Part 1

SETÄ

Ilveilys yhdessä näytöksessä

Kirj.

Samuli S. [Suomalainen]

U. W. Telén & Co, Kuopio, 1898.

_Omistettu rouva Aurora Aspegrenille_

HENKILÖT

_Väinö Aironen_, nuori ylioppilas. _Herra Arvelin_, hänen setänsä. _Pellonpää_, talon isäntä.

_Näyttämö:_ hyvin sisustettu huone, ovi perällä oikealla. Vasemmalla vuode-uutimet.

1:nen kohtaus.

Aironen (yksin).

_Aironen_ (Kävelee lattialla edes takaisin, kädet seljän takana, käsissä vihko. Jupisee itsekseen.) "Oi, hyvä herra, oi! Niin ei se käydä saa, niin ei se käydä voi! Kas kuinka" -- -- (Ääneen.) Mutta se nyt on merkillistä, ett'en saa tuota päähäni, ja huomenna pitäisi vaan astua yleisön eteen! Helkkariinko se muisti minulta on mennyt! Kuinkas se nyt taas olikaan: "Oi, hyvä herra, oi" -- -- Ja sitä paitsi, en minä saata ymmärtää, miksikä tällainen tytön rooli juuri minulle työnnettiin! Hyväntahtoinen mieshän se on, tohtori Bergbom, kun sallii minun nyt jo toista kertaa esiintyä koetteeksi Suomalaisen Teaaterin näyttämöllä. Mutta miksikä juuri tyttönä eikä luutnanttina, niinkuin viime kerralla? Niin, sanoi hän, teissä on niin paljo hentoutta, ja te voitte saada äänenne sekä miehekkääksi että naiselliseksi, ja sitä paitsi teidän hento ruumiinrakennuksenne j.n.e., j.n.e. Minua harmittaa vähän nuo "hennot" ja "naiselliset". Minä voin saada ala-e:n milloin hyvänsä. (Laulaa.) La-la-la-la... no niin, nyt tosin en sitä saa, mutta kyllä minä sen tavallisesti saan. (Katselee itseään.) Ja lienenkö minä vainenkaan niin akkamainen? --. Ja päälle päätteeksi täytyi vielä ajaa viikset pois! -- Haa! Minä tahtoisin jotain tragillista, jotain Hamletia, jotain Macbethia! Minä panisin koko teaterin säpsähtämään. (Deklamoi:)

Tule henkiin jälleen Ja korpehen mua vaadi miekkasille, Ja pelvosta jos piilen, naisten hemmuks Mua silloin hauku. Pois sa hirmuhaamu! Pois, tyhjä ilve!

(Pellonpää tulee peräovesta.)

2:nen kohtaus.

Aironen. Pellonpää.

_Pellonpää_. Vai ilive vainen! Sapperment! Min' oun hyvä mies, ja hyvä se on mulla se mielennii loatu, mutta elekeehän...

_Aironen_. Tekös siinä olittekin, herra Pellonpää? Minä olin näyttelevinäni Macbethia, ja te tulitte verrattoman sopivaan aikaan. Nyt näyttelemme yhdessä! Minä olen Macbeth, ja te olette Banquo.

_Pellonpää_. Jaa minäkö?

_Aironen_. Te olette Banquo.

_Pellonpää_. Mikä peiakkaan Pankko?

_Aironen_. Oikeastaan te ette enää ole itse Banquo, vaan (salaperäisesti) Banquon haamu, sillä itse olette te jo kuollut, murhattu, mur-hat-tu salakavalalla tavalla.

_Pellonpää_. Jaa minäkö? Mutta...

_Aironen_. Kas niin, ei mitään muttaa. Te olette nyt se Banquo, jonka minä vasta eilen illalla murhasin.

_Pellonpää_. Äläst' ny, sanoi Porilainen. Mutta kuulkeehan nyt, majisteri! En minä ou tullunna tänne tijaatteria pelloomaan, vaan tahon teille sanoa, jotta... sapperment!

_Aironen_. Niin, niin, minä tiedän varsin hyvin, mitä te läksitte sanomaan. Sapperment! Mutta tehkää nyt mielikseni; näytelkäämme yhdessä vähäsen vain, hyvin pikkuruisen. (Pyytäen.) Hyvä herra Pellonpää! Ruvetkaa nyt Banquoksi ja (hiljalleen pakottaen häntä tuolin luokse) käykää tuohon tuolin taakse kykkysillenne, tuohon noin. Olettehan te aina niin hyvä...

_Pellonpää_. No, hyvä se on mulla se mielennii loatu. Sapperment! Mutta mittees minä tuonne tuolin taakse?

_Aironen_. Sen saatte pian nähdä. No käykää jo toki, hyvä ihminen, kykkysillenne! (Painaa hänet alas.) Olkaa siellä nyt hyvin hiljaa ja kun minä sanon

Niin, onneks olkoon Hänen ja kaikkein!

silloin nouskaa sieltä verkalleen ja katsokaa minuun, niinkuin kuollut katsoo.

_Pellonpää_ (tuolin takana). Jaa kuollutko? Eihän ne vainoot mitä kaho.

_Aironen_. Mutta haamut katsovat, ja te olette juuri haamu.

_Pellonpää_. Jaa minäkö?

_Aironen_ (yhä kiivastuen). No mutta olkaa, hyvä ystävä, nyt ääneti ja kuunnelkaa!

_Pellonpää_ (tuolin takana). Kyllä teä nyt on sitä vihon viimeistä, mutta kun neät se mielenloatu... niin minkäs sillen nyt soa? (Istahtaa lattialle.) Äh-häh!

_Aironen_ (kuin edellä). Vaiti nyt!

_Pellonpää_. Ols vai ny, sanoi Porilainen.

_Aironen_ (kuin edellä). Nyt se alkaa. (Deklamoi:)

Hoi, viinaa, sarkka täyteen! Nyt koko seuran...

_Pellonpää_ (kurkistaen tuolin takaa). Kuulkees, majisteri, elekee panna pahaksi...

_Aironen_ (itsekseen.) Tuo mies on kauhea. (Ääneen.) Mitä hittoja te nyt siellä vielä?

_Pellonpää_. Sitä minä voan, jotta sill'aikoo kuin työ siellä soarnata poasuatte, niin mittees, jos tässä näinikkään joutessaan panis piippuun?

_Aironen_ (itsekseen). Kyllä tuo mies tekee minut vielä hulluksi. (Ääneen.) Polttakaa, polttakaa ja (itsekseen) pakahtukaa.

_Pellonpää_ (vetää piipun taskustaan). Vot niin, sanoi ryssä.

_Aironen_. (Deklamoi:)

Hoi, viinaa, sarkka täyteen! -- Nyt koko seuran terveydeksi juon, Ja ystävämme Banquon...

_Pellonpää_. Se olen minä, neät-sä.

_Aironen_ (jatkaa)....

jota kaipaan. Josp' olis tässä hän!...

_Pellonpää_ (tulee tuolin takaa esille)

_Aironen_ (tuskissaan). Ei vielä, ei vielä!

_Pellonpää_. Oisiikohan teällä tulitikkuja? Ei neät sattuna völjyyn. Se meijän mamma se aina kävvöö ja koplottelloo kaikki tikut taskuloista. Kas, tuossahan niitä töskyjä onnii. (Tarkastelee.) Jaa, neä on niitä alastarolaisia.

_Aironen_ (vaipuu epätoivoisena nojatuoliin, seljin Pellonpäähän, itsekseen). Ellei tuo mies vielä tänä päivänä vie minua Lapinlahteen, niin se on ihme ja kumma.

_Pellonpää_ (on sillä välin asettunut tuolin taakse lattialle). No nyt kelepoo pelata kometiijoo. Alakakee voan. (Äänettömyyttä.) No? (Samoin) No!? Mittees työ siellä kuhnailetta? Elekee viivytellä! (Kurkistaa tuolin takaa.) Ettekös työ pellookkaa?

_Aironen_ (masentuneena). En.

_Pellonpää_. Mikääst o? sanoi Porilainen.

_Aironen_. Te olette mahdoton.

_Pellonpää_. Jaa minäkö?

_Aironen_. Te juuri.

_Ääni_ (ulkoa). Hiskias!

_Pellonpää_ (kiireesti esille). Voi hiivatti! Muija huutaa hoilottelloo. Ja minä teällä... Kuulkees nyt, hyvä majisteri, nyt minun pittää teille sannoo, jotta, jolletta työ jo tännään maksa, niin...

_Aironen_ ... niin te ajatte minut pois. Niinhän te teette?

_Pellonpää_. Elekee ottoo leikiks. Niin minä justiisa teennii. Sapperment!

_Aironen_. Sitähän te olette sanoneet jo sata kertaa. Miks'ette tee sitä? Ajatelkaas toki tuota hirmuista laitaa, -- kak-si-sa-taa markkaa on teillä saamista minulta! Voi hirmuista summaa kuitenkin! Te olette niin köyhä; ette voi odottaa. Teidän täytyy rummuttaa maailmalle, että se ja se ylioppilas on semmoinen ja semmoinen lurjus. Te näette miehen (yhä innostuen), joka rakastaa taidetta, -- joka jumaloi sitä, ja jonka setä ei sallisi hänen lukea muuta kuin lain-oppia. Te näette miehen, joka käy jaloa polkua, miehen, joka uhraa kaiken voimansa isänmaan alttarille. Ja tuo mies pitää teidän masentaa, saattaa huutoon, sillä hän ei ole maksanut teille (ylenkatseella) kah-ta-sa-taa markkaa. Te joudutte kurjuuteen, mieron tielle. Te pelkäätte, ett'ei moista summaa teille milloinkaan makseta. Haa, menkää, ylevä ystävä; kiiruhtakaa täyttämään jalo päätöksenne!

_Pellonpää_ (joka on osoittanut lauhtuvansa sitä myöten kuin A:n pathos on kasvanut). Elekeehän nyt tokkiisa, hyvä majisteri! (Itsekseen.) Peijakkaan kelepo poika, vaikka vähäsen huolimaton. (Ääneen.) Enhän minä nyt sitä niin juluman pahasti meinannakkaan. Ja (tuttavallisesti) neättehän, enhän minä oikiistaan niinkuin ihe, mutta se muijahan se aina nalakuttelloo: mäne sinä, sannoo, ja voaji sinä, sannoo. Elekee nyt suuttua! Enhän minä tuota niinkuin eppäile, jott'ei sitä velekoo joskus saisi.

_Aironen_. Joskus? Te voitte saada piankin, sillä setä tulee kaupunkiin näinä päivinä.

_Pellonpää_. Setäkö?

_Aironen_. Niin kirjoittivat minulle hyvät ystävät maalta.

_Pellonpää_. No sitten en minä ennää puhu sannookaan. Eikä se muijakaan...

_Ääni_ (ulkoa). Hiskias!

_Pellonpää_ (huutaa ulos). Elähän uluvo! Sapperment! (A:lle.) Vai tulee setä! Mutta kuulkeehan, majisteri! Mitteehän se setä sannoo, kun kuuloo, jotta työ toassiisa pellootte tijaatteria, ja huomennahan työ toas pellootte?

_Aironen_. Mitäkö sanoo? Hm!

_Pellonpää_. Setähän se teitä kyllä rakastaa, mutta antaa palttua tijaatterille, ja jos työ niinkuin liian kauan outte ihepäinen, niin...

_Aironen_. Niin?

_Pellonpää_. Niin kuinhan ei voan hylykäis teitä, iheppäinen kun on heännii. Outtakos työ oatellunna sittäi asijoo?

_Aironen_. Minä olen ajatellut vaan yhtä asiaa.

_Pellonpää_. No, mittee niin?

_Aironen_. Sitä, että menen teaateriin, sillä näyttelijäksi minulla on taipumusta eikä suinkaan kuivaksi lain-oppineeksi. Ja jos niinkin kävisi, että setä minut hylkää, niin...

_Pellonpää_. No?!

_Aironen_. Menen sittenkin.

_Pellonpää_. Pirä pääll' joka sääll', sanoi Porilainen.

_Aironen_. Setä kuuluu tulevan kaupunkiin tutkistelemaan asiata perin pohjin, ja toivoakseni käy kaikki vielä hyvin. Kunhan ei vaan tulisi tänään eikä huomenna; muutoin hän kenties kieltäisi, ja minähän olen jo luvannut esiintyä huomenna.

_Pellonpää_. Elekee pahaksi panna. Mikäs työ huomenna outte niinkuin olevinanna?

_Aironen_. Minä esiinnyn tyttönä.

_Pellonpää_. Tyttönä! Sapperment! Jopa ois tuokii sommoo nähä! Tyttönä! Hi-hi-hi!

_Aironen_. Herra Pellonpää! Tiedättenkös mitä?

_Pellonpää_. Jaa minäkö?

_Aironen_. Minä panen paikalla tytön vaatteet päälleni ja lausun muutaman repliikin. Te saatte sanoa sitten, missä minä en ole oikein akkamainen.

_Pellonpää_. No se käy loatuun. Replakoista en minä varsissakkaan ymmärrä mit'ikkään, mutta akkaväestä minulla on helekkunanmoinen tolokku. Sapperment!

_Aironen_. Malttakaa sitten hetkinen!

(Menee uutimien taa.)

_Pellonpää_ (käy pitkälleen sohvalle. Itsekseen). No poikoo sit' on tuossai. Sapperment! Tijaatteri se voan peässä pyörii; luvuista ei puhettakkaan. Ja mittees helssinkiä hyö sitä poikoo estelöövätkään mänemästä sinne, minne niinkuin oma halu vettää ja meininki pittää? Minuttii, nyt yheks esmerkiks, isä vainoo pani reätälin oppiin, mutta minäpäs otin ja karata hujautin ja läksinnii suutarin oppiin. Ja se oli minulle onneksi se. Kyllähän se Heiskas-vainoo oli juluman kovvoo miestä enissä, ja selekäännii pani poikoo ja vatkasi niinkuin ruoan tapa siihen aikaan voati, mutta sälliks peästyäin, niin ei muuta kuin herra Pellonpääks voan karahtieraili, ei ihmeekskään muuta kuin: herra voan ja herra. No ja sitten se Heiskas-vainoo otti ja kuoli. Hm. Ja puolen vuuvven peästä ottaa ja sannoo se Heiskaska minulle paukauttaa, jotta mittees myö nyt tässä kursaillaan; tykkäämmähän myö toisistamma sen verran ies, jotta eiköhän lähtä tästä pappilaan? Ja minä kun sanoa hujautin, jotta no soromnoo, niin paikalla kaulaan muksahti ja pappilaan sitä mäntiin.

_Aironen_ (uutimien takaa). Sanoitteko te mitä, herra Pellonpää?

_Pellonpää_. Niin, sitähän minä tässä voan ihekseni hoastelen, jotta mittee sitä immeistä mihinkään väkisin vettee jutistaa, niinkuin härkee sarvista, niinkuin nyt teitäi siihen lain-oppiin. -- On niitä meillä Suomenmoassa muitennii noita hoikkakinttusia salakkoherroja; velekasoappaat jalassa ja velekatakit peällä istutaan kökötettään Kappelissa niin helekkunan ylypeinä ja sitä venskoo viskellään joka puolelle. Ei siinä meikäläistä miestä tunnetakkaan. Mutta annas kuu tulee pattiinia tarvis, niin silloinkos soitteloovat kuin huilulla: herr mestar, herr mestar, herr Pellonpee, pesta ven, haar int pengar, ventta liitte. Jos en minä oisi niin hyvä mies ja jos ei minulla se mielennii loatu...

_Aironen_ (uutimien takaa). Herra Pellonpää! Viskatkaa, olkaa hyvä, sieltä pöydältä sininen rosetti. Mutta viskatkaa uutimien yli.

_Pellonpää_ (nousee ähkien, viskaa). Jaa tämäkö?

_Aironen_ (kuin edellä). Kiitos! Se juuri.

_Pellonpää_. Kuulkeehan, majisteri!

_Aironen_. No mitä nyt?

_Pellonpää_. Minä tässä meinoon, jotta jos niinkuin auttajoo tarvihtisia, niin minä oisin tässä valamis kamarineihtyeksi. Sapperment!

_Aironen_. Ei, ei, ette saa tulla, ei se sovi.

_Pellonpää_ (itsekseen). Ujo on neät tuokii poikalapseksi. (Ääneen.) No miten voan tykkeettä. Minä voan sen takia ihteäni tarjoilen, jotta olen sellaiseen työhön tottuna. Se meijän muija näet kun on niin juluman lihava, jotta tuskin omin voimisa keäntymään peäsöö, niin minä aina, oamuin, illoin soan olla apuna. Ja on siinä nauhoo ja nyöriä sennii seihtemee sorttia. Peästä teä ja sijo se, ja jos umpsolomuun sattuu mänemään, niin -- sapperment!

_Aironen_ (tulee esiin tyttönä, niiaa). Hyvää päivää, herra Pellonpää!

_Pellonpää_. No seihtemän seppee! Outtako työ ihan ihe?

_Aironen_. Enkös kelpaa?

_Pellonpää_. No kyllä kelepootta, kyllä kelepootta! Ja niin helekutin nätti tyttö kuin outtennii! Oleks nähny nätei flikoi? sanoi Porilainen.

_Aironen_. Ja nyt minä ensiksikin panen piippuun ja sitte saatte kuulla ja katsella minua oikein tarkasti. (Panee piippuun ja sytyttää. Perällä soitetaan.) Hyvät ihmiset! Siellä soitetaan! Kukahan kumma siellä lienee? Kun ei vaan olisi räätäliltä lasku! Saas nähdä, tunteeko opinpoika minua tässä puvussa! (Juoksee piippu kädessä avaamaan, ja palajaa säikähtyneenä.) Taivas! Nyt on kaikki hukassa! Setä!

_Pellonpää_. Jaa mitä?

_Aironen_. Setä tuli!

_Pellonpää_. Ettäkö ihe setä?

_Aironen_. Hän juuri.

_Pellonpää_. Ja työ tuollaisena, tytön puvussa! Sapperment! Mitteehän kometiijoo tästä nyt tulloo? Kun peäsis, kun peäsis. Nyt tästä vasta parempi kometiia tulloo. Pal piree ja paree, sanoi Porilainen. Voi sapperment! (Pois oikealta.)

3:s kohtaus.

Aironen. Arvelin.

_Arvelin_ (tulee perältä). Kuulkaas, hyvä neiti! Minuakos te säikähditte, vai miksikä te pakenette rehellisiä ihmisiä? Toinen tulee koreasti, soittaa kelloa, hänelle avataan, mutta samassa, ikäänkuin mörkö olisi nähty, juostaan pois. Hyvä, ett'ei salvattu oven väliin tätä minun nenäkultaani!

_Aironen_ (yhä piippu kädessä, hämillään, itsekseen). Mikähän minut perii?

_Arvelin_. Kuulkaa minua toki, neitiseni! Vastatkaa minulle, asuuko tässä majori Silén tai Selin, en muista varmaan, mutta jompikumpi?

_Aironen_ (itsekseen.) Mitä on tehtävä? Setä ei tunne minua. Hän on sitä paitsi likinäköinen. Hän on nähtävästi erehdyksessä tullut tänne. Majori, jota hän hakee, asuu vastapäätä.

_Arvelin_ (itsekseen). Olisikohan tyttö kuuro! (Ääneen, kovaa.) Asuuko tässä majori Silén tai Selin, jompikumpi?

_Aironen_ (itsekseen). Kävi nyt miten kävi! (Ääneen.) Kyllä, herra, kyllä hän asuu tässä, mutta -- suokaa anteeksi -- hän asuu vastapäätä; se tahtoo sanoa, kyllä hän asuu tässä, mutta -- ymmärrättehän...

_Arvelin_, Lempo tuollaista ymmärtäköön, suokaa anteeksi! Hän asuu tässä ja hän asuu vastapäätä ja hän asuu kumminkin tässä.

_Aironen_. Niin, katsokaa, kyllä hän asuu tässä, mutta...

_Arvelin_. Mutta ei ole kotona?

_Aironen_. Aivan niin. Hän ei ole kotona.

_Arvelin_. No se on selvää puhetta.

_Aironen_. Se on hyvin selvää. Hän läksi tästä senaatiin, viemään kiireisiä asiakirjoja, semmoisia supliikeja, ymmärrättehän, supliikeja.

_Arvelin_. Sunnuntainako?

_Aironen_ (itsekseen). Hiis! (Ääneen.) Ei juuri senaattiin, mutta (takertuen) hän, näettekös, hän meni pois... tuota... niin... hän meni pois... ymmärrättehän... pois kotoansa...

_Arvelin_. Kirkkoon luultavasti?

_Aironen_ (kerkeästi). Niin juuri kirkkoon, juuri kirkkoon. (Itsekseen.) Huh!

_Arvelin_ (itsekseen). Tyttö näyttää olevan vähän hajamielinen, mutta erinomaisen solakka, ja äänikin semmoinen sointuva. Paha vaan, että silmälasini jäivät hotelliin. (Ääneen). Te olette luultavasti, majorin...

_Aironen_. Niin juuri... hänen...

_Arvelin_. Hänen...

_Aironen_. Hänen...

_Arvelin_. Hänen ottotyttärensä.

_Aironen_. Aivan niin, hänen ottotyttärensä.

_Arvelin_. Täydellä valtakirjalla.

_Aironen_. Teillä on erinomainen arvaamisen lahja.

_Arvelin_ (yhä ystävällisemmin). Ja siksi uskallatte olla vähän vallaton.

_Aironen_. Mitä tarkoitatte?

_Arvelin_ (osoittaen piippua Airosen kädessä). Minä tarkoitan tuota piippua. Kaunis tyttö ja polttaa piippua -- ai, ai, ai!

_Aironen_ (itsekseen). Pakana! (Ääneen) Niin, katsokaa, minulla kivisti hampaita.

_Arvelin_. Kuinka ikävätä! Mutta sallikaa, kaunis lapseni, minun istua ja tehdä teille pari kysymystä.

_Aironen_. Olkaa niin hyvä. (Itsekseen.) Mitenkähän tämäkin leikki loppunee?

_Arvelin_. Minä tulin vast'ikään maalta. Nimeni on Arvelin.

_Aironen_ (hajamielisesti). Minä tiedän sen.

_Arvelin_. Kuinka? Tiedättekö nimeni?

_Aironen_ (itsekseen). Ah! (Ääneen). Minä olin sanoa, että minun on varsin hauskaa kohdata teitä.

_Arvelin_ (itsekseen). Hän on erittäin, erittäin sievä. Minulla näette olisi vähän asiaa majori Silénille tai Selinille, en muista varmaan nimeä.

_Aironen_. Silénille. Teillä mahtaa olla hänelle hyvin tärkeitä asioita.

_Arvelin_ (häristäen sormellaan). Ei saisi olla noin utelias, kaunis lapseni. (Nousee.) Enkä teille sanoisikaan sitä, ellette olisi (yrittää nipistämään häntä leuasta) noin vallattoman näköinen. (Istuu.) Minulla, näette, on veljenpoika Väinö, -- hän on muuttanut sukunimensä Airoseksi.

_Aironen_ (hyvin kiihkeästi). Noo?

_Arvelin_. "Noo?" Mitä se niin painava "noo" tietää?

_Aironen_ (tyyneesti). Ei mitään. Minä vaan muutoin sanoin; kun minulla ei ole mitään erinomaista sanomista, niin minä sanon: noo!

_Arvelin_. Niin, minä aioin sanoa, että minulla on veljenpoika, Väinö Aironen, kelpo nuorukainen, mutta...

_Aironen_. Väinö Aironen, niinkö hänen nimensä on?

_Arvelin_. Juuri niin.

_Aironen_. Ah, herra Arvelin! Sellaisia nuorukaisia on harvassa kuin hän. Niin hyväsydämminen, niin jalomielinen! Ja kuinka hän rakastaa isänmaataan ja suomalaista teaateria.

_Arvelin_. Mistä te hänet tunnette?

_Aironen_. Kuka ei häntä tuntisi? Hän on näytellyt suomalaisessa teaterissa, ja koko kaupunki puhuu hänestä. Sitä paitsi käy hän välistä majorin luona, ja on sattunut niin, että majori on ollut poissa, ja me olemme silloin puhuneet yhtä ja toista. Välistä on hän kertonut minulle sedästään ja...

_Arvelin_ (kiihkeästi). Noo?

_Aironen_. "Noo?" Mitä se niin painava "noo" merkitsee?

_Arvelin_ (itsekseen). Tuo tyttö on viehättävä. (Tyyneesti, ääneen.) Ei mitään, muutoin vaan. Kun ei minulla ole mitään erittäin sanomista, niin minä sanon: noo! Mutta olispa hupaista tietää, mitä tuollaisilla pojan viikareilla olisi sanomista sedistänsä.

_Aironen_. Ah, herra! Hän kiittää ja ylistää setäänsä parhaaksi ihmiseksi maan päällä. Yksi ainoa seikka se vaan huolestuttaa poika parkaa.

_Arvelin_. Nimittäin?

_Aironen_. Väinö Airosen tekisi mieli päästä näyttelijäksi, mutta setä kieltää.

_Arvelin_. Sama seikka se juuri minuakin painaa.

_Aironen_. Voi kuinka usein hän sanoo itkeneensä setänsä kovuutta! Ja kumminkin rakastaa hän setäänsä niin paljon.

_Arvelin_ (itsekseen, liikutettuna). Se kelpo poika!

_Aironen_. Enkä minä ymmärrä, miksikä te olette niin kova tässä yhdessä asiassa, koska Väinöllä, minä tarkoitan herra Airosella, on siihen halua ja taipumusta! Jos minä olisin setä, ja minun luokseni tulisi veljeni poika (nojaten takaa Arvelinin olkapäähän) ja sanoisi: setä kulta, laske minua teaateriin, -- niin minä vaan en hennoisi kieltää.

_Arvelin_ (itsekseen). Mutta tuo tyttö on erinomaisen sievä, erinomaisen viehättävä. (Ääneen). Vai niin! Te arvelette siis, ett'ei sedän pitäisi kieltää veljenpojalta mitään?

_Aironen_. Miksikä te kiellätte sitten?

_Arvelin_. Hm. Miksikö kiellän? Tiedättekös, kaunis lapseni: jos te olisitte Väinö, en voisikaan kieltää.

_Aironen_. Miksikä juuri minulta?

_Arvelin_. Siksi, että te, että te pyydätte niin, niin förpiiskatun viehättävästi. Mutta kaikissa tapauksissa minun täytyy neuvotella asiasta muittenkin kanssa. Tuomari Tommila kehoitti minua käymään täällä hänen ystävänsä, majori Sil... Sel...

_Aironen_. Silén...

_Arvelin_. Niin juuri, majori Selinin ja professori Raunion luona, ja kosk'en tavannut majoria kotoa vaikka korvautuihan tuo vahinko tuhatkertaisesti hänen viehättävän ottotyttärensä kohtaamisella, hm. -- niin aion nyt käydä puhuttelemassa professori Rauniota. Saattaisitteko sanoa, missä hän asuu?

_Aironen_ (itsekseen). Professori Raunionko luokse neuvoa kysymään, hänen, joka ymmärtää teaaterista vielä vähemmin kuin setä?! Hm. Tähän saakka on kaikki käynyt hyvin. Uskaltaisikohan?

_Arvelin_. Ette mahda tietää professori Raunion osoitetta?

_Aironen_ (itsekseen). Olkoon menneeksi! Rohkea rokan syö. (Ääneen.) Professori Raunionko? Vallan hyvin. Hän asuu tässä samassa talossa, portista vasempaan, kolmannessa kerroksessa, ovi oikeaan. Ettehän unohda, herra Arvelin? Hän on tavattavissa neljännestunnin kuluttua?

_Arvelin_. Ken voisi unohtaa mitä te sanotte! Ja nyt -- toivoakseni näkemään asti! Pyydän sanomaan terveiseni majori Sil... Sel... Selinille...

_Aironen_. Kiitos! Minä olen kertova hänelle, että täällä kävi muuan ystävällinen herra...

_Arvelin_. Hm. Te olette liian hyvä.

_Aironen_. ... muuan ystävällinen herra, joka lasketteli leikkiä ja nipisti minua poskesta.

_Arvelin_. No, no, no, no, kaunis lapseni. Ei semmoista tarvitse kertoa. (Itsekseen.) Ihmeellisen sievä! (Ääneen.) Enhän minä voinut olla nipistämättä, olette niin vallattoman näköinen.

_Aironen_. Niinhän se herra Aironenkin sanoo joka kerta kuin nipistelee poskeani.

_Arvelin_. Mitä?! Uskaltaisiko se pojan viikari tehdä sellaista? (Kiukussa.) Vai sellaista!

_Aironen_. Mutta onko se sitten niin vaarallista? Miksikä te niin suututte tuohon kelpo nuorukaiseen?

_Arvelin_. Kelpo nuorukaiseen? Hänen pitää ollakin kelpo, sillä hänellä on ollut silmäinsä edessä hyvä esimerkki sedässään. Jaa-a.

_Aironen_. Sitä minäkin. Herra Aironen osaa hienostellakin aivan kuin te.

_Arvelin_ (itsekseen). Tuo tyttö on peijakas. Täytyy lähteä pois, muutoin hän pistää minut pussiin, ihan varmaan. (Ääneen.) Ja nyt, hyvästi, kaunis lapseni!

_Aironen_ (Etsii jotain lattialta.)

_Arvelin_. Mitä te etsitte?

_Aironen_. Nuppineula vaan putosi huivistani.

_Arvelin_. Vai nuppineula! No etsitäänpäs sitä yhdessä. (Ottaa kiiruusti omasta huivistaan neulan.) Kas tässä se on. Sallikaa minun pistää se kiinni.

(Kiinnittää neulan Airosen rosettiin.)

_Aironen_. Kiitos, herra Arvelin! Mutta mitenkä? Kultaneulanneko?

_Arvelin_ (kiireesti). Minä pyydän, minä rukoilen, älkää pahoittako mieltäni. Ottakaa tuo neula muistoksi vanhalta ukolta, joka teidän seurassanne oli hetken nuorena jälleen. Se oli lyhyt ja kaunis hetki. Ja nyt hyvästi! (Ottaa Airosta kädestä.) Niin, hyvästi! (Hämillään.) Oikein totta, minä sanon, hyvästi!

_Aironen_. Herran haltuun, herra Arvelin!

_Arvelin_. Niin, voikaa hyvin, oikein hyvin!

(Suutelee äkisti Airosen kättä.)

_Aironen_. No mutta herra Arvelin!

_Arvelin_. Ts, ts!

(Kiiruhtaa perältä pois.)

_Aironen_ (hänen jälkeensä). Älkää unohtako: portista vasempaan, kolmannessa kerroksessa, ovi oikeaan. Neljännestunnin kuluttua.

_Arvelin_. Kiitos, kiitos!

4:s kohtaus.

Aironen (yksin).

_Aironen_ (itsekseen). Minä poloinen poika, mitä olenkaan uskaltanut! Olen neuvonut sedän muka professori Raunion luokse; se on: tähän samaan huoneesen, johon on kaksi käytävää. Saan siis olla nyt professorinakin. Mutta... teenköhän minä oikein, kun tällä tavalla narraan vanhaa setää? -- Niin, mutta enhän minä muutenkaan voi osoittaa hänelle näyttelijä-lahjojani. Kun komedia on lopussa, pyydän häneltä anteeksi, ja saahan hän sittenkin mennä neuvoja kysymään. A la bonheur! Professoriksi siis!

5:s kohtaus.

Aironen. Pellonpää (oikealta).

_Aironen_. Kas niin, herra Pellonpää! Te tulette aivan kuin käskettynä.

_Pellonpää_. Niinhän sitä nyt justiissa tullaannii, mutta muijan käskystä, muijan käskystä. Sapperment! Muija, kuulkeehan, ei meinoo outtoo niitä rahoja. Johan minä sille koitin selittee, jotta setä tulloo tupsahtaa ihan tuossa paikassa kaupuntiin ja sitten myö kyllä soahaan ne rahattii, mutta tiijättähän työ sen meijän muorin: jos ei mitä hänen mielesä jäläkeen, niin ulisoo ja uluvoo ja välliin oikeen kauhalla peähännii lyyvvä muksauttoo.

_Aironen_ (maltittomasti). No mutta odottakaa toki yksi tunti, yksi ainoa tunti! (Polkien jalkaansa). Ymmärrättekö te, kuinka hirmuisen lyhyt aika se on?

_Pellonpää_. Ymmärränhän minä sen, mutta...