahdon käydä läpi miesvainajani paperit ja koettaa etsiä mitä tarvitsette kirjaanne varten."

Hän lähti hiljaa ulos huoneesta. Suljetun oven läpi kuuli mies, jonka hän oli jättänyt yksin, kuinka hän antoi määräyksiään eteishallissa.