Part 1

Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen

SHENSTONEN ROUVA

Romaani

Kirj.

FLORENCE L. BARCLAY

Englannista suomentaneet

Väinö Jaakkola ja O. A. Joutsen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

Ensimäinen luku.

SHENSTONEN PARVEKKEELLA.

Kello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinen auringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmautta lyhytaikaisilla pilkahduksillaan.

Shenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina, ojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luonto tuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet ja kuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka alla tulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiä puhjetakseen ajallaan esiin.

Shenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeella pitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksyn hiljaista "tip-tip"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeisten lakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järven teräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.

Suuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneista olivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinen roihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäen ulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä ja kodikkuudesta.

Pikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensa mukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloin juoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen, syöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäin nurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.

"Petter", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, "minä toivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeen ja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisi tehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseen tapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansa kävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksentele minun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin ja lähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!"

Piskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvien kähäräinsä lomitse -- silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivat hankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassa tuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealta näyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksi oli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta, joka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. Lady Inglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.

"Pikku Petter parka", virkkoi hän ystävällisemmin. "On hirveätä meille kummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa. Mutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaiken levottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikael antaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saat juoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannian jalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsi Trafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähden sellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin ihastunut sellaiseen pikkuruiseen koira-pahaseen kuin sinuun! Jospa olisit edes suuri tanskalaiskoira tai mahtava St. bernhardilainen --! Mutta samapa se; Mikael rakastaa meitä molempia ja me molemmat rakastamme Mikaelia, ja siksi meidän tulee olla kilttejä toisillemme, pikku Petter, silläaikaa kun hän on poissa."

Myra Ingleby hymyili, kietoi viittansa laskokset tiukemmin ympärilleen ja jatkoi kävelyään. Pieni valkoinen varjo seurasi häntäänsä heiluttamatta, alakuloisena hänen perässään.

Ja lakastuneet lehdet irtausivat mehuttomista oksista ja liipottelivat alas märkään nurmikkoon, ja syksyn hiljainen "tip-tip"-pisaroiminen jatkui joka puolella. Alahallin ovi avautui. Sähkösanomaa tuova lakeija astui joutuisasti ulos. Hänen kasvojensa ilme oli levollinen, harjaantuneen hillitty, mutta hänen silmäluomensa värähtelivät hermostuneesti, kun hän ojensi hopeatarjotinta emännälleen.

Lady Inglebyn viehättävät kasvot kalpenivat kokonaan verettömiksi suuren majavannahkahatun alla, mutta hän otti punakellervän kuoren vakavalla kädellä ja avasi sen vapisemattomin sormin. Hänen silmättyään allekirjotusta palasi väri jälleen hänen poskilleen.

"Tohtori Brandilta", virkahti hän, huudahtaen tahdottomasti mielenkevennyksestä. Odottava lakeija kääntyi ja nyökäytti salavihkaa taloon päin, ja erään ikkunan ääressä seisonut palvelustyttö laski uutimen alas ja riensi kertomaan levottomalle talonväelle että kaikki oli hyvin.

Sillävälin lady Ingleby luki sähkösanomansa.

Sairaskäynnillä lähiseudullanne. Voitteko majottaa minut luoksenne yöksi? Saavun 4.30.

Deryck Brand.

Lady Ingleby kääntyi lakeijan puoleen. "William", sanoi hän, "sanokaa rouva Jarvisille, että sir Deryck Brand on käynnillä näillä tienoin ja tulee yöksi tänne. He voivat panna heti tulen magnoliahuoneen uuniin ja järjestää sen häntä varten. Hän on täällä tunnin päästä. Lähettäkää auto asemalle. Sanokaa Groatleylle, että me juomme teetä arkihuoneessani heti kun sir Deryck saapuu. Lähettäkää sana Puistomajaan rouva O'Maralle, että minä tarvitsen häntä täällä tänä iltana. Niin, ja mainitkaa samalla Puistomajassa, ettei ole saapunut mitään uusia tietoja ulkomaalta."

"Kyllä, armollinen rouva", virkkoi lakeija, ja Myra Ingleby hymyili huomatessaan miehen äänessä ja kasvoissa heijastuksen omasta rajattomasta helpotuksestaan. Palvelija kääntyi ja kiiruhti huoneisiin, Petterin syöksähtäessä äkillisessä vääräänsuunnatussa tarmonpuuskassa hurjasti haukkuen hänen kintereilleen.

Lady Ingleby siirtyi parvekkeen etulaitaan ja seisahtui lähelle kivileijonaa tyhjän kukkamaljan viereen, joka kesällä oli ollut tulipunaisena kukkivista geraniumeista. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen odotus.

"Vihdoinkin joku, jonka kanssa saa puhua!" sanoi hän. "Olin jo ruvennut ajattelemaan, että minun oli uhmattava äiti-kultaa ja palattava kaupunkiin. Ja vielä itse sir Deryck eikä kukaan muu! Hän sähköttää Victoriasta, joten voin päättää hänen käyvän potilaansa luona matkan varrella taikka vasta huomenaamulla. Kuinka erinomaisen herttaista häneltä suoda minulle kokonainen ilta! Ihmettelenpä, kuinka moni ihminen rikkoisi kymmenettä käskyä minun suhteeni, jos tämän tietäisi!... Petter, sinä pikku paholainen! Tule tänne! Miksi lakeijat ja puutarhurit ja kirjeenkantajat eivät potkaise suustasi viimeisiäkin hampaita, sitä en voi ymmärtää! Olet muka olevinasi liian sairas voidaksesi syödä päivällistäsi ja heti sen jälkeen käyttäydyt kuin raivostunut hyena, kun viaton William parka tuo minulle sähkösanoman! Minä kirjotan Mikaelille ja kysyn, enkö saa hirtättää sinut."

Ja erittäin valoisalla tuulella lady Ingleby lähti huoneeseen.

Mutta ulkona käännähtelivät kuolleet lehdet verkalleen rapisten ruohikolla, syksyn hiljaisen "tip-tip"-pisaroimisen jatkuessa kaikkialla. Viime henkäyksiään vetävä vuosi oli jo melkein kuollut, ja luonto odotti valkoista käärinliinaansa.

Toinen Luku.

EDELLÄKÄVIJÄ.

"Kuinka hauskaa, että vihdoinkin on joku jonka kanssa saa puhua! Ja vielä _te_ päälle päätteeksi, hyvä tohtori! Vaikka en vieläkään voi käsittää kuinka potilas, joka on saanut teidät matkustamaan tänne asti, voi odottaa käyntiänne huomiseen saakka, suoden siten täysin terveelle ihmiselle, sellaiselle kuin minulle, verrattoman suuriarvoisen etuoikeuden nauttia teidän seurastanne teellä, päivällisellä ja aamiaisella sekä viehättävällä _tête-à-têteillä_ niiden välillä. Tietäähän koko maailma, että teidän minuuttinne ovat kullankalliit."

Näin puheli lady Ingleby kaataessaan tohtorille teetä ja ojentaessaan sitä hänelle.

Deryck Brand asetti varovasti kupin kokoonkäännettävän teepöydän kulmalle, otti itselleen ohuen voileivän ja vastasi sitten viehättävimmällä hymyllään: "Olisipa ammattini kovin synkkä, rakas lady, jos se kieltäisi minua milloinkaan aterioimasta tai pakinoimasta tai viettämästä hupaisaa iltaa täysin terveen ihmisen seurassa. Minun mielestäni varmin tapa elää täysintä elämää, suorittaen suurimman määrän työtä vähimmällä ponnistuksella, on elää nykyhetkessä, antautua koko olemuksellaan hetken ympäristölle, hetken asialle, hetken henkilölle. Senvuoksi jätämme nyt, teidän luvallanne, syrjään potilaani, sekä entiset että nykyiset, ja nautimme täysin määrin tästä odottamattomasta _tête-à-têtestä_."

Myra Ingleby katseli vierastaan. Tohtori Deryckin neljäkymmentä ikävuotta eivät olleet jättäneet häneen raskaita jälkiä, vaikkakin hänen tummassa tukassaan oli kummankin ohimon yläpuolella hopeaisia juovia. Hänen kookkaassa, ryhdikkäässä vartalossaan oli nuorteaa reippautta, mutta laihojen, ruskeitten, sileiksi ajeltujen ja tyvenien kasvojen ilmeessä oli levollista voimaa ja lujuutta sekä samalla harrasta ystävällisyyttä ja altista ymmärtämystä, joka toisissa synnytti turvallisen luottamuksen tunteen.

Oli kuin suuren yksinäisyyden taakka olisi nostettu Myran sydämeltä.

"Panetteko aina noin paljon suolaa voileivällenne?" sanoi hän. "Kuinka iloinen olen saadessani olla 'hetken henkilö'! Mutta -- siihen saakka kun tuo salaperäinen 'lähiseudun potilas vaatii osakseen huomionne -- on teidän saatava pitää täydellistä lupapäivää, ja minun on koetettava unohtaa puhuvani nykyajan etevimmän hermolääkärin kanssa ja ainoastaan nauttia siitä ilosta että saan pitää vieraanani omaani ja Mikaelin hyvää ystävää. Muussa tapauksessa tuntisin kiusausta kysyä teidän neuvoanne lääkärinä, sillä pelkään todella, sir Deryck, että olen tulemassa heikkohermoiseksi ensi kertaa elämässäni."

Tohtorin ei tarvinnut katsoa emäntäänsä. Hänen harjaantunut silmänsä oli jo huomannut ohentuneet posket, rasittuneen katseen ja suloisten, harmaitten silmien alla olevan sinertävän varjon, jota ei voinut kokonaan lukea pitkien, tummien silmäripsien syyksi. Hän kumartui eteenpäin ja katseli tuleen.

"Jos asia on todella niin", virkkoi hän, "niin se seikka, että te sen itse huomaatte, on niin erinomaisen oire, ettei tila voi olla vakava. Mutta minä pyydän teitä pitämään mielessänne, lady Ingleby, että minä pidän kaikkia potilaitani ystävinäni, ja että ystävilläni on vapaus minä hetkenä hyvänsä tulla potilaikseni. Niin että kysykää vain neuvoani, jos voin olla teille joksikin hyödyksi."

Tohtori laittoi itselleen uuden voileivän, taittaen sen kokoon huolekkaan täsmällisesti.

Lady Ingleby ojensi kätensä ottaakseen hänen kuppinsa, kiitollisena siitä ettei tohtori osottanut huomanneensa hänen silmiinsä odottamatta kihonneita kyyneliä. Hän puuhaili teekeittiön kanssa, kunnes saattoi jälleen puhua levollisella äänellä, ja sanoi sitten hieman väkinäisesti naurahtaen: "Oi, suuri kiitos! Jonkun ajan perästä -- jos sallitte -- neuvottelen kanssanne mielihyvällä. Mutta siihen mennessä -- mitä pidätte 'hetken ympäristöstä'? Näyttääkö budoaarini teistä muuttuneen edukseen? Mikael teki kaikki nämä muutokset ennen poismenoaan. Nuo uudet sähkölamput ovat hänen omaa patentinsaanutta sommitelmaansa. Ja oletteko nähnyt hänen muotokuvaansa? Ihmeellisen onnistunut, eikö ole?"

Tohtori katseli ympärilleen hyväksyvästi.

"Olen ihaillut huonetta siitä saakka kun astuin sisään", sanoi hän. "Se on viehättävä." Sitten hän kohotti katseensa uuninreunan yläpuolella olevaan kuvaan: se oli luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva kookkaasta, parrakkaasta miehestä, jolla oli tiedemiehen ja ajattelijan korkea otsa, mietiskelijän katse ja pyhimyksen lempeä, tyyni ilme. Hän näytti kyllin vanhalta sopiakseen isäksi sille naiselle, jonka budoaarissa hänen muotokuvansa oli keskus-esineenä. Taiteilija oli maalannut hänet vanhaan norfolkilaiseen metsästyspukuun puettuna, nahkasäärystimet jaloissa ja metsästyspiiska kädessä istumassa puutarhatuolissa yksinkertaisen pöydän ääressä. Kaikki mitä kuvassa esiintyi oli kodikasta, vanhaa ja mieluisaa; puvun rypyt olivat vanhoja tuttavia; iäkäs tupakkakukkaro pöydällä oli kulunut ja nuhraantunut. Ruskeahko väri oli vallitsevana, ja kuvan valoisimman kohdan muodosti uneksivien, mietiskelevien silmien kirkas sini. Silmien katse oli suunnattu pöydälle, millä istui odottavassa, hartaan tarkkaavaisessa asennossa valkoinen sylivillakoira. Kookkaan miehen ja pikku koiran välinen ilmeinen kiintymys ja se keskittynyt mieltymys, jolla he katselivat toisiaan, olivat hyvin osaavasti kuvatut. Kuvan nimenä olisi voinut olla: "Me kaksi"; ja se antoikin vaikutuksen ystävyydestä, jossa ei ollut sijaa kolmannelle. Tohtori loi silmäyksen leposohvalla, hopeaisen teekeittiön takana istuvaan suloiseen naiseen, ja hänen alitajuntansa toi esiin kysymyksen: "Mitä tekemistä _hänellä_ oli siinä?" Mutta seuraavassa tuokiossa hän kääntyi oikealla kädellä olevaan isoon nojatuoliin päin, missä pieni, yksinäinen, valkoinen kähärätukku makasi yhdessä sykkyrässä. Oli mahdotonta erottaa päätä hännästä.

"Onko tuo sama koira?" kysyi tohtori.

"On; se on Petter. Mutta kuvassa se on hienona ja kunnollisesti kerittynä ja parempivointisena kuin tällä hetkellä. Petter ja Mikael ovat kovasti kiintyneet toisiinsa, ja kun Mikael on poissa, on Petter minun huolenpidossani. Mutta minä en pidä pienistä koirista, ja Petter on minun mielestäni aivan liiaksi hemmoteltu. Lisäksi minä tunnen aina, että se sietää minua vain siksi että olen Mikaelin vaimo ja pysyy luonani sen vuoksi että se tietää Mikaelin palaavan sinne missä minä olen. Olen kuitenkin varsin ystävällinen sille, Mikaelin takia. Mutta itse asiassa se on häijy pikku rakki ja liian vanha elossa pidettäväksi. Mikael puhuu siitä aina ikäänkuin se olisi kerrassaan liian hyvä elämään, ja minä puolestani ajattelen että olisi jo paras aika sen mennä minne kaikki hyvät koirat menevät. En voi ymmärtää mikä sitä tällä kertaa vaivaa. Sitten eilisillan se ei ole koskenutkaan ruokaansa ja on ollut niin levoton ja rauhaton. Se nukkuu aina Mikaelin vuoteella, ja tavallisissa oloissa se ei anna enää merkkiä itsestään sitten kun olen asettanut sen siihen ja sulkenut Mikaelin ja oman huoneeni välisen oven, ennenkuin aamulla, jolloin se haukkuu pyrkien ulos ja palvelustyttöni vie sen alas. Mutta viime yönä se vinkui ja ulvoi tuntikausia. Viimein minä nousin ylös, etsin Mikaelin vanhan metsästystakin -- saman joka on tuossa taulussa -- ja panin sen vuoteelle. Petter kömpi siihen ja kyyristyi nukkumaan. Minä käärin hihat sen ympärille, ja se näytti tyyntyvän. Mutta tänään se yhä kieltäytyy syömästä. Minä luulen että sillä on vatsahäiriöitä tai joitakin muita vaivoja, joita koirille tulee vanhemmiten. Rehellisesti puhuen -- ettekö luule, että pieni, tehokas myrkkyannos houkuttelevassa kapselissa..?"

"Ssh, hiljaa!" sanoi tohtori. "Petter ei ehkä nukukaan."

Lady Ingleby nauroi. "Mutta hyvä tohtori! Luuletteko että eläimet ymmärtävät meidän puhettamme?"

"Luulen kyllä", vastasi tohtori. "Ja vielä enemmänkin; ne eivät tarvitse kielen välitystä ymmärtääkseen. Niiden tajuaminen tapahtuu telepaattisesti. Ne lukevat ajatuksemme. Hermostunut ratsastaja tai ajaja voi saattaa hevosenkin säikkymään. Mykät luontokappaleet karttavat ihmisiä, joilla on niitä kohtaan vastenmieliset tai pahansuovat ajatukset, kun taas todellinen eläinten-ystävä voi voittaa ne puolelleen ilman ainoatakaan ääneen lausuttua sanaa. Rakastavat ja hyväntahtoiset ajatukset vaikuttavat niihin telepaattisesti, herättäen heti kohta luottamusta ja vastakaikua. Ja mekin puolestamme voimme, jos viitsimme nähdä sen vaivan, päästä suuressa määrin selville niiden ajatuksista samaa keinoa käyttäen."

"Merkillistä!" huudahti lady Ingleby. "Toivoisinpa että voisitte ajatuksenluvulla saada selville mikä Petteriä vaivaa. En tiedä miten uskallan odottaa Mikaelin paluuta, jos jotakin ikävää tapahtuu hänen rakkaalle koiralleen."

Tohtori nojautui taaksepäin nojatuolissaan, heitti polvensa ristiin toiselle polvelle ja pitäen kyynärpäänsä tuolin käsinojilla antoi sormenpäittensä laskeutua vastakkain hyvin täsmällisesti. Hän otti täten vaistomaisesti asennon, jossa hän tavallisesti istui kohdistaessaan huomionsa tarkkaavasti johonkin potilaaseen. Sitten hän kääntyi ja katsoi kiinteästi isossa nojatuolissa kyyröttävään valkoiseen kääryyn.

Huoneessa oli hyvin hiljaista.

"Petter!" sanoi tohtori äkkiä.

Petter nousi heti istumaan ja tuijotti tohtoriin kähäräinsä lomitse.

"Pikku Petter-parka", sanoi tohtori ystävällisesti. Petter siirtyi tuolin reunalle, istui hyvin pystyssä ja tähysti innokkaasti tohtoriin päin. Sitten se heilutti häntäänsä, koputtaen tuolia nopein, levottomin pikku koputuksin.

"Ensimäinen hännänheilutus viimeksikuluneen vuorokauden aikana", huomautti lady Ingleby, mutta ei tohtori enempää kuin Petterkään välittänyt huomautuksesta.

Pikku koiran huolestuneet silmät tähystivät tuskallisen kysyvinä miehen ystävällisiin, älykkäisiin silmiin.

Liikahtamatta tohtori sitten puhui.

"_Kyllä_, pikku Petter", sanoi hän.

Petterin pieni tupsukas häntä lakkasi koputtamasta. Se istui hetkisen hyvin hiljaa; sitten se siirtyi ääneti takaisin keskelle tuolia, kääntyi siinä ympäri kolme neljä kertaa ja paneutui sitten maata, laskien päänsä käpäliensä väliin ja päästäen pitkän, väräjävän huokauksen, kuten pieni lapsi, joka on nyyhkyttänyt itsensä uneen.

Tohtori kääntyi ja katsoi lady Inglebyhyn.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Myra hämmästyneenä.

"Pikku Petter teki kysymyksen", vastasi tohtori Deryck vakavasti, "ja minä vastasin siihen."

"Ihmeellistä! Ettekö tahtoisi puhua tästä telapatiasta Mikaelin kanssa, kun hän tulee kotiin? Se huvittaisi häntä suuresti."

Tohtori katseli tuleen.

"Se on suuri kysymys", sanoi hän. "Kun saan aikaa, ajattelen kirjottaa tutkielman eläinten älyllisestä ja henkisestä kehityksestä sellaisena kuin se ilmenee Raamatussa."

"Bileamin aasissako?" kysäisi lady Ingleby.

Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta Bileamin aasi ei ole ainoa eläin Raamatussa eikä mielenkiintoisinkaan. Ettekö ole koskaan pannut merkille kuinka monessa tapauksessa eläimet välittömästi noudattivat Jumalan käskyjä, silloinkin kun nuo käskyt olivat kerrassaan vastakkaisia niiden voimakkaimmille vaistoille? Esimerkiksi jalopeura, joka kohtasi tottelemattoman jumalanmiehen Betelistä tulevalla tiellä. Eläimen vaisto olisi vaatinut sitä miehen tapettuaan raatelemaan ruumiin, raahaamaan sen pesäänsä ja syömään sen. Mutta Jumalan käsky oli, että sen tuli lyödä kuoliaaksi, mutta ei syödä ruumista eikä myöskään raadella aasia. Aasin vaisto olisi vaatinut sitä kauhistuneena pakenemaan jalopeuraa, mutta Jumalaan-luottamus epäilemättä voitti sen luonnollisen pelon, ja ohikulkevat ihmiset näkivät merkillisen näyn: jalopeuran ja aasin seisomassa vartiona jumalanmiehen kuolleen ruumiin kahden puolen; ja siinä ne pysyivät, kunnes vanha profeetta saapui Betelistä viedäkseen ruumiin pois haudattavaksi."

"Erinomaista!" sanoi lady Ingleby. "Niin ne tekivätkin. Ja kun kerran tulee sitä ajatelleeksi, niin huomaa joukottain samanlaisia esimerkkejä. Käärmeen, jonka Mooses kohotti merkiksi korvessa, olisi vaistoaan seuraten pitänyt luikerrella alas ja purra israelilaisia, sen sijaan että se jäi ylös tuottaakseen siihen katsoville parantumisen."

Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta meidän ei kuitenkaan sovi mainita sitä esimerkkinä, koska käärme, ollen vaskesta, oli luullakseni vailla kaikkia vaistoja. Muuten se olisi ollut erinomaisen valaiseva kohta. Ja minä uskon että eläimillä on henkistä elämää paljon enemmän kuin luulemmekaan. Muistatteko erästä psalmien kohtaa, jossa sanotaan että jalopeurat 'etsivät Jumalalta elatustansa'? Ja vielä merkillisempää on, kun samassa psalmissa luemme koko elollisesta luomakunnasta, että kun Jumala peittää kasvonsa, niin se peljästyy? Herra nähköön!" jatkoi tohtori vakavasti; "toivoisinpa että meidänkin henkinen elämämme aina täyttäisi nämä kaksi vaatimusta: nimittäin että Jumalan tahto olisi ylempänä voimakkaimpiakin vaistojamme; ja että milloin tahansa jokin pilvi asettuisi meidän ja Hänen kasvojensa valkeuden väliin, me tuntisimme heti levottomuutta sieluissamme."

"Minä pidän tuosta lausetavasta 'henkinen elämä'", sanoi lady Ingleby. "Olen varma että te tarkotatte sillä samaa mitä muut ihmiset ilmaisevat toisinaan niin erilaisilla sanontatavoilla. Oletteko kuullut Meldrumin herttuattaren käynnistä siinä suuressa evankelisessa kokouksessa Albert-hallissa? En todellakaan oikein tiedä mikä kokous se oli. Olen saanut sen käsityksen, että se oli jokin yleiskristillinen lähetyskokous, jossa oli Amerikasta tullut saarnaaja; ja kokouksia kesti kaksi viikkoa. Minun mieleeni ei ikinä olisi pälkähtänyt mennä sinne. Mutta kelpo vanha herttuatar tahtoo aina olla selvillä 'ajan ilmiöistä' ja saada näytteitä niistä kaikista. Sitäpaitsi hänellä on vakinainen aitionsa Albert-hallissa. Ja niin hän purjehti sinne eräänä iltapäivänä hyvissä ajoin ennen kokouksen alkamista ja seurasi menoja loppuun asti. Hän nautti laulusta, ihmetteli kuuntelevan kansanjoukon ääretöntä paljoutta, liikuttui kyyneliin asti saarnaajan kaunopuheisuudesta ja oli lähtemässä hallista herkytetympänä kuin oli ollut vuosikausiin ja aikoen vahvasti tulla sinne toistekin ja tuoda muitakin mukanaan, kun muuan ovella hääräilevä imelänsiloinen henkilö puhutteli häntä sanoilla: 'Anteeksi, rouva, oletteko kristitty?' Herttuatar kohotti lornjettinsa sanattomana ällistyksestä ja katseli häntä päästä jalkoihin. Sangen todennäköisesti kyyneleet vielä kimaltelivat hänen vanhoilla, ylväillä kasvoillaan. Ainakin tuo mahdoton henkilö näyttää pitäneen häntä lupaavana sanankuulijana. Herttuattaren äänettömyyden rohkaisemana hän laski kätensä hänen käsivarrelleen ja toisti kysymyksensä: 'Oletteko kristitty?' Silloin herttuatar pääsi tilanteen tasalle eikä viivyttänyt kostoaan. 'Hyvä mies', sanoi hän niin selkeästi että jokainen etehisessä oleva voi kuulla, 'olisin luullut teidän hienosti kehittyneelle havaintokyvyllenne olevan kysymättäkin selvää, että olen miellyttävä sekotus juutalaista, turkkilaista, uskotonta ja kiinalais-pakanata! Siirtyisittekö nyt ystävällisesti syrjään, että pääsen vaunujeni luo'. -- Eikä herttuatar sen koommin halunnut näytteitä evankelisista kokouksista!"

Tohtori huokasi. "Tahditonta", sanoi hän. "Oi kuinka surkeaa on, kun 'hupsut ryntäävät siihen mihin enkelitkin pelkäävät astua!'"

"Ihmiset nauravat täyttä kurkkua, kun herttuatar kertoo tätä", sanoi lady Ingleby; "mutta hän matkiikin tuota tekopyhää olentoa niin erinomaisesti; eikä hän mainitse mitään kyynelistä. Ne olen saanut eräältä silminnäkijältä. Mutta -- kuten sanoin -- minä pidän teidän sanontatavastanne 'henkinen elämä'. Siinä on todellakin sisällystä; ja vaikka olisikin velvollinen tunnustamaan, ettei itsellä ole sellaista, taikka että se mitä on, on kovasti laimentunutta, niin näkee kuitenkin sen täydellisemmässä muodossaan toisissa ihmisissä; ja onhan siinäkin jo jotain mihin uskoa. -- Katsokaa kuinka rauhallisesti pikku Petter nyt nukkuu. Te olette nähtävästi saattanut sen mielen lepoon. Se on Mikaelin nojatuoli ja sen vuoksi Petterinkin. Nyt lähetämme pois teevehkeet; ja sitten -- saanko tulla potilaaksenne?"

Kolmas luku.

MITÄ PETTER TIESI.

"Eikö kelpo Groatleyni näytä hullunkuriselta?" sanoi lady Ingleby, kun ovi sulkeutui poistuvan kellarimestarin jälkeen. "Minä kutsun häntä Gryfoniksi, koska hän näyttää aina hämmästyneeltä. Hänen kulmakarvansa ovat kaarevat kuin mustat hevosenkengät, ja ne nousevat yhä ylemmäksi otsalle sitä mukaa kuin toisen puhetta jatkuu. Mutta hän on hyvin uskollinen ja tuntee tehtävänsä, ja Mikael on tyytyväinen häneen. Pidättekö tästä Mikaelin muotokuvasta? Garth Dalmain oli täällä joitakin kuukausia ennen kuin hän menetti näkönsä, poika parka, ja maalasi meidät molemmat. Luulen että minun kuvani oli itse asiassa hänen viimeinen muotokuvansa. Se on ruokasalissa."