Part 13

Saint Hubert silmäili häntä puolittain säälivästi, puolittain kärsimättömästi, mutta viisaana miehenä pidättyi lausumasta huomautuksia. Mitäpä olisikaan ollut sanottavaa? Hän oli tehnyt, mitä suinkin saattoi, tasoittaaksensa tietä, ja Caryll sai noudattaa omaa mieltään, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.

Äkkiä hänen mietteensä kääntyivät toisaalle. Niin mielellään kuin hän olisikin tahtonut auttaa Caryllia, olivat nuorukaisen vaikeudet tänä aamuna kuitenkin jääneet toiselle sijalle hänen ajatuksissaan.

Hänen pohdittavanansa oli eräs toinen pulma, joka oli likempänä hänen sydäntään. Hänen omat kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmiinsä hiipi syvän murheen ilme, kun hänen ajatuksensa kiitivät tulevaan kohtaukseen, ei sheikin ja hänen poikansa, vaan hänen itsensä ja hänen rakastamansa naisen väliseen. Vuosikausia sitten hän oli koettanut repiä sen rakkauden sydämestään, tukahduttaa kateuden, joka tuntui arvottomalta ja petolliselta, mutta syvälle juurtuneena se oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, ja vihdoin hän oli lakannut rimpuilemasta sitä vastaan. Hän, se nainen, ei ikinä saisi tietää siitä mitään, ja kun hän ei tuntenut vastarakkautta, niin mitä vahinkoa siitä voisi koitua? Hän itse saisi vieläkin rakastaa ja etsiä lohtua toisen onnesta.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun hän oli nähnyt Dianan, kun hän oli viimeksi tahallaan kiduttanut itseänsä katselemalla Dianan täydellistä tyytyväisyyttä. Oli kovaa katsella onnea toisen miehen silmillä, kovaa nähdä ihanteellista kumppanuutta, joka sai hänen oman karvaan yksinäisyytensä tuntumaan sitäkin kirpeämmin. Mutta kuinka paljoa surkeampi hänen elämänsä olisikaan ollut, jos sheikin rakkaus sitä naista kohtaan, jonka hän oli niin väkivaltaisesti anastanut omakseen, olisi haihtunut, kuten hän oli aikoinansa pelännyt käyvän. Silloin se olisi muodostunut sietämättömäksi helvetiksi. Mutta Ahmed rakasti Dianaa intohimoisesti, hellästi, kuten hän itsekin — eikä hänen uhrauksensa ollut mennyt hukkaan.

Ja olihan jotakin, että Diana oli suonut hänelle ystävyytensä, että hän oli osaltaan auttanut Dianaa saavuttamaan onnensa.

Olikohan Diana lainkaan muuttunut näinä kahtena viime vuotena? Mutta miksipä kuvittelisi hänen saattaneen jollakin tavoin muuttua. Hänestä se nainen näytti aina samanlaiselta.

Olisiko _hänen_ rakkautensa pitänyt Dianan niin nuorekkaana, niin täysin tyytyväisenä? Hänen huulensa värähtivät tuskaisesti. Hän ei olisi milloinkaan saanut tilaisuutta koettaa! Hän ei ollut tuntenut Dianaa, ennenkuin rakkaus oli taltuttanut uljaan naisen hillittömän, käskevän mielen. Samoin kuin Diana oli silloin ollut kylmä ja tunteeton, samoin olisi hän ollut yhtä halveksivan kopea hänelle, Saint Hubertille, kuin oli ollut kaikille miehille. Hän olisi kulkenut tietänsä välittämättä rakkaudesta, välittämättä mistään muusta kuin urheilusta ja seikkailuista, joita varten hän oli elänyt. Hän, Saint Hubert, ei ikinä olisi saattanut turvautua niihin hirveisiin keinoihin, joilla sheikki oli alistanut Dianan. Hän ei olisi ikinä voinut saada naista ensin vasten tahtoaankin ihailemaan ja sitten rakastamaan miestä, kuten Ahmed oli tehnyt, pelkällä raa'alla ylivoimalla, joka oli pakottanut Dianan tunnustamaan, että toinen oli käskevämpi ja väkevämpi kuin hän, ja vihdoin nujertanut hänet alistuvana laskeutumaan vangitsijansa jalkojen juureen.

Vain sellaiselle miehelle kuin Ahmedille oli Diana voinut antautua. Ja Jumala tiesi, että vaikka hän kadehtikin Ahmedia, hän ei nureksinut ystävänsä onnea. Koska hän ei itse olisi saattanut voittaa Dianaa, soi hän hänet mieluummin Ahmedille kuin jollekulle toiselle. Hän ojensihe suoremmaksi satulassaan, tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen ja rukoili taaskin itsellensä voimaa, joka ei vielä kertaakaan ollut pettänyt häntä.

Sen, mitä hän oli pitänyt salassa niin kauan, voisi hän salata edelleenkin — Jumalan avulla. Oikeastaan hänen pitikin olla kiitollinen paljosta. Olisihan hänen saattanut olla pakko nähdä Dianan kärsivän kiusattuna ja hyljeksittynä. Mutta nyt Diana oli onnellinen, eikä muusta ollut väliä. Ja totisesti hän, Saint Hubert, oli nyt liian vanha itkeäksensä kuin kuuta tavoitteleva läpsi.

Itse-ivan hymy valaisi hänen surumielisiä kasvojaan, ja hän kääntyi Caryllin puoleen, lausuen hilpeän huomautuksen.

Aamutuuli oli vaimennut, ja päivästä tuntui tulevan hyvin kuuma. Taivaanranta oli jo nyt epämääräisen himmeä kiemurtelevasta hohtavasta udusta, jota aaltoillen kohosi valtavan aavikon helmasta. Ja pilvettömällä taivaalla heloittavan, paahtavan auringon säteet kimaltelivat ja välkkyivät hohtavalla hietikolla, muuttaen sen lukemattomat jyväset kullaksi. Pieniä, harmaita hietikkokiuruja lenteli parvittain äänettöminä ilmassa, ja vähäväliä syöksähti yksinäinen harjalintu turvaan melkein hevosten jaloista.

Jonkun aikaa oli Caryll tarkkaillut epäselviä jälkiä, jotka useammin kuin kerran olivat menneet heidän tiensä poikki; ja vihdoin Saint Hubert huomasi niiden herättäneen hänen mielenkiintoansa. »Gaselleja», selitti hän, ohjaten ratsunsa likemmäksi, »mutta jäljet eivät taida olla varsin verekset.»

Caryll naurahti ensimmäisen kerran sinä aamuna. »Minä alan uskoa, että gasellinne ovat taruotuksia», tokaisi hän. »Jälkiä olemme nähneet ennenkin, mutta itse eläimet näyttävät kuvitelluilta. Ja se minua ihmetyttää, miten ne lainkaan tulevat toimeen tällaisessa seudussa», lisäsi hän, vilkaisten ympärilleen. Ja hänen näkemänsä rajattoman aavikon lohduton autius kannusti häntä vihdoinkin lausumaan julki kysymyksen, joka oli päiväkausia pyörinyt hänen kielellänsä.

»Miten hän on jaksanut kestää tällaista, setä Raoul?» pamautti hän. »Äitini nimittäin. Miten hän on kestänyt tätä kammottavaa yksinäisyyttä ja tätä hirvittävää autiutta?»

Saint Hubert kohautti olkapäitänsä.

»Se ei tee kaikkiin sellaista vaikutusta», vastasi hän hitaasti. »Joitakuita se kiehtoo hyvin voimakkaasti — kuten esimerkiksi minua. Äitisi ihastui aavikkoon monta vuotta sitten, ja hänestä sen viehätys on voimakkaampi kuin sen lohduttomuus. Ja jollei hän rakastaisikaan sitä sen itsensä vuoksi, rakastaisi hän sitä sen vuoksi, mitä se hänelle merkitsee.»

»Mutta hänen on täytynyt luopua kovin paljosta», huomautti Caryll. »Hänen on täytynyt — uhrata hyvin paljon — voidaksensa — voidaksensa —» Hän keskeytti lauseensa, päästäen äkkiä harmin ärähdyksen. »Armias taivas — miehellä ei ole oikeutta vaatia sellaista naiselta!» huudahti hän kiivaasti.

Taaskin Saint Hubert kohautti olkapäitään. »Mutta jos nainenkin tahtoo sitä?» vastasi hän. »Ja tässä tapauksessa hän sitä tahtoi — eikä ole koskaan sitä katunut.»

Caryll katsoi häneen, rypistäen otsaansa ymmällä olevan näköisenä. »Hänen täytyy olla — perin ihmeellinen», sanoi hän miltei ujosti.

Saint Hubert katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Hän on — ihmeellinen», vahvisti hän tyynesti.

Keskipäiväisen pysähdyksen aikana puhui Caryll taaskin äidistään.

Ulkoilmapuolinen oli syöty, ja heidän ympärillänsä viruivat miehet kietoutuneina vaippoihinsa, nukkuen kuin lakanoilla verhotut vainajat. Myöskin mukautuvainen Williams oli sopeutunut maan tapaan ja loikoi pitkänänsä aito englantilaiseen tapaan kasvot maata vasten, pää painettuna käsivarsiin, hellehattu takaraivolla putoamaisillaan hiekkaan.

Saint Hubert oli hereillä, tarkkaili velttona haaskakuoriaista, joka ponnisteli rajusti koettaessaan kuljettaa kolme kertaa itseänsä isompaa leivänmurua, ja vilkaisi tuontuostakin lähellänsä viruvaan Carylliin.

Puolisen jälkeen ei nuori mies ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään. Hänen hermojansa oli jonkun verran tyynnyttänyt rauhoittava piippu, joka oli vihdoin suvainnut antaa savuja, ja hän koetti voittaa hermostunutta ujoutta, joka oli vaivannut häntä koko aamun ja joka paheni hetki hetkeltä välttämättömän kohtauksen yhä lähetessä.

Vihdoin hän liikahti ja lopetti pitkällisen äänettömyyden. »Tuntuu perin — omituiselta», alkoi hän empien, »ettei tiedä, millaiselta oma äiti edes näyttää. En muista häntä lainkaan, ja ainoa valokuva, mikä minulla hänestä on, on kiharapäisen, housuihin puetun pojan kuva. Hän ei saata olla sennäköinen nyt. Se on varmasti otettu hyvin kauan sitten. Otaksuttavasti hän on muuttunut aika paljon. Luonnollisesti hänen täytyy olla — täytyy olla —» Hän pysähtyi saamattomana kasvot tulipunaisina hämmingistä. Saint Hubert silmäili häntä, hymyillen heikosti. Tyrmistyisikö Caryll, jolla oli jäykät, vanhanaikaiset mielipiteet, nähdessänsä nuorekkaan äitinsä? Antaisiko Dianan nuorekkuuskin, joka oli hänen viehättävimpiä puoliansa, lisää harmittelun aihetta tälle arvostelevalle ja jo ennestään ennakkoluuloiselle nuorelle miehelle?

»Ei hän ihan Metusalem ole», vastasi hän kuivakiskoisesti, »vaikka luonnollisesti», jatkoi hän hitaasti, vaivoin pitäen ääntänsä tasaisena, »aavikkoelämällä joskus on hyvin vanhentava vaikutus naisiin. Jotkut Tuggurtissa näkemistämme ryppyisistä, iäkkäistä vaimoista otaksuttavasti olivat monta vuotta nuoremmat kuin äitisi.»

Ja pitkänään viruva ja veltosti hiekkaa harova Caryll kuuli vain hänen äänensä vakavan soinnun näkemättä hänen silmiensä veitikkamaista tuiketta. Sensijaan hänen mieleensä äkkiä välähti vaivaava kuva eräistä kuihtuneista vanhoista akoista, jotka hän oli nähnyt ollessansa tässä lyhytikäisen kauneuden maassa.

»Ohhoh!» äänsi hän kovin nolona. Eikä Saint Hubert selvittänyt hänelle sen enempää.

Kuormakaravaani oli aikoja sitten saavutettu ja sivuutettu, eikä sitä näkynyt, ei kuulunut, kun ratsujoukko lähti uudelleen taivaltamaan etelää kohti.

Keskipäivän pysähdys oli tavallista lyhyempi; tänään ei tarvinnut ottaa huomioon hitaasti liikkuvia kameleja, viivytellä tiellä, jotta ehdittäisiin pystyttää teltat ja saada ruoan valmistus käyntiin, ennenkuin ratsumiehet saapuisivat leiriin.

Vaikka vielä olikin kuuma, oli auringon paahde hieman lieventynyt, ja auer oli haihtunut, joten näköala oli laajempi ja selväpiirteisempi.

Heidän ratsastettuansa noin tunnin Caryll äkkiä havaitsi vielä hyvin kaukana kierivän tomuvyöryn, joka näytti vinhasti lähestyvän heitä. Hänen kurkkuansa alkoi heti kuivata, ja hänen polviensa vaistomainen, hermostunut puristus sai hänen virman ratsunsa ponnahtamaan rajusti pystyyn.

Pakotettuansa sen jälleen tyyntymään hän kääntyi Saint Hubertin puoleen, lausuen käheän kysymyksen. Myöskin kreivi tähysti tarkkaavasti. »On vielä siksi pitkä matka, etten voi sanoa varmasti», vastasi hän, »mutta otaksuttavasti siellä on isäsi.»

Ja ensimmäisen kerran Caryllin elämän aikana hänet valtasi eräänlainen pakokauhu. Kun pelätty kohtaus nyt oli ihan likellä, olisi hän ollut valmis antamaan enemmän kuin tahtoi määrätäkään voidaksensa pyörtää ympäri ja lähteä kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Miltähän hänen arabialainen isänsä näyttäisi? Mitä ihmettä hänen oli tehtävä heidän tavatessaan toisensa? Hän oli useita kertoja kuvitellut mielessänsä tätä kohtausta. Kuumeisesti hän nyt koetti palauttaa muistiinsa edes yhtä niistä tarkoin harkituista ja huolellisesti valmistetuista puheista, jotka kaukana aiotusta kuulijasta olivat niin helposti tulleet hänen mieleensä ja sukeutuneet sanoiksi niin keveästi.

Hän vaivasi aivojansa, hikoillen hermostuneesti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat sakeilta ja toivottoman tylsiltä. Ja sillä aikaa tomupilvi vyöryi yhtä mittaa likemmäksi. Vähitellen se sitten näytti pyörivän ja kohoavan, ajautuvan hitaasti taaksepäin ja paljastavan pienen joukon arabialaisia, jotka ratsastivat tavallista huimaa neliä ja joita johti yksinäinen ratsastaja muutamia askelia toisten edellä.

Muutamia minuutteja Caryll epätoivoisesti toivoi, ettei ilkeä hetki ehkä sittenkään ollut vielä tullut, että nämä saattoivat olla muita arabialaisia eivätkä kenties olleetkaan heidän odottamiaan henkilöitä. Mutta takana ratsastavan saattueen äkkiä päästämä hurja huuto sai hänet oivaltamaan, ettei hänelle oltu suotu toivottua armonaikaa, ja kummallinen tunne, kiihtymyksen sekainen hermostuminen, värisytti hänen selkäpiitään.

Äkeissään itsellensä ja harmissaan oudosta tunteesta, jonka hän ei aavistanut olevan mielenliikutusta, hän tunsi vanhan vastustushengen, vanhan suvaitsemattomuuden taaskin alkavan myllertää rinnassaan. Saattajien huuto johti hänen mieleensä heidän meluisan mielenosoituksensa silloin, kun he olivat kohdanneet hänet. Järjestettäisiinkö nyt toinen samanlainen näytös? Miksi hitossa he eivät tuo koko soittokuntaa pilleineen ja torvineen — tai mitä vietävän pelejä he lienevätkään soittaneet — ja suoriutuisi siitä kerta kaikkiaan! mietti hän kiukuissaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.

Saint Hubert oli antanut heidän joukkueellensa pysähtymismerkin, ja vaivoin hilliten kiihtynyttä ratsuansa Caryll tähyili nopeasti lähestyviä ratsastajia. Ihailu, jota hän muutoin olisi tuntenut, hukkui kiukkuisiin ennakkoluuloihin, jotka saivat hänet tarkastamaan heitä arvostelevan halveksivasti.

He olivat komeita miehiä, heidän ratsunsa olivat uhkeat, ja he osasivat ratsastaa, myönsi hän nureksien, mutta kuinka hävytöntä ajaa eläimiä tuolla tavoin! Ja otaksuttavasti he seisahtuisivat samaan hirveän äkilliseen tapaan, joka oli ominainen kaikille näille säälimättömille ratsastajille, välittämättä hevostensa kauhean julmasta ponnistuksesta.

Tuo ensimmäinen oli varmaankin hänen isänsä — hänen arabialainen isänsä. Vaikka hän olikin valmistunut näkemään isänsä yllä alkuasukkaiden puvun, loukkasi se hänen tunteitansa, ja taaskin kulkivat omituiset kylmänväreet pitkin hänen selkäänsä. Nyt hän oli laskeutunut satulasta ja seisoi kädet työnnettyinä syvälle takintaskuihin sydämensä jyskyttäessä raivoisesti.

Eivätkö he lainkaan hiljentäisi vauhtiansa? Olivatko he tulleet ihan hulluiksi? Äkkiä alkanut pyssyjen räiske säpsähdytti häntä, ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen kuunnellessansa huutojen ja pyssynpamahdusten hurjaa pauhua. Hornamaista meteliä, sitä juuri se oli, mietti hän halveksivasti, lapsellinen, teatterimainen näytös, typerä ja tarpeeton! Taaskin hänen huulensa kaartui, kun saapunut joukkue pysähtyi äkkiä, kuten hän oli tiennyt sen tekevän, pölyn ja hiekan tuprahdellessa hevosten jaloissa, ja kajahti toinen huumaava huuto, johon sekaantui kiihtyneiden oriiden kimeitä hirnaisuja, varuksien kalinaa ja pyssyjen teräviä pamahduksia.

Vain johtaja laskeutui ratsailta.

Ja ikäänkuin maahan juurtuneena Caryll katseli, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies keikahti ison, mustan hevosensa selästä ja asteli verkkaisesti heidän luoksensa.

_Tämä_ siis oli hänen isänsä — _tämä_ oli Glencaryllin kreivi! Arabialainen arabialaisten joukossa! Ja sitäpaitsi sellainen arabialainen, jonka tummat, kauniit kasvot olivat hänestä omituisen tutut. Se ei johtunut kaukaisesta muistosta, vaan äsken nähdyistä samanlaisista kasvoista, ja se tuntui samalla herättävän jonkun synkän muiston.

Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat kasvot? Hän aprikoi sitä vieläkin, kun Saint Hubertin varoittava kosketus palautti hänet nykyisyyteen, ja hän käänsi kalpeat, pingoittuneet kasvonsa ranskalaisen puoleen, joka kuiskutti hänelle hätäisesti.

»Jumalan tähden, mene sinä edellä, setä Raoul!» pyysi hän käheästi. Ja Saint Hubertin lähdettyä eteenpäin hän ponnisti tahtoaan ja terästäytyi, seuraten vitkalleen toisen jälessä tuskaisen ujouden ja painostuksen vaivaamana.

Vanhat ystävykset kohtasivat toisensa ranskalaisten tapaan. Ja Caryllin katsellessa heidän innokasta tervehdystään puistatti häntä vastenmielisyys. Mikä inhoittava tapa! Odotettaisiinko sellaista häneltäkin?

Lyhyt, hoikka vartalo jäykäksi ojennettuna hän seisoi huulet tiukkaan puristettuina, varroten koettelemustaan.

Mutta sheikki ei lainkaan vaatinut sellaista englantilaiselta pojaltaan. Kääntyen Carylliin päin hän hymyili vakavasti ja ojensi pitkän, ruskean kätensä tervehdykseksi.

»_Enfin, mon fils_», lausui hän syvällä, pehmeällä äänellänsä. »_Soyez le bienvenu_.» Hänen sävynsä vilpitön tuntu ja hänen lämmin kädenpuristuksensa olisivat tyydyttäneet ketä poikaa tahansa. Mutta Caryll pani merkille ainoastaan sen, millä kielellä sydämellinen tervehdys lausuttiin, ja mielenkarvaus, jota hän oli koettanut voittaa, kumpusi taaskin vastustamattomana esille. Saint Hubert oli varoittavasti kertonut hänelle, että hänen isänsä oli ennakkoluuloinen sitä maata kohtaan, jota hän ei suostunut tunnustamaan omaksensa, eikä mielellänsä puhunut äidinkieltänsä, jota hän kuitenkin erinomaisesti osasi. Mutta olisipa hän totisesti voinut tässä tapauksessa tehdä poikkeuksen. Totisesti hän olisi tänä ainoana kertana voinut syrjäyttää ennakkoluulonsa. Caryll oli valmistautunut kohtaamaan isänsä puolimatkassa, tukahduttamaan omat ennakkoluulonsa, mikäli suinkin mahdollista, mutta tämä ranskankielinen tervehdys oli kuin isku vasten kasvoja. Hänet saataisiin hirttää, jos hän vastaisi samalla kielellä. Hän näyttäisi alun pitäen, minnepäin hänen myötätuntonsa kallistui. Mutta sanat eivät heruneet helposti, ja puna lehahti hänen poskilleen hänen puristaessansa voimakkaita sormia, jotka pitivät hänen kättään teräksisessä otteessa. Hänessä heräsi äkkiä omituinen tunne, että hän oli heikompi, että vaikka hän oli itsepäinen, hänen edessänsä oli mies, joka oli vieläkin päättäväisempi kuin hän. Kieli jäykkänä hän harmitteli omaa kömpelöä saamattomuuttaan ja huomasi änkyttävänsä kuin koulupoika.

»Kiitos, sir», jupisi hän tökerösti. »Olen oikein hyvilläni päästyäni tänne.» Hän punehtui entistä enemmän käsittäessään valehdelleensa, mihin hänet oli ikäänkuin pakotettu. Eikä häntä tarkasti tähyäviin tummiin, läpitunkeviin silmiin hetkiseksi välähtänyt veitikkamainen välke ollut omiansa rauhoittamaan hänen järkkyneitä tunteitaan. Mutta sheikki ei näyttänyt panevan merkille, ettei hänen poikansa vastannut ollut välitön ja että hänen sävynsä oli kylmä. Lausuttuansa muutamia kohteliaita kysymyksiä matkasta hän nyökkäsi ystävällisesti ja palasi Saint Hubertin luokse, joka tuskallisesti odotti tämän ensimmäisen kohtauksen tulosta ja oli siirtynyt syrjään jättääksensä isän ja pojan kahden kesken. Ja Caryllin jäätyä yksin riehui hänen rinnassansa ristiriitaisia, sekavia tunteita. Kaikista ponnistuksistansa huolimatta hän tuntui taaskin esiintyneen narrimaisesti! Taaskin oli hänellä sama tunne, jota hän oli kokenut Tuggurtissa silloin, kun arabialainen päällikkö oli pelastanut hänet kiihtyneen rahvaan kynsistä. Silloin hän oli hyvin selvästi tuntenut olevansa kömpelö ja kokematon, mitä hän ei ollut ennen käsittänyt. Ja nyt hän tunsi sen paremmin kuin koskaan ennen. Mistä johtui näiden tutkimattomien arabialaisten käytöksen tyyni arvokkuus? Minkä tähden he näyttivät niin itsevarmoilta? Vaikka hän pitikin heitä raakalaisina, oli hänen ollut pakko myöntää, että he olivat moitteettoman kohteliaita ja tahdikkaita. Haikeaksi mielipahaksensa hän tunnusti, että hänen oma kohteliaisuutensa näytti kummallisesti hävinneen tipotiehensä.

Oli kenties luonnollista, että hänen isänsä tuli häntä vastaan, mutta se oli silti kohtelias ja ystävällinen huomaavainen teko, ja hän oli siihen nähden esiintynyt perin töykeästi. Vaikka hän vihasikin isäänsä, koska tämä oli tuottanut surua vanhukselle, ei hän olisi vihan tähden saanut unohtaa hyvää käytöstä. Vierailusta tulisi kyllin vaikea muutoinkin, vaikka hän ei tekisikään sitä vieläkin hankalammaksi. Ja olihan hän sittenkin — vaikka hän valittikin tätä sukulaisuutta — isänsä poika — ja hänen vieraansa. Ja suoraan puhuen hän oli äsken menettänyt malttinsa kovin pienen seikan tähden. Ytimiänsä myöten englantilaisena hän oli pahastunut rakastamaansa maahan tähdätystä epäsuorasta ylenkatseesta. Mutta vaikka sitä oli vaikea ymmärtää, saattoi hänen isällänsä olla syitä, jotka oikeuttivat hänen omaksumansa kannan — ja siinä tapauksessa oli hänen mielipiteensä yhtä oikeutettu kuin Caryllinkin. Sellaisen miehen, jolla itsellänsä oli ennakkoluuloja, oli tuskin oikein ja kohtuullista nureksia toisten ennakkoluuloja. Hän keikautti päätään kiukkuisen suuttuneena itseensä. Hän oli alkanut huonosti, antanut itsestänsä väärän vaikutelman jo heti alussa. Jo monta vuotta sitten oli hänen isänsä täytynyt saada Saint Hubertilta tietää, että hänen poikansa puhui ranskankieltä sujuvasti. Ja kun hän ei ollut äsken suostunut sitä puhumaan, oli sen täytynyt tuntua tahalliselta nenäkkyydeltä, suoranaiselta taisteluhaasteelta henkilöstä, joka ajatteli toisella tavoin kuin hän. Palvoakseen harmiansa hän oli esiintynyt huonotapaisen nulikan tavoin — ja hänen isänsä oli vain hymyillyt, kuten hän olisi hymyillyt lapsen oikuille.

Alku oli kylläkin nöyryyttävä.

Ärtyneenä ja äkäisenä hän kuitenkin päätti niellä ylpeytensä ja meni toisten seuraan aprikoiden, miten hänet otettaisiin vastaan, ja ujosti arkaillen häiritä heidän innokasta keskusteluaan. Mutta hänestä niin pitkiltä tuntuneet hetkiset olivatkin olleet hyvin lyhyet, eivätkä ystävykset toistensa seuraan syventyneinä näyttäneet huomanneenkaan hänen poissaoloansa.

Ja vielä hänen tultuansa he jonkun aikaa puhelivat keskenään häiriytymättä.

Kun sheikki vihdoin jälleen kääntyi poikansa puoleen, ei hänen käytöksestänsä saattanut mitenkään päättää, että hän oli pahastunut tai harmistunut.

»Sinun on suotava meille anteeksi», virkkoi hän huulillansa sama vakava hymy kuin ennenkin. »Meillä on kahden vuoden aikana kasaantuneet keskustelunaiheet jauhettavinamme. Mutta enää emme saa pitää äitiäsi jännityksessä. Hän on laskenut päivät, luulisinpä tunnitkin, odottaessaan sinun tuloasi.»

Ja taaskin Caryllista tuntui kuin olisivat nuo läpitunkevat, tummat silmät nähneet hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin, ja hänen katsettansa väräytti hermostunut hämminki. »Toivon — hänen voivan hyvin», sopersi hän ja kummasteli surkeana, minkä tähden tämänkin jokapäiväisen ja perin luonnollisen kysymyksen lausuminen oli niin vaikea.

»Hän voi aina hyvin — Allahin kiitos», vastasi sheikki, tehden nopean, vaistomaisen eleen, jota Caryll ei tajunnut. Ja vasta sitten, kun he olivat jälleen ratsailla ja matkalla hyvässä alussa, hän sai tukahdutetuksi ujouttansa kylliksi kiittääksensä isäänsä hevosesta, jolla hän ratsasti. Alusta alkaen hän oli varmasti tuntenut toisen tarkkailevan häntä arvostelevasti, ja vaikka hän tiesikin olevansa hyvä ratsastaja, kävi kiinteä tarkkailu sittenkin hänen ylenmäärin pingoittuneille hermoilleen. Olipa hän jo alkanut aprikoida, eikö hän, kun mittapuut olivat erilaiset, ollut jaksanut täyttää toiveita tässäkään suhteessa, siinä lajissa, johon hän tiesi hyvin pystyvänsä. Ja ihan äkkiä hän hämmästykseksensä huomasi miltei kiihkeästi toivovansa, että tämä hänen vihaamansa mies kehuisi häntä. Se ajatus teki hänet epävarmaksi. Mitä hän välittäisi isänsä kehumisesta tai moitteesta? Mitäpä häntä liikuttaisi, olisipa asianlaita kummin päin hyvänsä?

Mutta vastoin tahtoansakin hän tunsi välittävänsä — välittävänsä niin paljon, että hänet valtasi selittämätön mielihyvän tunne, kun sheikki nyökkäsi hyväksyvästi ja virkkoi rauhallisesti: »On hauska, että pidät siitä. Raoul kertoi minulle, että osaat ratsastaa.»

Ja hän ratsasti edelleen, ihmetellen itseänsä, harmitellen omaa epävakaisuuttaan, harmitellen kummallista tyydytystä, jonka nuo muutamat sanat olivat hänelle tuoneet.

Heidän saapuessaan määräpaikkaansa oli aurinko menossa mailleen.