Part 10

"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra; "eikä minulla ole paljon korvaa. Mutta tämä oli aivan erikoinen. Minä tahdon laulaa sen sinulle nyt. Kuuntele!"

Ja katse luotuna Jimiin, hempeät silmät rakkautta uhkuvina, Myra lauloi, pannen hiukan muutoksia omasta päästään, vanhan skotlantilaisen "Huntingtower"-ballaadin viimeisen värsyn:

"Blairin linnan valtias ma olen, poikasein, Dunkeld kaunis myös on mun, oi armas Jamie'sein; Huntingtower mahtava on perintöni mun, Ja kaikki mik' on mun, on myöskin poika, sun".

"Hyvin sievä", sanoi Jim, "mutta sinä olet sekottanut sen, kultaseni. Jamie lahjoitti kaikki rikkautensa tytölle. Sinä lauloit sen nurinpäin."

"Ei, ei", huusi Myra innokkaasti. "Ei siinä ole mitään nurinpäin. Jos kerran molemmat rakastavat, niin ei ole väliä sillä, kumpi antaa. Se jolla sattuu olemaan, lahjottaa toiselle. Jos sinä olisit cowboy, Jim, ja rakastaisit naista jolla on metsiä ja linnoja, niin hänet ottaessasi ottaisit kaiken senkin mikä hänelle kuului."

"Minäpä luulen että veisin hänet karjatalolleni ja opettaisin hänet lypsämään lehmiä", nauroi Jim Airth. Sitten hän kääntyi ja katseli kaikille tahoille ja sanoi: "Mutta vakavasti puhuen, Myra, missä on lady Ingleby? Hänen pitäisi täyttää sopimuksensa. Emme voi tuhlata koko iltapäivää odottamalla häntä täällä. Minä tahdon tyttöni luo; ja minä tahdon hänen luokseen hänen omaan pieneen taloonsa. Emmekö voi löytää lady Inglebytä?"

Silloin Myra nousi seisomaan säteilevänä ja astui Jim Airthin eteen. Auringonsäteet paistoivat pyökin lehvien lomitse ja leikkivät hänen harmaissa silmissään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin voittamattomalta hempeässä sulossaan. Mies näki tämän kaiken, ja omistamisen riemu syttyi hänen uljailla kasvoillaan.

Myra astui hänen eteensä pannen kätensä hänen rintaansa vasten. Jim kietoi käsivartensa kevyesti hänen ympärilleen. Hän näki että Myralla oli jotain sanottavaa, ja hän odotti.

"Jim", sanoi Myra, "Jim, rakkain. On yksi nimi, jonka kantajana tahtoisin olla mieluummin kuin minkään muun. On yksi asema, jota hartaasti halajan itselleni. Sitten olisin tyytyväinen. Tahtoisin oikeuden kantaa nimeä 'Mrs Jim Airth'. Halajan yli kaiken muun olla sinun vaimosi. Mutta -- ennenkuin tulen vaimoksesi -- ja tapahtukoon se hyvin pian! -- kunnes teet minusta 'Mrs Jim Airthin', rakkahin, olen -- _minä_ -- olen lady Ingleby."

Kuudestoista luku.

SHENSTONEN PYÖKKIEN ALLA.

Jim Airthin käsivarret vaipuivat hitaasti sivuille. Hän katsoi yhä noihin onnellisiin, rakastaviin silmiin, mutta hänen omista silmistään kuoli ilo, jättäen jälelle vain kylmän sinisen teräksen. Hänen kasvonsa verkalleen vaalenivat, kovettuivat, jähmettyivät äänetöntä tuskaa kuvastaviin piirteisiin. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja Myran kädet valahtivat alas hänen rinnaltaan.

"_Sinäkö_ -- lady Ingleby?" sopersi Jim.

Myra tuijotti häneen kuvaamattoman säikähtyneenä.

"Jim!" huusi hän, "Jim, rakkahin! Minkätähden otat sen niin pahaksesi?"

Hän siirrähti eteenpäin ja koetti tarttua Jimin käsiin.

"Älä koske minuun!" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: "_Sinäkö_, Myra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?"

Hänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim Airthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta asemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon ylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut alttiutensa -- kaipauksensa -- luopumaan kaikesta hänen tähtensä? Eikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen korkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin puolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?

Myra siirtyi tuoleja kohti hienon arvokkaasti.

"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme", sanoi hän levollisesti. "Minun mielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi kuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen kuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat."

Jim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski kyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.

Ilman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle voidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin tehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.

Jim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen kohottamatta päätään.

"Kuka on rouva O'Mara?"

"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me kumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on ollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin kersantin kanssa -- hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa arvossa -- halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut minulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen heille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten ole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin tosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa hänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim, olisi minun helpompi kertoa... Eikö? Hyvä, ei tee mitään... Kun viime marraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta, tulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin paljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta sielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja aloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle oli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki mitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät myöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska sai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit silloin lehtimajassa. Minä _olen_ nainen, Jim, usein heikkokin; ja minä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä hetkellä -- sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka suosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta -- mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin. Rintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät lakkaamatta kahden miehen ympärillä -- he olivat erinomaisia poikia, joista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien mutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen tehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten -- tuskin tiedän kuinka voin kertoa sen sinulle -- tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli surmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiin _minun_ kanssani! -- Oi, älä voihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele, että pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika raukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään tiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se tuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan kaiken käsityksen asiain oikeista suhteista -- olen ainakin joskus kuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen kehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun oli paettava pois. Oli vielä toisiakin -- ja se oli minusta kauheaa. En rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten koskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi, Jim!" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi puhettaan.

"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia kirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin. Hermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä."

"Vihdoin kysyin erään etevän erikoislääkärin neuvoa, joka on samalla luotettu ystävä. Hän määräsi minut virkistyslepoon. Ei sulkeutumaan neljän seinän sisälle huolineni ja kiusoineni, vaan matkustamaan kerrassaan pois yksinäni; jättämään oman henkilökohtaisuuteni ja kaiken mitä siihen kuului täydelleen taakseni; menemään seudulle, missä en ollut koskaan ennen ollut, missä en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi minua; oleskelemaan ulkoilmassa; syömään yksinkertaista ruokaa; nousemaan varhain, menemään varhain levolle; mutta kaikkein tärkein, kuten hän selvästi terotti, oli määräys: 'Jättäkää lady Ingleby taaksenne'."

"Seurasin hänen neuvoaan kirjaimelleen. Hän on niitä miehiä, joita ei voi olla tottelematta. Tekaistun nimen ottaminen ei tuntunut minua miellyttävän, ja siksi päätin esiintyä 'rouva O'Marana' ja luonnollisesti kirjotin vieraskirjaan hänen osotteensa yhtä hyvin kuin hänen nimensäkin."

"Oi tuota iltaa, jolloin saavuin Moorheadiin! Sinä olit aivan oikeassa, Jim. Minusta tuntui juuri siltä kuin olisin ollut onnellinen lapsi, joka astuu uuteen kauneuden ja ilon maailmaan, missä ei ole muuta kuin lupapäivää ja lepoa."

"Ja sitten -- minä näin sinut! Ja -- oi rakastettuni! -- minä melkein luulen että heti ensi hetkestä sieluni lensi sinun luoksesi kuin ainakin epäämättömän vertaisensa luokse! Sinun elinvoimasi tuli minulle tarmon lähteeksi; sinun voimakkuutesi täytti ja tuki minussa kaikkea, mikä oli ollut heikkoa ja horjuvaa. Olin sinulle velkaa jo paljosta, ennenkuin olimme todenteolla puhuneet toisillemme. Myöhemmin tulin olemaan sinulle velkaa itse elämästäni ja rakkaudestani ja kaikesta -- kaikesta, Jim!"

Myra pysähtyi hilliten äänettömästi liikutuksensa. Sitten hän eteenpäin kumartuen painoi huulensa Jimin karkealle tukalle. Tuulenhenkäys ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta.

"Kun ensin sain kuulla sinun tulleen sodasta, kun käsitin että olet varmaankin tuntenut Mikaelin, ylistin tohtorin viisautta siinä että hän oli saanut minut luopumaan omasta nimestäni. Murgatroyditkin olisivat heti tunteneet sen, eikä minulla olisi ollut mitään rauhaa. Nyt tuli Amelia Murgatroyd vain sattumalta puhuneeksi seurusteluhuoneessa 'suloisesta lady Ingleby-raukasta', antaen meidän ymmärtää hänen olevan läheisesti tuttu hänen kanssaan. Ja sitten -- oi, Jim! -- kun tulin tuntemaan 'maailmanrannan cowboyni', kun hän kertoi minulle vihaavansa arvonimiä ja kaikkea niihin kuuluvaa, silloin minä todella siunasin hetkeä, jolloin olin merkinnyt itseni vieraskirjaan yksinkertaisesti 'rouva O'Maraksi', ja päätin olla ilmaisematta hänelle arvonimeäni ennenkuin vasta sitten, kun hän rakastaisi minua kyllin paljon ollakseen siitä piittaamatta tai kaipaisi minua kyllin paljon muuttaakseen minut lady Inglebystä yksinkertaiseksi mrs Jim Airthiksi -- vaihtaen kotini Shenstonen linnasta minne ikinä hän haluaisi!"

"Nyt ymmärrät minkä takia tunsin etten voinut mennä pätevästi naimisiin kanssasi Cornwallissa; ja minä halusin -- oliko se itsekästä? -- halusin itselleni iloa ilmaista oikean nimeni ja asemani vasta sitten kun vihdoinkin tapaisin sinut omassa kauniissa kodissani. Oi, rakkaani -- rakkaani! Eikö rakkautemme voi kestää niin vähäpätöisen asian koettelemusta kuin tämä on?"

Hän lakkasi puhumasta ja odotti.

Hän oli varma voitostaan; mutta tuntui omituiselta, että hänen, ollessaan tekemisissä niin hienon luonteen kanssa kuin hänen rakastettunsa oli, täytyi taistella voittaakseen esteen, joka hänestä tuntui mitättömältä seikalta. Mutta hän tiesi että väärä ylpeys usein kuohahtaa jättiläismäisenä pienimpäinkin asiain johdosta, jolloin itse aiheen arvottomuus näyttää lisäävän sen mittasuhteiden järjetöntä laajentumista.

Myra oli syvästi loukkaantunut, mutta hän oli nainen ja hän rakasti Jimiä. Hän odotti kärsivällisenä nähdäkseen hänen rakkautensa häneen kohoavan voitokkaana arvottoman ylpeyden yläpuolelle.

Vihdoinkin Jim Airth nousi seisomaan.

"En voi kestää sitä vielä", hän virkkoi hitaasti. "Minun täytyy olla yksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit -- olet -- lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä sellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy -- nyt -- lähteä. Neljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän."

Hän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta, silmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin ruohokentän poikki.

Myran säikähtyneet silmät voivat tuskin seurata häntä.

Hän nousi parvekkeelle, astui rakennukseen. Ovi sulkeutui.

Jim Airth oli mennyt!

Seitsemästoista luku.

"TIESITTE KAI?"

Myra Ingleby nousi ja suuntasi askeleensa verkalleen rakennusta kohti.

Jos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut mitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen saattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.

Mutta hänen sydämensä oli menehtymäisillään.

Hänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi, asettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle, oli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat voimattomat pidättämään häntä sillä.

Nainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta elämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti hänen sydämensä kuolee.

Hänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi hänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin halpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko hän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin, joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa arvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren merkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi ottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä itsellään taas ei sellaista ollut?

Taloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet varjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät. Maljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia freesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.

Myra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen lordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus näytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa. Lady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista miellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään kaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen, huomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä kohtaan.

"Oi, Mikael", kuiskasi Myra, "olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut kuin hyvä olit?"

Mutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli astunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai silmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.

Kevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen. Miesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului käytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: "Saammeko tulla sisään?" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: "Jollei meistä vain ole haittaa?" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.

"Te rakkaat pojat!" sanoi hän. "En ole milloinkaan ollut sen iloisempi teitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan tennistä?"

"Olemme tulleet katsomaan _teitä_, rakas kuningatar", sanoi Billy. "Me olemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille sen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että me tulimme -- tulimme..."

"Onnittelemaan", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti ja lujasti.

"Kiitän teitä", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä värähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä tullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän luonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille vanhoille ystäville totuuden.

"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään; ja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei ole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte, minä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella virkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva O'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta ensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta. Ja, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies, mutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt monet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa, missä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän oli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen Targain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä 'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista jupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan äärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan, joten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän on lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut surullisena eikä iloisena."

Billy katsahti Ronnie'in, sähköttäen: "Onko se hän? Varmasti se on hän! Onko meidän kerrottava hänelle?" Ronnie sähkötti takaisin: "Hän se on! Kukaan muu se ei voi olla. Kerro _sinä_ se hänelle."

Lady Ingleby huomasi nämä langattomat sähkövirrat.

"Mitäs nyt, pojat?" sanoi hän.

"Rakas kuningatar", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään kiihtymystään, "saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?"

"Jim Airth", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen kalpeille poskilleen.

"Siinä tapauksessa", sanoi Billy, "hän on sama mies, joka tuli meitä vastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat olleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi väistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan eikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että hän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin omaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä Skotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain kankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka kutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana Lännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan James, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista aatelisnimistä!"

Kahdeksastoista luku.

MITÄ BILLYLLÄ OLI KERROTTAVANA.

"Toitteko mailat mukananne, pojat?" oli lady Ingleby sanonut taitavasti hilliten itsensä ja lisännyt, heidän myönnettyään jättäneensä mailat halliin: "Ah, minä olen iloinen kun ette milloinkaan voi vastustaa kastanjapuukenttää. Tuntuu olevan iankaikkisuus siitä kun viimeksi näin teidän ottelevan kaksinpelissä. Menkää ja alkakaa. Minä tilaan teetä ulos puolen tunnin perästä ja tulen itsekin."

Sitten hän pujahti parvekkeelle, riensi kukkatarhan ja nurmikentän poikki pyrkien pyökkien suojaavien oksien varjoon. Sinne saavuttuaan hän vaipui tuolille, jolla Jim Airth oli istunut niin liikkumattomana, ja peitti kasvonsa vapisevilla sormillaan.

"Oi, Jim, Jim!" nyyhkytti hän. "Armaani, kuinka hirveää vääryyttä olen tehnyt sinulle! Kuninkaani miesten joukossa! Kuinka väärin olen sinua tuominnut! Pitänyt sinua syypäänä ajatuksiin, joitten merkitystäkään sinä laajasydämisyydessäsi tuskin voisit tajuta. Oi, rakkaani, anna minulle anteeksi! Ja oi, tule minun luokseni tähän pimeyteen ja selitä mitä olen väärin tehnyt; selitä mitä se on, joka sinun on kestettävä; sano minulle mikä on tullut meidän välillemme. Sillä totisesti, jos sinä jätät minut, niin minä kuolen."

Myra oli nyt mielessään varma siitä että syy oli hänen, ja hän kärsi siitä vähemmän kuin luullessaan Jimiä syylliseksi. Kuitenkin hän oli kovasti ymmällä. Sillä jos Airthin ja Monteithin jaarli voi kirjottaa nimekseen "Jim Airth" Moorheadin majatalon päiväkirjaan tulematta moitteenalaiseksi, miksi ei silloin lady Ingleby Shenstonen linnasta voinut ottaa yhtä yksinkertaista nimeä tekemättä itseään syypääksi anteeksiantamattomaan rikokseen?

Myra pohti, itki ja järkeili vuoronperään, tullen yhä enemmän hämmentyneeksi ja neuvottomaksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän lähti sisälle ja koetti poistaa kasvoiltaan äskeisten kyynelten jälkiä. Hänen ei pitänyt antaa surunsa tehdä häntä itsekkääksi. Ronald ja Billy kaipasivat teetä ja odottivat häntä seuraansa.

* * * * *

Sillävälin olivat nuo molemmat ystävykset mailat kainalossa astelleet talon etusivulla olevien pensasistutuksien poikki kauniille tenniskentille, jotka kauan olivat olleet seutukunnan parhaimpien maineessa. Monet ottelut oli niillä kamppailtu, iloisten katselijaparvien seuratessa peliä kenttiä reunustavien varjoisien kastanjapuiden alta.

Mutta tänään tuntui paikka surulliselta ja hyljätyltä. He pelasivat yhden erän äänettöminä, tuskin viitsien laskea voittojaan; sitten he siirtyivät verkon ääreen ja seisoivat liki toisiaan, kumpikin omalla puolellaan.

"Meidän täytyy kertoa se hänelle", sanoi Ronald tarkastellen mailaansa tutkivasti.

"Kyllä kai meidän täytyy", myönsi Billy vastahakoisesti. "Me emme voisi antaa hänen mennä naimisiin sen miehen kanssa."

"Pöhkö! Luuletko Airthin aikovan unissaankaan mennä naimisiin hänen kanssaan? Hän palaa takaisin ja kertoo sen hänelle itse huomenna. Meidän on kerrottava se Myralle, säästääksemme häneltä tuon kohtauksen. Hänen ei tarvitse koskaan enää nähdä Airthia."

"Totisesti, Ron! Näitkö hänen leimahtavan ihan punaiseksi, kun hän sanoi meille hänen nimensä? Ja huolimatta tämänpäiväisestä surustaan hän näyttää puoltakymmentä vuotta nuoremmalta kuin lähtiessään. Sitä et suinkaan voi kieltää!"

"Oh, se johtuu virkistyslevosta", selitti Ronnie, vaikkakaan ei kovin vakuuttavasti. "Virkistyslevolla on aina sellainen vaikutus. Siitä syystä juuri naiset aina ovatkin halukkaat sellaisiin. Vai oletko koskaan kuullut jonkun miehen olleen virkistyslevolla?"

"No, olen ainakin kuullut _sinun_ olleen Overdenessä", sanoi Billy pahanilkisesti.

"Lorua! Et suinkaan kutsu herttuattaren seurassa olemista virkistyslevoksi? Herra hallitkoon! Kyllä se ihminen saa vilkastusta, jota Meldrumin herttuatar ottaa hoivatakseen. Oletko kuullut jutun vanhasta Pilberry pastorista ja tukaanista?"

"Olen, pysy vaiti. Olet kertonut minulle tuon jumalattoman jutun jo kahdesti. Mutta totisesti, Ronnie! Mehän syrjäytämme pääasian. Kumman meistä on kerrottava hänelle?"

"Sinun", sanoi Ronald päättävästi. "Hän pitää sinusta kuin äiti ja sinun kertomanasi se koskee häneen lievemmin. _Minä_ voin liittyä mukaan sitten myöhemmin ja antaa tuota noin -- _miehekästä_ lohdutusta."

"Mene hiiteen!" sanoi Billy perin harmistuneena. "En minä ole sellainen kuin sinä kuvittelet. Sen vain tahdon sinulle sanoa, että jos arvelisin olevan hänelle todelliseksi onneksi ja käyvän päinsä epäonnistumatta, niin sanoisin hänelle tehneeni sen _itse_, ja huomenna menisin Jim Airthin puheille ja kertoisin hänelle sanoneeni niin."

"Aasi!" sanoi Ronnie lempeästi. "Ikäänkuin asia voisi siitä parantua. Etkö tunne jaarlia? Hän oli heti alunpitäen tuota salaamispuuhaa vastaan. Hän iskisi sinua yksinkertaisesti kalloon siksi että olet rohjennut valehdella Myralle, ja menisi ja kertoisi hänelle itse paljaan totuuden. Muuten hän tällä hetkellä ajattelee enemmän omaa puoltaan kysymyksestä kuin Myran puolta. Meillä miehillä on sellainen tapa. Jos hän olisi ensinnä ajatellut Myraa, olisi hän jäänyt hänen luokseen ja selvittänyt asian loppuun saakka, eikä juossut tiehensä tuolla tavoin, jättäen toisen masennuksiin ja hämminkiin."

"Hitto hänet vieköön!" sanoi Billy tosissaan.

"Kuule, Billy! Sinähän tunnet naiset." Ensi kerran Ronnie nyt teki tämän myönnytyksen. "Etkö luule, että jos -- jos nainen kääntyisi kammoten pois rakastamastaan miehestä, hän saattaisi -- jos toinen olisi tahdikkaasti saapuvilla -- kääntyä tuon toisen puoleen, joka jo kauan on häntä rakastanut ja josta hän epäilemättä on pitänyt."