Part 9

-- Keneltä minä saan rahat? mutisi majuri, joka oli voittanut kahdeksan ruplan verran. -- Olen pannut peliin yli kaksikymmentä ruplaa, nyt olen voittanut enkä saa mitään.

-- Mistä minä maksan? -- sanoi pankinpitäjä: -- kun pöydällä ei ole rahaa.

-- Siitä minä en välitä! -- huusi majuri nousten istualtaan -- minä pelaan teidän kanssanne enkä hänen.

-- Hikinen upseeri tulistui äkkiä.

-- Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhua minulle hävyttömyyksiä?

--. Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! -- kiljasi majuri.

-- Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! -- huusivat kaikki koettaen hillitä majuria.

Mutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomenna tai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti ja ylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, mutta elämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotka kauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitään toivoa pelastua -- ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuuden hävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä, joka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtä kirkkaasti -- koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaa ilmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.

XVII.

Seuraavana päivänä jatkui pommitus entisellä voimallaan. Yhdentoista tienoissa aamulla Volodja Kozeljtsov istui patterin upseerien seurassa ja, kerittyään jo hieman tottua heihin, tarkasteli uusia kasvoja, teki huomioita, kyseli ja kertoi. Tykistöupseerien vaatimaton keskustelu, joka ei kaivannut suurta oppia, sekä miellytti että herätti hänessä kunnioitusta. Volodjan ujo, viaton ja kaunis ulkomuoto taas voitti upseerien suosion puolelleen. Patterin vanhin upseeri, kapteeni, lyhyenläntä mies, jonka punertava tukka valahti otsalle ja oli ohimoilta sileäksi kammattu, -- suuri naisten ritari, vanhojen tykistötraditsionien mukaan kasvatettu ja oppinut mielestään -- kyseli Volodjalta hänen tietojaan tykistöstä, uusista keksinnöistä, laskien ystävällisesti leikkiä hänen nuoruudestaan ja somista kasvoistaan ja yleensä kohdellen häntä kuin isä poikaansa, mikä kaikki suuresti miellytti Volodjaa. Aliluutnantti Djadenko, nuori upseeri, joka mursi vähävenäjäksi ja jolla oli rikkinäinen sinelli yllä ja tukka pörrössä, miellytti Volodjaa, vaikka hän puhui hyvin kovalla äänellä ja lakkaamatta etsi tilaisuutta päästäkseen sapekkaasti väittelemään sekä oli äkkinäinen liikkeissään, sillä tuon karkean ulkokuoren alla hän ei voinut olla huomaamatta perin hyväsydämistä kelpo miestä. Djadenko tarjosi lakkaamatta palvelustaan Volodjalle ja todisteli hänelle, että kaikki tykit Sevastopolissa olivat sijotetut ihan säännöttömästi. Luutnantti Tshernovitskij taas korkealle kaareutuvine kulmakarvoineen ei miellyttänyt Volodjaa, vaikka hän oli kaikkia muita kohteliaampi ja puettu sangen siistiin, ei tosin aivan uuteen, mutta huolellisesti paikattuun pitkään takkiin ja mielellään näytteli atlas-liiveillä riippuvia kultavitjojaan. Hän kyseli yhtenään mitä hallitsija ja sotaministeri tekevät ja kertoi luonnottomalla innostuksella Sevastopolin urotöistä, valitteli kuinka vähän oli todellisia isänmaanystäviä sekä osotti yleensä itsellään olevan paljon tietoja, älyä ja jaloja tunteita; mutta jostain syystä tuntui kaikki tuo Volodjasta vastenmieliseltä ja luonnottomalta. Ennen kaikkea hän huomasi, etteivät muut upseerit juuri ollenkaan puhelleet Tshernovitskin kanssa. Junkkari Vlang, jonka hän eilen oli ajanut unestaan, oli myöskin siellä. Hän ei puhunut mitään, vaan vaatimattomasti istuen nurkassa nauroi kun oli jotain lystikästä ja muistutti, kun jotain oli unohtunut, sekä tarjosi viinaa ja teki paperosseja kaikille upseereille. Lieneekö se vaatimaton, kohtelias tapa, jolla Volodja käyttäytyi samalla tavalla häntä kuin upseereja kohtaan, kohtelematta häntä kuin poikanulikkaa, tai hänen ystävällinen ulkomuotonsa lumonnut Vlangan, kuten sotamiehet häntä kutsuivat antaen hänen sukunimelleen jostain syystä feminiinipäätteen, sillä hän ei malttanut kääntää hyväluontoisia suuria silmiään pois uuden upseerin kasvoista, koetti jo ennakolta arvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja oli koko ajan jonkinlaisessa rakkauden hurmauksessa, jonka upseerit luonnollisesti huomasivat, tehden siitä pilaa.

Ennen päivällistä alikapteeni pääsi vuoroltaan vallinsarvelta ja yhtyi heidän seuraansa. Alikapteeni Kraut oli vaaleanverinen, kaunis, reipas upseeri, jolla oli pitkät punertavat viikset ja poskiparta; hän puhui mainiosti venättä, mutta liian säännöllisesti ja kauniisti ollakseen venäläinen. Palveluksessaan ja elämässään hän oli samallainen kuin puheessaankin: hoiti virkansa hyvin, oli mainio toveri, raha-asioissa perin tarkka mies; vaan pelkästään ihmisenä, juuri senvuoksi, että kaikki oli niin tyydyttävää, näytti häneltä jotain puuttuvan. Kuten kaikki muutkin Venäjän saksalaiset, oli hän omituisena vastakohtana ihanteellisille Saksan saksalaisille, "praktisch" kiireestä kantapäähän.

-- Kas tuossahan tulee meidän sankarimme! -- sanoi kapteeni, kun Kraut käsiään heiluttaen ja kannukset kilisten astui sisään. -- Mitä haluatte, Friedrich Krestjanitsh: teetä vai viinaa?

-- Minä käskin jo tuomaan teetä, -- vastasi hän: mutta voinhan sillä välin kulauttaa ryypyn viinaa sielun virvotukseksi. Hyvin hauskaa tehdä tuttavuuttanne; toivon, että saamme nauttia seurastanne ja ystävyydestänne, -- sanoi hän Volodjalle, joka nousi tervehtimään: -- alikapteeni Kraut... aliupseeri kertoi minulle vallinsarvella, että tulitte jo eilen.

-- Suuret kiitokset vuoteestanne: vietin siinä yöni.

-- Liekö teillä vain ollut mukava? siitä on jalka poikki; ei ole kuka korjaisi -- tässä piiritystilassa; -- täytyy asettaa tukia alle.

-- No päättyikö päivystysvuoro onnellisesti? -- kysyi Djadenko.

-- Päättyi kyllä, ei juuri mitään tapahtunut; Skvortsov vain sai siipeensä ja eräs lavetti korjattiin eilen. Ampuivat palasiksi sivulaudan.

Hän nousi paikaltaan ja rupesi kävelemään: näkyi, että hän oli kokonaan sellaisen miellyttävän tunteen vallassa, joka ihmisellä on päästyään juuri vaarasta.

-- No, Dmitrij Gavrilitsh, -- sanoi hän ravistaen kapteenia polvista: -- kuinka jaksatte, hyvä herra? teidän ylenemisestänne ei vain kuulu mitään.

-- Ei vielä mitään.

-- Niin, eikä siitä mitään tulekaan, -- puuttui Djadenko puheeseen: -- olen sen jo ennemmin teille todistanut.

-- Vaan miksi ei?

-- Siksi, ettei raportti ollut sillä tavalla laadittu.

-- Äh teitä, senkin kiistelijä! -- sanoi Kraut iloisesti hymyillen: -- oikea vähävenäläinen härkäpää! No, mutta teille se on paljon kiusallisempaa, tekevät teistä luutnantin.

-- Ei, eivät tee.

-- Vlang! tuokaapas ja täyttäkää piippuni, -- sanoi hän junkkarille, joka samassa halukkaasti juoksi piippua hakemaan.

Kraut sai kaikki reippaalle tuulelle: hän kertoi pommituksesta, kyseli mitä hänen poissaollessaan oli tehty ja puheli kaikkien kanssa.

XVIII.

-- No olettekos jo kotiutunut luonamme? -- kysyi Kraut Volodjalta... -- Anteeksi, mikä on oma- ja isännimenne? meillä tykkiväellä on näet sellainen tapa, tiedättehän. Oletteko hankkinut ratsuhevosen?

-- En ole, -- sanoi Volodja: -- en tiedä mitä tehdä. Olen puhunut kapteenille; minulla ei ole hevosta eikä rahaakaan ennenkuin saan muona- ja muuttorahat. Tahtoisin siksi aikaa pyytää hevosta patterin päälliköltä, mutta pelkään, että hän ehkä kieltää.

-- Apollon Sergejetshiltä! -- hän päästi huuliltaan suurta epäilystä ilmaisevan äänen ja katseli kapteenia. -- Tuskinpa vain!

-- No, jos kieltää, ei se mitään tee, -- sanoi kapteeni: -- eihän tässä hevosia totta puhuen tarvitakaan, mutta voihan sentään koettaa; kysyn jo tänään.

-- Kuinka! te ette tunne häntä, -- puuttui Djadenko puheeseen, -- kaikkea muuta kieltää, mutta niitä ei milloinkaan... tahdotteko lyödä vetoa?

-- No sehän tiedetään, että te aina väitätte vastaan.

-- Senvuoksi väitän vastaan, että tiedän varmaan: muuten on kyllä itara, vaan hevosen antaa, siksi, ettei mitään voita, jos kieltää.

-- Eikö voita, kun kaurat täällä maksavat hänelle kahdeksan ruplaa? -- sanoi Kraut: -- eihän lisähevosen pito tuota voittoa!

-- Pyytäkää Kottaraista, Vladimir Semenitsh! -- sanoi Vlang, palaten piippu kädessä Krautin luo: -- se on mainio hevonen.

-- Sekö, jonka selästä te Sorokissa ojaan putositte, Vlanga? -- huomautti alikapteeni.

-- Elkää te tyhjää puhuko, mitäs sillä on väliä, vaikka ne maksavat kahdeksan ruplaa, -- kiisti yhä Djadenko: -- kun hänen laskunsa näyttävät kymmenen ja puoli; siinähän se voitto onkin.

-- Eikös hänelle sitten saisi jäädä mitään! Antaahan olla, kun te tulette patterin päälliköksi, niin ette anna hevosta edes kaupunkiin.

-- Kun minä tulen patterin päälliköksi, pitää minun hevosteni saada neljä mittaa kauroja, hyvä herra, tuloja en haali, elkää pelätkö.

-- Kun eletään, niin nähdään -- virkkoi alikapteeni: -- ja niin tekin teette ja kaikki muutkin, kun pääsevät patterin päälliköksi, -- lisäsi hän osottaen Volodjaa.

-- Miksi luulette hänenkin tahtovan hyötyä, Friedrich Krestjanitsh? -- puhui Tshernovitskij puheeseen, -- voihan hänellä olla varoja: miksikäs hän siis koettaisi tuolla tavalla hyötyä?

-- En minä ainakaan... suokaa anteeksi, kapteeni, -- sanoi Volodja punastuen korvia myöten, minä pidän sellaista halpamaisena.

-- Kas, kas, mikä huimapää! -- sanoi Kraut.

-- Ei, ajattelen vaan, että kun eivät ole omia rahojani, niin en voi niitä ottaa.

-- Mutta minäpä sanon teille jotain, nuori mies, -- rupesi alikapteeni puhumaan vakavammalla äänellä: -- tiedättekös, että kun komennatte patteria, teidän tulee hoitaa asia hyvin, siinä kaikki: sotamiesten muonitukseen ei patterinpäällikön tarvitse puuttua: se on jo ammoisista ajoista ollut tapana tykkiväessä. Jos olette huono isäntä, niin ei teille jää mitään. Teiltä menee yli menoarvion ensiksikin hevosten kengitykseen (hän koukisti sormensa), toiseksi lääkkeisiin (hän koukisti toisen sormensa), kolmanneksi kansliamenoihin, varahevosiin viisisataa hopearuplaa hevosta kohti, hyvä herra -- se oli neljäs, sitten teidän täytyy hankkia sotamiehille uudet kaulukset, samovaarihiiliin teiltä menee paljon, teidän tulee pitää pöytä katettuna upseereille. Patterin päällikkönä teidän tulee elää arvonne mukaisesti: te tarvitsette vaunut, hienot turkit ja yhtä jos toistakin... Ei kannata puhuakaan...

-- Mutta pääasia, Vladimir Semenitsh, -- puuttui nyt puheeseen kapteeni, joka koko ajan oli ollut ääneti, -- on tämä: ajatelkaahan, että mies, esimerkiksi minä, saan palvella kaksikymmentä vuotta ensin kahden, sitten kolmensadan ruplan palkalla: eikös hänelle soisi leivän palasta vanhoilla päivillään?

-- Kas siinä se on! -- virkkoi taas alikapteeni: -- elkää olko kovin kärkäs tuomitsemaan, eläkää ja palvelkaa ensin. Volodjalla oli paha omatunto ja hän häpesi, että oli puhunut niin ajattelemattomasti, mutisi jotain itsekseen ja kuunteli vaitiollen, kuinka Djadenko kerskailevan tuittupäisellä tavallaan rupesi väittämään ja todistelemaan päinvastaista.

Väittely taukosi, kun everstin tensikka tuli kutsumaan ruualle.

-- Sanokaahan Apollon Sergejevitshille, että hän panee tänään viiniä pöytään, -- sanoi Tshernovitskij kapteenille napittaen nuttunsa. -- Mitä hän siinä kitsastelee? Jos vielä kaadutaan, menee kaikki hukkaan.

-- Sanokaa te itse.

-- Enpähän. Te olette vanhin upseeri: järjestys kaikessa.

XIX.

Pöytä, joka oli siirretty pois seinän vierestä ja peitetty likaisella pöytäliinalla, oli katettu samaan huoneeseen, jossa Volodja eilen oli esitellyt itsensä everstille. Patterinpäällikkö antoi hänelle tänään kättä ja kyseli Pietarin uutisia ja hänen matkastaan.

-- No, hyvät herrat, kuka juo viinaa, tehköön hyvin. -- Vänrikit eivät juo, -- lisäsi hän hymyillen.

Yleensä ei patterinpäällikkö näyttänyt tänään ollenkaan niin tuimalta kuin eilen, päinvastoin hän kohteli upseerejaan kuin hyvä, vieraanvarainen isäntä ja vanhempi toveri. Mutta siitä huolimatta kaikki upseerit vanhemmasta kapteenista vänrikki Djadenkoon saakka osottivat päällikölleen suurta kunnioitusta mikä näkyi yksistään siitä, että he puhuessaan katselivat häntä kohteliaasti silmiin ja aivankuin ujostellen tulivat toinen toisensa perään viinaryyppyä ottamaan.

Päivälliseen kuului suuri vadillinen hapankaalia, jossa uiskenteli paksuja naudanlihan paloja, suuri joukko pippuria ja laakerinlehtiä, puolalaisia kyljyksiä ynnä sinappia sekä lihapiirakoita ynnä hieman vanhettunutta voita. Ruokaliinoja ei ollut, lusikat olivat tinasta ja puusta, juomalaseja oli kaksi ja pöydällä oli vain kaulaton vesikarahvi; mutta päivälliset eivät silti olleet ikävät: puhetta riitti. Alussa puheltiin Inkermanin taistelusta, johon patteri oli ottanut osaa, ja jokainen kertoi vaikutelmistaan ja lausui arvostelujaan sen epäonnistumisen syistä, mutta vaikeni heti, kun patterinpäällikkö itse rupesi puhumaan; sitten keskustelu itsestään siirtyi keveän tykistön riittämättömään kaliiberiin ja uusmallisiin keveihin tykkeihin, jolloin Volodja sai tilaisuuden näyttää tykistötietojaan. Mutta Sevastopolin nykyisestä, kauheasta tilasta ei keskusteltu ikäänkuin jokainen olisi liian paljon ajatellut tätä asiaa voidakseen vielä puhua siitä. Myöskään niistä virkavelvollisuuksista, jotka kuuluivat Volodjalle, ei hänen hämmästyksekseen ja mielipahakseen ollut ollenkaan puhetta, ikäänkuin hän olisi tullut Sevastopoliin vain kertoakseen keveästä tykistöstä ja syödäkseen päivällistä patterin päällikön luona. Päivällisen aikana putosi pommi aivan sen talon lähelle, jossa oltiin. Lattia ja seinät tärisivät kuin maanjäristyksessä ja ruudin savu peitti ikkunan.

-- Tällaista ette luullakseni saa nähdä Pietarissa, vaan täällä sattuu usein tuollaisia yllätyksiä, -- sanoi patterinpäällikkö.

-- Menkääpäs katsomaan, Vlang, missä se räjähti.

Vlang kävi katsomassa ja toi sen tiedon, että se oli räjähtänyt torilla eikä pommista puhuttu sen enempää.

Aivan päivällisten lopulla patterin kirjurivanhus astui sisään kädessään kolme sinetillä suljettua kirjettä, jotka hän ojensi patterinpäällikölle. "Tämä on hyvin tärkeä, kasakka toi sen juuri tykistöpäälliköltä." Kaikki upseerit katselivat kärsimättömän uteliaina odottaen patterin päällikön sormiin, joilla hän tottuneesti mursi sinetin ja veti kuoresta tuon _perin tärkeän_ paperin. "Mitähän siinä lienee?" kyseli jokainen itsekseen. Lieneeköhän käsky lähteä Sevastopolista levähtämään vai onkohan koko patteri komennettu vallinsarville?

-- Taas! -- sanoi patterinpäällikkö, heittäen suuttuneena paperin pöydälle.

-- Mistä on kysymys, Apollon Sergeitsh? -- kysyi vanhin upseeri.

-- Käsketään upseeria ja miehistöä johonkin mörssäripatteriin. Minulla on kaikenkaikkiaan neljä upseeria ja miehistöä ei ole täyttä määrää -- murahti patterinpäällikkö: -- ja vielä pitäisi lähettää muualle. -- Vaan jonkun täytyy kuitenkin lähteä, hyvät herrat, -- sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan. -- Seitsemäksi on komennettu etuvartiolinjoille... Käskekää vääpeli tänne! Kuka tahtoo mennä, hyvät herrat? päättäkää, -- toisti hän.

-- Hän ei vielä ole ollut missään, -- sanoi Tshernovitskij osottaen Volodjaa.

Patterinpäällikkö ei vastannut mitään.

-- Niin, lähtisin kyllä mielelläni, -- virkkoi Volodja tuntien kuinka kylmä hiki nousi hänen selkäänsä ja kaulaansa.

-- Ei, miksikä niin! -- keskeytti kapteeni. -- Tietysti ei kukaan kieltäydy, vaan ei ole kuitenkaan syytä erityisesti tarjoutua; mutta jos Apollon Sergeitsh jättää asian meidän päätettäväksemme, niin heitetään arpaa, kuten viime kerrallakin.

Kaikki suostuivat siihen. Kraut leikkasi paperiliuskoja, kääri ne rullalle ja pudotti lakkiin. Kapteeni laski leikkiä, vieläpä päätti pyytää tähän tilaisuuteen viiniä everstiltä mielialan rohkaisuksi, kuten hän sanoi. Djadenko istui synkkänä, Volodja myhäili itsekseen. Tshernovitskij vakuutti, että hänelle ehdottomasti lankeaa arpa. Kraut oli ihan tyyni.

Volodja sai vetää ensimäiseksi. Hän otti muita pitemmän lipun, vaan äkkiä hänen päähänsä pälkähti vaihtaa, -- hän otti toisen, pienemmän ja ohuemman, ja kierrettyään sen auki luki siitä: "mene".

-- Minä, -- sanoi hän huoaten.

-- No, Jumalan haltuun. Nytpä saatte tekin tulikasteenne, -- sanoi patterinpäällikkö, katsellen hyväntahtoisesti hymyillen vänrikin hämmentyneitä kasvoja: -- valmistautukaa vain mitä pikimmin. Jotta teillä olisi hupaisempi, Vlang saa seurata teitä tykistöaliupseerina.

XX.

Vlang oli perin tyytyväinen määräykseen, kiiruhti reippaasti valmistautumaan ja tuli pukeuduttuaan auttamaan Volodjaa ja kehotti häntä kaikin mokomin ottamaan mukaan sekä telttasängyn, turkit ja "Isänmaallisen aikakirjan" vanhoja numeroita että väkiviinakeittiön, ja muuta aivan tarpeetonta tavaraa. Kapteeni neuvoi Volodjaa aluksi lukemaan "Ohjeista"[35] mörssäreillä ampumista koskevan kohdan ja varsinkin kopioimaan siinä olevat taulukot. Volodja ryhtyikin samassa työhön ja huomasi hämmästyksekseen ja ilokseen, ettei vaaran pelko ja varsinkaan ajatus että hän on pelkuri, enää läheskään huolestuttanut häntä samassa määrin kuin edellisenä iltana. Siihen oli osaksi syynä päivän vaikutelmat ja puuhat, osaksi ja ennenkaikkea se, ettei pelko enempää kuin mikään muukaan voimakas tunne voi kauan jatkua samalla kiihkeydellä. Hän oli, sanalla sanoen, jo kerinnyt tyyntyä. Seitsemän tienoissa, auringon parhaillaan piiloutuessa Nikolajevin kasarmin taakse, vääpeli tuli hänen luokseen ja ilmotti, että miehet odottavat valmiina.

-- Minä annoin _Vlangalle_ luettelon, suvaitkaa kysyä häneltä, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi hän.

Parikymmentä tykkisotamiestä seisoi hukarit vyöllä ilman mitään tarvekaluja, talon nurkalla. Volodja ja junkkari lähtivät heidän luokseen. "Pitäisiköhän heille pienen puheen vai sanoisiko vaan yksinkertaisesti: päivää, pojat! vai enkö virkkaisi mitään?" mietiskeli hän itsekseen. "Niin, miksikä en sanoisi: päivää, pojat! sehän kyllä sopii." Ja reippaasti hän huusi sointuvalla äänellään: "Päivää, pojat." Sotamiehet vastasivat iloisesti: nuori, raikas ääni sointui miellyttävänä jokaisen korvissa. Volodja käveli ripeästi sotamiesten edellä, ja vaikka hänen sydäntänsä kolkutti aivan kuin hän olisi henkensä edestä juossut muutamia virstoja, oli hänen käyntinsä kevyttä ja kasvonsa iloiset. Heidän lähestyessään parhaillaan Malahovin kumpua ja noustessaan mäelle hän huomasi, että Vlang, joka ei ollut jäänyt askeltakaan jälkeen ja joka kotona oli näyttänyt niin urhoolliselta, väistyi nyt ehtimiseen syrjään ja taivutti päätään, ikäänkuin taajaan ympärillä viuhuvat pommit ja tykinkuulat olisivat lentäneet kaikki suoraan häntä kohti. Muutamat sotamiehet tekivät samalla tavalla ja yleensä heidän kasvonsa ilmaisivat vaikkei juuri pelkoakaan, niin kumminkin levottomuutta. Tuo kaikki lopullisesti rauhotti ja rohkaisi Volodjaa.

"Kas niin, nyt minäkin olen Malahovin kummulla, jonka olen kuvitellut tuhat kertaa kauheammaksi! Ja minä uskallan olla kumartelematta tykinkuulille, ja pelkäänkin paljoa vähemmän kuin toiset! Enhän minä siis olekaan pelkuri", ajatteli hän perin tyytyväisenä ja riemastuneena.

Kuitenkin järkytti tätä tunnetta pian näky, joka hänet hämärissä yllätti, kun hän etsi Kornilovskin patterilla vallinsarven päällikköä. Rintavarustuksen vieressä neljä matruusia heilutti käsistä ja jaloista miehen puolialastonta, veristä ruumista, heittääkseen sen rintavarustuksen yli. (Toisena pommituspäivänä ei vallinsarvilla muutamin paikoin keritty korjata ruumiita, vaan heitettiin ne kuoppiin, jotteivät olisi tiellä pattereilla.) Volodja seisoi hetkisen tyrmistyneenä, näki kuinka ruumis putosi rintavarustuksen katolle ja vieri sitten sieltä kaivantoon; mutta onneksi kohtasi hänet samassa vallinsarven päällikkö, antoi käskyt ja toimitti oppaan saattamaan heitä patterille ja miehistölle määrättyyn salalinnotukseen. Emme kerro, kuinka paljon vaaroja, pettymyksiä sankarimme vielä sai kokea samana iltana; kuinka hän sellaisen, kaikinpuolin tarkan ja järjestetyn ammunnan asemesta kuin oli nähnyt Volkovin kentällä ja toivoi täälläkin näkevänsä, löysi kaksi rikkinäistä mörssäriä, toisen suu tykinkuulan ruhjomana, toinen rikkiammutun tykkisillan pirstaleilla, kuinka hänen ei onnistunut aamulla saada työmiehiä korjaamaan siltaa, kuinka ei ainoakaan ruutilatinki ollut sen painoinen kuin "Ohjeissa" oli määrätty, kuinka kaksi sotamiestä hänen komennuskunnastaan haavottui, ja kuinka hän parikymmentä kertaa oli ollut lähellä kuolemaa. Onneksi oli hänen avukseen määrätty jättiläiskasvuinen merimies, laivastokonstaapeli, joka piirityksen alusta alkaen oli ollut mörssärimiehenä ja sai hänet nyt vakuutetuksi siitä että mörssärit saattoivat vielä toimia sekä kuljetti häntä yöllä lyhty kädessä vallinsarvella, aivankuin omassa puutarhassaan, luvaten laittaa kaikki kuntoon huomiseksi. Salalinnotus, johon opas hänet saattoi, oli kiviseen maaperään kaivettu, kahden kuutiosylen suuruinen pitkulainen kuoppa, ja peitetty kyynärän pituisilla tammipölkyillä. Siihen hän sijottui kaikkine sotamiehineen. Tuskin oli Vlang nähnyt salalinnotuksen matalan, kyynärän korkuisen oven, kun hän syöksyi sinne suin päin ensimäisenä, ollen vähällä loukkautua kiviseen lattiaan, piiloutui nurkkaan eikä lähtenyt sieltä enää minnekään. Vaan sitten kun kaikki sotamiehet olivat asettuneet pitkin seinän vieriä lattialle, muutamat polttaen piippua, levitti Volodja vuoteensa nurkkaan, sytytti kynttilän ja poltettuaan paperossin, pani telttasänkyynsä maata. Salalinnotuksen yläpuolella kuului taukoamatonta ammuntaa, mutta verrattain hiljaa lukuunottamatta erästä tykkiä aivan vieressä, joka pani jyrinällään salalinnotuksen tärisemään. Itse salalinnotuksessa oli hiljaista; vain sotamiehet, vieroksuen vielä uutta upseeria, puhelivat välisti keskenään, milloin pyytäen antamaan tilaa, milloin tulta piippuunsa; rotta nakerteli jossain kivien välissä, ja Vlang, joka ei vielä ollut täysin tointunut vaan katseli arasti ympärilleen, päästi silloin tällöin syvän huokauksen. Tuossa täyteen sullotussa, hiljaisessa sopukassa, jota valaisi vain yksi ainoa kynttilä, Volodja tunsi vuoteellaan viruen samallaista hyvän tunnetta kuin ennen lapsena piilosilla ollessaan, kun hän oli ryöminyt kaappiin tai äidin hameen alle ja siellä hengitystään pidättäen kuunteli, peläten pimeää ja samalla riemuiten jostain. Hänen oli hieman tukala, mutta hauska olla.

XXI.

Noin kymmenen minuutin kuluttua olivat sotamiehet jo tulleet rohkeammiksi ja rupesivat puhelemaan keskenään. Lähimmä tulta ja upseerin vuodetta olivat ylempiarvoiset sijottuneet: -- kaksi tykistöaliupseeria -- toinen vanha harmaapäinen, jolla oli kaikki mitalit ja kunniamerkit paitsi Yrjönristiä; toinen -- nuori kantonisti,[36] joka poltti omatekoisia paperosseja. Rumpali, kuten ainakin, piti velvollisuutenaan palvella upseeria. Heitä lähinnä olivat jefreitterit ja kunniamerkin saaneet sotamiehet, ja tuonne varjoon lähelle sisäänkäytävää olivat _alhaisarvoiset_ asettuneet. Heidän joukossaan se puhe alkoikin. Aiheen siihen antoi melu, joka syntyi, kun eräs mies syöksyi salalinnotukseen.

-- No veliseni, eikö kadulla ollut hyvä olla? vai eivätkö tytöt laula tarpeeksi iloisesti? kysyi muuan.

-- Sellaisia outoja lauluja laulavat, etten ole moisia milloinkaan kuullut kotikylässäni, -- sanoi nauraen salalinnotukseen syöksynyt sotamies.

-- Ei se Vasin pidä pommeista, ei pidä! -- virkkoi muuan aristokraattien nurkasta.

-- Kun tarvis tulee, niin on toinen asia! -- vastasi verkalleen Vasin, jonka puhuessa kaikki muut vaikenivat.

-- Kahdentenakymmenentenäneljäntenä ainakin ammuttiin kuin miehet, vaan mitäs moittimista siinä on? Jos turhanpäiten kaatuu, ei siitä päällystö meikäläisille kiitosta lue.

Näille Vasinin sanoille rupesivat kaikki nauramaan.

-- Mutta Meljnikov, se istuu kai yhä pihalla, -- sanoi joku.

-- Käskekääpäs se Meljnikov tänne, -- lisäsi vanha aliupseeri: -- muuten tappavat hänetkin syyttä suotta.

-- Mikä mies se Meljnikov on? -- kysyi Volodja.

-- Muuan meikäläisistä, teidän jalosukuisuutenne, aika pölkkypää. Hän ei pelkää mitään ja nytkin kävelee yhä pihalla. Suvaitkaapa katsella häntä: hän on aivan _karhun_ näköinen.

-- Hän osaa noituakin, -- kuului Vasinin verkkainen ääni toisesta nurkasta.