Part 3

ROSINA (itseksensä). Kirottu mies!

BARTHOLO (yhä pitäen hänen kädestään kiinni). Nainen luulee kyllä olevansa turvassa sentähden, että hän on yksin.

ROSINA. Ah! epäilemättä... Sepä soma todistus!... Tauotkaahan jo, herra, te vääntelette minun käsivarttani. Minä poltin sormeni, kun laittelin vaatekoristeitani tuon kynttilän ääressä; ja minulle on aina sanottu, että pitää heti panna läkkiä päälle: sen teinkin.

BARTHOLO. Vai sen te teitte? Katsokaamme siis, vahvistaako toinen todistus edellisen. Se on tuo paperivihko, jossa minä varmaan tiedän olleen kuusi arkkia; sillä minä luen ne joka aamu, tänään vielä.

ROSINA (itseksensä). Voi tolvana minua!

BARTHOLO (lukien). Kolme, neljä, viisi...

ROSINA. Kuudes...

BARTHOLO. Minä näen kyllä, että kuudes ei ole täällä.

ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Kuudes? Minä olen käyttänyt sen tuutiksi niitä makeisia varten, joita lähetin Figaron tyttärelle.

BARTHOLO. Figaro'n tyttärelle? Entäs kynä, joka oli aivan uusi, kuinka se on tullut mustaksi? Sitenkö, että olette kirjoittanut Figaro'n tyttären adressin?

ROSINA (itseksensä). Tuolla miehellä on mustasukkaisuuden vainu jo luonnosta!... (Ääneen.) Minä olen sillä uudestaan piirtänyt kuluneen kukkasen siinä liivissä, jota ompelen teille neulomuspuissani.

BARTHOLO. Kuinka mieltä ylentävää tuo on! Jotta teitä uskottaisiin, lapseni, pitäisi teidän olla punastumatta, kun yhtä mittaa vääristelette totuutta; mutta sitä te ette vielä osaa.

ROSINA. No! kukapa olisi punastumatta, herra, kun näkee noin ilkeitä johtopäätöksiä tehtävän mitä viattomimmista töistä?

BARTHOLO. Tietysti, minä olen väärässä. Polttaa sormensa, tahrata sitä läkillä, tehdä paperituutti Figaron tyttärelle lähetettäviä makeisia varten, piirtää minun liiviäni neulomuspuissa! mitä löytyy sen viattomampaa? Mutta kuinka paljon valheita läjättyinä yhden tositeon salaamiseksi!... Minä olen yksin, ei kukaan näe minua; minä saan valhetella mieleni mukaan. Mutta sormen pää jää tahratuksi, kynä on mustunut, paperia puuttuu! Eihän kaikista voi pitää huolta. Aivan varmaan, signora, kun minä menen ulos kaupunkiin, saa lukittu ovi vastata minulle teidän puolestanne.

Kahdestoista kohtaus.

(Kreivi, Bartholo, Rosina. Kreivi ratsumiehen puvussa, näyttäen olevan vähän humalassa ja laulaen: _Réveillons-la_ etc.)

BARTHOLO. Mutta mitä tuo mies tahtoo? Sotamies! Menkää huoneesenne, signora.

KREIVI (laulaa: _Réveillons-la_ ja lähestyy Rosinaa). Kumpi teistä, hyvät naiset, on tohtori Balordo? (Rosinalle matalalla äänellä.) Minä olen Lindor.

BARTHOLO. Bartholo!

ROSINA (itseksensä). Hän puhuu Lindor'ista.

KREIVI. Balordo, Barque à l'eau; minä huolin siitä viis. On vaan kysymys saada selkoa, kumpi teistä... (Rosinalle, näyttäen hänelle paperia.) Ottakaa tämä kirje.

BARTHOLO. Kumpi! Näettehän, että se olen minä. Kumpi! Menkäähän, Rosina; tuolla miehellä näyttää olevan hyvä hutikka päässään.

ROSINA. Juuri sentähden, herra; te olette yksin. Nainen saattaa joskus vaikuttaa.

BARTHOLO. Menkää, menkää; minä en ole arka.

Kolmastoista kohtaus.

(Kreivi, Bartholo.)

KREIVI. Oo! minä tunsin teidät heti signalimenttinne mukaan.

BARTHOLO (kreiville, joka puristaa kirjettä). Mitäs te tuossa kätkette taskuunne?

KREIVI. Minä kätken sen taskuuni, jotta te ette tietäisi, mitä se on.

BARTHOLO. Minun signalimenttini! Tuommoiset ihmiset luulevat aina puhuvansa sotamiesten kanssa.

KREIVI. Luuletteko, että olisi peräti vaikea asia tehdä teidän signalimenttinne?

Nuotti: _Ici sont venus en personne_.

Pää kalju on, tutisevainen, Ja silmä tumma, talimainen, Rumempaa naamaa eipä näe, Kas selkä on kuin sarvet kauriin Ja pinta niinkuin paistonauriin, Vinossa toinen olkapää! Suoniss' on veri niinkuin jää, Jalassa patti, sääri väärä, Puhuissaan määkii niinkuin jäärä, On ahne saivarnylkyri, Sanalla: oikein _tohtori!_

[Bartholo keskeyttää signalimentin siinä paikassa, joka hänestä sopii.]

BARTHOLO. Mitäs tämä merkitsee? Oletteko täällä minua häväistäksenne? Menkää heti tiehenne.

KREIVI. Mennä tieheni! Ah! hyi! kuinka törkeästi puhutte! Osaatteko lukea, tohtori ... Barbe à I'eau?

BARTHOLO. Toinen mieletön kysymys.

KREIVI. Oho! älkää ensinkään huolestuko siitä; sillä minä, joka vähintäänkin olen yhtä paljon tohtori kuin te...

BARTHOLO. Kuinka niin?

KREIVI. Enkö minä ole rykmentin hevosten lääkäri? Juuri sentähden minä pantiinkin virkaveljen luoksi asumaan.

BARTHOLO Uskallatteko verrata hevoskengittäjää...

KREIVI

Nuotti: _Vive le vin_.

En väitäkään, en, tohtori, Mun taiton' että voittavi Tuon Hippokrateen joukkoinehen. Taitonne kas se kohdallehen Osaapi, aina auttaa kai! Jos harvoin taudin pois se sai, Tok' saattaa sairaan autuutehen.

Onko tämä kohteliasta, mitä sanon teille?

BARTHOLO. Se soveltuu hyvin teille, tietämätön kätyri, tällä tavoin alentaa taiteista ensimmäistä, suurinta ja hyödyllisintä!

KREIVI. Hyödyllinen kaiketi niille, jotka harjoittavat sitä.

BARTHOLO. Taide, jonka edistymistä aurinko pitää kunnianansa valaista!

KREIVI. Ja jonka erehdyksiä maa kiiruhtaa peittämään.

BARTHOLO. Selvästi näkyy, sivistymätön ihminen, että te olette tottunut ainoastaan hevosia puhuttelemaan.

KREIVI. Hevosia puhuttelemaan? Ah! tohtori! Eikö järki-tohtorille ole tunnettu asia, että hevoslääkäri aina parantaa sairaansa heitä puhuttelematta, kun päinvastoin lääkäri puhuu paljon sairaillensa...

BARTHOLO. Heitä parantamatta, eikö niin?

KREIVI. Te olette sen sanonut.

BARTHOLO. Kuka perhana lähettää tänne tuon kirotun juomarin?

KREIVI. Minä luulen, että te tekaisette minulle epigrammeja, Amor!

BARTHOLO. Mitä vihdoin tahdotte? mitä pyydätte?

KREIVI (kovasti suuttuvinansa). Kuinka, hän kiihtyy! Mitä minä tahdon? Ettekö näe sitä?

Neljästoista kohtaus.

(Rosina, Kreivi, Bartholo.)

ROSINA (saapuville juosten). Herra sotamies, älkää vimmastuko, armoa! (Barthololle.) Puhukaa hänelle hiljaa, herra: mies, joka puhuu järjettömästi.

KREIVI. Te olette oikeassa; hän puhuu järjettömästi, hän; mutta me olemme järjellisiä, me! Minä kohtelias ja te kaunis ... siinä kyllin. Oikeastaan minä tahdon tässä talossa tavata ainoastaan teitä.

ROSINA. Mitä voin tehdä teidän hyödyksenne, herra sotamies?

KREIVI. Vähäpätöisen asian, lapseni. Mutta jos on jotakin hämärää minun lauseissani...

ROSINA. Minä käsitän niitten tarkoituksen.

KREIVI (antaen hänelle kirjeen). Ei, pitäkää vaan kiinni puustavista, puustavista; on ainoasti kysymys ... mutta minä sanon aivan rehellisessä tarkoituksessa, että antaisitte minulle makuusijan täksi yöksi.

BARTHOLO. Eikö mitään muuta?

KREIVI. Ei mitään. Lukekaa tämä lempikirje, jonka meidän majoitus-mestarimme kirjoittaa teille.

BARTHOLO. Katsokaamme. (Kreivi kätkee kirjeen ja antaa hänelle toisen paperin. -- Bartholo lukee.) "Tohtori Bartholo antaa ruoan, majan, makuusijan..."

KREIVI (ääntänsä teroittaen). Makuusijan.

BARTHOLO. "Ainoasti yhdeksi yöksi mainitulle Lindor'ille, liikanimeltä l'Écolier, joka on ratsumies rykmentissä..."

ROSINA. Hän se on, juuri hän se on.

BARTHOLO (vilkkaasti, Rosinalle). Mikäs nyt?

KREIVI. No, olenko väärässä nyt, tohtori Barbaro?

BARTHOLO. Luulisi, että tuo mies ilkeäksi huviksensa typistää nimeäni kaikella mahdollisella tavalla. Menkää hiiteen, Barbaro! Barbe á l'eau! ja sanokaa hävyttömälle majoitus-mestarillenne, että siitä asti, kuin kävin Madrid'issa, olen vapautettu sotaväkeä majauttamasta.

KREIVI (itseksensä). Oi Jumala! harmillinen vastus!

BARTHOLO. Ah! ah! ystävä, tämä haittaa teitä ja saattaa teidät vähän selkiämään! mutta korjatkaa sentään heti luunne pois täältä.

KREIVI (itseksensä). Olin vähällä joutua ilmi. (Ääneen.) Korjata luuni! Jos te olette vapautettu sotaväestä, ette ehkä kuitenkaan ole vapautettu kohteliaisuuden vaatimuksista? Korjata luuni! näyttäkää minulle vapautus-todistuksenne; vaikka minä en osaa lukea, näen heti...

BARTHOLO. Se ei ole vaikeata, se on tässä kirjoituspulpetissa.

KREIVI (sillä välin kuin Bartholo menee sinne, sanoo, paikaltansa liikahtamatta). Ah! kaunis Rosinani!

ROSINA. Kuinka, Lindor, tekö se olette?

KREIVI. Ottakaa toki vastaan tämä kirje.

ROSINA. Olkaa varoillanne, hän pitää meitä silmällä.

KREIVI. Ottakaa esiin nenäliinanne, minä lasken sen putoomaan.

(Hän lähestyy.)

BARTHOLO. Hiljaa, hiljaa, herra sotamies; minä en suvaitse, että katsellaan minun vaimoani noin likeltä.

KREIVI. Hänkö teidän vaimonne?

BARTHOLO. No mitäs myös?

KREIVI. Minä luulin teitä hänen vaarinsa tahi mummonsa sitkeähenkiseksi isäksi: on vähintäänkin kolme sukupolvea hänen ja teidän välillänne.

BARTHOLO (lukee jotakuta pergamenttia). "Niitten hyvien ja luotettavien todistuksien johdosta, joita meille on annettu..."

KREIVI (lyö kädellään pergamentteja niin että ne putoovat lattiaan). Mitä minä tarvitsen tuota sanatulvaa?

BARTHOLO. Tiedättekö, sotamies, että, jos minä kutsun väkeni, annan heti paikalla kohdella teitä niin, kuin ansaitsette?

KREIVI. Tappelu? Ah! mielelläni, tappelu! se on minun ammattini (osoittaen pistoliansa vyössään), ja täss' on se, jolla heitän heille ruutia silmiin. Te kenties ette ole milloinkaan nähnyt tappelua, rouvaseni?

ROSINA. Enkä tahdo nähdäkään.

KREIVI. Ei mikään ole kuitenkaan niin hupaista kuin tappelu. Kuvailkaa mielessänne (tohtoria tyrkäten) ensiksi, että vihollinen on toisella puolella laaksoa ja ystävät toisella. (Rosinalle, näyttäen hänelle kirjettä.) Vetäkää ulos nenäliinanne. (Hän sylkee maahan.) Tuossa on laakso, se on selvää.

(Rosina vetää ulos nenäliinansa; kreivi pudottaa kirjeensä hänen ja itsensä väliin.)

BARTHOLO (kumartuen). Ah! ah!...

KREIVI (ottaa sen ylös ja sanoo:). Kas niin ... tulihan minun opettaa teille ammattini salaisuudet... Todellakin sangen varomaton nainen! eikö hän huomaa lempikirjettä, jonka hän pudottaa taskustaan?

BARTHOLO. Antakaa se minulle, antakaa.

KREIVI. _Dulciter_, pappa! jokaiselle omansa. Jos joku rabarberin resepti olisi pudonnut teidän taskustanne?

ROSINA (ojentaa kättänsä). Ah! minä tiedän, mitä se on; herra sotamies.

(Hän ottaa kirjeen, jonka hän kätkee esiliinansa pieneen taskuun.)

BARTHOLO. Lähdettekö vihdoinkin ulos?

KREIVI. No hyvä, minä lähden. Hyvästi, tohtori; ilman vihaa. Hyvästi, kultaseni: pyytäkää kuolemaa, että se vielä muutamilla sotaretkillä unhottaa minut; elämä ei ole milloinkaan ollut minulle niin kallis.

BARTHOLO. Menkää vaan. Jos minulla olisi tuommoinen valta kuoleman suhteen...

KREIVI. Kuoleman suhteen? Olettehan lääkäri! Te teette niin paljon kuolemaa varten, että se ei voi kieltää teiltä mitään.

(Hän lähtee.)

Viidestoista kohtaus.

(Bartholo, Rosina.)

BARTHOLO (katsoo, kuinka hän menee). Hän on vihdoin mennyt! (Itseksensä.) Teeskennelläänpä.

ROSINA. Myöntäkää kuitenkin, herra, että hän on hyvin iloinen, tuo nuori sotamies! Hänen pohmelonsa takaa näkyi, ettei häneltä puutu älyä eikä jonkinlaista kasvatusta.

BARTHOLO. Onnellinen olen, kultaseni, että sain hänet luotamme lähtemään! Mutta etkö ole vähän utelias lukemaan minun kanssani tuota paperia, jonka hän antoi sinulle?

ROSINA. Mikä paperi?

BARTHOLO. Tuo, jonka hän oli ottavinansa ylös, saadaksensa sitä sinun haltuusi.

ROSINA. Hyvä! se on minun serkkuni upseerin lähettämä kirje, joka putosi minun taskustani.

BARTHOLO. Minulla on se ajatus, että hän veti sen omasta taskustaan.

ROSINA. Minä tunsin sen aivan hyvin.

BARTHOLO. Voihan helposti katsoa.

ROSINA. Minä en vaan tiedä, mihin se joutui.

BARTHOLO (taskua osoittaen). Sinä panit sen tuohon.

ROSINA. Ah! ah! hajamielisyydestä.

BARTHOLO. Ah! varmaankin. Sinä saat nähdä, että se on joku hullutus.

ROSINA (itseksensä). Joll'en suututa häntä, ei löydy keinoa kieltää.

BARTHOLO. Annahan, sydänkäpyseni.

ROSINA. Mutta mitä ajattelette, kun yhä vaaditte sitä, herra? Onko se taas joku epäluulo?

BARTHOLO. Entäs te, mikä syy teillä on olla sitä näyttämättä?

ROSINA. Minä kerron sen vielä teille, herra, että tämä paperi ei ole mitään muuta kuin serkkuni kirje, jonka te annoitte minulle eilen avattuna; ja koska siitä on puhe, sanon teille suoraan, että tämä rohkeus suututti minua kovin.

BARTHOLO. Minä en ymmärrä teitä.

ROSINA. Tutkinko minä niitä papereita, jotka tulevat teille? Minkä tähden katsotte te oikeudeksenne kajota niihin, jotka ovat minulle aiotut? Jos se on mustasukkaisuutta, loukkaa se minua; jos on kysymys anastetun vallan väärin käyttämisestä, vimmastun siitä vielä enemmin.

BARTHOLO. Kuinka, vimmastutte! Te ette ole milloinkaan puhunut minulle noin.

ROSINA. Jos olen hillinnyt itseäni tähän päivään saakka, niin en ole tehnyt sitä antaakseni teille oikeutta rankaisematta loukata itseäni.

BARTHOLO. Mistä loukkauksesta puhutte?

ROSINA. Siitä, jota ei ole ennen kuultu, että joku rohkenee avata toisen kirjeitä.

BARTHOLO. Vaimonsa kirjeitä?

ROSINA. Minä en ole vielä teidän vaimonne. Mutta minkätähden tekisi etusijassa vaimollensa ilkityön, jota ei tekisi kenellekään muulle?

BARTHOLO. Te tahdotte saada minut pettiöön ja kääntää minun huomioni pois kirjeestä, joka epäilemättä on lähetyskirja joltakulta rakastajalta. Mutta minä saan nähdä sen, minä vakuutan teille.

ROSINA. Te ette saa nähdä sitä. Jos lähestytte minua, pakenen minä tästä talosta ja pyydän turvapaikkaa ensitulijalta.

BARTHOLO. Joka ei ensinkään ota teitä vastaan.

ROSINA. Sepä saadaan nähdä.

BARTHOLO. Me emme täällä ole Franskassa, jossa aina annetaan oikeus naisille; mutta ottaakseni teistä sitä ajatusta, menen ovea lukitsemaan.

ROSINA (sillä välin, kuin hän menee sinne). Voi taivaan Jumala! mitä tehdä? Pankaamme pian sen sijaan serkkuni kirje ja antakaamme hänelle tilaisuus ottaa se.

(Hän vaihtaa kirjeet ja panee serkkunsa kirjeen taskuunsa niin, että se ulottuu vähän taskun ulkopuolelle.)

BARTHOLO (takaisin tullessaan). No! nytpä toivon saavani nähdä sen.

ROSINA. Millä oikeudella, jos suvaitsette?

BARTHOLO. Yleisimmin tunnetulla oikeudella, vahvemman oikeudella.

ROSINA. Ennen minä lyödään kuoliaksi, kuin se kirje minulta saadaan.

BARTHOLO (jalkaansa koputtaen). Signora! signora!...

ROSINA (vaipuu nojatuoliin ja on pahoin voivinansa). Ah! mikä ilkeys!...

BARTHOLO. Antakaa tuo kirje tahi pelätkää minun vihaani.

ROSINA (taaksepäin kallistuneena). Voi onnetonta Rosinaa!

BARTHOLO. Mikähän teitä vaivaa!

ROSINA. Mikä kauhea tulevaisuus!

BARTHOLO. Rosina!

ROSINA. Minä tukehdun raivosta!

BARTHOLO. Hän voi pahoin.

ROSINA. Minä käyn heikommaksi, minä kuolen.

BARTHOLO (tunnustelee hänen valtasuontansa ja sanoo itseksensä). Jumalani! kirje! Lukekaamme se niin, ett'ei hän tiedä siitä.

(Hän tunnustelee yhä Rosinan valtasuonta ja ottaa kirjeen, jota hän koettaa lukea, vähän kääntyen.)

ROSINA (yhä taaksepäin kallistuneena). Onneton kuin olen, ah!...

BARTHOLO (hellittää hänen kädestänsä ja sanoo itseksensä). Kuinka vimmatut ollaan sitä tiedustelemaan, jota aina pelätään tietämästä!

ROSINA. Ah! Rosina parka!

BARTHOLO. Haju-aineitten käyttäminen ... tuottaa noita pudistuksia.

(Hän lukee nojatuolin takana, Rosinan valtasuonta tunnustellen. Rosina nousee hiukan, katselee häntä viekkaasti, tekee liikunnan päällänsä ja kallistuu jälleen puhumatta.)

BARTHOLO (itseksensä). Oi Jumala! Se on hänen serkkunsa kirje. Kirottu levottomuus! Kuinka nyt rauhoittaa häntä? Olkoon hän ainakin tietämättä, että minä olen sen lukenut!

(Hän on häntä tukevinansa ja panee kirjeen hänen taskuunsa takaisin.)

ROSINA (huokaa). Ah!...

BARTHOLO. No! se ei ole mitään, lapseni; vähäinen kiihtymys, siinä kaikki; sillä sinun suonesi tykytys ei ole ensinkään muuttunut.

(Hän menee pulloa seinähyllyltänsä noutamaan.)

ROSINA (itseksensä). Hän on pannut kirjeen takaisin, sepä hyvä.

BARTHOLO. Rakas Rosinani, vähän tätä väkivettä.

ROSINA. Minä en tahdo mitään teiltä; jättäkää minut.

BARTHOLO. Minä myönnän, että olen osoittanut liika paljon tuimuutta tuon kirjeen suhteen.

ROSINA. Ei ole kirjeestä kysymys. Teidän tapanne, kun pyydätte jotakin, se se on, joka vimmastuttaa.

BARTHOLO (polvillansa). Anteeksi: minä olen heti huomannut vääryyteni; ja sinä näet minut jalkojesi juuressa, valmiina sitä parantamaan.

ROSINA. Niin, anteeksi! vaikka luulette, että tämä kirje ei tule minun serkultani.

BARTHOLO. Olkoon se joltakulta muulta tahi häneltä, minä en tahdo mitään selitystä.

ROSINA (antaen hänelle kirjettä). Te näette, että hyvällä kohtelemisella saa kaikki minulta. Lukekaa se.

BARTHOLO. Tämä rehellinen menetys hajoittaisi epäluuloni, jos olisin niin onneton, että sellaisia olisi minulla jälellä.

ROSINA. Lukekaa se siis, herra.

BARTHOLO (peräytyy). Jumala varjelkoon, että minä tekisin teille sellaisen solvauksen!

ROSINA. Te teette mieltäni vastaan, jos kiellätte.

BARTHOLO. Ota korvaukseksi vastaan tämä todistus minun täydellisestä luottamuksestani. Minä menen tuota Marceline-raukkaa katsomaan, jonka tuo Figaro, en tiedä mistä syystä, on iskenyt suonta jalasta: etkö sinä myös tule sinne?

ROSINA. Minä tulen heti sinne ylös.

BARTHOLO. Koska rauha on solmittu, kultaseni, anna minulle kätesi. Jos sinä voisit rakastaa minua, ah! kuinka onnellinen olisit!

ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Jos te voisitte miellyttää minua, ah! kuinka teitä rakastaisin.

BARTHOLO. Minä olen sinua miellyttävä, minä olen sinua miellyttävä; kun sanon, että olen sinua miellyttävä!

(Hän menee ulos.)

Kuudestoista kohtaus.

(Rosina, katsoo, kuinka hän menee.)

ROSINA. Ah Lindor! hän sanoo, että hän on minua miellyttävä!... Lukekaamme tämä kirje, joka on ollut vähällä tuottaa minulle niin paljon kiusaa. (Hän lukee ja huudahtaa:) Ah!... minä olen lukenut liika myöhään; hän neuvoo minulle, että pitäisin suoraa riitaa holhojani kanssa; minulla oli niin sopiva ja sen päästin menemään. Kun otin vastaan kirjeen, tunsin, että punastuin silmiä myöten. Ah! minun holhojani on oikeassa: minulla ei ole ensinkään tuota maailman tottumusta, joka, kuten hän usein sanoo minulle, vahvistaa naisen ryhtiä joka tapauksessa! Mutta kohtuuttoman miehen onnistuisi itse viattomuudesta tehdä juonikas nainen.

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

(Bartholo, yksin ja epätoivoissaan.)

BARTHOLO. Mikä äreys! mikä äreys! Hän näytti rauhoittuneelta... Kuka hitto lienee pannut hänen päähänsä, ett'ei hän tahdo ottaa oppituntiansa don Bazilin edessä! Hän tietää, että tuo sekaantuu minun naimisiin... (Kolkutetaan ovea.) Tehkää kaikki maailmassa naisia miellyttääksenne; jos laiminlyötte ainoan pienen kohdan ... minä sanon ainoan... (Kolkutetaan uudestaan.) Katsokaamme, kuka se on.

Toinen kohtaus.

(Bartholo; Kreivi, maisteriksi puettuna.)

KREIVI. Asukoon rauha ja ilo aina tässä talossa!

BARTHOLO (karkeasti.) Ei mikään toivotus koskaan tule sopivampaan aikaan. Mitä tahdotte?

KREIVI. Herra, minä olen Alonzo, licentiati...

BARTHOLO. Minä en tarvitse opettajaa.

KREIVI. ... Don Bazilin oppilas, hänen, joka on suuren luostarin urkujensoittaja ja jolla on kunnia opettaa musikia madamelle teidän...

BARTHOLO. Bazil! urkujen-soittaja! jolla on kunnia! Minä tiedän sen; entäs sitte?

KREIVI (itseksensä). Mikä mies! (Ääneen.) Äkkinäinen tauti, joka pakoittaa häntä vuoteessansa pysymään...

BARTHOLO. Vuoteessansa pysymään! Bazil? Hän teki hyvin, kun lähetti sanoman; minä menen heti paikalla häntä katsomaan.

KREIVI (itseksensä). No lempo! (Ääneen.) Kun puhun vuoteesta, herra, tarkoitan kamaria.

BARTHOLO. Olkoonhan vaikka vähän epävoipa vaan. Menkää edellä, minä seuraan teitä.

KREIVI (hämillänsä). Herra, minä sain toimekseni... Eikö kukaan voi kuulla meitä?

BARTHOLO (itseksensä.) Se on joku peijari... (Ääneen.) Ei, ei, herra salamielinen! puhukaa huoleti, jos voitte.

KREIVI (itseksensä.) Kirottu äijä! (Ääneen.) Don Bazil oli antanut minulle toimeksi ilmoittaa teille...

BARTHOLO. Puhukaa kovasti, minä olen kuuro toiselta korvalta.

KREIVI (ääntänsä koroittaen). Ah! mielelläni. Että kreivi Almaviva, joka asui ison torin vieressä...

BARTHOLO (pelästyneenä). Puhukaa hiljaa; puhukaa hiljaa!

KREIVI (korkeammalla äänellä). ... On muuttanut sieltä pois tänä aamuna. Koska hän minun kauttani on saanut tiedon, että kreivi Almaviva...

BARTHOLO. Hiljaa; puhukaa hiljaa, minä pyydän teitä.

KREIVI (samalla äänellä). ... Oli tässä kaupungissa, ja koska minä olen saanut ilmi, että signora Rosina on kirjoittanut hänelle...

BARTHOLO. On kirjoittanut hänelle? Rakas ystäväni, puhukaa hiljemmin, minä rukoilen teitä! Istukaamme ja jutelkaamme ystävällisesti. Te olette saanut ilmi, että Rosina...

KREIVI (kopeasti). Niin aina. Bazil, joka teidän puolestanne pelkäsi tätä kirjeenvaihtoa, oli pyytänyt minua näyttämään teille hänen kirjettänsä, mutta se tapa, jolla te otatte vastaan asiat...

BARTHOLO. Herra Jumala! minä otan ne hyvin vastaan, mutta eiköhän teidän ole mahdollista puhua hiljemmin?

KREIVI. Te olette kuuro toiselta korvalta, olette sanonut.

BARTHOLO. Anteeksi, anteeksi, seigneur Alonzo, jos olen näyttänyt teistä epäluuloiselta ja karkealta; mutta minua ympäröivät niin kovasti vehkeet, ansat ... ja sitten teidän ryhtinne, teidän ikänne, teidän muotonne... Anteeksi, anteeksi. No! teillä on kirje?

KREIVI. Olkoon menneeksi tuolla äänellä, herra! Mutta minä pelkään, että joku on salaa kuuntelemassa.

BARTHOLO. No mutta kuka? Kaikki palvelijani pääsemättömissä! Rosina sisään sulkeunut vimmassaan! Piru on tullut talooni. Minä menen vielä varmuuden vuoksi katsomaan...

(Hän menee Rosinan ovea hiljaa avaamaan.)

KREIVI (itseksensä). Minä olen harmikseni pahasti kietoontunut. Kuinka nyt olla kirjettä antamatta! täytyy paeta: parempi olisi ollut olla tulematta... Näyttää kirje!... Jos voin edeltäpäin antaa tiedon siitä Rosinalle, on sen näyttäminen oivallinen juoni.

BARTHOLO (tulee varpaillansa takaisin). Hän istuu ikkunan vieressä, selkä oveen päin kääntyneenä, ja lukee uudestaan serkkunsa upseerin kirjettä, jonka minä olin avannut... Katsotaan siis hänen kirjettänsä.

KREIVI (antaa hänelle Rosinan kirjeen). Tässä se on. (Itseksensä.) Minun kirjettäni hän uudestaan lukee.

BARTHOLO (lukee). "Sen jälkeen, kuin olette ilmoittanut minulle nimenne ja säätynne." Ah! tuo kavala! tämä on aivan hänen käsi-alaansa!

KREIVI (pelästyneenä). Puhukaahan te hiljaa vuorostanne.

BARTHOLO. Kuinka minä olen kiitollinen, ystäväni!...

KREIVI. Kun kaikki on päättynyt, jos silloin luulette olevanne minulle kiitollisuutta velkaa, olette te isäntä. Bazil työskentelee par'aikaa erään lakimiehen kanssa...

BARTHOLO. Lakimiehen kanssa, minun naimistani varten?

KREIVI. Enhän muuten olisi keskeyttänyt teitä. Ja hän on käskenyt minun sanoa teille, että kaikki voi olla valmiina huomiseksi. Jos hän ei silloin suostu...

BARTHOLO. Hän ei suostu.

KREIVI (tahtoo ottaa kirjeen takaisin, Bartholo puristaa sitä). Silloin on se hetki, jolloin minä voin olla teille hyödyllinen: me näytämme hänelle hänen kirjeensä ja, jos tarvitaan (vielä salamielisemmin), menen niin pitkälle, että sanon, että olen saanut sen eräältä naiselta, jolle kreivi on antanut sen. Te ymmärrätte, että hämmennys, häpeä, harmi voivat saattaa hänet heti paikalla...

BARTHOLO (nauraen). Moitetta! Rakas ystäväni, nyt minä kyllä näen, että tulette don Bazil'in puolelta! Mutta jotta se ei näyttäisi sovitulta, eiköhän se olisi hyvä, että hän edeltäpäin tuntisi teidät?

KREIVI (tukehuttaa suurta ilon liikuntaa). Se oli kyllä don Bazil'in ajatus. Mutta kuinka tehdä? on myöhäistä... Meillä on varsin vähän aikaa jälellä.

BARTHOLO. Minä sanon, että te tulette hänen siastansa. Ettekö tahtoisi antaa tuntia?

KREIVI. Ei ole mitään, jota minä en tekisi teitä miellyttääkseni. Mutta muistakaa, että kaikki nuot opettajan sijaiset ovat vanhoja tunnettuja juonia, ilveilyksen keinoja. Jos hän aavistaa?...

BARTHOLO. Kun minä esitän teidät, mikä toden-näköisyys? Te näytätte pikemmin rakastajalta valhepuvussa kuin auttavaiselta ystävältä.

KREIVI. Todella? Te luulette siis, että minun ulkomuotoni voi auttaa petosta?

BARTHOLO. Ei kaikkein viisainkaan voi arvata sitä. Hän on tänä iltana hirveän pahalla tuulella. Mutta heti kun hän vaan näkee teidät... Hänen klaveerinsa on tuossa kabinetissä. Huvitelkaa, häntä odottaessanne. Minä teen mitä suinkin voin, saadakseni häntä tulemaan.

KREIVI. Älkää vaan puhuko hänelle kirjeestä.