Part 1

SEURATKAAMME HÄNTÄ!

Kertomus

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Suomentanut

M. L.

Porissa, Gust. Roneliuksen kirjakaupan kustannuksella, 1902.

SISÄLLYS:

Jouluvieraita. Mies ja vaimo. Joulutervehdys sydänmaasta. Koti! Koivun rungossa 1860—1890. Toteutuvia ennustuksia. Hyvällä tuulella. Ison sisaren häät. "Syntistä elämää". Kirjojen jouluyö. Fantasia.

Henryk Sienkiewicz.

Henryk Sienkiewicz kuuluu vanhaan liettualaiseen aatelissukuun ja on syntynyt 1846. Hän opiskeli Warsowan yliopistossa. Kahdenkymmenen kolmen vuoden ikäisenä julkaisi hän ensimäisen romaaninsa, _Turhaan_, jossa hän kuvailee oman aikakautensa elämää. Mutta vasta v. 1878, matkansa jälkeen Amerikassa ja useissa Europan maissa, alkoi hän saada pysyväistä mainetta ensi luokan kirjailijana. Siltä ajalta ovat m.m. teokset: _Hiilipiirroksia_ (suomeksi), _Janko musikantti, Leipätaistelun aikana_ (suomeksi), _Bartek voittaja_ y.m., jotka kaikki ovat täynnä lyriikkaa, huumoria, katkeruutta ja syvää surua kärsivien tähden. Mestarin kädellä maalailee hän kurjien valtiollisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden aikaan saamat kurjuudet.

Verrattomissa historiallisissa romaaneissaan: _Tulella ja miekalla, Vedenpaisumus, Herra Wolodyjowski ja Ristiritarit_ kuvailee kirjailija, joka on lämmin onnettoman isänmaansa ystävä, asianymmärryksellä ja tarkkuudella Puolan sankaritaisteluja Saksan ritaristoa, kasakoita, turkkilaisia ja ruotsalaisia vastaan.

Sienkiewiczin teokset nykyisestä Puolasta ovat: _Ilman dogmeja_ (1890) ja _Polanieckin perhe_ (1894). Edellisessä hän ruoskii uskottomuutta ja henkistä laiskuutta, jälkimmäisessä esitetään yhteiskunnan parannuskeinoksi kristillisyys ja siitä johtunut tarkka velvollisuuden tunto.

Nerokkain hänen kirjoistaan on epäilemättä _Quo vadis?_ (1895), joka on suomeksikin ilmestynyt. Siinä käsitellään keisari Neeron aikoja, Rooman paloa ja kristittyin kauheata vainoa sekä näytetään Kristus siksi johtotähdeksi, jonka avulla maailman arvoitus saatetaan ratkaista.

_Seuratkaamme häntä!_ on suurenmoisempi sisällölleen kuin _Quo vadis_. Nopeasti toisiansa seuraavissa kuvissa liukuvat siinä ohitsemme ihmiset ja tapahtumat Roomassa, Aleksandriassa ja Jerusalemissa, noissa kolmessa antiikisen sivistyksen Centrumeissa. Siinä saamme myös tarkastella uskonnollisen kehityksen kolmea astetta: pakanuutta, milloin rakastettavana ja hienona, milloin taasen raakana ja julmana: juutalaisuuden ankaria lakeja; kristillisyyden oppia rakkaudesta ja anteeksi-antamisesta.

Päähenkilöt teoksessa ovat: Cinna, Antea ja Pontius Pilatus. Ne ovat psykologisia muunnoksia _Quo Vadiksen_ Viniciuksesta, Lygiasta ja Petroniuksesta. Mutta kuolevan pakanamailman sijasta kohtaa meitä täällä Hekaten kummituskasvot, apostolien Pietarin ja Paavalin asemesta itse Kristus, Neeron cirkuksen sijasta Golgatha. Esillä ovat myös kreikkalaiset filosofit ja juutalaisten korkea raati.

SEURATKAAMME HÄNTÄ!

I.

Roomalainen patrici Cajus Septimus Cinna oli viettänyt nuoruutensa legionissa ja siellä kokenut sotilaselämän vaikeat vaivat.

Sitte hän palasi kotiin Roomaan, nauttimaan sotilaskunniastaan sekä loistosta ja mukavuudesta, jonka voi hankkia melkoisella omaisuudella.

Heti hän syöksyi huvien pyörteeseen ja nautti kyllästymiseen saakka kaikesta, mitä tuolla ihmeellisellä maailmankaupungilla oli suinkin tarjottavana. Yönsä vietti hän hurjissa juomingeissa muhkeissa huviloissaan, jotka sijaitsivat etukaupungeissa, päivänsä ruumiinharjoituksissa lanistain [henkilöitä, jotka kouluttivat gladiatoreja arenaa varten. Suom.] luona, keskusteluissa reetorien kanssa, termeissä, missä kaikenlaisia asioita keskusteltiin, sekä kaupungin juoruja kuunneltiin ja levitettiin, tai myöskin cirkuksessa ja gladiatorein arenalla, tracilaisten velhonaisten ja Arkipelagin saarilta kotoisin olevien lumoavien tanssijattarien parissa.

Hän oli sukua äidin puolelta kuuluisalle Lukullukselle ja oli tältä perinyt himon kitalaen nautintoihin. Hänenkin pöytänsä notkuivat nimittäin kreikkalaisten viinien, Neapelin ostronien sekä Vähästä-Aasiasta tuotujen ja Numidian hunajaan hillottujen syötettyjen heinäsirkkain painosta; yleensä kaikki harvinaiset herkut, mitä Rooma vain suinkin saattoi tarjota, olipa ne sitte joko kaloja Punaisesta merestä taikka valkeita peltokanoja Dnjeprin rantamilta, eivät suinkaan saaneet puuttua Cinnan aterioista.

Mutta tästä ajallisesta hyvyydestä nautti hän, ei kuten ahmatti sotilas, vaan niinkuin läpeensä hienostunut patrici ainakin.

Hän oli koettanut uskotella itselleen — ja oli kenties siinä onnistunutkin — että hän muka intohimoisesti rakastaa taiteen tuotteita. Hän oli hurmaantunut Korinton raunioista kaivettuihin kuvapatsaisiin, attikalaisiin lamppuihin, etruskilaisiin vaaseihin, savitavaroihin, jotka olivat kotoisin idän usmaisista maista, roomalaisiin mosaikkiteoksiin, Eufratin kankaisiin ja Arabian lemuaineisiin, lyhyesti sanoen kaikellaisiin niihin ylellisyystavaroihin, jotka tavallisesti täyttävät ylimyksen tyhjän elämän.

Semmoisista saattoi⁻ Cinna asiantuntijana ja harrastajana keskustella hampaattomien ukkojen kanssa, jotka pöytään käydessänsä seppelöivät paljaat päälakensa ruusuilla ja aterian jälkeen pureksivat heliotroopin lehtiä saadakseen hengityksensä hyvänhajuiseksi. Hän kykeni arvostamaan kauneutta niin hyvin Ciceron ajatuksissa kuin Horatiuksen ja Ovidiuksen värsyriveissäkin. Koska hän oli opiskellut erään ateenalaisen reetorin johdolla, puhui hän virheettömästi kreikkaa, taisi ulkoa kokonaisia lauluja Iliadista ja saneli pikari kädessä Anakreonin säkeistöjä siksi, kunnes juopuneena vaipui syvään uneen. Kiitos opettajansa ynnä toisten reetorein, omasi hän myöskin riittävästi suuret tiedot filosofiassa, käsittääkseen niitä rakennustaiteellisia muistomerkkejä, joita muinoin Hellaassa ja siirtomaissa pystytettiin ihmisellisen neron kunniaksi. Myöskin hän tiesi, ettei näistä rakennuksista enää ollut muuta jälellä kuin korkeat rauniokasat.

Hän oli persoonallisesti tuttava useampain kanssa stoalaisten joukosta, vaikkakin hän oikeastaan oli vihamielisellä kannalla heitä kohtaan sekä piti heitä valtiollisena puolueena ja askeetteina, jotka elämän nautintoja halveksivat. Skeptikot olivat usein hänen pöytävierainansa ja ehtivät ruokalajien lomassa repiä alas monta filosofista järjestelmää, sekä täysinäisiä viinipikareita kohottaessaan selittivät, että huvi on pelkkää turhamaisuutta eikä totuus voi koskaan tulla todellisuudeksi eikä viisaalla ole muuta päämäärää kuin lepo ja tyyneys.

Tarkkaavaisena kuunteli Cinna heidän keskusteluansa, mutta ei antanut sille erityistä arvoa. Hän ei omaksunut kumpaakaan ajatuskantaa, ei myöskään halunnut saada omaa mielipidettä. Hänen käsityksensä mukaan oli Cato personoitu ääretöin voima ynnä lisäksi ääretöin määrä tyhmyyttä.

Hänen mielestään oli elämä kuin meri, jossa alinomaa vaihtelevat tuulet puhaltelevat. Viisaus on siinä, että osaa kulloinkin laittaa purjeet niin, että alus aina kulkee eteenpäin.

Mutta hän pani myös paljon arvoa leveihin hartioihinsa, hyvään vatsaansa ja hyvin muodostuneeseen päähänsä kotkaprofileineen ja tarmokkaine suineen. Hän oli myöskin vakuutettu, että hän täten varustettuna saattoi joka tapauksessa viettää hauskaa elämää.

Kuulumatta skeptilliseen kouluun oli hän kuitenkin elämässään skeptillinen ja samalla kertaa cyreneläinen, vaikka hän hyvin tiesi, että huvi ei onnea tee. Hän piti itseänsä epikurolaisena, mutta ei tuntenut Epikuron opin sisällystä.

Yleensä oli hänestä filosofia älyn harjoitusta, yhtä hyödyllistä kuin voimistelu lanistain luona.

Jos keskustelu alkoi tuntua väsyttävältä, meni hän cirkukseen saadakseen nähdä veren virtaavan.

Hän uskoi yhtä vähän jumaliin kuin hyveisiin, totuuteen tai onneen; ainoastaan noituuteen hän luotti. Hän oli taikauskoinen, ja tuo itämaisten uskontojen salaperäisyys miellytti häntä.

Orjilleen oli hän hyvä, ellei vaan ikävystyminen kiihoittanut häntä julmuuteen.

Hänen käsityksensä mukaan oli elämä kuten amfora [poltetusta savesta tehty ruukunmuotoinen viiniastia, noin 26 litran vetoinen. Suom.], jota kalliimmalla viinillä sen täytät, sitä suurempi on sen arvo. Myöskin hän koetti täyttää elämänsä paraalla, mitä maailma voi antaa.

Hän ei rakastanut ketään, mutta löytyi paljon, josta hän piti, kuten esim. hänen oma kaunis päänsä muhkeine aivokoppineen, ja somat patricilaiset jalkansa.

Iloisen elämänsä ensi vuosina oli hän huvitellut hämmästyttämällä Roomaa ylellisillä oikuillaan; siinä oli hän osittain onnistunutkin.

Mutta sittemmin oli hän kyllästynyt myöskin siihen huviin.

II.

Cinna oli joutunut häviöön.

Hänen omaisuutensa oli mennyt velkojille; hänelle itsellensä ei ollut jäänyt muuta jälelle, kun väsymys, semmoinen, jota tuntee raskaan työn jälkeen, sekä kyllästyminen — ynnä vielä jotakin, mitä hän ei ollut ennen kokenut: epämääräinen, mutta syvä levottomuuden tunne.

Sitä ennen oli hän täyteen mittaan nauttinut rikkaudestaan ja rakkaudesta — siinä merkityksessä kun sen käsitti silloinen maailma — nauttinut kaikellaisesta uhkeudesta ja sotilaskunniastaan.

Hän oli koetellut vaaroja, enemmän tai vähemmän lähestynyt ihmisellisen ajatuksen rajoja sekä työskennellyt runouden ja kaunotaiteiden kanssa.

Siksipä hän saattoikin uskoa saaneensa elämältä kaikki, mitä se suinkin voi antaa.

Ja nyt oli hänellä hämärä aavistus, että oli jotain laimiinlyönyt ja että tämä jotain oli suuresta merkityksestä. Mutta hän ei voinut saada selkoa, mitä se olisi ja mietti sentähden ankarasti sitä.

Usein hän koetti näitä ajatuksiansa poistaa, yritti itsestään ravistaa tätä levottomuutta, joka hänet oli vallannut, sekä uskotteli itseänsä, ettei muka löydy mitään enempää, ei voi löytyä mitään enempää elämässä. Kuitenkaan ei levottomuus haihtunut, vaan päinvastoin kasvoi, kasvoi siihen määrään, että hän rupesi huolehtimaan, ei ainoastaan itsensä vuoksi, vaan koko Rooman tähden.

Skeptikoita hän samalla kertaa sekä kadehti että piti narreina, syystä kun he väittivät, että tyhjyyden voi täyttää olemattomuudella.

Cinnassa näytti olevan kaksi ihmistä: eräs, joka ihmetteli levottomuutta ja toinen, joka vastoin tahtoaankin huomasi sen täydellisesti oikeutetuksi.

Omaisuutensa menettämisen jälestä nimitettiin hänet Aleksandrian maaherraksi — kiitos siitä mahtavain sukulaisten vaikutusvallalle — ja hän matkusti uuteen virkapaikkaansa iloisessa toivossa, että voisi tuossa rikkaassa maailmankulmassa vielä parantaa taloudellisen asemansa.

Mutta Brindisissä astui levottomuuskin mukana laivaan ja teki uskollisesti seuraa koko matkan.

Hän toivoi, että uusi virka, uudet ihmiset, uusi maailma ja uudet vaikutukset piankin karkottaisivat tuon painajaisen.

Mutta siinä hän pettyi.

Kuukausi kului nimittäin, toinenkin, ja, kuten se siemenvilja, jota Demetrius toi Italiasta, kasvaa rehottaa uhkeammin suistomaan viljavassa maanlaadussa, loi Cinnan levottomuuskin hänen sieluunsa yhä synkemmän varjon niinkuin tuuheaksi seetripuuksi ylennyt pensas.

Hän koetti sitä haihduttaa viettämällä samanlaista elintapaa kuin ennen Roomassa.

Aleksandria oli muhkea kaupunki, jossa vilisi vaaleanvereviä, hieno-ihoisia kreikattaria, joiden jäsenet olivat Egyptin auringosta saaneet merenkullan läpihohtoisen värin.

Niiden sylissä etsi Cinna unhotusta.

Huomattuaan senkin turhaksi joutui hän itsemurhan-ajatusten kiusattavaksi.

Itsemurhalla olivat monet hänen ystävistänsä vapauttaneet itsensä elämän kärsimyksistä, ja tehneet sen paljoa vähäpätöisemmistä syistä: jotkut vain sentähden, että heillä oli ollut ikävä taikka tunteneet elämänsä tyhjäksi; toiset taasen syystä, kun olivat menettäneet halunsa maallisiin nautintoihin. Itsemurhaanhan tarvittiin muuten vain ainoastaan, että joku orja piteli silmänräpäyksen ajan miekkaa voimakkaalla kädellä.

Itsemurhan-ajatus siis valtasi Cinnan, ja olikin hän juuri toteuttamaisillaan sen, kun muuan ihmeellinen uni tuli esteeksi.

Hän uneksi nimittäin olevansa purjehtimassa erään joen yli. Äkkiä hän huomasi toisella rannalla levottomuutensa, väsymyksestä riutuneen orjan haahmossa. Tämä tervehti häntä seuraavin sanoin:

"Minä tulin edeltä ollakseni vastassasi."

Cinna peljästyi ensi kerran elämässään.

Hän käsitti, että ellei hän ilman levottomuutta saata ajatella elämää haudan toisella puolen, niin levottomuus varmaan sinnekin häntä seuraa.

Tarttuen viimeiseen keinoon, päätti hän sentähden tavata noita viisaita miehiä Serapeumissa, heiltä saadakseen arvoitukseensa ratkaisun.

Mutta eivät nämäkään filosofit kyenneet tätä arvoitusta ratkaisemaan. Sen sijaan, ikäänkuin selityksen korvaukseksi, antoivat he Cinnalle arvonimen _viisas_, joka nimitys tavattiin lahjoittaa korkeasukuisille ja ylhäisessä asemassa oleville roomalaisille.

Kehno lohdutus. Arvonimi _viisas_ annettuna miehelle, joka ei kyennyt saamaan selvitystä siinä, mitä hän eniten mietiskeli, tuntui suorastaan ironialta.

Mutta hän ajatteli, ettei Serapeum kai yhdellä kertaa ilmoittanut kaikkea tietoansa, ja saattoi siten pitää yllä heikkoa toivoa.

Etevin Aleksandrian filosofeista oli tuo jalo ateenalainen Timon, arvossa pidetty Rooman kansalainen. Jo useita vuosia oli hän asunut Aleksandriassa, jonne oli tullut tutkiakseen Egyptin salaisia tieteitä. Sanottiin, ettei kirjastossa löytynyt sitä pergamenttirullaa eikä paperikääröä, jota hän ei ollut läpilukenut, ja että hän muka omasi koko ihmisellisen viisauden.

Lisäksi oli hän lempeä ja tarkkanäköinen.

Ahdas-älyisten selittäjäin ja sanansaivartelijain parvesta eroitti Cinna hänet heti, kiintyi häneen ja teki hänen tuttavuuttansa sekä tuli lopulta hänen uskotuksi ystäväkseen.

Nuori roomalainen kuunteli hämmästyksellä tuon vanhuksen dialektista taitoa ja kaunopuheisuutta, kun hän pohti ihmisyyden ja maailmankaikkeuden korkeata merkitystä.

Mika erittäinkin Cinnaa ihmetytti oli se, että Timonin syvämietteisessä puheessa oli kaihomielisyyden leima.

Myöhemmin, kun heidän ystävyytensä oli tullut sydämmellisemmäksi, tunsi hän suurta halua kysyä vanhalta filosofilta syytä tuohon surumielisyyteen sekä sitte vuorostansa avata sielunsa hänelle.

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin tilaisuus siihen ilmestyikin.

III.

Eräänä iltana, vilkkaan keskustelun jälestä sielun kulkuteistä ylimaailmallisissa tienoissa, olivat Timon ja Cinna jääneet kahden kesken terassille, josta oli laaja näköala merelle.

Nuori roomalainen tarttui vanhuksen käteen ja tunnusti hänelle elämänsä suurimman tuskan sekä kertoi, minkätähden hän oli etsinyt Serapeumin oppineita ja filosofeja.

"Timon", lopetti hän, "siitä oli minulle kumminkin se hyöty, että opin sinut tuntemaan, ja nyt tiedän, että ellet sinäkään voi elämäni arvoitusta ratkaista, niin ei kukaan muukaan kykene sitä tekemään."

Timon silmäsi pitkän aikaa vedenpintaa, joka levittäytyi heidän eteensä ja kuvasteli kalvossaan puolikuun sirppiä, sekä lausui vihdoin:

"Cinna, oletko nähnyt lintujen parvia, kun ne talvisin muuttavat tänne pohjolan pimeydestä? Tiedätkö, mitä ne etsivät Egyptin maasta?"

"Kyllä. — Lämpöä ja valoa."

"Myöskin sielu etsii lämpöä, joka ei ole mitään muuta kuin rakkautta, ja valoa, joka on samaa kuin totuus. Mutta lintu tietää, mihin sen on kulkunsa suunnattava saavuttaakseen onnensa; sielu sitävastoin harhailee ympärinsä tietämättömyydessä, surussa ja levottomuudessa."

"Minkätähden, jalo Timon, ei hän kykene löytämään tietänsä?"

"Muinoin antoi usko jumaliin meille rauhaa. Nyt on tämä usko sammunut, kuten lampun liekki. Sitte luultiin, että filosofia totuuden auringon tavalla valaisisi sielun. Kuten tiedät, istuvat nykyään, niinhyvin Roomassa kuin Ateenassa ja täälläkin, filosofian raunioilla skeptikot, jotka luulottelevat antavansa rauhaa, mutta tuottavatkin vain sekasortoa. Sillä kääntyä poispäin valosta ja lämmöstä, on samaa kuin jättää sielu pimeyteen, ja pimeys on levottomuutta. Koettakaamme siis, kädet eteenpäin ojennettuina, hapuilla uloskäytävää..."

"Sinäkään et siis ole sitä löytänyt?"

"Minä olen etsinyt sitä, mutta en ole löytänyt. Sinä olet sitä etsinyt huvien pyörteistä, minä sitä vastoin ajattelemisesta. Ja molempia meitä ympäröi sama pimeys. Et sinä yksinäsi kärsi, vaan se on maailmankaikkeuden sielu, joka sinussa kärsii... Onko siitä pitkä, kun olet lakannut jumaliin uskomasta?"

"Roomassa niitä palvellaan virallisesti, vieläpä on sinne tuotu uusia jumaliakin, jotka juontavat alkunsa Aasiasta ja Egyptistä; mutta kenties ei kukaan muu niihin oikeen todenteolla usko kun vihannesten kauppias, joka aamuisin tulee maalta kaupunkiin."

"Ja ainoastaan hänellä on rauha."

"Samalla tapaa kuin niillä, jotka täällä kumartuvat maahan kissojen edessä."

"Ja myöskin niillä, jotka noiden kylläisten eläinten lailla eivät halua muuta kun saada rauhassa nukkua, sitte kuu ensin ovat ahtaneet itsensä täyteläisiksi."

"Asianlaidan näin ollessa, onko sitte eläminen laisinkaan vaivan arvoista?"

"Tiedämmekö me, mitä kuolemalla on varastossa meidän varallemme?"

"No, mitä eroitusta on nyt sinun ja skeptikkojen välillä?"

"Skeptikot tottuvat pimeyteen tai ainakin teeskentelevät olevansa siihen tottuneita, minä kärsin siitä."

"Ja etkö näe vapahdusta?"

Timon oli vaiti hetkisen, lausui sitte hitaasti, epäröiden: "Minä odotan vapahdusta."

"Mistäpäin?"

"Sitä en tiedä."

Hän nojasi päätänsä kasvoihinsa ja jatkoi — kenties ympärillä vallitsevan hiljaisuuden ja rauhan vaikuttamana — matalalla äänellä:

"Ihmeellistä! Toisinaan tuntuu minusta, että meidän ei pitäisi tuntea ollenkaan levottomuutta siinä tapauksessa, jos maailma ei sisältäisi enempää kuin sen, mitä me jo tunnemme, ja siinä tapauksessa, jos ei meistä tulisi enempää kuin me nyt olemme... Siis tuon minä juuri sairauden lähteestä parantumisen toivon... Usko Olympiaan ja filosofiaan on kuollut. Mutta kenties löytyy terveys jossakin uudessa totuudessa, jota minä en tunne..."

Vastoin kaikkea odotusta, tuotti tämä keskustelu Cinnalle todellista lievennystä. Kun hän sai kuulla, ettei hän yksin kärsinyt tästä sairaudesta, vaan koko maailma hänen kanssansa, tunsi hän samanlaista tunnetta kuin se ihminen, jonka seljästä nostetaan raskas kuorma ja jaetaan se tuhansille hartioille.

IV.

Päivä päivältä tuli Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys yhä sydämmellisemmäksi. Usein he kävivät toistensa luona, jakoivat leipänsä ja vaihtoivat ajatuksiansa.

Vaikka Cinna olikin paljo elämästä kokenut ja sitäpaitsi sairasti liikanautinnon aiheuttamaa väsymystä, oli hän kuitenkin siksi nuori, että maailmalla vielä varastossaan löytyi jotain hänelle tähän asti tuntematointa hurmausta.

Tämän hurmauksen löysi hän Timonin ainoassa lapsessa, Anteassa.

Se arvo, jota Antea Aleksandriassa nautti, ei ollut suinkaan vähempi sitä suosiota, jota hänen isälleen osotettiin; jalot roomalaiset, jotka seurustelivat Timonin talossa, häntä kunnioittivat, samoin kreikkalaisetkin ja Serapeumin filosofit sekä koko kansa.

Timon ei pitänyt häntä gyneceumiin [naisten huone. Muinaiskreikkalaisen talon sisin osa, jossa naiset asuivat. Suom.] suljettuna, kuten yleensä oli tapa naisten suhteen; päinvastoin koetti hän häntä tutustuttaa kaikkeen siihen, mitä itsekin tiesi.

Tuskin oli Antea lapsuuden ijän taaksensa jättänyt, kun isä oli antanut hänen lukea kreikkalaisia kirjoja, jopa latinan ja hebreankin kielisiä teoksia, sillä, ihmeteltävällä muistilla varustettuna, oli tuo nuori tyttö, joka oli kasvatettu kosmopoliittisessa Aleksandriassa, saanut tilaisuuden oppia kaikkia näitä erilaisia kieliä.

Hän vaihtoi ajatuksia isänsä kanssa, kuten toveri, otti osaa keskusteluihin Timonin huoneessa pidetyissä symposioissa [pidoissa], ja usein onnistui hänen yksinään, niinkuin Ariadnen muinoin, löytää oikea suunta noissa vaikeain kysymysten labyrinteissä sekä johtaa toiset perässään. Itse isänsä tapasi semmoisesta hämmästyä ja kunnioitti tytärtään suuresti.

Oli kun jotain lumouksellista, salaperäistä, melkein pyhää Antean ympärillä. Hänellä oli profeetallisia unia ja hän näki näkyjä, jotka olivat salatut toisten kuolevaisten epäpyhiltä silmäyksiltä.

Tuo vanha filosofi rakasti tytärtänsä niinkuin omaa sieluansa, sitä enempi vielä siitä syystä, että hän pelkäsi menettävänsä hänet. Antea väitti nimittäin, että hänelle toisinaan näyttäytyi unessa vihollinen olento kummallisessa valonliekissä, mutta hän ei voinut sanoa, ennustiko se hänelle elämää vaiko kuolemaa.

Tähän asti oli ainoastaan rakkaus häntä ympäröinyt.

Ne egyptiläiset, jotka kävivät Timonin huoneessa, nimittivät häntä lotuskukaksi, varmaankin sentähden, että sille kukalle Niilin rannoilla osotettiin jumalallista kunnioitusta, sekä varmaan myöskin sentähden, että se, joka kerran oli Anteaa katsellut, hänen tähtensä unhotti koko muun maailman.

Hän oli yhtä kaunis kuin viisaskin. Egyptin aurinko ei ollut hänen ihoansa ruskottanut. Aamuruskon kultaiset säteet näyttivät kokoontuneen häneen, kuten läpinäkyvään helmisimpukkaan. Silmillänsä oli Niilin azuuriväri [taivaansini. Suom.], ja silmäys niistä näytti tulevan samasta salaperäisestä lähteestä, josta tuon salaperäisen joen vesikin virtasi.

Kun Cinna tuli kotiin sen jälkeen kun hän ensi kerran oli nähnyt Antean ja kuullut hänen puhuvan, tunsi hän halua pystyttää tälle alttari asuntonsa atriumiin [katettu pylväskäytävä muinaisroomalaisessa asunnossa; siitä mentiin muihin huoneisiin. Suom.] sekä uhrata sillä valkeita kyyhkysiä.

Elämässään oli hän tavannut tuhansia naisia, alkaen äärimmäisen pohjan nuorista tyttäristä, joiden tukka on kypsyneen tähkän värinen, aina mustiin, jähmettyneen laavan värisiin numidiattariin saakka. Mutta hän ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaisia kasvoja, sellaista sielua. Ja jota enemmän hän katseli häntä, kuunteli hänen sanojansa ja tunkeutui hänen henkensä syvyyteen, sitä suuremmaksi tuli hänen ihmetyksensä. Toisinaan luuli hän, ettei Antea muka olisikaan Timonin tytär, vaan taivaan lapsi, puoliksi ihminen, puoliksi jumalatar.

Pian rakastui Cinna Anteaan.

Hänen rakkautensa oli syvää ja voittamatointa, aivan erilaista kuin hänen muinaiset tunteensa, samaten kun Anteakin oli erilainen toisia naisia.

Hän tahtoi omata Antean yksinomaan vain sitävarten, että, saisi jumaloida häntä, ja sen oikeuden saavuttaakseen oli hän valmis antamaan sydänverensä. Mieluummin köyhänä Antean kanssa kuin Caesarina ilman häntä!

Kuten pyörre meressä vastustamattomalla voimalla tempaa mukaansa kaiken, mikä tulee sen kierroksen ulottuville, samoin otti rakkaus valtoihinsa Cinnan sielun, sydämen ja ajatukset, hänen yönsä ja päivänsä, koko hänen elämänsä.

Myöskin Antea tunsi rakkauden suloa.

"Onnellinen sinä Cinna!" sanoivat hänen ystävänsä.

"Onnellinen sinä Cinna!" sanoi hän itsellensä hääpäivänänsä, kun tuon nuoren neidon jumalalliset huulet olivat lausuneet vihkimäsanat:

"Missä sinä Cajus olet, siellä tahdon minä Caja olla."

Silloin tuntui Cinnasta, että hänen onnensa oli kuten meri, ääretön, rajaton.

V.

Kului vuosi.

Kodissaan oli tuo nuori vaimo melkein jumalallisen kunnioituksen esineenä; hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja valonsa.

Kun Cinna vertasi onneansa mereen, unhotti hän, että tällä myöskin on luoteensa.

Vuoden lopussa sairastui Antea kamalaan, kummalliseen tautiin. Kauheat näyt häiritsivät hänen untansa ja kuluttivat hänen elinvoimiansa. Kasvoilta sammuivat aamuruskon värit, jälelle jäi ainoastaan perlemon vaalea läpikuultavaisuus. Kädet kävivät ohkaisiksi ja silmät painuivat kuoppiinsa. Tuo kirkas lotuskukka vaaleni vaalenemistaan, tuli valkeaksi lotuskukaksi, valkeaksi, kuten kuolleen kasvot.

Cinnan asunnon päällä leijailivat korppikotkat. Egyptin maassa luultiin sen ennustavan kuolemaa.

Antean näyt tulivat yhä hirvittävimmiksi. Keskellä valoisaa päivää, kun maa kylpi auringon puhtaassa valossa ja kaupunki oli hiljaisuuteen vaipunut, oli tuo nuori vaimo kuulevinansa näkymättömän olennon nopeita askeleita sekä etäällä ilmapiirin syvyydessä eroittavinansa kuihtuneet, kellertävät, aavemaiset kasvot, jotka yönmustilla silmillään häneen tuijottivat. Ja ne silmät näyttivät kutsuvan häntä pois, pois tutkimattomaan pimeyteen.