Part 2

Huohottaen hän sitten huudahti: »Jasmin, Jasmin!» ja tempaisi tytön syliinsä.

Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo useita kertoja ennenkin leikitellyt rakkaudella. Tänä aamuna hän oli arvellut leikkiä sillä jälleen, mutta kohtalo oli tehnyt hänelle kepposen. Sillä nyt tytön läheinen kosketus herätti hänet tuntemaan, että hänen sydämessään oli virinnyt syvällisempi ja väkevämpi tunne kuin hän oli milloinkaan kokenut.

Polttavan katseensa ahmiessa tyttöä hän painoi häntä yhä tiukemmin rintaansa vasten, mutta se ajatus, joka yöllä oli kannustanut häntä kiitämään suinpäin, alkoi yht'äkkiä tuntua tuiki mahdottomalta. Hän ei ymmärtänyt itseänsä eikä koettanutkaan käsittää häntä pidättävää tunnetta. Hän tajusi vain, että hänet oli äkkiä vallannut itse-inho, että vaisto pakotti häntä säästämään, vaikka hän ei ollut koskaan ennen säästänyt. Ja käydessänsä sisällistä taisteluansa hän tunsi rintaansa vasten puristetun tytön värisevän, tunsi syleilyssään toisen hennon, pienen vartalon jäykkänä ja taipumattomana ja näki hänen suurten rukoilevien silmiensä pelokkaan ilmeen.

Hirvittävästi pinnistäen tahtoansa hän torjui himot luotansa.

»Mitä sinä pelkäät, oi vapiseva pienokainen?» mutisi hän. »Onko lempeni niin ilkeä, että tekisin sinulle pahaa? Kuules, onko se niin hirvittävä — tämä suukkoni?» Ja äkkiä hän taivutti kookasta vartaloansa, painaen suunsa tytön ylöspäin käännetyille punaisille huulille.

Se oli epäarabialainen hyväily, eikä hän osannut etukäteen arvata kiihkeätä huudahdusta, joka kirposi tytön suusta, eikä sitä seuraavaa melkein hysteeristä kyyneltulvaa.

»Sinä sieluni sielu, loukkasinko sinua?» pahoitteli hän.

Mutta vähään aikaan ei toinen kyennyt vastaamaan. Taipuen vihdoinkin miehen syleilyyn hän takertui kiinni päällikköön, painoi kasvonsa hänen burnusiinsa ja itki ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Ja nuorukainen oli ymmällä eikä kyennyt sitä tajuamaan, vaan vartosi äänettömänä, että hän selittäisi. Vihdoin tyttö kohotti päätänsä ja katsahti häneen arasti. »Suo anteeksi, herra!» kuiskasi hän, ja häneltä pääsi pitkä, nyyhkytyksen sekainen huokaisu. »Et sinä minua loukannut. Se johtui vain siitä, että kauan, hyvin kauan sitten — minua suudeltiin sillä tavoin — kun minä olin lapsi — ja onnellinen.»

Mies tuijotti häneen otsa kummastuksen rypyissä. »Suudeltiin — kuka suuteli?» tiedusti hän sävyssään äskeinen käskevä häive.

Mutta tyttö pudisti päätänsä ikäänkuin ei olisi osannut tai tahtonut selittää sitä hänelle. »Se on minulta unohtunut», vastasi hän vältellen, ja hänen katseensa karttoi toisen silmäystä. Ja kun miehen hetkellinen uteliaisuus häipyi, ei hän enää pitänyt kiinni puheenaiheesta, joka selvästikään ei ollut yhteydessä heidän nykyisten suhteittensa kanssa. Pelkät lapselliset muistot eivät antaneet aihetta mustasukkaisuuteen.

Käsi kädessä he kiipesivät luonnon muovaamalle katseluaukolle ja istuutuivat leveälle kalliokielekkeelle, josta näkyi aavikolle.

Pitkään aikaan ei mies virkkanut mitään. Leuka nojattuna kämmeneen ja kyynärpää polven varassa hän katseli tyttöä tarkasti ikäänkuin olisi nähnyt hänet vasta ensi kerran. Ja luontaisen kärsivälliseen tapaansa tyttö kesti hänen tarkastelunsa, istui äänettömänä hänen vierellänsä, pienet hennot kädet kierrettyinä koukkuun nostettujen polvien ympärille, ja odotti, että toinen suvaitsisi aloittaa puhelun.

Ne kasvot, joita mies katseli, olivat hyvin kauniit, omituisen tunteikkaat ja hienostuneet. Yönmusta, tuuhea tukka varjosti säännöllisiä, sieviä piirteitä — lyhyttä, hienomuotoista nenää, pientä suuta ja ujostelevia, ilmeikkäitä, ruskeita silmiä, jotka olivat niitä siimestävien, kaartuvien, sysimustien ripsien veroiset.

Ja tytön kasvoista miehen arvosteleva katse lipui pitkin hänen hentoa vartaloansa, kunnes tyttö hänen tulisen tuijotuksensa tähden liikahti rauhattomasti poskillansa poltteinen puna.

Pieni, ruskea käsi ojentui hiljaa miestä kohti. »Miellytänkö sinua?» rohkeni tyttö epävarmasti kysyä.

Hymyillen puolittain ilkamoivasti, puolittain hellästi mies veti häntä puoleensa, kunnes hänen päänsä lepäsi miehen rinnalla. »Et sinä niin kovin huono ole», myönsi viimemainittu kiusoittelevasti. Mutta hänen tummien silmiensä hohde tyydytti tyttöä, ja hän oli vähän aikaa hiljaa, leikitellen hienon burnusin kultapunoksisella tupsulla ja kuunnellen vieno hymy huulillansa miehen perin värikästä kuvausta öisen ratsastusretken vaaroista. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli vain pinnallista, ja hänen ajatuksensa ilmeisestikin harhailivat muualla, sillä vihdoin hän keskeytti miehen kertomuksen, katsellen häntä ujon tutkivasti.

»Kuka sinä olet, herra? Et ole koskaan puhunut siitä minulle. En tiedä edes nimeäsi.»

Miehen huulet kaartuivat hymyntapaiseen.

»Olen sellainen mies, joka rakastaa sinua. Eikö siinä ole kylliksi, oi sinä uteliaisuuden tytär?»

Mutta säikähtämättä välttelevää vastausta tyttö tiukkasi: »Ilmaise minulle nimesi!»

Hymy häipyi nuoren miehen kasvoilta, ja ne kovettuivat jonkun verran. »Minkä tähden? Mitä merkitsee sinulle nimeni?» virkkoi hän venytellen. »Onko mielestäsi mitätön seikka, jos ihmisen nimi kulkee suusta suuhun ja sitä kuiskaillaan talonkatoilla, kunnes kuiske saapuu markkinapaikalle ja kaikki alkavat hokea: 'se ja se on mennyt tästä ohitse'?»

»Mikä markkinapaikka täällä on?» tokaisi tyttö, viitaten lakealle aavikolle. »Enkä minä — enkä minä kuiskaile talonkatoilla», lisäsi hän, muuttuen äkkiä ylvään arvokkaaksi. »Itseäni varten, yksinomaan itseäni varten haluaisin tietää nimesi, oi sinä outo rakastaja.» Ja kun mies yhä empi, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen päätään puoleensa, samalla kun hänen loistavat silmänsä hehkuivat kaihoisesti ja hänen rusohuulensa suipistuivat. »Sano se minulle!» jupisi hän hiljaa.

Muutamaan minuuttiin mies ei vastannut. Tummat kulmakarvat syvissä rypyissä, suu tiukasti puristettuna hän tuijotti tyttöön melkein äkäisesti ikäänkuin koettaen saada selville, mitä hänen kiihkeiden pyyntöjensä takana piili. Sitten hän naurahti hieman; sysäsi tytön kauemmaksi ja viritti savukkeen, edelleenkin tarkkaillen toista pyörteisten savutuprahdusten takaa.

»Minua nimitetään — Ahmediksi», virkkoi hän vihdoin.

Tyttö hätkähti, ja lievästi pelokas ilme lehahti hänen kasvoillensa.

»Ahmediksi», kertasi hän verkkaisesti. »Olen kuullut sennimisestä mahtavasta herrasta, joka asustaa eteläisten vuorten tuolla puolen — ben Hassanin heimon hallitsijasta. Oletko sinä hänen sukulaisensa?»

Ällistyneenä nuori mies loi häneen tutkivan katseen, verhoten sen velttojen, puolittain suljettujen silmäluomien taakse, ja hymyili sitten laiskasti. »Kukapa tietää», vastasi hän kohauttaen huolettomasti olkapäitänsä, poltteli sitten jonkun aikaa savukettansa äänettömänä ja lisäsi sen jälkeen: »Minkätähden sitä kysyt? Mitä olet kuullut Ahmed ben Hassanista?» Hän lausui tiedustuksensa näennäisen välinpitämättömästi kumartuen eteenpäin ja sinkauttaen harmaan tuhkakiemuran hätääntyneenä rientävän haaskakuoriaisen eteen.

Tyttöä puistatti ja hän painautui likemmäksi miestä pilkistäen hermostuneena hänen olkansa ylitse ikäänkuin peläten näkymättömiä kuuntelijoita.

»Hän kuuluu olevan pahahenki», supatti hän arasti, ja hänen levällään olevista silmistänsä kuvastui pelkoa. »Hän ei muka ole oikea, naisesta syntynyt arabialainen, vaan afriitti, jonka yliluonnollista voimaa ja valtaa kaikki pelkäävät, joka hallitsee heimoansa taika- ja lumoustempuilla ja ratsastaa vinhemmin kuin myrskytuuli ja jonka silmät säihkyvät kuin taivaan tulivasamat. Ja hän on kuolematon, sillä moni on koettanut surmata hänet, mutta onnistumatta. Sen olen kuullut enkä uskalla kertoa sinulle enempää, ettei —» Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vetäytyi taaksepäin, vapisten taikauskoisen pelon vallassa ja koettaen lukea toisen ajatuksia hänen tutkimattomista kasvoistansa. »Oletko _Varma_, ettet ole hänen sukuansa?» huohotti hän arkaillen. Hiljaa naurahtaen mies sieppasi hänet syliinsä ja piti häntä kiinni.

»Entä jos olisin — rakastaisitko minua vähemmän?»

Minuutin murto-osan tyttö empi, väristen toisen syleilyssä. Sitten hänen rinnastansa pusertui voimakas nyyhkytys.

»En — en!» huudahti hän ja takertui kiinni mieheen. »Olepa haltia tai ihminen, rakastan sinua — enkä ole milloinkaan ennen rakastanut!» Hänen pieni lakkinsa oli pudonnut päästä, ja hänen tummien hiustensa tuoksu vaikutti hienon huumausaineen tavoin, kun mies voitonriemuisena ja hänen kauneudestaan nauttien kallistui hänen puoleensa.

»Jasmin, armaani, riemuni kukka — onko ainoakaan neito koskaan ollut noin ihana!» Puhe oli melkein tyyten vaimennut, ja vetäytyneinä hieman erilleen he istuivat, katsellen toisiansa silmiin, vaipuneina onnensa hurmioon.

Mutta koko kiihkeän, myrskyisen armastelunsa ajan nuorukainen oli pitänyt huulensa kurissa näyttämättä lainkaan kiirehtivän luomaan valoa hänen olemustansa verhoavaan salaperäiseen hämärään.

Ja ikäänkuin tyytyväisenä pelkästään siihen tietoon, että mies rakasti häntä, ei tyttö enää yrittänytkään tunkeutua hänen salaisuuksiinsa.

He istuivat niin hiljaa, että vilkkaat, tirskuvat linnut eivät välittäneet mitään heistä ja läheiselle kivilohkareelle juoksi vihreä sisilisko pelottomasti heitä tarkkailemaan.

Auringon lämmittävät säteet eivät muistuttaneet heille ajan kulusta, ja huomaamatta vierivät pitkät hetket hitaasti heidän ohitsensa. Mies oli unohtanut palvelijansa, unohtanut, kuinka vaaralliset nämä ryövärien tyyssijoinansa pitämät kunnaat olivat, unohtanut kaiken muun paitsi tyttöä, joka oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa hennot kädet ristissä helmassaan. Mietteihinsä vaipuneena hän ei kuullut mitään muuta kuin tytön äänen hiljaisen, pehmeän soinnun, hänen palavat silmänsä näkivät ainoastansa tytön ihmeellisen, kiehtovan kauneuden.

Ja lopulta juuri tyttö, joka istui kasvot häneltä piilossa olevalle puolelle päin, näki jotakin ja päästi hiljaisen, tukahdutetun kirkaisun, ja hän ponnahti pystyyn, samalla kun kuula naksahti kallion kupeeseen, johon hänen päänsä oli sekuntia aikaisemmin nojannut. Hän kiskaisi revolverin vyöstään, työnsi tytön taaksensa ja pyörähti hätyyttäjiä vastaan.

Mutta hänen kääntyessänsä leimahti polttava liekki hänen otsalleen, hän horjahti, ja hänen laukauksensa meni harhaan.

Hän näki lyhyen vilahduksen kolmesta kookkaasta, valkopukuisesta olennosta, sitten sokaisi hänet kasvoille valahtanut veri, ja hän hoippui askeleen eteenpäin ja suistui päistikkaa kallionkielekkeeltä. Putous oli kolmen metrin korkuinen, ja alas tullessaan hän kolautti oikean olkapäänsä terävän, järkkymättömän kivijärkäleen särmään. Se oli joko murtunut tai nyrjähtänyt, siitä hän oli varma, ja hammasta purren hän koetti kierittäytyä toiselle kyljelleen, hapuillen vasemmalla kädellänsä asetta, joka oli pudonnut hänen alleen. Huumaantuneena tärähdyksestä ja tuskaisena kivusta hän oli noussut polvillensa, kun hänen päähänsä tärähtänyt ankara isku kellisti hänet jälleen kasvoilleen. Hänen korvissansa humisi kuin meren pauhu, ja hänestä tuntui, että hän putosi vinhaa vauhtia yhä syvemmälle pimeään kuiluun.

Ellottavasta tajuttomuudesta hän ponnisteli takaisin elämään, aluksi tuntien vain päätänsä repivän tuskan ja kiduttavan kiusallisen janon.

Puolittain tietoisen vaaranvaiston kannustamana hän koetti liikkua, mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen hän retkahti takaisin, hänen päätänsä pyörrytti, ja hänen ruumiinsa kylpi hiessä.

Vähän aikaa hän virui hiljaa, silmät ummessa, koettaen päästä jälleen itsensä herraksi, hajoittaa sakean usvan, joka tuntui laskeutuneen hänen aivoillensa. Hän ei lainkaan muistanut, mitä oli tapahtunut, jopa hänen entinen elämänsäkin oli pimeyttä, josta selvästi ja kirkkaasti pilkotti vain yksi asia.

Hän muisti nimensä. Hän oli Ahmed ben Hassan — ja joku oli sanonut hänen isäänsä pahaksihengeksi. Mutta se oli typerää pilaa. Sillä jos se olisi totta, niin miten olisi 'pikku äiti' — jonka hän varmasti tiesi enkeliksi — olisi ikinä voinut mennä naimisiin hänen kanssansa? Mutta sittenkin: kuka oli 'pikku äiti' — ja kuka totisesti oli Ahmed ben Hassan?

Ajatteleminen oli tuskallista, mutta vaivaloisesti hän pohti sekavia kysymyksiä, joihin hänen huumautuneet aivonsa eivät suostuneet vastaamaan, kunnes miettiminen vihdoin kävi mahdottomaksi ja hänet valtasi avuton raivo, minkä jälkeen hän jäi virumaan nääntyneenä ja mutisten epäselvästi.

Sitten heräsi pelko — todellinen lamauttava kauhuntunne; hän pelkäsi itseänsä, pelkäsi häntä verhoavaa mielenpimeyttä. Tukahdutetusti parahtaen hän meni uudelleen tajuttomaksi.

Tunnin tai parin kuluttua hän heräsi jälleen, tällä kertaa täysin tajuissansa.

Koko hänen ruumistansa kolotti, hänen suutansa poltti jano, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa koski vettä. Mutta pieni huone, jossa hän huomasi olevansa, oli ihan alaston. Ja jos siellä olisikin ollut vettä, tunsi hän, ettei hän olisi mitenkään päässyt sitä juomaan, sillä hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, häntä vaivasi vahingoittunut olkapää, joten hän oli tyyten avuton ja liikuntakyvytön.

Hänen kasvonsa olivat kankeat ja tahmeat otsassa olevasta ammottavasta haavasta vuotaneesta verestä, ja kun hän nuolaistessaan kuivia huuliansa tunsi sen suolaisen maun, johti se elävästi hänen mieleensä varhaisen aamun tapaukset.

Häneltä puristui syvä ähkäisy, ja muutamia minuutteja hän rimpuili epätoivoisesti, kuoleman jäytäessä sydäntä, turhaan koettaen vapautua häntä kahlehtivista siteistä. Mutta ne oli solmittu liian perinpohjaisesti, ja oivaltaen hyödyttömästi hukkaavansa voimiensa rippeitä hän pian lakkasi rehkimästä ja jäi virumaan hiljaa kasvojensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Hän ei ajatellut itseänsä. Omaa kohtaloansa hän saattoi odottaa stoalaisen välinpitämättömästi, mikä osittain oli peritty luonteenpiirre, osittain elinaikaisen harjoituksen tulos. Jäikö hän eloon vai kuoliko hän, se oli sillä hetkellä merkityksetön seikka — häneen itseensä nähden. Tyttö se oli vallannut hänen ajatuksensa. Tytön tähden hän tuskaili. Millaiseen vaaraan hän oli ajattelemattomassa tuhmuudessansa syössyt Jasminin? Kuinka epätoivoisessa pinteessä saattoi tyttö olla tälläkin hetkellä hänen viruessansa sidottuna kuin peto kykenemättä rientämään avuksi? Jasmin, Jasmin — hänen riemunsa hento neito! Pitikö jonkun toisen käden, karkeamman ja raaemman kuin hänen, poimia ja runnella tämä hento kukka, jota hän oli arvellut helliä rakkautensa tarhassa? Mikä kolmasti kirottu tomppeli hän olikaan ollut!

Juuri hänen tähtensä oli Jasmin uhitellut noiden pahamaineisten kunnaiden vaaroja. Hänen oma kopea röyhkeytensä oli kannustanut häntä ratsastamaan yksin kohtauspaikalle, halveksivasti hyläten luotaan saattajansa, joiden valppaus olisi torjunut tämän niin äkillisesti ja traagillisesti yllättäneen onnettomuuden.

Jasmin oli luottanut häneen, ja sekä miehenä että rakastajana hän oli perinpohjaisesti pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö oli uskonut hänen suojelevan itseänsä, ja sokean varmassa itserakkaudessaan hän oli lyönyt laimin häneen lapsuudesta saakka juurrutetun varovaisuuden vähäisimmätkin alkeet. Itseensäluottavana hän oli antautunut tunteittensa leikkikaluksi, ja ajatellen ainoastaan rakkauttansa hän oli joutunut satimeen kuin reiässään pujahteleva rotta.

Minkälaiset olivat sen seuraukset Jasminille?

Hänet valtasi rusentava häpeä ja katumus, ja murhaava pelko sai hänet taaskin rajusti kiskomaan kahleitansa, kunnes verta alkoi jälleen tulvia hänen otsassansa olevasta haavasta ja hän retkahti takaisin puolittain istuvasta asennosta, johon hän oli ponnistautunut. Hän kiemurteli sielunhädässään, samalla kun hänen rääkätyt aivonsa loihtivat esille tuhansia kuvia, tuhansia hirveitä mahdollisuuksia, jotka saattoivat hänet mielipuolisuuden partaalle.

»Jasmin», kuiski hän vavahtelevin huulin, »pieni armaani — Jasmin!» Muutamia tunteja aikaisemmin tyttö oli hänestä ollut pelkästään ohimenevän huvin väline, uusi hauskuus, josta hän nauttisi, kunnes mielenkiinto laimenisi — mutta nyt hän ei voinut ajatella elämää ilman Jasminia.

Sattuma oli viskannut tämän vaeltavan maurilaisen käärmeenlumoojan tyttären hänen tiellensä hänen ollessansa matkalla kaukana oman alueensa pohjoispuolella. Ollessansa muutamana iltana leiriytyneenä vähäisen kylän ulkoliepeille hän oli viettänyt joutohetken pienessä huonosti valaistussa kahvilapahasessa, juoden inhoittavaa kahvia ja tarkkaillen huvittelua, joka yhtä poikkeusta lukuunottamatta oli hänestä tuiki ikävystyttävää. Käärmeenlumoojan esitykset olivat harvinaisuudellansa viehättäneet häntä. Itse maurilainen, tuikea, äänetön jättiläinen mieheksi, jolla oli raa'at ja pahaenteiset kasvot, ei ollut herättänyt hänessä muuta kuin inhoa. Mutta tyttö oli uudenlaatuinen ja tehosi hänen harhailevaan makuunsa.

Vaikka hän olikin hunnuton ja kuului sangen vähän kunnioitettuun ihmisluokkaan, ei hän silti suinkaan ollut niin julkean tungettelevainen kuin hänen kaltaisensa tavallisesti ovat. Päin vastoin hän käyttäytyi kainosti ja luontaisen arvokkaasti, mikä oli kummallisen ristiriitaista hänen asunsa ja ammattinsa kanssa.

Vähääkään välittämättä häneen suunnatuista uteliaista katseista hän oli suorittanut osansa esityksestä omituisen eristäytyvästI katsellen miltei ilmeettömästi suoraan eteensä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana. Eikä hän myöhemmin ollut liittynyt kahvilan vieraiden seuraan, vaan vetäytynyt lähelle soittajia syrjäiseen nurkkaukseen, jossa hän oli istunut yksin, leikkien olkapäillänsä vieläkin kiemurtelevalla isolla, mustalla käärmeellä.

Ja Ahmedin tarkkaillessa tyttöä oli hänen mielenkiintonsa voimistunut.

Pahamaineisen pikku kahvilan kehnossa ilmakehässä hän oli näyttänyt erilliseltä olennolta, ja nuorukainen oli ihmetellen ihaillut hänen olemuksensa hienoutta, hänen hentoa raikkauttaan ja hänen lapsekkaiden piirteittensä puhtautta.

Innostuneena hän oli seuraavana päivänä koettanut etsiä tyttöä käsiinsä, mutta saanut tietää hänen isänsä seurassa poistuneen kylästä jo varhaisina aamuhetkinä.

Tämä vastoinkäyminen viritti ilmiliekkiin hänen harrastuksensa, joka muutoin olisi saattanut sammua yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Ajattelematta mitään muuta kuin ohimenevän mieltymyksensä tyydyttämistä hän oli seurannut tytön jälessä pohjoiseen, ja satunnaiset tapaamiset olivat kehittyneet salaisiksi kohtauksiksi, kunnes tänään oli tullut loppu.

Kuka oli yllättänyt heidät, ryöstänyt tytön ja ottanut hänet vangiksi, sitä hän ei mitenkään osannut arvata. Juuri näillä seuduilla vilisi rosvojoukkoja, ja mikä hyvänsä niistä olisi pitänyt häntä hyvänä saaliina, jota kannatti säilyttää panttivankina.

Hänen asemansa häpeällisyys — aseman, jonka syynä oli yksinomaan hänen oma huolettomuutensa — vihloi kipeästi hänen mieltänsä. Mutta se ajatus kalpeni mitättömäksi sen rusentavan tosiseikan rinnalla, että hän oli voimaton auttamaan sitä olentoa, jonka henki nyt oli hänestä paljoa kalliimpi kuin hänen omansa.

Alituinen muisteleminen kidutti häntä. Aika-ajoin hän meni puolittain tiedottomaksi ja saattoi aina vähäksi ajaksi unohtaa häntä kalvavan sielullisen tuskan. Mutta nuori elämä sykki hänessä voimakkaana, ja lepohetket olivat lyhytaikaisia. Hätkähtäen hän aina heräsi ja jäi virumaan väristen kuin ansaan joutunut eläin hurjan katseensa lakkaamatta harhaillessa ympäri huonetta, etsien jotakin, mitä hyvänsä, mikä saattaisi auttaa häntä pelastumaan.

Mutta likaisessa pikku huoneessa ei ollut minkäänlaista kalustoa, ei edes ainoakaan naula pistänyt esille tahrautuneista tiiliseinistä. Sinne oli kasautunut vuosikausien saastaa, ja se näytti kauan olleen asumattomana.

Hämärää valoa tihkui ahtaasta ristikko-ikkunasta, joka oli seinässä joitakuita kymmeniä sentimetrejä hänen päänsä yläpuolella, ja hän saattoi paikaltansa erottaa matalan oven, josta huoneeseen päästiin. Se oli kyhätty vankoista tukeista ja varustettu paksuilla rautakiskoilla, joten sen vankkuus sellaisenaan kävi hänestä vastustamattoman Lumoavaksi. Se veti puoleensa hänen huomiotaan, kunnes hän ei voinut katsella mitään muuta, vaan tähysti sitä, niin että silmiä kivisti ja hän huomasi koneellisesti laskevansa sen kolkkoa pintaa peittäviä naulankantoja. Avautuisiko se milloinkaan?

Väsyttävien tuntien verkallensa vieriessä kävivät pyörtymiskohtaukset tiheämmiksi ja pitemmiksi, ja erään sellaisen aikana tuli hänen yksinäisyyteensä kaivattu keskeytys. Hän ei kuullut oven avaamista.

Hänet herätti tajuihinsa raaka potku hänen kivistävään olkapäähänsä. Purren hampaitansa tukahduttaakseen huuliltansa melkein luiskahtaneen ähkäisyn, hän hätkähti ja alkoi tuijottaa vangitsijoihinsa hurjan uhmaavasti. Ja hänen nähdessänsä heidät alkoi hänen sydämensä äkkiä sykkiä rajusti. Sillä vierellänsä seisovista kolmesta miehestä hän tunsi yhden, ja juuri hänet hän oli kaikkein viimeiseksi odottanut näkevänsä. Ja pahaenteisen näköinen maurilainen hymyili häijysti vastatessaan hänen tuijotukseensa silmillä, jotka olivat kylmät ja julmat kuin hänen kesyttämiensä inhoittavien matelijain. Mutta molemmat oudot puhkesivat ensiksi puhumaan ja ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka hän huumaantuneena ja sekavana ollen vain puolittain käsitti. Vaikka heillä oli arabialaisten pukimet ja he puhuivat arabiankieltä sujuvasti, oli heidän äänessänsä kalsea kurkkusointu ja heidän yleisessä ulkoasussansa jotakin, mikä pani hänet epäilemään heidän kansallisuuttaan. Vaalea-ihoiset ja vaaleatukkaiset arabialaiset eivät olleet harvinaisia, mutta näiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Heidän käytöksensä oli röyhkeätä ja puhetapansa komentavaa, ja he tuntuivat koettavan puristaa häneltä jonkunlaista tunnustusta. Hän ei ollut tottunut saamaan osaksensa korskeata kohtelua eikä rehentelyä, ja hänen pikainen luontonsa alkoi kuohua hänen kuunnellessansa, kun häneltä tiedusteltiin hänen nimeänsä ja heimoansa ja udeltiin, millä asioilla hän liikkui näillä seuduin ja kuinka paljon ratsastajia hänen muassaan oli ollut, samalla kun hänelle syydettiin syytöksiä, joita hän ei ymmärtänyt ja joissa usein käytettiin sanaa »urkkija».

Jos maurilainen olisi ollut yksin, olisi hän jossakin määrin saattanut käsittää, minkä tähden hänen kimppuunsa oli karattu. Mutta kolmikosta näytti maurilaisen mielenkiinto olevan laimein. Molemmat muukalaiset näyttivät pitävän asiata tärkeämpänä.

Keitä ja mitä miehiä he olivat riistääkseen hänen vapautensa ja ollakseen mukana loukkauksessa, josta, sen hän vannoi, he saisivat kalliisti maksaa — jos hän jäisi henkiin?

Raivoissansa, mutta pakottautuen äänettömäksi, hän tarkasti heitä juron välinpitämättömästi.

He olivat molemmat raskastekoisia, mutta näköjänsä voimakaslihaksisia ja vankkoja, ja toinen näytti olevan keski-ikäinen, toinen taas noin kolmikymmenvuotias.

Ja kuta enemmän hän katseli, sitä pahemmin ymmälle hän meni. Miesten rehentelevästä esiintymisestä huolimatta hän vaistosi heidän käytöksensä pohjalla piilevän levottomuuden. Ja vaikka he toimivatkin yhdessä, eivät he tuntuneet olevan aivan yksimielisiä keskenänsä, sillä he keskeyttivät kuulustelunsa usein ja väittelivät kiivaasti hänelle oudolla kielellä.

Ja erään tällaisen väittelyn aikana liikkui maurilainen ensimmäisen kerran.

Maltittomasti kiroten hän kiskaisi vyöstänsä puukon ja kumartui vikkelästi vangin puoleen. »Tapetaan — ja sitten on asia selvä», ärähti hän käsi kohotettuna iskemään. Mutta toiset heittäytyivät hänen kimppuunsa ja vetivät hänet takaisin.

»Ei, ennenkuin hän puhuu!» kivahti vanhempi mies, tehden käskevän liikkeen. »Enkö sanonut sinulle sitä jo tänä aamuna, sinä kuumapää? Hän elää siihen saakka, kunnes saamme selville, kuinka paljon hän tietää.»

Ja väsyttävä kysely alkoi uudelleen.

Mutta haavoittunut kykeni tuskin ymmärtämään mitään.