Part 10

Meljnikov tuli salalinnotukseen. Hän oli paksu (mikä on perin harvinaista sotamiehissä), punatukkainen ja punakka mies, jolla oli suunnattoman kupera otsa ja ulkonevat kirkkaansiniset silmät.

-- No pelkäätkö sinä pommeja? -- kysyi Volodja.

-- Miksikäs pommeja pelkäisin! -- vastasi Meljnikov, kohauttaen olkapäitään ja kynsien korvallistaan: -- ei minua pommit tapa, tiedän sen.

-- Sinä kai tahtoisit elellä täällä?

-- Tietenkin tahtoisin. Hauskahan täällä on olla! -- sanoi hän ja rupesi äkkiä täyttä kurkkua nauramaan.

-- No sitten täytyy sinun päästä hyökkäykseen! tahdotko, niin puhun kenraalille? -- kysyi Volodja, vaikkei tuntenut täällä ainoatakaan kenraalia.

-- Miksikä ei! tahdon kyllä.

Ja Meljnikov piiloutui toisten taakse.

-- Ruvetaanpa pelaamaan "nenää",[37] pojat. Kellä on kortit? -- kuului hän kiirehtivän.

Ja pian ruvettiinkin pelaamaan peränurkassa, -- sieltä kuului läimäyksiä nenälle, naurua ja sättimisiä. Volodja joi teetä samovaarista, jonka rumpali oli hänelle toimittanut, kestitsi aliupseereja, laski leikkiä, jutteli heidän kanssaan, toivoen voittavansa miesten suosion, ja oli hyvin tyytyväinen kunnioituksesta, jota hänelle osotettiin. Sotamiehetkin, jotka huomasivat, että heidän herransa oli vaatimaton ihminen, rupesivat puhelemaan vilkkaammin. Joku kertoi, että Sevastopolin piiritys pian päättyy, sillä eräs luotettava laivastosotamies oli kertonut, kuinka Konstantin, tsaarin veli, on "amerikkalaisen" laivaston kanssa tulossa heidän avukseen ja että pian tehdään sopimus, ettei saa ampua kahteen viikkoon, vaan levähdetään, ja jos joku ampuu, niin saa maksaa seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa sakkoa joka laukaukselta.

Vasin, joka, kuten Volodja kerkisi huomaamaan, oli pieni mies suurine hyväluontoisine silmineen ja poskipartoineen, kertoi ensin yleisen äänettömyyden vallitessa ja sitten toisten nauraa hohottaessa, kuinka alussa oli oltu iloisia, hänen tultuaan lomaa viettämään, vaan kuinka isä sitten oli ruvennut häntä toimittamaan työhön ja metsäherraluutnantti oli lähettänyt hevosella hakemaan hänen vaimoaan luokseen. Kaikki tuo huvitti kovin Volodjaa. Hän ei tuntenut vähintäkään pelkoa eikä tyytymättömyyttä salalinnotuksessa vallitsevan ahdingon ja raskaan ilman vuoksi, vaan hänen oli erinomaisen hauska ja miellyttävä olla.

Useat sotamiehistä jo kuorsasivat. Vlang oli myöskin heittäytynyt lattialle pitkäkseen, ja vanha aliupseeri oli jo levittänyt sinellinsä ja rukouksia mutisten tehnyt ristinmerkin ennen maatapanoaan, kun Volodjan päähän pälkähti lähteä ulos katsomaan mitä pihalla tehtiin.

-- Siirtäkää jalkojanne! -- huusivat sotamiehet toiset toisilleen, heti kun hän nousi, ja jalat vetäytyivät syrjään antaen hänelle tietä.

Vlang, joka näytti nukkuvan, kohotti äkkiä päätään ja tarttui Volodjan sinellin liepeeseen.

-- Elkäähän, elkää menkö, kuinka saatatte, -- rupesi hän puhumaan itkunsekaisella, kiihkeällä äänellä: -- te ette vielä tiedä, kuinka siellä lakkaamatta putoilee tykin kuulia; parempi pysyä täällä.

Mutta Vlangin rukouksista välittämättä Volodja ryömi ulos salalinnotuksesta ja istahti kynnykselle, jolla jo ennestään istui Meljnikov.

Ilma tuntui puhtaalta ja raikkaalta -- erittäinkin salalinnotuksesta tultua, -- yö oli kirkas ja hiljainen. Laukausten jyminän lomassa kuului rattaiden kolinaa, joilla kuljetettiin vallikoppia, ja ruutikellarissa työskentelevien miesten puhetta. Korkealla heidän yläpuolellaan kaareutui tähtitaivas, jolle ristiin rastiin kiitävät pommit piirtelivät tulijuovia; vasemmalla, kyynärän päässä oli toiseen salalinnotukseen johtava pieni aukko, josta näkyi siellä asustavien matruusien jalkoja ja selkiä ja kuului heidän ääniään; edessäpäin näkyi ruutikellarin kumpu, jonka ohitse vilahti miesten kuukistuneita vartaloita. Kummun huipulla, jonka ympärillä kuulat ja pommit lakkaamatta vinkuivat, häämötti korkea, mustaan päällystakkiin puettu haahmo kädet taskussa, tallaten jaloillaan maata, jota toiset sinne säkeissä kantoivat. Usein lensi ja räjähti pommi aivan kellarin lähellä. Maata kantavat sotamiehet kumartuivat ja väistyivät syrjään. Musta haahmo yksin ei liikahtanut, vaan polki tyynesti maata jaloillaan ja pysyi samassa asennossa yhä paikallaan.

-- Kuka tuo musta haahmo on? -- kysyi Volodja Meljnikovilta.

-- En tiedä, menen katsomaan.

-- Elä mene: ei tarvitse.

Mutta Meljnikov ei kuunnellut, vaan nousi ja lähti mustan miehen luo ja seisoi kauan yhtä tyynesti ja liikahtamatta hänen vieressään.

-- Se on ruutikellarin vahti, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi hän takaisin tultuaan. -- Pommi puhkaisi kellarin katon, niin että jalkaväen täytyy kantaa maata täytteeksi.

Välistä näyttivät pommit lentävän suoraan kohti salalinnotuksen ovea. Silloin Volodja kyyristyi nurkan taa, vaan kurottautui taas pian katsomaan lentääkö sinne vielä toisiakin. Vaikka Vlang salalinnotuksesta moneen kertaan hartaasti pyysi Volodjaa palaamaan, istui hän kolmisen tuntia kynnyksellä ja tunsi aivankuin nautintoa kiusatessaan sallimusta ja tähystellessään pommien lentoa. Ennenkuin ilta oli loppuun kulunut, tiesi hän mistä ja kuinka monella tykillä vihollinen ampui ja minne sen laukaukset osuivat.

XXII.

Seuraavana, 27:nä päivänä, Volodja tuli raittiina ja reippaana aikaisin aamulla, nukuttuaan kymmenen tuntia, salalinnotuksen kynnykselle. Vlangkin kömpi ulos, mutta kuullessaan ensimäisen kuulan vinkuvan korvissaan, syöksyi suinpäin, päällään puskien tiensä joukon halki, takaisin salalinnotuksen aukkoon, sotamiesten nauraa hohottaessa, joista useimmat myöskin olivat tulleet raikkaaseen ulkoilmaan. Vlang, aliupseerivanhus ja jotkut muut kävivät vain silloin tällöin saartokaivannossa, muita ei mikään voinut pidättää: kaikki kömpivät ulos haisevasta salalinnotuksesta raikkaaseen aamuilmaan ja asettuivat pommituksesta piittaamatta, joka oli yhtä voimakas kuin edellisenäkin päivänä, mikä kynnyksen lähelle, mikä rintavarustuksen suojaan. Meljnikov oli jo aamun sarastuksesta alkaen kävellyt pattereilla, välinpitämättömästi katsellen ilmaan.

Kynnyksen lähellä istui kaksi vanhaa sotamiestä ja nuori, kähärätukkainen juutalaissyntyinen sotamies, joka oli komennettu tänne jalkaväestä. Tämä sotamies otti maassa viruvan kuulan, takoi sen kivenliuskalla litteäksi ja leikkasi Yrjönristin muotoiseksi; toiset puhellen keskenään katselivat hänen työtään. Risti tuli tosiaankin hyvin sievä.

-- Kunhan vielä hyvän aikaa olemme olleet täällä, -- puhui heistä toinen, -- niin sitten rauhan tultua saamme kaikki palvelleeksi määräaikamme umpeen.

-- Niinpä kyllä, minulla oli enää kaikkiaan vain neljä vuotta jälellä ja nyt olen viisi kuukautta ollut Sevastopolissa.

-- Ei sinua siitä täysin palvelleeksi lueta, hyvä mies, -- sanoi toinen.

Tällöin tykinkuula lentää viuhahti keskustelevien päiden yli ja iski maahan kyynärän päässä Meljnikovista, joka lähestyi heitä saartokaivantoa myöten.

-- Olipa vähällä tappaa Meljnikovin, -- virkkoi muuan.

-- Ei tapa, -- vastasi Meljnikov.

-- Tuossa on sinulle risti urhoollisuudestasi, -- sanoi nuori sotamies, joka oli tehnyt ristin, ja ojensi sen Meljnikoville.

-- ... Ei, veliseni, täällä luetaan kuukausi vuodeksi, siitä on tullut päiväkäsky, -- jatkui keskustelu.

-- Sanokaa mitä sanotte, mutta varmasti pidetään rauhan tultua keisarillinen katselmus Varsovassa, ja vaikkei silloin olisikaan täysin palvellut, niin lasketaan lomalle määräämättömäksi ajaksi.

Samassa lensi vinkuen sivu liipaissut kuula aivan puhelevien päiden yli ja iski kiveen.

-- Katsohan vain ettet jo iltaan mennessä tule täysin palvelleeksi, -- virkkoi muuan sotamiehistä.

Kaikki nauroivat.

Eikä ollut vielä iltakaan, vaan jo parin tunnin kuluttua kaksi heistä oli päättänyt palveluksensa ainiaaksi ja viisi haavottunut, mutta muut laskivat leikkiä niinkuin ennenkin.

Aamuksi oli todellakin molemmat mörssärit laitettu sellaiseen kuntoon, että niillä saattoi ampua. Kymmenen tienoissa Volodja kutsui, saatuaan käskyn vallinsarven päälliköltä, komennuskuntansa kokoon ja lähti sen kanssa patterille.

Niin pian kuin miehet olivat ryhtyneet toimeen, ei heissä enää saattanut huomata jälkeäkään siitä pelon tunteesta, joka heissä eilen oli ilmennyt. Vlang yksin ei voinut tukahuttaa pelkoaan: hän koitti piiloutua ja kumartui nytkin ehtimiseen, ja Vasinkin kadotti hieman levollisuuttaan, hyöri ja kyykisteli lakkaamatta. Vaan Volodja oli ihan haltioissaan: vaaran ajatus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ilo siitä, että täyttää velvollisuutensa, ettei ainoastaan ole olematta pelkuri, vaan on sankari, tunto siitä että on päällikkö, parinkymmenen sotamiehen läsnäolo, joiden hän tiesi uteliaina katselevan häntä, teki hänestä täydellisen urhon. Jopa hän ylvästelikin, näytteli urhouttaan sotamiehille, kiipesi ampumapenkereelle ja päästi tahallaan sinellinsä auki, jotta hänet paremmin huomattaisiin. Vallinsarven päällikkö, joka tähän aikaan kiersi talouttaan tarkastamassa, kuten hän sanoi, ei hänkään, niin tottunut kuin olikin kahdeksan kuukauden kuluessa näkemään kaikenlaista urhoutta, saattanut olla mieltymättä tuohon sievään nuorukaiseen, jonka avoimen sinellin alta näkyi punainen paita ympäröiden valkoista hentoa kaulaa, jonka kasvot ja silmät loistivat, joka käsiään taputtaen sointuvalla äänellä komensi: "ensimäinen, toinen!" ja joka iloisesti juoksi rintavarustukselle katsomaan minne hänen pomminsa putoilivat. Puoli kaksitoista ammunta molemmin puolin hiljeni, ja tasan kello kaksitoista alkoi hyökkäys Malahovin kumpua sekä toista, kolmatta ja viidettä vallinsarvea vastaan.

XXIII.

Meren lahden pohjoispuolella, Inkermanin ja Severnajan linnotusten välisellä telegraafikummulla seisoi puolen päivän tienoissa kaksi merimiestä: toinen oli upseeri ja katseli kaukoputkella Sevastopoliin, toinen taas oli juuri tullut kasakan kanssa suurelle merkkipaalulle.

Aurinko helotti kirkkaana korkealla merenlahden yläpuolella, joka ankkurissa olevine laivoineen, liikkuvine purjeineen ja veneineen päilyi iloisessa, lämpöisessä värivälkkeessä. Vieno tuuli kohisi hiljaa kuivavien tammipensaiden lehdissä telegraafin ympärillä, pullisti veneiden purjeet ja tuuditti aaltoja. Sevastopoli, yhä samana puolivalmiine kirkkoineen, kolonnineen, laivasiltoineen, mäellä viheriöitsevine bulevardeineen ja upeine kirjastorakennuksineen, pienine taivaansinisine poukamineen, joiden pinnalta mastot ylt'yleensä kohoilivat maalauksellisen kauniine vesijohtokaarineen ja sinisine ruudinsavupilvineen, joita purppuranpunaiset tykin leimaukset silloin tällöin valaisivat, -- yhä sama kaunis, iloinen, ylpeä Sevastopoli, jota ympäröivät tuolla keltaiset, savuavat vuoret, tuolla kirkkaansininen, päivänsäteissä päilyvä meri, näkyi merenlahden toisella puolen. Meren siintävällä äärellä, jota pitkin tuprusi höyrylaivan musta savujuova, ajelehti pitkiä, valkeita pilviä, jotka ennustivat tuulta. Pitkin koko linnotusriviä, varsinkin vasemmalla puolella vuorilta näkyi alituisten leimausten keskellä, jotka välähtelivät kirkkaasti keskipäivälläkin, sakeita, tiiviitä, valkeita savupilviä, jotka kasvoivat, muuttivat muotoa ja yhä tummeten kohosivat taivaalle. Näitä savutupruja, joita vilahti milloin siellä milloin täällä, näkyi vuorilla, vihollisten pattereilla, kaupungissa ja korkealla taivaalla. Räjähdysten jymähdykset eivät hetkeksikään vaienneet, vaan yhteen sulautuen tärisyttivät ilmaa.

Kellon lähetessä kahtatoista savupilvet rupesivat harvenemistaan harvenemaan eikä jylinä enää yhtä kovasti tärisyttänyt ilmaa.

-- Toinen vallinsarvi ei enää vastaa ollenkaan, -- virkkoi husaariupseeri, joka istui ratsailla, -- se on hajalle ammuttu! hirmuista.

-- Niin, eikä Malahovkaan vastaa kuin joka kolmanteen laukaukseen, -- virkkoi se, joka katseli kaukoputkella. -- Tuo äänettömyys saattaa minut raivoon. Ammutaan suoraan Kornilovskin patteriin, eikä se vastaa mitään.

-- Mutta katsohan, sanoinhan minä, että ne kahdeksitoista aina lakkaavat pommittamasta. Niinpä tekevät tänäänkin. Tule, niin mennään aamiaiselle... meitä jo odotetaan... ei kannata katsella.

-- Elä, odota hiukan! -- vastasi kaukoputkella tähystelijä, katsellen innokkaasti Sevastopoliin.

-- Mitäs siellä on? mitä?

-- Liikettä saartokaivannoissa, taajat kolonnat etenevät.

-- Niinpä näkyy, -- virkkoi merimies: -- marssivat

kolonneissa. Täytyy hälyyttää.

-- Katso, katso! nyt tulivat saartokaivannoista.

Todellakin saattoi jo paljaalla silmällä erottaa ikäänkuin mustia pilkkuja, jotka liikkuivat vuorta alas ranskalaisten pattereilta poikki laakson vallinsarville päin. Niiden edessä näkyi tummia juovia meikäläisten linjojen vieressä. Vallinsarvilla tuprahteli eri paikoissa laukausten valkeita savutupruja ikäänkuin ajellen toisiaan. Tuuli toi mukanaan taajan kiväärinammunnan ääntä, joka kuului kuin sateen piekseminen ikkunanruutuja vasten. Mustat pilkut liikkuivat savun keskellä ja tulivat yhä lähemmä ja lähemmä. Laukaukset yhä kiihtyen sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi, vyöryväksi jylinäksi. Savu, yhä sakeampana nousten, levisi pitkin koko linjaa ja suli lopulta yhdeksi ainoaksi kiemurtelevaksi, punasinerväksi pilveksi, jossa siellä täällä vilahti tulia ja mustia pisteitä; kaikki äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi vyöryväksi ryskeeksi.

-- Rynnäkkö! -- virkkoi upseeri kalpein kasvoin, laskien merimiehen kaukoputkelle.

Kasakat laskivat täyttä laukkaa tietä pitkin, upseerit ratsailla, ja ylipäällikkö seurueineen vaunuissa ajoi ohi. Jokaisen kasvoilla kuvastui tuskallinen mielenkuohu ja odotus.

-- Mahdotonta, että se on vallattu, -- virkkoi ratsailla istuva upseeri.

-- Jumal'auta, lippu! katso, katso! -- sanoi toinen huohottaen ja lähti kaukoputken luota. -- Ranskan lippu Malahovin kummulla.

-- Ei, se on mahdotonta!

XXIV.

Kozeljtsov vanhempi, joka yön kuluessa oli kerinnyt voittaa takaisin ja taas hävitä kaikki, vielä hihan käänteeseen ommellut kultarahansakin, nukkui vielä sairaalloista, raskasta, sikeätä unta viidennen pataljoonan puolustuskasarmissa, kun kaikui monen äänen toistama, paljon merkitsevä huuto:

-- Hälyytys!

-- Herätkäähän, Mihail Semenitsh! rynnäkkö! -- huusi ääni.

-- Varmaan jotain koirankuria, -- virkkoi hän avaten silmänsä eikä uskonut.

Mutta äkkiä hän näki upseerin näköjään syyttä suotta juoksevan nurkasta toiseen, niin kalpein kasvoin, että hän ymmärsi kaikki. Ajatus, että häntä voidaan pitää pelkurina, joka ei tahdo mennä komppaniaansa vaaran hetkellä, sai kuohuksiin hänen mielensä. Hän lähti kuin henkensä edestä juoksemaan komppaniaansa. Tykkituli oli tauonnut, mutta kiväärinpauke oli kiihkeimmillään. Kuulat eivät tulleet yksitellen vinkuen kuin kivääristä, vaan parvissa kuin muuttolinnut lentää kohahtaen pään yli ilmassa. Koko se paikka, missä hänen pataljoonansa eilen oli ollut, oli savun peitossa, kuului vihaisia huutoja ja kirkunaa. Sotamiehiä, haavottuneita ja haavottumattomia tuli häntä vastaan. Juostuaan vielä kolmisenkymmentä askelta hän näki komppaniansa, joka seisoi kiinni painautuneena muuriin.

-- Schwartzin redutti on vallotettu, -- sanoi nuori upseeri. -- Kaikki on menetetty.

-- Lorua, -- sanoi hän suuttuneena, tempasi tupesta pienen, tylsän, rautaisen miekkansa ja huusi:

-- Eteenpäin, pojat! hurraa-a!

Ääni oli kirkas ja kuuluva; se innosti Kozeljtsoviakin. Hän juoksi eteenpäin pitkin poikkivallia; noin viisikymmentä sotamiestä juoksi huutaen hänen jälessään. Poikkivallilta hän juoksi aukealle paikalle. Kuulia satoi kuin rakeita. Kaksi osui häneen, -- mutta mihin ja mitä ne saivat aikaan, ruhjevamman vai haavan, sitä hän ei kerinnyt ajattelemaan. Edessäpäin savun keskellä hän näki jo sinisiä univormuja ja punaisia housuja ja kuuli vieraskielisiä huutoja; muuan ranskalainen seisoi rintavarustuksella, heilutti hattuaan ja huusi jotain. Kozeljtsov uskoi varmasti, että hän kaatuu, ja siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Muutamat sotamiehet pääsivät hänen edelleen; toisia sotamiehiä ilmestyi sivultapäin ja nekin juoksivat. Siniset univormut pysyivät yhä saman välimatkan päässä, ja juoksivat takaisin saartokaivantoihinsa; mutta hänen jaloissaan oli haavottuneita ja kuolleita. Päästessään jo ulommaiselle kaivannolle asti kaikki musteni Kozeljtsovin silmissä ja hän tunsi kipua rinnassaan.

Puolituntia myöhemmin hän makasi kantopaareilla Nilolajevin kasarmin luona, ja tiesi olevansa haavottunut, mutta ei tuntenut kipua juuri ollenkaan; häntä halutti vain juoda jotain kylmää ja maata mukavammin.

Pieni, paksu lääkäri, jolla oli iso musta poskiparta, tuli hänen luokseen ja päästi sinellin napit auki. Kozeljtsov katseli leukansa yli mitä lääkäri teki hänen haavalleen, ja lääkärin kasvoja, mutta ei tuntenut yhtään mitään kipua. Lääkäri peitti haavan paidalla, pyyhki sormensa päällystakkinsa liepeeseen ja lähti äänetönnä, katsomatta haavottuneeseen, toisen luo. Kozeljtsov seurasi tajuttomasti silmillään, mitä hänen edessään tehtiin, ja muistaessaan mitä viidennellä vallinsarvella oli tapahtunut, hän ajatteli ihmeen iloisena, tyytyväisenä, että hän oli hyvin täyttänyt velvollisuutensa, että hän ensi kerran koko palvelusaikanaan oli menetellyt niin hyvin kuin oli mahdollista eikä voinut mistään syyttää itseään. Lääkäri, joka sitoi toista haavottunutta upseeria, sanoi jotain osottaen Kozeljtsovia, papille, punapartaiselle miehelle, joka risti kädessä seisoi siinä lähellä.

-- Kuolenko minä? -- kysyi Kozeljtsov papilta kun tämä oli tullut hänen luokseen.

Pappi ei vastannut, vaan luki rukouksen ja ojensi ristin haavottuneelle.

Kuolema ei pelottanut Kozeljtsovia. Hän otti ristin voimattomiin käsiinsä, painoi sen huulilleen ja rupesi itkemään.

-- Torjuttiinko ranskalaiset takaisin? -- kysyi hän kovaa papilta.

-- Kaikkialla on voitto meidän, -- vastasi pappi, lohduttaakseen haavottunutta, eikä kertonut hänelle, että Malahovin kummulla liehui jo Ranskan lippu.

-- Jumalan kiitos, -- huudahti haavottunut, tuntematta kuinka kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

Veli vilahti hetkeksi hänen mieleensä. "Jumala suokoon hänelle saman onnen", ajatteli hän.

XXV.

Mutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaan satua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: "Ranskalaiset tulevat!" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsi kuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hän pysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen, näki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään ja kömpivän toinen toisensa perään ulos, -- kuulipa vielä erään -- arvatenkin Meljnikovin -- sanovan leikillisesti:

-- Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!

Volodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänyt hänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli oli kokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihotti vähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätön pelkuruus. "Voisinkohan minä olla tuollainen?" -- ajatteli hän ja juoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat. Hän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntä kohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimet välkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa. Pieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessä muiden edellä, hyppien yli kuoppien. "Ampukaa kartesseilla!" huusi Volodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jo pitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinen ääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sitten toisesta mörssäristä. "Ensimäinen, toinen!" -- komensi Volodja, juosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin, aivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää ja kiihkeitä huutoja.

Äkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistama epätoivoinen huuto: "kiertävät! kiertävät!" Volodja katsoi sinne päin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidän takanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muiden edellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampui suoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoi silmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hän oli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksella sinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleen päässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuula oli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannut sytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme, silmät päässä pyörien. "Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh! seuratkaa minua!" -- huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoen sytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin. Raivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaa hän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaan Vlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: "seuratkaa minua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!" syöksyi saartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa, ampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautui samassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki. Sinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla, missä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia, jotka ampuivat meikäläisiä.

XXVI.

Vlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestä mörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vain kahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineen höyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosia ja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkialla vaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkaina taivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä ja toisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla; räjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään olevia mustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteli ilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivat veteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevin patterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolella kaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolella riippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellä vihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuuli pani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyi uppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivat yhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyryn ja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevoset korskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteenin komentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollut syönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitä pureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niin kovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.

-- Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, -- sanoi Vasin.

-- Jopa ihmettä! -- sanoi toinen.

-- Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, -- jatkoi hän huoaten, -- ja kuinka paljon meidän poikia siellä on kaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.

-- Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, -- sanoi Vasin.

-- Se on häpeä kuitenkin.

-- Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai! Varro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkin meidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee -- takaisin otetaan, niin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän? Vielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivät kaikki ilmaan... Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaan kaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, -- vielä se tehdään lopputili. -- Varro vain, -- lopetti hän kääntyen puheessaan ranskalaisten puoleen.

-- Tietenkin tehdään! -- sanoi toinen vakaumuksella.