Part 2

Silloin vapistuttivat Antean ruumista vilunväreet, ja kylmä hiki tihkui hänen vaaleista kasvoistansa. Kodillisen lieden jumaloitu papitar oli muuttunut avuttomaksi, säikähtyneeksi lapseksi, joka piilotti päätänsä puolisonsa rinnoille ja verettömin huulin rukoili:

"Pelasta minut, Cajus, pelasta minut!"

Cinna olisi ryhtynyt taisteluun vaikka kaikkein haamujen kanssa, jotka Persefone suinkin voi manalasta lähettää, mutta hän ei nähnyt ketään.

Kuten aina puolipäivän aikana, oli nytkin hiljaista ja yksinäistä heidän ympärillänsä. Kirkas auringonvalo syleili kaupunkia, meri lepäsi liikkumattomana, valkeanhehkuvana, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan taloa kiertäväin korppikotkain kiljunta.

Yhä useammin esiintyivät näyt, lopulta joka päivä; ne vainosivat Anteaa ulkona kadulla ja sisällä atriumissa, vieläpä sisäisimmässä kammiossakin.

Lääkärin neuvosta käsketti Cinna egyptiläisiä harpunsoittajia ja savihuilua puhaltavia beduineja meluavalla musiikillansa hämmentämään näkymättömän aaveen askelten kaikua.

Mutta turhaan. Mitä korkeaäänisemmän puhelun aikanakin eroitti Antea nämä askeleet, ja silloin kun aurinko seisoi niin korkealla taivaslaella, että ihmisen varjo makasi hänen jaloissansa, kuten olkapäiltä luisunut viitta, näkyivät kuumuudesta värisevässä ilmakehässä nuo aavemaiset kasvot, jotka lasimaisilla silmillään tuijottivat Anteaan sekä hitaasti vetäytyivät poispäin, ikäänkuin sanoen:

"Seuraa minua!"

VI.

Toisinaan näytti Anteasta, että aaveen huulet hiljaa liikkuivat, toisinaan taas tuntui sen suusta ryömivän inhottavia, mustia kovakuoriaisia, jotka lentelivät häntä kohden.

Vain ajatellessaankin näitä harhanäkyjä, ilmaisivat hänen silmäyksensä kauhua. Elämä alkoi näyttää hänestä loppumattomalta rengasjaksolta vaikeita kärsimyksiä; jopa hän pyysi, että Cinna pitäisi miekan valmiina hänen varalleen tai sallisi hänen ottaa myrkkyä.

Cinna ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Mielellänsä olisi hän miekallansa avannut omat suonensa, jos siitä vaan olisi tullut lievitystä Antealle; mutta tappaa häntä, häntä! Ei ikipäivinä hän sitä voisi tehdä!

Koska hän mielessään kuvitteli näkevänsä tuon pienen pään elottomana, silmälaudat suljettuina, jäykkänä ja jäätävän liikkumattomana, hänen oman miekkansa lävistämänä, tuntui hänestä, että voidakseen vaimonsa murhata, täytyisi hänen itsensä ensin tulla mielipuoleksi.

Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi, että se oli itse Hekate, joka Antealle ilmestyi, ja että ne näkymättömät olennot, joiden askeleet säikyttivät sairasta, olivat tuon pelätyn jumalattaren seuralaisia. Hänen mielipiteensä mukaan ei mitään pelastusta löytynyt tuolle nuorelle vaimolle, sillä sen, joka oli Hekaten nähnyt, täytyi kuolla.

Silloin uhrasi Cinna Hekatelle oikein hekatombin [uhri, jossa sata härkää uhrattiin. Suom.], vaikka hän muutoin tapasi ivata uskoa tähän jumalattareen. Mutta siitäkään ei ollut apua. Jo seuraavana päivänä tirkistelivät nuo kammottavat silmät taasen Anteaa.

Hänen päänsä peitettiin, mutta tiheimmänkin hunnun läpi näki hän aavekasvot. Jos hän sulkeutui pimeään huoneeseen, näyttäytyivät ne seinällä ja hälvensivät pimeyden vaalealla, laimealla valollaan.

Iltasin oli sairas parempi; silloin hän makasi niin syvään unenhorrokseen vaipuneena, että Timon ja Cinna jo toisinaan pelkäsivät hänen nukkuneen ijäksi.

Lopulta tuli hän niin heikoksi, ettei enää jaksanut kävellä ilman tukea ja häntä täytyi kulettaa kantotuolissa.

Cinnan vanha levottomuus palasi kahdenkertaisella voimalla ja otti täydellisesti ylivallan hänen suhteensa. Se oli sekoitus pelkoa Antean elämän vuoksi sekä omituista vaistomaista aavistusta, että Antean sairaus oli jossakin selittämättömässä yhteydessä sen kanssa, mikä oli ollut hänen ja Timonin tuttavallisten keskustelujen aineena.

Kenties tuo vanha filosofi ajatteli samoin kuin hänkin. Mutta Cinna ei uskaltanut häneltä kysyä.

Sillä välin sairas kuihtui kuihtumistansa ikäänkuin kukka, jonka teriöön myrkyllinen mato on piiloutunut. Mutta toimettomuudestaan huolimatta koetti Cinna koko epätoivonsa voimalla suojella puolisoansa.

Aluksi muutti hän hänen kanssaan erämaahan, Memfin lähelle.

Mutta kun hän huomasi, että oleskelu pyramiidien juurella ei vapauttanut Anteaa noista julmista näyistä, tuli hän takaisin Aleksandriaan sekä ympäröitsi hänet kipuja manaavilla velhonaisilla ja noidilla — oikeinpa kokonaisella joukkiolla noita julkeita loihtijoita, jotka salaisilla tempuillaan pettävät herkkäuskoisia ihmisiä. Cinnallahan ei ollut parempaa valittavanaan. Hän käytti kaikkia saatavissa olevia keinoja.

Tähän aikaan saapui Caesareasta Aleksandriaan kuuluisa lääkäri, hebrealainen Josef Kusan poika.

Tämän Cinna heti kuletti vaimonsa luokse ja uusi toivo syttyi hänen rinnassansa.

Josef, joka ei uskonut Kreikan eikä Rooman jumaliin, hylkäsi heti sen otaksumisen, että muka Hekate olisi sairauden aiheuttajana. Pikemmin oli hän taipuvainen uskomaan, että siinä oli demooneilla suuri osansa. Hän sen vuoksi kehoitti heitä jättämään Egyptin, jossa, paitsi demooneja, olivat tuon nuoren vaimon terveyttä uhkaamassa myöskin soisesta suistomaasta nousevat höyryt. Hänen ajatuksensa oli — kenties siksi, että hän itse oli juutalainen — että heidän pitäisi muuttaa Jerusalemiin, siihen kaupunkiin, jossa eivät demoonit voi raivota, ja missä ilma on puhdas ja raitis.

Cinna seurasi tätä neuvoa sangen mielellään, ensiksikin sen vuoksi, ett'ei hän tiennyt mitään muuta keinoa ja toiseksi siitä syystä, että Jerusalemissa hallitsi muuan hänen ystävänsä, ystävä, jonka esi-isät olivat olleet hänen perheensä klienttejä.

Maaherra Pontius Pilatus otti heidät vastaan avoimin sylin, kuten jo edeltäpäin saattoi arvatakin, sekä antoi heidän käytettäväkseen ulkopuolella kaupungin muureja sijaitsevan huvilansa.

Mutta Cinnan toivo oli sammunut jo aikoja ennen kun he Jerusalemiin olivat saapuneetkaan, siitä syystä, että laivankin kannella olivat aavekasvot Anteaa tirkistelleet; ja saavuttuaan matkansa perille, odotti hän puolipäivänhetkeä yhtä suurella kauhulla kuin Aleksandriassakin.

Ja siten täälläkin päivät kuluivat surussa, pelossa ja kuoleman odotuksessa.

VII.

Huolimatta suihkukaivosta, varjoisasta portiikista ja aikaisesta aamuhetkestä, oli atriumissa sangen lämmin. Kevätauringon säteet olivat paahtaneet tulikuumaksi valkean marmorin.

Onneksi kasvoi lähellä asuinhuonetta vanha pistaciapuu, jonka laajalle haarautuneet oksat varjostivat melkoisen alan. Silloin tällöin lehahti tuulenpuuskakin tämän avonaisen paikan yli.

Siihen käski Cinna asettaa Antean kantotuolin, joka oli koristettu hyasinteilla ja omenapuun kukilla.

Itse hän istui nuoren puolisonsa viereen, otti käteensä tämän alabasterinvaalean käden ja kysyi:

"Onko sinun nyt hyvä olla, rakkaani?"

"Erinomaisen hyvä", vastasi hän tuskin kuuluvalla äänellä ja sulki silmälautansa, kuten uinailuun.

Tuli hiljaisuus. Ainoastaan tuuli suhisi puiden oksissa, auringonsäteet tunkeutuivat lehtien lävitse ja tanssivat kantotuolin ympärillä, heinäsirkat sirisivät harmaiden kallioiden välissä.

Hetken perästä aukaisi Antea silmänsä ja "anoi:

"Cajus, onko totta, että tässä seudussa löytyy filosofi, joka parantaa sairaita?"

"Täällä sanotaan sellaisia miehiä profetöiksi", vastasi Cinna. "Olen kuullut puhuttavan hänestä ja tahdon mielelläni lähettää häntä noutamaan. Mutta hän kuuluu olevan viekas loihtija. Sitäpaitsi herjaa hän tämän maan pyhiä asioita ja uskonoppia. Sentähden on maaherra tuominnut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan."

Antea antoi päänsä vaipua alas.

"Tulee vielä aika, joka sinut parantaa", sanoi Cinna, kun hän luki surua puolisonsa kasvoista.

"Aika on kuoleman, mutta ei elämän palveluksessa", väitti Antea hitaasti.

Tuli jälleen hiljaisuus.

Kultaiset auringonsäteet loistivat ja kimaltelivat edelleenkin kantotuolin ympärillä, heinäsirkat lauloivat kovemmin ja kallion halkeimista ryömi pieniä sisiliskoja, jotka paneutuivat maata kuumalle kivipaadelle.

Silloin tällöin heitti Cinna silmäyksen Anteaan, ja ainakin tuhannennen kerran heräsi hänessä se lohdutoin ajatus, että kaikki toivo on turhaa, että pian ei tuosta rakastetusta olennosta ole enää muuta jälellä, kun pakeneva varjo ja kourallinen tuhkaa kolumbariossa [hautakomero. Suom.].

Antea näyttikin jo kuolleelta, kun hän tuossa makasi kukkaisvuoteella pitkin pituuttaan ja suljetuin silmin.

"Minä seuraan sinua!" mumisi Cinna.

Samassa silmänräpäyksessä kuului askelten ääntä. Antea tuli vieläkin vaaleammaksi. Hänen puoliavoin suunsa imi halukkaasti ilmaa ja rinta aaltoili läähättävistä hengenvedoista. Tuo marttyyriraukka luuli, että näkymättömäin olentojen joukko oli taasen tulossa ja ennusti tuijottavasilmäisten aavekasvojen ilmaantumista.

Mutta Cinna tarttui hänen käteensä ja koetti tyynnyttää häntä.

"Antea", sanoi hän, "älä pelkää! minä kuulen askeleet!"

Hetken perästä hän lisäsi:

"Se on Pontius, joka tulee meitä tervehtimään'"

Tien käänteessä näkyikin maaherra tulevan kahden orjan seuraamana.

Hän oli jo ikäpuoli mies, varustettu pyöreällä puhtaaksi ajetulla leualla. Huomasi kyllä, että hänen majesteetillinen ryhtinsä oli teeskenneltyä, vaan väsymyksensä ja huolekkaisuutensa sitä vastoin todellista.

"Terve sinulle, jalo Cinna ja sinulle, jumalallinen Antea!" sanoi hän, astuessaan pistaciapuun varjoon. "Merkillisen kuuma päivä niin kylmän yön perästä! Tuottakoon se teille molemmille onnea, ja alkakoon Antean terveys myöskin kukoistaa uudelleen, kuten nuo hyasintit ja omenapuun kukat, jotka koristavat kantotuolia!"

"Terve myöskin sinulle, Pontius!" vastasi Cinna. "Tervetuloa!"

Maaherra istui kallion kappaleelle, katseli tuota nuorta vaimoa, rypisti sitte kulmakarvojaan sekä lausui:

"Yksinäisyys synnyttää sairautta ja ikävystymistä, kun sitävastoin ihmisvilinässä ei ole sijaa aiheettomalle pelolle. Myöskin tahdon minä antaa teille neuvon. Täällä ei löydy mitään leikkejä eikä arenaa; jos tänne esim. cirkus rakennettaisiin, repisivät fanatikot sen alas jo seuraavana päivänä. Täällä ei kuule koskaan mitään muuta sanaa kuin 'laki' ja 'laki'; se asettuu kaikkea vastaan. Monta vertaa mieluummin asuisin Skytiassa kuin tästä maassa."

"Mitä sinä aioit sanoa, Pilatus?"

"Se on totta, minä poikkesin aineestani. Huoleni ovat siihen syynä. Minähän sanoin, että kansanvilinässä ei ole tilaa aiheettomalle pelolle. Juuri tänään voitte te saada nähdä oikean näytelmän. Jerusalemissa saadaan olla vähään tyytyväisiä. Erittäinkin pitäisi meidän asettaa niin, että Antea puolenpäivän aikana saapuisi kansanjoukkoon. Tänään on kolme miestä kuoleva ristillä. Jotakin on aina parempi kuin ei mitään. Ja sitäpaitsi kokoontuvat pääsiäisen johdosta kaupunkiin kummallisimmat ryysymekot maan kaikilta kulmilta. Te voitte siten kaikessa mukavuudessa katsella kansaa. Minä annan käskyn, että teille annetaan hyvä paikka aivan ristin äärellä. Minä toivon, että ne kuolemaantuomitut käyvät miehukkaasti kuolemaan. Yksi niistä — merkillinen ihminen — nimittää itseänsä Jumalan pojaksi. Hän on lempeä kuin kyyhkynen. Vilpittömästi sanoen, ei hän ole tehnyt mitään, joka kuolemanrangaistuksen ansaitsisi."

"Ja kumminkin olet sinä tuominnut hänet ristinkuolemaan?"

"Minulle oli tärkeätä välttää mieliharmia sekä olla liikuttamatta tuota surisevaa ampiaispesää temppelissä. He jo muutenkin lähettävät tarpeeksi paljo valituksia Roomaan minun päälleni. Eihän tässä sitäpaitsi ole kysymystä kestään Rooman kansalaisesta, vai kuinka?"

"Se ei lievitä tuomitun kärsimyksiä."

Maaherra vaikeni. Hetken perästä alkoi hän puhua ikäänkuin omissa ajatuksissaan:

"Löytyy muuan asia, jota minä en voi kärsiä. Se on liioittelu. Jos vaan joku lausuukin sen sanan minun läsnäollessani, menetän minä koko päiväksi hyvän tuuleni. Viisaus käskee nimittäin minun käymään kultaista keskitietä. Ja varsinkin täytyy tässä maassa olojen pakosta niin tehdä, enemmän kuin missään muussa paikassa maan päällä. Voi, kuinka kaikki täällä on minulle kiusallista! En löydä missään tasapainoa tai rauhaa, en kansassa enkä luonnossa. Niin esimerkiksi on meillä nyt kevät. Entä sitte? Yöt ovat kylmät ja päivät niin kuumat, että kivet polttavat jalkojen alla. Nytkin on vielä pitkältä puolipäivään ja on jo kuitenkin niin kuuma. Mitä taasen ihmisiin tulee, on parasta olla mitään puhumatta. Minä oleskelen täällä, koska olen siihen pakotettu... Jaa, mutta eihän ollutkaan kysymys siitä. Taasen olen poikennut asiasta... Siis menkää katsomaan mestausta! Olen varma siitä, että tuo natsarealainen menee miehukkaasti kuolemaan. Minä annoin ruoskia häntä, sillä luulin siten pelastavan! hänet kuolemanrangaistuksesta. En ole julma... Kun häntä lyötiin, oli hän kärsivällinen kuin lammas sekä siunasi vain kansaa. Kun hänen verensä vuoti, kohotti hän silmänsä taivasta kohden ja rukoili. Hän on merkillisin ihminen, mitä minä olen milloinkaan nähnyt... Siitä hetkestä saakka ei puolisoni ole suonut minulle yhtään rauhaa, vaan kertaa alinomaa: 'Anna sen onnettoman elää!'... Sitähän minä itsekin kaikkein mieluummin tahtoisin. Kaksi kertaa astuin ulos tuomiosalista ja puhuin noille raivoaville papeille ja tuolle katalalle joukolle. Mutta turhaan! Päät taaksepäin taivutettuina ja suu ammollaan aina korviin saakka kirkuivat he niinkuin yhdestä suusta: 'Ristiinnaulitse hänet!'"

"Ja sinä annoit myöden?" kysyi Cinna.

"Muussa tapauksessa olisi tullut kapina kaupungissa, ja minähän olen täällä juuri ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyi tehdä velvollisuuteni. En pidä liioittelusta. Sitäpaitsi olen hirveästi väsynyt... Jos minä olen päättänyt jonkun asian, niin uhraan ilman harkitsematta yhden ihmisen elämän kaikkein hyväksi; mieluummin vielä teen sen tässä tapauksessa, sentähden että tuo natsarealainen on sangen vähäpätöinen henkilö, josta ei kukaan mitään välitä. Se on paha hänelle itselle, ettei hän ole roomalainen."

"Aurinko ei valaise ainoassaan Rooman yli", lausui Antea.

"Jumalallinen Antea", vastasi maaherra, "minä voisin vastata sinulle, että aurinko paistaa maan päälle ainoastaan Rooman valtakunnan tähden, ja sentähden pitää kaikki uhrata sen hyväksi. Nyt on asianlaita siten, että kapinannostajat saattavat valtakunnan vaaraan... Mutta ennen kaikkia pyydän, ett et koettaisi yrittää minua tuomiota peruuttamaan. Cinna voi vakuuttaa, ett'ei se käy päinsä. Kun tuomio on langetettu, saattaa ainoastaan Caesari sen peruuttaa. Niin muodoin en minä voisikaan sitä tehdä, jos tahtoisinkin. Eikö totta, Cinna?"

"Täydellisesti totta."

Tämä puhe oli nähtävästi tehnyt kiusallisen vaikutuksen Anteaan, sillä hän sanoi ikäänkuin itseksensä: "Siis voi joutua kärsimään ja kuolemaan, vaikka olisi kuinkakin syytön?"

"Ei löydy ketään syytöntä", väitti Pontius Pilatus. "Totta kyllä on, ett'ei tämä natsarealainen ole tehnyt mitään rikosta; sentähden olenkin minä maaherrana pessyt käteni. Mutta ihmisenä hyljään minä hänen oppinsa. Tahallani puhelin oikein kauan hänen kanssansa. Tahdoin tulla selville hänestä ja sain sen vakuutuksen, että hän opettaa semmoista oppia, josta ei ennen ole kuultu puhuttavankaan... Jaa, se on sangen vaikeata ymmärtää. Elämän täällä maailmassa pitää perustaa järjelle. Hyve on välttämätöin. Kuka sitä voisi vastaan väittää? En minä suinkaan. Itse stoalaiset määräävät, että pitää tyynesti kohdella toisin ajattelevia. Mutta eivät he vaadi, että pitäisi luopua kaikista, koko omaisuudestansa, vieläpä jokapäiväisestä leivästäänkin. Kuule nyt, Cinna, sinä, joka olet ymmärtäväinen mies: mitä sinä ajattelisit minusta, jos minä ilman pienintäkään syytä antaisin tämän huvilan, jossa te asutte, noille ryysymekoille, jotka päivää paistattaen lojuvat Jaffa-portilla? Semmoista juuri natsarealainen vaatii... Hän sanoo myöskin, että pitää yhtälailla rakastaa kaikkia ihmisiä: hebrealaisia, roomalaisia, egyptiläisiä, afrikalaisia j.n.e.... Se oli minusta liikaa... Toiselta puolen taas, kun oli kysymys hänen omasta elämästään tai kuolemastaan, käyttäytyi hän niinkuin ei asia olisi lainkaan häntä koskenut. Hän opetti ja rukoili. Ei suinkaan ole minun velvollisuuteni pelastaa semmoista, joka ei itsestänsä välitä. Se, joka ei voi pitää itseänsä aisoissa, osottaa, että häneltä puuttuu ymmärrystä. Siinä on jo tarpeeksi, että hän kutsuu itseään Jumalan pojaksi. Mutta myöskin hän järkyttelee yhteiskunnan perusteita ja siten vahingoittaa ihmisiä. Itsestänsä ajatelkoon hän mitä tahtoo, mutta yhteiskunnan perustuksia ei hän saa järkytellä... Yksityisenä miehenä vastustan minä siis hänen oppiansa. Minä en kyllä usko jumaliin, mutta se ei mitään tee. Minä olen sitä mieltä ja vakuutusta, että uskonto on jotain välttämättömän tarpeellista, varsinkin ohjaksiksi kansanjoukoille. Hevoset täytyy valjastaa vaunujen eteen, vieläpä hyvin valjastaa... Muutoin ei natsarealaisen pitäisi kai paljokaan kuolemaa peljätä, sillä hän sanoo nousevansa ylös kuolleista."

Cinna ja Antea vaihtoivat silmäyksen, joka oli täynnä ihmetystä, ja huudahtivat:

"Nouseeko hän kuolleista?"

"Kolmen päivän kuluessa, ei enemmän eikä vähemmän. Niin ainakin väittävät hänen opetuslapsensa. Minä unhotin häneltä itseltä kysyä siitä... Kuitenkaan ei semmoinen puhe suuria merkitse, koskapa kuolema päästää kaikista lupauksista. Myöskään ei hän mitään kadota siinäkään tapauksessa, ett'ei hän nousisikaan ylös, sillä hänen oppinsa mukaan alkaa todellinen onni ja ijankaikkinen elämä vasta kuoleman jälkeen. Siitä puhuu hän täydellä vakuutuksella. Hänen Hadeksessaan mahtaa olla valoisampi kuin maan päällä, ja se, joka täällä eniten kärsii, pääsee varmimmin sinne. Siihen ei tarvitse muuta tehdä kuin rakastaa, rakastaa, alituisesti vain rakastaa."

"Ihmeellinen oppi!" virkkoi Antea.

"Ja joukko kirkui: 'Ristiinnaulitse hänet!'" kysyi Cinna.

"Se ei minua suinkaan ihmetytä. Tämän kansan sielu on vihalla täytetty. Ja mikä muu kuin viha saattaisikaan pyytää ristiä silloin kun rakkaus on tarjolla."

Antea pyyhkäsi otsaansa kuihtuneella kädellänsä ja lausui:

"Ja hän on varma siitä, että voidaan elää ja olla onnellinen kuoleman jälkeen?"

"Juuri sentähden ei hän pelkää ristiä eikä kuolemaa."

"Miten ihanaa se olisi, Cajus!"

Hetken kuluttua kysäsi Antea taasen:

"Mutta kuinka hän sen tietää?"

Maaherra kohautti olkapäitänsä ja vastasi:

"Hän sanoo saaneensa sen tietää kaikkein ihmisten Isältä, joka on juutalaisille sama, mitä Jupiter on meille, kuitenkin sillä eroituksella, että hän, natsarealaisen mukaan, on ainoa Jumala ja laupias."

"Kuinka ihanaa se olisi, Cajus!" kertasi sairas.

Cinna aukasi huulensa, ikäänkuin aikomuksessa jotain sanoa, mutta vaikeni ja niin pysähtyi keskustelu.

Pontius Pilatus mietiskeli varmaankin natsarealaisen oppia, sillä hän puisteli päätään ja kohautteli olkapäitänsä.

Vihdoin hän nousi ylös sanoakseen jäähyväiset.

Äkkiä virkkoi Antea:

"Cajus, menkäämme katsomaan natsarealaista!"

"Sitte täytyy teidän kiiruhtaa", sanoi Pilatus, "sillä teloituskulkue lähtee heti liikkeelle."

VIII.

Puolipäivän aika lähestyi.

Aamu oli valjennut lämpimänä ja kirkkaana, mutta nyt alkoi kerääntyä pilviä. Luoteesta nousi mustia ja kuparinkarvaisia rajuilmaa ennustavia jänkäleitä. Siellä täällä näkyi vielä sentään taivaslaen syvä siniväri. Mutta piankin tulisivat pilvet toisensa kohtaamaan ja koko ilmankannen peittämään. Silmänräpäyksen ajan reunustivat niitä kultaiset päivänsäteet.

Kaupungin ja läheisten ylämäen-nyppyläin yläpuolella näkyi kirkas juomu taivasta ja sen alapuolella oli ilmakerros aivan tyynenä.

Golgatan korkealla ylängöllä seisoskeli jo hajanaisissa ryhmissä ihmisiä, jotka olivat kiiruhtaneet sinne saadakseen paikan, ennenkuin teloituskulkue oli kaupungin jättänyt.

Kiviperäisenä, laajana, autiona, hedelmättömänä ja alakuloisena lepäsi tasanko hehkuen auringon paahteessa. Harmaata värihäivähdystä katkoivat ainoastaan kuilut ja halkeamat, jotka näyttivät tavallista tummemmilta sentähden, että ylänkö vielä oli vahvasti valaistu. Etäällä kohosi korkeita, paljaita kukkuloita, jotka olivat verhotut punasinervään sumuun.

Kauempana alhaalla, kaupungin muurien ja Golgatan välillä, levisi kallionlohkareilla täyteen siroteltu tasanko, jonka syvennyksissä kasvoivat harvalehtiset viikunapuut ja muta oli kasaantunut läjiin. Laakeakattoiset talot näyttivät olevan vuorenseinämiin kiinnimuuratut, kuten pääskysten pesät, ja haudat helottivat loistavan valkeina auringonpaisteessa.

Lähestyvän juhlan vuoksi oli kansaa saapunut koko maakunnasta. Kaupungin muurien ympärille oli pystytetty telttejä ja majoja; siinä oli oikea leiri, ihmisiä ja kameeleja vilisevä muurahaispesä.

Yhä korkeammalle kohosi aurinko vielä pilvettömällä taivaslaella. Oli kohta käsissä se hetki, jolloin näillä kunnahilla tavallisesti vallitsi kamala hiljaisuus, ja jolloin kaikki elävät olennot hakivat suojapaikkaa muurien varjosta tai maan-syvennyksistä.

Vaikkakin tasangolla, jossa auringonsäteet alasvirtaillessaan eivät tavanneet viheriöitsevää maata, vaan ainoastaan harmaan kivijoukon, nyt tilapäisesti oli elämää ja liikettä, painoi sitä kuitenkin eräänlainen raskasmielisyys. Kaupungin sorinasta kuului tänne etäinen kaiku, joka muistutti eteenpäin vyöryviä laineita ja tuntui sulautuvan ympäristössä vallitsevaan hiljaisuuteen. Ne yksinäiset ihmisryhmät, jotka jo aamulla olivat asettuneet Golgatalle, katselivat alituiseen kaupunkiin päin, odottaen teloituskulkuetta, jonka piti tulla sieltä.

Nyt näkyi Antean kantotuoli. Sitä saatteli kymmenen maaherran sotilasta, joiden oli käsketty raivata tie tungoksen läpi ja niin paljo kuin mahdollista suojella muukalaisia. Cinna käveli kantotuolin vieressä centurio [sadan sotamiehen päällikkö] Rubiluksen kanssa.

Antea näytti verrattain levolliselta, vaikka lähestymistään lähestyi puolipäivän hetki, jolloin hänen kauheat, voimia jäytävät näkynsä tapasivat esiintyä.

Hän mietiskeli sitä, mitä maaherra oli sanonut natsarealaisesta, ja se sai hänet unhottamaan tautinsa. Natsarealaisen opissa oli jotain ihmeellistä, mitä hän ei voinut käsittää.

Sen ajan ihmiset olivat nähneet monen kuolevan yhtä tyynesti kuin ruumisrovio sammuu, koska puut ovat loppuun palaneet. Mutta tuo tyyneys tuli rohkeudesta taikka filosofisesta alistumisesta sen välttämättömyyden edessä, että täytyi mennä valkeudesta pimeyteen, todellisesta elämästä johonkin sumuiseen, tietämättömään, epämääräiseen maailmaan. Kukaan ei ollut vielä kuollut siinä lujassa vakuutuksessa, että vasta rovion tai haudan toisella puolen alkaa todellinen elämä, todellinen elämä, todellinen onni, niin suuri, niin loppumatoin, että ainoastaan kaikkivaltias ja ääretöin olento sen voi antaa. Mutta hän, joka nyt pian piti ristiinnaulittaman, julisti sitä kumoamattomana totuutena. Tämä oppi oli tehnyt syvän vaikutuksen Anteaan, sillä se näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja toivon lähde.

Hän tiesi kuolevansa ja suri syvästi sitä. Mitä oli kuolema hänelle? Ero Cinnasta, isästä, kaikista ihmisistä, rakkaudesta: se oli kylmyys, tyhjyys, pimeys. Jota parempi hänen oli olla elämässä sitä suurempi tulisi hänen tuskansa ole maan. Jos kuolema voisi häntä hyödyttää jollain tavalla, jos hän voisi ottaa mukaansa edes pienoisen muiston rakkaudestaan, muiston onnestaan, antaisi se hänelle voimia nurkumatta tyytymään kohtaloonsa.

Ja sitte tapahtuu, että juuri kun hän ei mitään odottanut kuolemalta, saakin hän äkkiarvaamatta kuulla, että se voi lahjoittaa hänelle kaikki. Ja kuka sen tiedon toi? Muuan merkillinen henkilö, rabbini, profeta, filosofi, mies, joka saarnasi vertaisilleen rakkaudesta korkeimpana hyveenä ja siunasi niitä, silloin kun häntä ruoskittiin ja tuomittiin ristiinnaulittavaksi.