Part 2

FIGARO. Ja vähän sopimattomasti kohtelevan häntä tuon järjettömän ulkomuodon peitossa.

KREIVI. Miksi niin?

FIGARO. Siksi, ett'ei hän ryhtyisi mihinkään varomiseen, vaan luulisi, että teitä pikemmin haluttaisi nukkua kuin rakentaa salavehkeitä hänen luonansa.

KREIVI. Erinomainen ajatus! Mutta minkätähden sinä et mene sinne?

FIGARO. Ah! niin, minä! Me olemme varsin onnelliset, joll'ei hän tunne teitä, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt. Ja millä tavoin sitten hankkia teille pääsy sinne?

KREIVI. Sinä olet oikeassa.

FIGARO. Sillä te ette ehkä osaa kannattaa tuota vaikeata rôlia. Ratsumies ... humalassa...

KREIVI. Sinä pilkkaat minua (juopuneena olevinansa). Eiköhän tämä ole tohtori Bartholon talo, ystäväni?

FIGARO. Todellakin, jotenkin hyvin; jalat vaan vähän enemmin hoipertelevina. (Juopuneemman näköisenä.) Eiköhän tämä ole...

KREIVI. Hyi! Tuo on rahvaan jupumusta.

FIGARO. Sepä onkin hyvä. Se on ilon hutikka.

KREIVI. Ovi aukenee.

FIGARO. Se on miehemme: poistukaamme siksi, kuin hän on mennyt.

Viides kohtaus.

(Kreivi ja Figaro piilossa; Bartholo.)

BARTHOLO (tulee ulos, puhuen oven suussa rakennukseen päin). Minä tulen heti takaisin; ei saa päästää ketään sisään. Mikä hulluus, että minä menin alas! Niin pian kuin hän pyysi minua siihen, olisi minun pitänyt aavistaa... Ja Bazil, joka ei tule! Hänen piti valmistaman kaikki, jotta hääni vietettäisiin huomenna salaisesti! Mennäänpä katsomaan, mikä saattaa viivyttää häntä.

Kuudes kohtaus.

(Kreivi, Figaro.)

KREIVI. Mitä minä kuulin? Huomenna hän nai Rosinan salaisuudessa!

FIGARO. Armollinen herra, onnistumisen vaikeus lisää vaan yrittämisen tarpeellisuutta.

KREIVI. Kukahan tuo Bazil on, joka puuttuu hänen naimiseensa?

FIGARO. Muuan raukka, joka opettaa soitantoa hänen holhotillensa. taiteensa ihastelija, veitikka, puutteenalainen, ropoa kumarteleva, ja hänen suhteensa tullaan helposti toimeen, armollinen herra... (Katsoen ristikko-akkunaan päin.) Tuossa hän on, tuossa hän on.

KREIVI. Kuka?

FIGARO. Tuossa hän on ristikko-akkunansa takana. Älkää katsoko, älkäähän katsoko!

KREIVI. Minkätähden?

FIGARO. Kirjoittihan hän: _Laulakaa huolimattomasti_, se on, laulakaa niinkuin laulaisitte ... vaan laulaaksenne. Oi! kas tuossa hän on.

KREIVI. Koska minä olen alkanut miellyttää häntä, vaikk'ei hän minua tunne, niin älkäämme heittäkö tuota Lindor nimeä, jonka olen ottanut; voittoni on oleva sitä suloisempi. (Hän levittää paperin, jonka Rosina on heittänyt.) Mutta kuinka laulaa tällä nuotilla? Minä puolestani en osaa sepittää runoja.

FIGARO. Kaikki, mitä mieleenne johtuu, armollinen herra, on oivallista: rakastunut sydän ei vaadi liikoja neron tuotteitten suhteen... Ottakaa minun gitarrini.

KREIVI. Mitäs tahdot, että sillä tekisin? minä soitan sitä sangen huonosti!

FIGARO. Onko teidän kaltainen mies mitään osaamatta? Käden selällä; from, from, from... Jos laulaisitte Sevillassa ilman gitarria, tunnettaisiin te pian, toden totta pian päästäisiin teidän jäljillenne.

(Figaro nojaa seinää vastaan balkongin alla.)

KREIVI (laulaa kävellen ja säestäen gitarrilla:)

Ensimmäinen värssy.

Käskystäs ilmoitan mä nimeäni. Sua nimetönnä tohdein rakastaa; Nyt tehdäkö myös tuttuna sen saa? Vaan mikäs auttaa? Olet käskijäni.

FIGARO (matalalla äänellä). Varsin hyvin, hitto vieköön! Rohkeutta, armollinen herra!

KREIVI.

Toinen värssy.

Lindor mä olen, halpa suvultani, Vaikk' korkealle kohoo haluni. Ah, miks en ole jalo ritari! Palatsiss' oisi sijas rinnallani.

FIGARO. Kuinka saakeli! Minultakaan se ei kävisi paremmin, vaikka minä olen olevinani runoilija.

KREIVI.

Kolmas värssy.

Jok' aamu tänne nöyräst' aion tulla Rakkauttan' toivotonta laulamaan, Iloisna kun vaan nähdäkin sun saan, Josp' ois siit' iloa myös hiukka sulla!

FIGARO. Oo! todellakin, tämä vasta!...

(Hän lähestyy ja suutelee herransa takin alapuolta.)

KREIVI. Figaro?

FIGARO. Teidän Excellensinne?

KREIVI. Luuletko hänen kuulleen minua?

ROSINA (sisäpuolella, laulaa).

Lindor voi kuinka on suloinen! Mä hällen suon koko sydämen'.

(Joku ikkuna kuuluu kolinalla sulkeuvan.)

FIGARO. Uskotteko nyt, että hän on teidät kuullut?

KREIVI. Hän pani ikkunansa kiinni; joku on luultavasti tullut sisään hänen luoksensa.

FIGARO. Ah! pikku raukka! kuinka hän vapisee laulaessaan! Hän on valloitettu, armollinen herra.

KREIVI. Hän käyttää sitä keinoa, jonka itse osoitti. Mikä hempeys! mikä äly!

FIGARO. Mikä kuje! mikä lempi!

KREIVI. Luuletko, että hän tulee minulle, Figaro?

FIGARO. Hän astuu pikemmin ulos tuon ristikko-akkunan kautta, kuin jättää sen tekemättä.

KREIVI. Se on ratkaistu, minä olen Rosinani oma ... elin-ajaksi.

FIGARO. Te unhotatte, armollinen herra, ett'ei hän enää kuule teitä.

KREIVI. Herra Figaro! minulla on vaan yksi sana teille sanottava: hän tulee minun vaimokseni; ja jos sinä hyvin edistät hankettani siten, että salaat häneltä minun nimeni... Sinä ymmärrät, sinä tunnet minut...

FIGARO. Minä myönnyn. Hei! Figaro, lennä rikkauden heimoihin, poikaseni.

KREIVI. Lähtekäämme, epäluuloja karttaaksemme.

FIGARO (vilkkaasti). Minä puolestani menen tänne sisään, jossa taiteeni nojassa yhdellä noita-sauvan iskulla nukutan valppauden, herätän rakkauden, eksytän mustasukkaisuuden, hairautan vehkeet ja kaadan kaikki esteet. Te, armollinen herra, minun luonani soturin-puku ja majoituskirje, ja kultaa teidän taskuissanne.

KREIVI. Kenelle, kultaa?

FIGARO (vilkkaasti). Kultaa, Jumalani, kultaa: se on juonen ponsi.

KREIVI. Älä suutu, Figaro, minä tuon paljon kultaa muassani.

FIGARO (mennessään). Minä tapaan teidät jälleen ennen pitkää.

KREIVI. Figaro!

FIGARO. Mitäs nyt?

KREIVI. Entäs gitarrisi?

FIGARO. Minä unhotan gitarrini! olenhan hullu!

(Hän menee pois.)

KREIVI. Ja sun asuntosi, ajattelematon?

FIGARO (tulee takaisin). Ah! todellakin minä hämmästyn! -- Minun kauppani on neljän askelen päässä tästä, siniseksi maalattu, ikkunanpuitteet lyijyiset, kolme suonenisku-astiaa ilmassa, silmä käteen kuvattuna, _Consilio manuque, Figaro_.

(Hän rientää pois.)

TOINEN NÄYTÖS.

Rosinan huone. Ikkuna näyttämön perällä on ristikolla suljettu.

Ensimmäinen kohtaus.

(Rosina, Yksin, matala kynttilänjalka kädessä. Hän ottaa paperia pöydältä ja rupee kirjoittamaan.)

ROSINA. Marceline on sairaana; kaikki palvelijat ovat askareissaan: eikä kukaan näe minun kirjoittavan. En tiedä, onko näillä seinillä silmät ja korvat, vai onko minun vakojallani joku paha henki, joka antaa hänelle tietoja ihan paikalla; mutta minä en voi lausua sanaakaan enkä astua askeltakaan, jonka tarkoitusta hän ei heti arvaisi... Ah! Lindor! (Hän sulkee kirjeen sinetillä.) Suljetaanpa kuitenkin tämä kirje, vaikk'en tiedä, koska ja millä tavoin voin toimittaa sen hänelle. Minä olen ikkunastani nähnyt hänen kauan puhuvan Figaro parturin kanssa. Hän on kelpo ukko, joka joskus on osoittanut sääliväisyyttä minua kohtaan. Jos voisin hetken keskustella hänen kanssaan!

Toinen kohtaus.

(Rosina, Figaro.)

ROSINA (hämmästyneenä). Ah! herra Figaro, kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä!

FIGARO. Teidän terveytenne, hyvä neiti?

ROSINA. Ei liioin kehuttava, herra Figaro. Ikävyys kuolettaa minut.

FIGARO. Sen minä uskon; se lihottaa vaan hupsuja.

ROSINA. Kenenkä kanssa puhuitte niin vilkkaasti tuolla alhaalla? Minä en kuullut; mutta...

FIGARO. Erään nuoren maisterin kanssa, joka on minun sukulaisiani ja josta toivotaan suuria; älykäs, tuntehikas, taidokas ja sangen miellyttävän näköinen.

ROSINA. Ohi siis aivan soma mies, uskon ma! Hänen nimensä on?...

FIGARO. Lindor. Hänellä ei ole ropoakaan; mutta joll'ei hän olisi äkkiä lähtenyt pois Madrid'ista, olisi hän siellä voinut saada jonkun hyvän paikan.

ROSINA (ajattelemattomasti). Hän kyllä saa semmoisen, herra Figaro; hän kyllä saa. Sellainen mies, jommoiseksi te olette häntä kuvaillut, ei ole luotu tuntemattomaksi pysymään.

FIGARO (itseksensä). Varsin hyvä! (Ääneen.) Mutta hänellä on suuri vika, joka aina on oleva hänen edistymiselleen haittana.

ROSINA. Vika, herra Figaro! Vika! oletteko aivan varma siitä?

FIGARO. Hän on rakastunut.

ROSINA. Hän on rakastunut! Ja te sanotte sitä viaksi?

FIGARO. Itse asiassa se on vika vaan hänen hoikkaan kukkaroonsa katsoen.

ROSINA. Ah! kuinka kohtuuton sallimus on! Ja eikö hän sano, keneen hän on rakastunut? Minun uteliaisuuteni...

FIGARO. Te olette viimeinen, hyvä neiti, jolle minä tahtoisin ilmoittaa tämänkaltaisen salaisuuden.

ROSINA (vilkkaasti). Minkätähden, herra Figaro? Minä olen vaitelias. Tuo nuori mies on teidän sukulaisenne, hän miellyttää minua erinomaisesti... Sanokaahan.

FIGARO (katsellen häntä viekkaasti). Kuvailkaa mielessänne sievintä pikku hempukkaista, hellää, lempeää, sukkelaa ja hilpeätä, miellyttävää; keveäjalkaista, notkeaa, solevaa, käsivarret pulskeat, suu ruusuinen, ja kädet! posket! hampaat! silmät!...

ROSINA. Asuuko hän tässä kaupungissa?

FIGARO. Tässä korttelissa.

ROSINA. Tämän kadun varrella ehkä?

FIGARO. Kahden askelen päässä minusta.

ROSINA. Ah! se on viehättävää ... teidän herra sukulaisellenne. Ja tuo tyttö on?...

FIGARO. Enkö ole sanonut hänen nimeänsä?

ROSINA (vilkkaasti). Se on ainoa asia, jonka olette unhottanut, herra Figaro. Sanokaahan, sanokaahan pian; jos hän tulisi sisään, niin en voisi enää saada kuulla...

FIGARO. Te tahdotte sitä välttämättömästi, hyvä neiti? No hyvä, tuo tyttö on ... teidän holhojanne holhotti.

ROSINA. Holhotti?...

FIGARO. Tohtori Bartholon holhotti, niin, hyvä neitini.

ROSINA (levottomuudella). Ah! herra Figaro! ... minä en usko teitä, sen vakuutan.

FIGARO. Ja hän palaa halusta itse tulla tänne, saadaksensa teitä sitä uskomaan.

ROSINA. Te saatatte minut vapisemaan, herra Figaro.

FIGARO. Hyi, vapisemaan! huonosti harkitsimme, hyvä neiti. Kun vaipuu pahan pelkoon, tuntee jo pelon pahan. Muutoin olen äsken vapauttanut teidät valvojistanne huomispäivään asti.

ROSINA. Jos hän rakastaa minua, täytyy hänen osoittaa sitä siten, että hän pysyy aivan alallansa.

FIGARO. Hoo! hyvä neiti! voivatko lepo ja rakkaus asua samassa sydämessä? Nuoriso parka on niin onneton näihin aikoihin, että sillä vaan on tuo kauhea vaali: rakkaus ilman lepoa, taikka lepo ilman rakkautta.

ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Lepo ilman rakkautta ... näyttää...

FIGARO. Ah! sangen kuihtuvaiselta. Todellakin rakkaus ilman lepoa ilmestyy suuremmassa hempeydessä: ja mitä minuun tulee, jos minä olisin nainen...

ROSINA (hämmentyneenä). Se on tietty, että nuori tyttö ei voi estää kelpo miestä häntä kunnioittamasta.

FIGARO. Sentähdenpä minun sukulaiseni kunnioittaakin teitä rajattomasti.

ROSINA. Mutta jos hän tekisi jotakin varomatonta, herra Figaro, niin hän saattaisi meidät perikatoon.

FIGARO (itseksensä). Hän saattaisi meidät perikatoon! (Ääneen.) Jos te nimen-omaan pikku kirjeen kautta kieltäisitte häntä sitä tekemästä... Kirjeessä on paljon voimaa.

ROSINA (antaa hänelle sen kirjeen, jonka äsken on kirjoittanut). Minulla ei ole aikaa uudestaan aloittaa tätä; mutta, kun annatte sen hänelle, sanokaa hänelle ... sanokaa hänelle selvästi...

(Hän kuuntelee.)

FIGARO. Ei ketään, neitini.

ROSINA. Että se on pelkästä ystävyydestä kaikki, mitä minä teen.

FIGARO. Se on ihan selvää. Rakkaudella tietysti on aivan toisenlainen menetystapa!

ROSINA. Ainoasti pelkästä ystävyydestä, ymmärrättekö? Minä pelkään vaan, että hän vastuksista lannistuneena...

FIGARO. Niin, joku virvatuli. Muistakaa, neitini, että tuuli, joka sammuttaa kynttilän, sytyttää hiiloksen, ja että me olemme tuo hiilos. Siitä puhuessaan päästää hän ilmi sellaisen tulen, että hän melkein kiihoitti minua innostuksensa kautta, vaikka minulla ei ole mitään sen asian kanssa tekemistä!

ROSINA. Hyvä Jumala! minä kuulen holhojani tulevan. Jos hän tapaisi teidät täällä... Lähtekää klaverin-huoneesen ja astukaa alas niin hiljaa kuin mahdollista.

FIGARO. Olkaa huoleti. (Itseksensä, kirjettä näyttäen.) Kas tässä jotakin, joka on parempi kuin kaikki havainnot.

(Hän menee huoneesen.)

Kolmas kohtaus.

(Rosina, yksin.)

ROSINA. Minä menehdyn levottomuudesta siksi, kuin hän on päässyt ulos... Kuinka minä pidän paljon hänestä, tuosta hyvästä Figarosta! Hän on aika kunnon mies, hyvä sukulainen! Ah! tuoss' on minun tyrannini; ryhtykäämme jälleen työhömme.

(Hän sammuttaa kynttilän, käy istumaan ja ottaa neulomuskehän.)

Neljäs kohtaus.

(Bartholo, Rosina.)

BARTHOLO (vihoissaan). Oi! kirous! tuo hurjapää, tuo konnamainen kiskoja Figaro! Eihän voi mennä hetkeksikään ulos olematta vakuutettuna, että kotiin tullessaan...

ROSINA. Kuka niin kovasti on suututtanut teitä, herra?

BARTHOLO. Tuo kirottu parturi, joka yhtäkkiä on tehnyt koko talonväkeni raajarikoksi: hän antaa unettavan aineen L'Éveillé'lle, aivastus-aineen La Jeunesse'lle; hän iskee suonta Marceline'n jalasta; jopa muulikin... Sokean eläin raukan silmille haude! Sentähden että hän minulle sata écu'tä velkaa, kiiruhtaa hän rätinkejä kirjoittamaan. Ah! tuokoon ne tänne vaan!... Eikä ketään etuhuoneessa! Tähän huoneesen tullaan niinkuin julkiseen paikkaan.

ROSINA. Oh! Kuka voi päästä tänne sisään paitsi te, herra?

BARTHOLO. Pikemmin pelkään suotta kuin varottomasti panen mitään kaupalle. Joka paikassa on rohkeita ihmisiä, uskalikkoja... Eiköhän vielä tänä aamuna sievästi viety teidän lauluanne sill'aikaa, kuin minä menin ulos sitä hakemaan? Oi! minä...

ROSINA. Huviksenne katsottekin kaikenlaista tärkeäksi! Tuuli ehkä vei tuon paperin, ehkäpä ensitulija; mitä minä tiedän?

BARTHOLO. Tuuli, ensitulija!... Ei ole tuulta, neitini, eikä ensitulijaa maailmassa; ja aina tuossa on joku valmiina ottamaan niitä papereita, joita nainen näyttää epähuomiosta pudottavan.

ROSINA. Näyttää, herra?

BARTHOLO. Niin, neitini, näyttää.

ROSINA (itseksensä). Oi häijyä vanhusta!

BARTHOLO. Mutta mitään semmoista ei enää tapahdu, sillä minä aion panettaa kiinni tämän ristikon...

ROSINA. Tehkää paremmin; muurauttakaa ikkunat umpeen samassa; vankihuoneesta pimeään koppiin, eroitus on aivan vähäpätöinen!

BARTHOLO. Mitä niihin ikkunoihin tulee, jotka ovat kadulle päin, se ehkä ei olisi hullumpaa... Eihän ainakaan tuo parturi ole käynyt teidän luonanne?

ROSINA. Tuottaako hänkin teille levottomuutta?

BARTHOLO. Aivan samoin kuin joku muukin.

ROSINA. Kuinka kohteliaat teidän vastauksenne ovat!

BARTHOLO. Ah! luottakaa vaan kaikkiin ihmisiin, ja te saatte ennen pitkää taloonne hyvän vaimon, joka pettää teitä; hyviä ystäviä, jotka sieppaavat hänet teiltä pois, ja hyviä palvelijoita, jotka auttavat heitä siinä.

ROSINA. Kuinka! te ette myönnä minulla olevan periohjeita edes sen vertaa, että herra Figaron houkuttelemisia vastustaisin?

BARTHOLO. Kuka ymmärtää mitään naisten oikuista? Ja kuinka paljon minä olen nähnyt noista peri-ohjeellisista avuista!...

ROSINA (suutuksissaan). Mutta, herra, jollei meitä miellyttääksensä tarvitse muuta kuin olla mies, minkätähden te olette minulle niin kovasti vastenmielinen?

BARTHOLO (kovasti hämmästyneenä). Minkätähden? ... minkätähden?... Te ette vastaa minun kysymykseeni tuon parturin suhteen.

ROSINA (loukattuna). No niin! tuo mies tuli sisään minun luokseni; minä näin hänet, minä puhuttelin häntä. Minä en myöskään salaa teiltä, että hän minusta näyttää varsin herttaiselta; voi jospa te kuolisitte harmista siitä!

Viides kohtaus.

(Bartholo, yksin.)

BARTHOLO. Voi noita juutalaisia, noita palvelija-koiria! La Jeunesse! L'Éveillé! L'Éveillé hylkiö!

Kuudes kohtaus.

(Bartholo, L'Éveillé.)

L'ÉVEILLÉ (tulee sisään haukotellen, aivan unissaan). Aah, aah, ah, ah...

BARTHOLO. Missä sinä olit, kirottu hirtehinen, kun tuo parturi tuli tänne sisään?

L'ÉVEILLÉ. Herrani, minä olin ... ah, aah, ah...

BARTHOLO. Joitakuita kepposia toimittamassa, luultavasti? Ja sinä et siis nähnyt häntä?

L'ÉVEILLÉ. Aivan varmaan minä näin hänet, koska hän tapasi minut vallan kipeänä, kuten sanoi; ja kyllä kai se oli totta, sillä minä tunsin kipuja koko ruumiissani, kun vaan kuulin hänen siitä puhu... Ah, ah, aah...

BARTHOLO (osottelee häntä). Kun vaan kuulin hänen siitä puhuvan!... Entäs miss' on tuo heittiö La Jeunesse? Alinomaa anniskella lääkkeitä tälle pikku pojalle ilman minun käskyäni! siin' on joku koiranjuoni sen takana.

Seitsemäs kohtaus.

(Edelliset; La Jeunesse tulee vanhuksen tavalla, vekara-sauva kädessä; hän aivastaa useita kertoja.)

L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Vai La Jeunesse?

BARTHOLO. Sinä saat aivastaa sunnuntaina.

LA JEUNESSE. Kas niin, enemmän kuin viisikymmentä ... viisikymmentä kertaa ... hetken ajalla! (Hän aivastaa.) Minä olen uuvuksissa.

BARTHOLO. Kuinka! minä kysyn teiltä molemmilta, onko joku mennyt sisään Rosinan luoksi, ettekä te sano, että tuo parturi...

L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Onko hän siis joku herra Figaro? Aah! ah...

BARTHOLO. Minä takaan, että se lurjus on salaliitossa hänen kanssansa.

L'ÉVEILLÉ (itkien kuin hupsu). Minä ... minäkö salaliitossa!...

LA JEUNESSE (aivastaen). No! mutta herrani, löytyykö ... löytyykö oikeutta?

BARTHOLO. Oikeutta! Se sopii hyvin teidän kaltaisten kurjien kesken; oikeutta! Minä olen teidän isäntänne, minä, ja olen siis aina oikeassa.

LA JEUNESSE (aivastaen). Mutta, Jumal'auta, kun asia on totta...

BARTHOLO. Kun asia on totta! Jos minä en tahdo, että se on totta, väitänhän, että se ei ole totta. Kun vaan antaisi kaikkien noitten lurjusten olla oikeassa, niin saisi pian nähdä, mitä auktoritetistä tulisi.

LA JEUNESSE (aivastaen). Minä tahdon yhtä mielelläni saada eroni. Hirveä palvelus, ja aina helvetin puuha!

L'ÉVEILLÉ (itkien). Rehellistä miesraukkaa kohdellaan niinkuin konnaa.

BARTHOLO. Mene siis ulos, rehellinen mies! (Hän osottelee heitä.) Et tschi et tscha; toinen aivastaa ja toinen haukottelee minua vasten naamaa.

LA JEUNESSE. Ah! herrani, minä vannon teille, että ilman neitiä ei olisi ... ei olisi mahdollista jäädä tähän taloon.

(Hän menee ulos aivastaen.)

BARTHOLO. Mihin tilaan tuo Figaro on saattanut heidät kaikki! Minä näen, mitä hän tarkoittaa: se veijari tahtoisi maksaa minulle nuot sata écu'täni kukkaroansa avaamatta...

Kahdeksas kohtaus.

(Bartholo, don Bazil; Figaro, piilossa kabinetissä, tulee tuon tuostakin näkyviin ja kuuntelee heitä.)

BARTHOLO (jatkaa). Ah! don Bazil, te tulette antamaan Rosinalle hänen soitantotuntiansa?

BAZIL. Sen on kaikkein vähemmin kiiru.

BARTHOLO. Minä kävin teidän luonanne, mutta en tavannut teitä.

BAZIL. Minä olin lähtenyt ulos teidän asioittenne vuoksi. Kuulkaa uutinen, joka on jotenkin harmillinen.

BARTHOLO. Teillekö?

BAZIL. Ei, teille. Kreivi Almaviva on kaupungissa.

BARTHOLO. Puhukaa hiljaa. Hänkö, joka antoi etsiä Rosinaa koko Madrid'issa?

BAZIL. Hän asuu ison torin ääressä ja käy joka päivä ulkona valhepuvussa.

BARTHOLO. Ei ole epäilemistäkään, tuo tarkoittaa minua. Ja mitäs tehdä?

BAZIL. Jos hän olisi yksityinen mies, voisi saada hänet poistetuksi.

BARTHOLO. Niin, sillä tavoin, että mentäisiin väijyksiin illalla, aseilla ja haarniskalla varustettuna...

BAZIL. _Bone Deus!_ Saattaa itsensä rettelöihin! Herättää pahanlaatuinen juttu, se käy laatuun; ja yleisessä kiihtymyksessä moittia niinkuin pää-moittijat; _concedo_.

BARTHOLO. Ainoa keino päästä miehestä vapaaksi!

BAZIL. Moite, hyvä herra! Te ette tiedä ensinkään, mitä halveksitte; minä olen nähnyt mitä kunnollisimpia ihmisiä, joista se on ollut vähällä tehdä lopun. Uskokaa pois, ei löydy typerää häijyyttä, ei kauheita asioita eikä tolkutonta tarinaa, jota ei voisi uskottaa suuren kaupungin laiskureille, kun vaan suorittaa asiansa hyvin: ja meillä on täällä erinomaisen taitavia miehiä!... Ensiksi hiljainen huhu, joka siveltelee maata ikäänkuin pääskynen ennen raju-ilmaa, pianissimo, suhisee ja kulkee hitaasti sekä kylvää vierressänsä myrkytetyn nuolen. Joku suu korjaa sen haltuunsa ja piano, piano, luikahuttaa sen taitavasti korvaanne. Paha työ on tehty; se itää, se länkeilee, se vaeltaa, ja _rinforzando_ suusta suuhun paholainen kulkee; sitten yht'äkkiä, en tiedä millä tavoin, näette moitteen nousevan pystyyn, sihisevän, paisuvan, kasvavan silmin-nähtävästi. Se syöksähtää, lentää, pyörii, tempaa irti, vetää myötänsä, paukahtaa ja jyrisee ja siitä tulee, kiitos taivaan, yhteinen huuto, julkinen _crescendo_, yleinen vihan ja vainon chorus. Kuka perhana voisi sitä vastustaa?

BARTHOLO. Mutta mitä lörpötystä te tuolla somerratte, Bazil? Ja mikä yhteys tuolla _piano-crescendo'lla_ lienee minun asemani kanssa?

BAZIL. Kuinka, mikä yhteys? Mitä jokainen tekee vihollisensa poistamiseksi, se täytyy meidän tehdä, estääksemme teidän vihollistanne lähestymästä.

BARTHOLO. Lähestymästä? Minä aion naida Rosinan, ennenkuin hän edes tietää, että tuo kreivi on olemassa.

BAZIL. Siinä tapauksessa teillä ei ole hetkeäkään hukata.

BARTHOLO. Ja kenestä se riippuu, Bazil? Minä olen antanut teidän huoleksenne kaikki tämän asian sivuhaarat.

BAZIL. Niin, mutta te olette itaroinnut kustannuksia; ja hyvän järjestyksen sopusoinnussa ovat epätasainen avioliitto, väärä tuomio ja julkinen lainsääntöjen laiminlyönti epäsointuja, joita aina tulee valmistaa ja peitellä kullan täydellisellä soinnulla.

BARTHOLO (antaen hänelle rahaa). Täytyy suostua kaikkiin, mitä tahdotte; mutta saattakaamme asia perille.

BAZIL. Sepä vasta puhetta. Huomenna kaikki on valmiina: teidän tulee laittaa niin, ett'ei kukaan tänään pääse holhottia neuvomaan.

BARTHOLO. Luottakaa te siinä kohden minuun. Tuletteko tänä iltana, Bazil?

BAZIL. Älkää katsoko sitä varmaksi. Yksistään teidän naimisenne antaa minulle tekemistä koko päiväksi; älkää katsoko sitä varmaksi.

BARTHOLO (saattaa häntä). Nöyrä palvelijanne.

BAZIL. Jääkää, tohtori, jääkää vaan.

BARTHOLO. Ei, ei. Minä aion teidän perästänne lukita oven kadun puolelta.

Yhdeksäs kohtaus.

(Figaro, yksin, tulee ulos kabinetistä.)

FIGARO. Voi tuota hyvää varovaisuutta! Lukitse, lukitse ovi kadulle päin; ja minä avaan sen uudestaan kreiville ulos mennessäni. Hän on aika lurjus, tuo Bazil! Onneksi hän on vielä suurempi hupsu. Sillä, joka tahtoo moittimisella nostaa huomiota maailmassa, tarvitsee olla arvoisa asema, korkea suku, nimi, virka, sanalla sanoen pontevuutta. Mutta semmoinen, kuin Bazil! hän moittikoon vaan, häntä ei ihmiset usko.

Kymmenes kohtaus.

(Rosina, saapuville rientäen; Figaro.)

ROSINA. Kuinka! te olette vielä täällä, herra Figaro?

FIGARO. Suureksi onneksi teille, neitini. Äsken teidän holhojanne ja teidän laulu-opettajanne luulivat olevansa yksin ja puhuivat suunsa puhtaaksi...

ROSINA. Ja te olette kuunnellut heitä, herra Figaro? Mutta tiedättekö, että se on sangen paha!

FIGARO. Kuunnellako? Se on kuitenkin paras keino kuulla hyvin. Minä annan teille tiedoksi, että teidän holhojanne aikoo naida teidät huomenna.

ROSINA. Oi! taivaan jumala!

FIGARO. Älkää pelätkö mitään; me annamme hänelle niin paljon tekemistä, ett'ei hän ehdi sitä ajattelemaan.

ROSINA. Kas, tuossa hän tulee takaisin; lähtekäähän pikku portaita myöten. Te saatatte minut pelosta kuolemaan.

(Figaro rientää pois.)

Yhdestoista kohtaus.

(Bartholo, Rosina.)

ROSINA. Te olitte täällä jonkun kanssa, herra?

BARTHOLO. Don Bazilin kanssa, jonka minä saatoin ulos, ja syystäkin. Te olisitte pikemmin suonut, että se olisi ollut herra Figaro?

ROSINA. Se on minulle aivan yhden tekevää, sen vakuutan.

BARTHOLO. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä niin tärkeätä tuolla parturilla oli teille sanomista?

ROSINA. Täytyykö puhua totta? Hän kertoi minulle Marceline'n tilasta, joka ei olekaan aivan hyvä, kuten hän sanoo.

BARTHOLO. Kertoa teille! Minä takaan, että hän oli ottanut tehtäväksensä laittaa teidän haltuunne jotakuta kirjettä.

ROSINA. Ja keneltä, jos suvaitsette?

BARTHOLO. Oh! keneltä! Joltakulta, jonka nimeä naiset eivät milloinkaan sano. Mitä minä tiedän? Ehkä se oli vastaus tuohon ikkunapaperiin.

ROSINA (itseksensä). Häneltä ei ole mitään jäänyt huomaamatta. (Ääneen.) Te kyllä ansaitsisitte, että niin olisi.

BARTHOLO (katselee Rosinan käsiä). Niin onkin. Te olette kirjoittanut.

ROSINA (hämillänsä). Se olisi varsin hupaista, jos aikoisitte saada minut sitä myöntämään.

BARTHOLO (tarttuen hänen oikeaan käteensä). Minäkö! en ensinkään; mutta teidän sormenne, joka vielä on läkillä tahrattuna! Heh! viekas signora!