Part 1

Produced by Tapio Riikonen

SEVILLAN PARTURI

eli Turha varovaisuus

Kirj.

BEAUMARCHAIS

Franskan kielestä suomentanut K. Cronstedt

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879.

Henkilöt:

KREIVI ALMAVIVA, Espanjan grandi. BARTHOLO, lääkäri. ROSINA, hänen holhottinsa. FIGARO, parturi. DON BAZIL, musikin-opettaja. LA JEUNESSE, | L'ÉVEILLÉ, | Bartholon palvelijoita. YKSI NOTARIUS. YKSI TUOMARI. OIKEUDENPALVELIJOITA ja KÄSKYLÄISIÄ soitoilla.

Tapahtumapaikka: Sevilla; ensimäisessä näytöksessä kadulla Rosinan ikkunain alla, sitten Bartholon asunnossa.

Kun surusanoma saapui sen nuorukaisen tapaturmaisesta kuolemasta, jonka muotokuvan näemme alkulehdellä ja jonka viimeisen yön hedelmä tässä ilmestyy, herätti se kaipausta ei ainoastaan niissä, jotka sukulaisuuden ja ystävyyden siteillä olivat häneen liittyneet, vaan varmaankin kaikissa, joille työ meidän kansallisen sivistyksemme puolesta on kallis ja rakas. Tuoni oli kylmänkiiltävällä viikatteellansa katkaissut elämän niin toivorikkaan, oli riveistämme temmannut pois taistelun niin innokkaan. Tuskin ori Kaarle Cronstedt ottanut ensimmäiset itsenäiset askeleensa elämän uralla, kuin jo silmä sammui, veri jäähtyi, ja se elon aamu, joka ennusti kaunista päivää, peittyi surupilviin.

Vapaherra Kaarle Alfred Cronstedt syntyi Helsingissä v. 1860 Tammikuun 27 p. Hänen vanhempansa olivat Yhdyspankin tirehtööri, vapaherra Juhana Cronstedt ja tämän vaimo, vapaherratar Olga Beatrice Cronstedt. Nuori Kaarle sisäänkirjoitettiin kymmenvuotiaana Helsingin ruotsalaiseen yksityislyseoon ja jatkoi siinä sillä menestyksellä lukemistansa, että hän ylimmäisestä luokasta ensimmäisenä päästettiin yliopistoon 15 p. Toukok. v. 1878. Jo kouluajallaan hän osoitti harrasta halua toimia kansan hyväksi. Niinpä hän usein jakeli isänsä maatilalla oleville palvelijoille huvittavia ja hyödyllisiä kirjasia; mielellään oleskellen kansan parissa hän tuli sen rakkaaksi ystäväksi, koska hän kertoeli sille opettavia asioita. Eipä hän aikoinaan olisi epäillyt antautua kansakoulun opettajan raskaasen toimeen. Ja kun hänen käsitteensä enemmän kehkeyivät ja antoivat ikään kuin tukea nuorukaisen epämääräisille tunteille, niin tämä kansanharrastus muodostui kansalliseksi harrastukseksi. Hänen vielä koulupenkillä istuessa syttyi hänessä palava halu oppia Suomen kieltä; ja lienee joskus sattunut niinkin, että muut aineet saivat kärsiä sen rinnalla.

Tämä hänen mielihalunsa kasvoi vaan ja vahvistui, kun hän oli jättänyt koulun. Ahkeran työn perästä oli tullut se suloinen hetki, jolloin nuorukainen hehkuvin mielin kiinnittää ylioppilaslyyryn lakkiinsa. Yht'äkkiä on koulun ahdas piiri laajentunut rajattomiksi. Loitolla näkee hänen innostunut silmänsä suurten maalien viittaavan, nuoruuden täydelle voimalle hän huomaa avaroja aloja olevan valloitettavana. Vaan näitä ylioppilaan idealia ei suinkaan saavuteta siten, että niitä vaan kädet ristissä ihaillaan. Paljaisin haaveksimisiin Cronstedt ei tyytynytkään, sillä raitis ja uhkuva elonvoima asui hänessä. Tuskin oli hän muutamia päiviä ollut ylioppilaana, ennen kuin hän ryhtyi toimeen, jonka kautta hän tahtoi harjautua Suomen kieleen samalla kuin kantaa kortensa isänmaalliseen työhön. Perehtyneenä Franskan kieleen rupesi hän entisen, rakastetun opettajansa, maisteri F. W. Rothstenin johdolla suomeksi kääntämään Alfred de Vignyn mainiota romaania _Cinq-Mars_. Tällainen tehtävä tarjoo suuria vaikeuksia sillekin, joka lapsuudestaan tuntee kansan kieltä, mutta paljoa suuremmat ne ovat sille, joka harvoin sitä on kuullut Suomalaisen suusta ja jonka on luottaminen omaan kieliaistiinsa. Näistä vaikeuksista huolimatta Cronstedt tavattomalla ahkeruudella ja tarkkuudella jatkoi työtänsä, niin että vuoden lopussa oli suorittanut suurimman osan käännöstänsä. Sen päätettyänsä hän heti tuumi samanlaisen työn jatkamista ja alkoi kevään puolella kääntää Beaumarchais'in tekemää näytelmäkappaletta _Sevillan Parturi_. Tätä loppuun saattaaksensa, ennen kuin kesäksi jättäisi kotinsa, hän työskenteli mitä suurimmalla innolla; vieläpä viimeisinä aikoina käytti yötkin siihen. Oliko se aavistus, että hänen työaikansa olisi niin lyhyt, joka kiihdytti häntä näin kuumeentapaiseen ahkeruuteen? Viimeiset korjaukset tahtoi hän jättää siksi kun hän, kesän vietettyänsä suomalaisissa seuduissa ja tutustuttuaan kansan rikkaasen kieleen, syksyllä palaisi kotiin.

Ilomielin hän sen vuoksi oli odottanut suven tuloa. Muutamain toveriensa kanssa hän päätti asettua Keuruulle, joka seutu erittäin on tunnettu kauniista, puhtaasta kielestään. Täällä hän myös voi oppia tuntemaan Suomalaisen luonnetta ja tapoja hänen omassa kodissaan sekä ihailla Suomen luonnon suloutta. Vaan ne hedelmät, jotka varmaankin tämmöinen matka olisi tuottanut, eivät päässeet kypsymään: kalman henki ne kylmi. Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä läksi hän parin kumppaninsa kanssa järvelle huonossa venheessä, joka vähän matkan päässä rannasta täyttyi vedestä. Koska Cronstedt oli hyvä uimari, hän ei epäillyt uiden pyrkiä maalle päin. Vaan tässä hänen voimansa pettyivät, erittäin kun hänen vedestä raskas pukunsa kovin painoi häntä. Ainoastaan muutama syli rannasta hänen viimeiset voimansa raukesivat ja hän vaipui syvyyteen. Tämä tapahtui 10 p. Heinäkuuta v. 1879.

[Lähelle surmapaikkaa aikovat Keuruulaiset asettaa muistokiven vainajalle. Hänen muistoansa säilyttää niillä seuduin myös se kaunis rahalahja, jonka isänsä antoi kunnan käytettäväksi kansaa hyödyttäviin tarkoituksiin.]

Nuoruuden kukoistuksessa hänet siis kova kohtalo riisti pois elämästä, joka oli tarpeeksi pitkä, herättämään suuria toiveita, liiaksi lyhyt niitä täyttämään. Hänen ikänsä valoisa kevät ne synnytti; ennen kuin sen suvi oli saapunut, vei hän ne mukaansa hautaan. Olihan syytä kysyäkin "mitä voittaa vielä, jos elää saa", kun näki hänen nuorukaisen tulisella innolla, miehen lujalla ahkeruudella työskentelevän tarkoitusmäärää kohden, joka hänellä oli selvänä. Jo ensimmäisenä ylioppilasvuonna oli hän ahkerain oppiharjoitustensa ohessa ennättänyt kääntää kaksi teosta, jotka samassa ovat todistuksena hänen erinomaisesta kielitaidostaan, katsoen siihen, että hänellä oli pääasiallisesti teoreetilliset tiedot Suomen kielessä. Kaiken uutteruuden ohessa hän kuitenkin otti osaa semmoisiin viattomiin huvituksiin, jotka virkistävät mieltä ja pitävät luonnon raittiina ja sydämen puhtaana. Ja tämä sisällinen siveys kuvautuikin koko hänen olennossaan, jonka hilpeys, teeskentelemätöin suoruus ja kaino vaatimattomuus viehätti kaikkia, jotka tulivat hänen kansansa tuttavuuteen ja jotka nyt kaipauksella häntä muistelevat. Se ei ollutkaan pitkä hänen elonsa polku: ainoastaan yhdeksäntoista vuotta,

Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan Jos on elämää.

Emmekä murheella valita hänen lyhyitä elinpäiviänsä; me muistelemme hänessä jaloa nuorukaista, jonka harras, kansallishengen elähyttämä työ ei jäljettömästi kadonnut ajan virtaan, vaan jätti jälkeensä todistuksen siitä, mitä ylevä, isänmaallinen mieli ja luja tahto saavat toimeen.

Eräät vainajan ystävät.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Joku Sevillan katu, jossa kaikki ikkunat ovat ristikolla varustetut.

Ensimmäinen kohtaus.

(Kreivi, yksin, iso, ruskea viitta yllä ja leveä-lierinen hattu silmille painettuna. Katsoo kelloansa kävellessään.)

KREIVI. Päivä on vähemmin kulunut, kuin luulinkaan. Hetki, jolloin hänen on tapana näyttäitä ristikko-akkunansa takana, on vielä etäällä. Mutta yhtä kaikki; parempi on tulla liika aikaiseen kuin laiminlyödä sitä hetkeä, jolloin saattaa nähdä hänet. Jos joku hovin teikari voisi arvata minun olevan sadan peninkulman päässä Madrid'ista ja joka aamu pysähtyvän jonkun naisen ikkunan alla, vaikk'en ole häntä milloinkaan puhutellut, luulisi hän minua Isabellan aikuiseksi Espanjalaiseksi. -- Miks'ei? Jokainen juoksee onnellisuuttansa takaa. Minun onnellisuuteni on Rosinan sydämessä. Mutta kuinka! juosta naista takaa Sevillassa, vaikka Madrid ja hovi joka haaralla tarjoo niin helppoja huvituksia? -- Ja juuri niitä minä pakenen. Minä olen kyllästynyt noihin valloituksiin, joita voitonpyyntö, tavanmukaisuus tahi turhamielisyys lakkaamatta tarjoo meille. Sangen suloista on olla rakastettu itsensä vuoksi! Ja jos minä voisin tässä valhepuvussa hankkia varman tiedon... Hiisi vieköön tuon häiritsijän!

Toinen kohtaus.

(Figaro. Kreivi, piilossa.)

FIGARO (selässä gitarri, joka leveästä nauhasta riippuu olkapään yli; hän hyräilee iloisesti, paperi ja lyijykynä kädessään).

Pois nyt surut, pois! Ne masentaa. Jos viinaa ei jois Virvoittelevaa, Niin elämä vaan Olis hupsun työ, Eik' aikaakaan, Tulis kuolon yö.

Tähän asti tämä käy hyvin laatuun, hei! hei!

Tulis kuolon yö. Hei, viinan Ja laiskuuten', Ne kiistelevi: Ken sais sydämen.

Eipä! ne ei kiistelekään, ne hallitsevat siinä rauhallisesti yhdessä...

Ne jakaapi Mun sydämen'.

Sanoinko jakaapi? Entäs sitte! Me komillisten operain tekijät emme katso niin likeltä. Meidän aikoihimme lauletaan, mitä ei maksa vaivaa lausua.

(Hän laulaa:)

Hei, viinani Ja laiskuuten', Ne jakaapi Mun sydämen'.

Minä tahtoisin päättää jollakin kauniilla, loistavalla, säihkyvällä lauseella, joka näyttäisi ajatukselta.

(Hän laskee toisen polvensa maahan ja kirjoittaa laulaessaan.)

Oi viinan, Mun armaimpan'! Oi laiskuuteni, Sua rakastan!

Hyi! se on typerää. Se ei kelpaa... Tarvitaan joku vastakohta:

Oi viinani, Mua hallitset Sä laiskuuten'!

Saakeli, kas nyt se onnistuu.

Mua palvelet!

Oivallista, Figaro! (Hän kirjoittaa laulaessaan.)

Oi viinani, Mua hallitset! Sä laiskuuteni, Mua palvelet! Mua palvelet! Mua palvelet!

Hei! hei! kun tähän tulee säestys lisäksi, saadaanpa nähdä, herrat juonittelijat, enkö tiedä, mitä sanon. (Hän huomaa kreivin.) Minä olen nähnyt tuon pappismiehen jossakin. (Hän nousee.)

KREIVI (itseksensä). Tuo mies ei ole minulle outo.

FIGARO. Eipä se olekaan mikään pappismies! Tuo kopea ja ylhäinen ulkomuoto...

KREIVI. Tuo törkeä ryhti...

FIGARO. En erehdykään; se on kreivi Almaviva.

KREIVI. Minä luulen, että se on tuo Figaro veijari!

FIGARO. Hän se juuri on, armollinen herra.

KREIVI. Konna! jos lausut yhden sanan...

FIGARO. Niin, minä tunnen teidät; tämmöisillä tuttavallisilla hyvyyden osoituksilla olette aina kunnioittanut minua.

KREIVI. Minä puolestani saatoin tuskin tuntea sinua. Sinä olet niin paksu ja lihava...

FIGARO. Mitäs tehdä, armollinen herra! Se on kurjuus.

KREIVI. Voi raukkaseni! Mutta mitä sinä toimitat Sevillassa? Minä olin ennen aikaan puhunut sinun puolestasi, että saisit jonkun viran.

FIGARO. Minä sain sen, armollinen herra, ja minun kiitollisuuteni...

KREIVI. Puhuttele minua Lindor'iksi. Etkö valhepuvustani näe, että minä tahdon olla tuntematon?

FIGARO. Minä menen tieheni.

KREIVI. Ei suinkaan. Minä odotan täällä jotakin, ja kaksi miestä, jotka lavertelevat, ovat vähemmin epäluulon alaisia kuin yksi, joka kävelee. Olkaamme lavertelevinamme. No! entäs tuo virka?

FIGARO. Teidän Excellensinne puolustus-sanaan katsoen antoi ministeri heti paikalla nimittää minut apteekipalvelijaksi.

KREIVI. Armeijan hospitaleissako?

FIGARO. Ei; Andalusian hevossiitos-laitoksissa.

KREIVI (nauraen). Soma alku!

FIGARO. Virka ei ollut huono, sillä kun minulla oli haavanhoidon ja apteekitavarain osasto, kaupitsin usein ihmisille hyviä hevoslääkkeitä.

KREIVI. Jotka surmasivat kuninkaan alamaisia.

FIGARO. Ah! ah! ei ole mitään yleis-lääkettä; mutta ne ovat välistä kuitenkin parantaneet Galitian, Katalonian ja Auvergnen miehiä.

KREIVI. Minkätähden olet siis jättänyt tuon viran?

FIGARO. Jättänyt? Virka se minut on jättänyt; minua on paneteltu mahtavien herrojen luona.

"Kateus kalvas kynsineen..."

KREIVI. Oi! säästä minua, ystäväni! Vieläkö sinäkin runoja sepität? Minä olen nähnyt sinun tuolla töhertelevän polvellasi ja laulavan aamusta saakka.

FIGARO.. Siinäpä juuri on onnettomuuteni syy, Teidän Excellensinne. Kun ministerille ilmoitettiin, että minä tein, voin sanoa, jotenkin sievästi, -- kukkasvihkoja Cloriille, että lähetin arvoituksia sanomalehtiin, että oli liikkeellä minun tekemiäni madrigaleja; sanalla sanoen, kun hän kuuli, että minä olin painettu aivan elävänä, käänsi hän asian tragilliseksi ja eroitti minut virastani, väittäen syyksi, että kirjalliset harrastukset ovat mahdottomat sovittaa yhteen virkatointen hengen kanssa.

KREIVI. Järjellisesti tuumittu! etkä sinä antanut huomauttaa hänelle...

FIGARO. Minä katsoin itseäni varsin onnelliseksi siitä, että hän unhotti minut, sillä minä olin vakuutettu, että grandi tekee meille kylliksi hyvää, kun hän ei tee meille pahaa.

KREIVI. Sinä et sano kaikkia. Minä muistan, että sinä minun palveluksessani olit aika hulivili.

FIGARO. Oi Jumalani, tahdotaanhan, armollinen herra, että köyhän miehen pitää olla ilman vikoja.

KREIVI. Laiska, rappeutunut...

FIGARO. Kun niin paljon hyviä avuja palvelijalta vaaditaan, tunteeko Teidän Excellensinne monta isäntää, jotka rengiksi kelpaisivat?

KREIVI (nauraen). Se ei ole hullumpaa. Ja sinä vetäysit syrjään tähän kaupunkiin?

FIGARO. En heti.

KREIVI (keskeyttäen häntä). Maltappas... Minä luulin, että se oli hän... Jatka vaan, minä kuulen kyllä.

FIGARO. Madridiin palattuani tahdoin uudestaan koettaa kirjallista kykyäni, ja teateri näytti minusta kunnian kentältä...

KREIVI. Jumala varjelkoon!

FIGARO. (Hänen vastatessaan katsoo kreivi tarkasti ristikkoakkunaan päin.) Todellakaan en tiedä, kuinka minulla ei ollut mitä suurinta menestystä; sillä minä olin täyttänyt parterrin oivallisimmilla työmiehillä; kämmenet ... kartunkaltaiset; minä olin kieltänyt käyttämästä hansikoita, ruokokeppejä ja kaikkia, mikä vaan synnyttää heikkoja taputuksia; ja, kunniani kautta, ennen näytelmän alkua oli koko kahvila näyttänyt olevan mitä edullisimmassa mielen laadussa minua kohtaan. Mutta salajuonittelijain ponnistukset...

KREIVI. Aha! salajuonittelijat! herra tekijän kävi huonosti

FIGARO. Aivan samoin kuin muittenkin: miks'ei? He vihelsivät minulle; mutta jos minä milloinkaan voin koota ne jälleen...

KREIVI. Ikävyys kyllä kostaa heille sinun puolestasi.

FIGARO. Oi! kuinka minä vihaan heitä! saakeli!

KREIVI. Kiroothan sinä! Tiedätkö, että oikeustossa saadaan kirota tuomareita ainoasti neljäkolmatta tuntia.

FIGARO. Mutta teaterissa neljäkolmatta vuotta. Elämä on niin lyhyt, ett'ei se voi hävittää sellaista tunnetta.

KREIVI. Sinun iloinen vihasi ilahuttaa minua. Mutta sinä et sanonut minulle, mikä saattoi sinut Madridista lähtemään.

FIGARO. Sen teki minun hyvä enkelini, Teidän Excellensinne, koska olen niin onnellinen, että jälleen tapaan entisen isäntäni. Madrid'issa huomasin, että kirjailijain tasavalta oli susien tasavalta, jotka aina ovat aseissa toisiansa vastaan, ja että, tämän naurettavan vimman kautta jouduttuansa ylenkatseen esineiksi, kaikki hyönteiset, muskitot, hyttyset, arvostelijat, maringuinit, kadehtijat, kynäilijät, kirjakauppiaat, censorit ja kaikki, mitä tarttuu onnettomien kirjailijain nahkaan, yhä pistivät heitä ja imivät sitä vähäistä mehua, mikä heillä oli jälellä. Kirjoittamasta väsyneenä, itseeni kyllästyneenä, muita ihmisiä inhoten, velkoihin uponneena ja rahoista tyhjänä vihdoin vakuutettuna, että partaveitsen tuottamat edulliset tulot ovat paremmat kuin kynän mitätön kunnia, läksin minä Madrid'ista. Matkakapineeni kaulapussissa, samosin filosofin tavalla molempain Kastiliain, la Manchan, Estremaduran, Sierra Morenan ja Andalusian halki; yhdessä kaupungissa minua otettiin ystävällisesti vastaan, toisessa minä pantiin vankeuteen, mutta aina olin tapausten haltijana; moniailta kiitettynä, toisilta moitittuna, hyvinä aikoina toimeen tullen, huonoa aikaa kärsien, hupsuja pilkaten, ilkiöitä pelkäämättä, kurjuuttani nauraen ja kaikkien ihmisten partaa ajaen olen saapunut tänne Sevillaan ja olen valmis Teidän Excellensiänne uudestaan palvelemaan kaikissa, mitä suvaitsette käskeä.

KREIVI. Kuka on antanut sinulle noin iloisen filosofian?

FIGARO. Tottumus onnettomuuteen. Minä kiiruhdan nauramaan kaikkia, peläten, että täytyisi itkeä sitä. Mutta miksi aina katsotte tälle puolelle?

KREIVI. Paetkaamme!

FIGARO. Minkätähden?

KREIVI. No, tulehan, konna!

(He menevät piiloon.)

Kolmas kohtaus.

(Bartholo, Rosina. Alakerran ristikko-akkuna aukenee, ja Bartholo ja Rosina käyvät ikkunaan.)

ROSINA. Kuinka minun tekee hyvää hengittää raitista ilmaa! Tämä ristikko-akkuna aukenee niin harvoin...

BARTHOLO. Mikä paperi teillä on kädessänne?

ROSINA. Se on _Turhan varovaisuuden_ runoja, jotka laulu-opettajani on antanut minulle eilen.

BARTHOLO. Mitäs se on, tuo _Turha varovaisuus_?

ROSINA. Se on uusi huvinäytelmä.

BARTHOLO. Vieläkin joku drama! Joku uuden-laatuinen hullutus!

[Bartholo ei pitänyt dramoista. Hän oli ehkä nuoruudessaan tehnyt jonkun murhenäytelmän.]

ROSINA. Minä en tiedä siitä mitään.

BARTHOLO. Öh, öh, sanomalehdet ja esivalta kyllä varjelevat meitä niistä. Barbarinen vuosisata!...

ROSINA. Te soimaatte aina meidän poloista vuosisataamme.

BARTHOLO. Suokaa se rohkeus anteeksi; mitä tämä vuosisata on tuottanut, josta sitä sopisi kiittää! Kaikenlaisia hullutuksia: ajatusvapauden, vetovoiman, sähkövoiman, uskonnonvapauden, rokon-istuttamisen, kiinankuoren, encyklopedian ja näytelmät...

ROSINA. (Paperi putoo hänen kädestänsä kadulle.) Ai! lauluni! lauluni putosi, kun teitä kuuntelin; juoskaa, juoskaa, hyvä herra! Lauluni, se häviää.

BARTHOLO. No, Lempo vieköön! pidettäköön kiinni, mitä on käsissä.

(Hän menee pois balkongilta.)

ROSINA (katsoo sisäpuoleen ja tekee viittauksen kadulle päin). St, st! (Kreivi ilmaantuu.) Ottakaa se pian ja lähtekää.

(Kreivi hypähtää paikalle, ottaa paperin ylös ja palaa.)

BARTHOLO (tulee ulos rakennuksesta ja hakee). Missä se onkaan? Minä en näe mitään.

ROSINA. Balkongin alla, muurin ääressä.

BARTHOLO. Annattehan minulle soman tehtävän! Joku on siis mennyt ohitse?

ROSINA. Minä en ole nähnyt ketään.

BARTHOLO. (itsekseen). Ja minä olen niin hyvä, että haen... Bartholo, sinä olet hupsu, ystäväni: tämän tapauksen tulee opettaa sinulle, ett'ei ole koskaan avaamista ristikko-akkunaa kadulle päin.

(Hän menee sisään.)

ROSINA (yhä balkongilla). Minun onneton tilani antaa minulle tämän anteeksi: yksin, sisäänsuljettuna, alttiina inhoittavan miehen vainolle; onko silloin rikollista yrittää päästä orjuudesta?

BARTHOLO (ilmaantuen balkongille). Tulkaa sisään, Sennora; se on minun vikani, että teiltä on hukkunut laulunne; mutta tämä tapaturma ei ole enää tapahtuva teille, sen vannon minä.

(Hän sulkee ristikko-akkunan avaimella.)

Neljäs kohtaus.

(Kreivi, Figaro. He tulevat varovaisesti sisään.)

KREIVI. Nyt, kun he ovat poistuneet, tutkikaamme tätä laulua, joka varmaankin sisältää jonkun salaisuuden. Se on kirje-piletti!

FIGARO. Hän kysyi, mitä se on tuo "tarpeeton varovaisuus"!

KREIVI (lukee vilkkaasti). "Teidän hartautenne herättää minun uteliaisuuttani; niin pian kuin minun holhojani on mennyt ulos, laulakaa huolimattomasti näitten runojen tunnetulla nuotilla jotakin, joka vihdoin ilmoittaisi minulle sen miehen nimen, säädyn ja aikomukset, joka näyttää niin itsepäisesti mieltyneen kova-onniseen Rosinaan."

FIGARO (jäljitellen Rosinan ääntä). Lauluni, lauluni putosi; juoskaa, juoskaa! (Hän nauraa.) Ah! ah! ah! ah! Oi noita naisia! jos tahdotte antaa viisautta mitä vilpittömimmälle, sulkekaa hänet sisään.

KREIVI. Armas Rosinaseni!

FIGARO. Armollinen herra, minä huomaan jo selvästi teidän maskeradinne syyt; te toimitatte täällä lemmenkauppaa aaveissanne.

KREIVI. Sinä olet siis asian jäljillä, mutta jos sinä lavertelet...

FIGARO. Minäkö lavertelisin! Minä en ensinkään käytä teidän rauhoittamiseksenne noita kauniita kunnioituksen ja uskollisuuden korulauseita, joita joka päivä väärin-käytetään; minä sanon ainoasti yhden sanan: minun oma etuni on teille takauksena minun puolestani; punnitkaa kaikkia tuolla vaa'alla, j.n.e....

KREIVI. Varsin hyvä. Kuule siis. Kuusi kuukautta sitte kohtasin sattumalta Prado'ssa [julkinen kävelypaikka Madridissa. Suom. muist.] nuoren naisen, jonka kauneus!... Sinä näit hänet äsken. Minä olen turhaan antanut hakea häntä koko Madrid'issa. Vasta muutamia päiviä sitte olen saanut tiedon, että hänen nimensä on Rosina, että hän on jalosukuinen ja naitu eräälle vanhalle tämän kaupungin lääkärille, nimeltä Bartholo.

FIGARO. Kaunis lintunen, todellakin! vaikea karkoittaa pesästänsä! Mutta kuka on sanonut teille, että hän on tohtorin vaimo?

KREIVI. Kaikki ihmiset.

FIGARO. Se on valhe, jonka hän on sepittänyt Madrid'ista tullessaan, pettääksensä kosijoita ja karkoittaaksensa heitä; Rosina on vielä vaan hänen holhottinsa, mutta ennen pitkää...

KREIVI (vilkkaasti). Ei ikinä. Oi! mikä uutinen! Minä olin päättänyt ruveta vaikka mihin, tuodakseni hänelle esiin surkuttelemistani, ja minä tapaan hänet naimatonna! Ei ole hetkeäkään hukkaamista; minun täytyy saavuttaa hänen rakkautensa ja temmata hänet pois siitä halvasta liitosta, joka hänelle määrätään. Sinä tunnet siis tuon holhojan?

FIGARO. Niinkuin äitini.

KREIVI. Minkälainen mies hän on?

FIGARO (vilkkaasti). Hän on kaunis, paksu, lyhytläntä, nuori äijä, harmaan-täplikäs, kunnoton, parraton, innoton, joka väijyy ja nuuskii, toruu ja ähkää, kaikki yht'aikaa.

KREIVI (tuskastuneena). Ho! minä näin hänet. Hänen luonteensa?

FIGARO. Raaka, ahnas, ylenmäärin mustasukkainen ja rakastunut holhottiinsa, joka vihaa häntä kuolemaan asti.

KREIVI. Hänen miellyttämis-keinonsa siis ovat...

FIGARO. Olemattomia.

KREIVI. Sitä parempi. Hänen rehellisyytensä?

FIGARO. Aivan niin suuri kuin tarvitaan hirsipuun välttämiseksi.

KREIVI. Sitä parempi. Rangaista petturia samalla kuin tekee itsensä onnelliseksi...

FIGARO. Se on yht'aikaa yleisen ja yksityisen hyödyn edistämistä: todellakin siveellinen urhotyö, armollinen herra!

KREIVI. Sinä sanot, että pelko kosijoista saattaa hänet oveansa sulkemaan?

FIGARO. Kaikilta ihmisiltä: jos hän voisi tilkittää sen umpeen...

KREIVI. Ah! hiisi, sitä pahempi! Voisitko sinä päästä sisään hänen luoksensa?

FIGARO. Josko minä pääsisin! Primo, se rakennus, jossa minä asun, on tohtorin oma, hän vouraa sitä minulle _ilmaiseksi_.

KREIVI. Vai niin!

FIGARO. Ja minä lupaan hänelle kiitollisuudesta kymmenen kultarahaa vuodessa, _ilmaiseksi_ senkin.

KREIVI (tuskastuneena). Sinä olet hänen hyyryläisensä?

FIGARO. Vielä enemmän, hänen parturinsa, hänen haavalääkärinsä, hänen apteekarinsa; hänen talossaan ei kukaan muu pitele partaveistä, lansettia tahi ruiskun-mäntää kuin teidän palvelijanne.

KREIVI (syleilee häntä). Oi! Figaro, ystäväni, sinä olet oleva minun enkelini, minun vapauttajani, minun suojelushenkeni.

FIGARO. Pahus vieköön! kuinka hyöty nopeasti on lyhentänyt teille eri säätyjen välin! kelpaa kuulla kiihtyneitä ihmisiä!

KREIVI. Onnellinen Figaro! Sinä saat nähdä Rosinaani! sinä saat nähdä häntä! Käsitätkö onneasi?

FIGARO. Tuo on vasta-rakastuneen puhetta! Minäkö häntä ihailen? Jospa te voisitte ottaa minun asemani!

KREIVI. Ah! jospa saattaisi eksyttää kaikki valvojat!

FIGARO. Sitäpä minä juuri mietin.

KREIVI. Ainoastaan kahdeksitoista tunniksi.

FIGARO. Jos pitää ihmisiä puuhassa heidän omia etujansa varten, estää heitä toisen miehen etuja vahingoittamasta.

KREIVI. Epäilemättä. Entäs sitte?

FIGARO (syvästi miettien.) Minä tuumailen, eikö apteeki voisi tarjota vähäisiä viattomia keinoja...

KREIVI. Lurjus!

FIGARO. Tahdonko minä vahingoittaa heitä? He tarvitsevat kaikki minun apuani, täytyy vaan hoitaa heitä kaikkia yht'aikaa.

KREIVI. Mutta tuossa lääkärissä saattaa syntyä joku epäluulo.

FIGARO. Täytyy toimia niin nopeasti, ett'ei epäluulo ehdi syntymään. Yksi ajatus johtuu mieleeni: Kuninkaallisen Infantin rykmentti saapuu tähän kaupunkiin.

KREIVI. Eversti on minun ystäviäni.

FIGARO. Hyvä! Menkää tohtorin luoksi ratsumiehen puvussa, majoituskirjeellä varustettuna; täytyyhän hänen ottaa teidät majaansa; mitä vielä on tehtävää, sen minä otan toimekseni.

KREIVI. Oivallista

FIGARO. Se ei myöskään olisi hullumpaa, jos näyttäisitte olevan noin vähän humalassa...

KREIVI. Miksi niin?