Part 2

_Aironen_. Kas niin, ei mitään muttia eikä mutkia. Tunnin kuluttua saatte viedä rouva Pellonpäälle joka pennin ja vapaapiletin huomiseen näytäntöön. Mutta nyt teidän täytyy kiireesti auttaa minua. Siirrelkää tässä huonekalut niin, ett'ei tätä huonetta outo enää samaksi tunne. Ottakaa myös päällykset pois tuoleilta ja sohvalta ja menkää sitten ullakolle; siellä on minulla korillinen vanhoja kirjoja. Tuokaa se alas!

_Pellonpää_. Mutta mittees tästä kaikesta lähtöökään?

_Aironen_ (kärsimätönnä). Elämää mulle ja rahoja teille. Tehkää nyt vaan kuin käskin ja joutuun! (Uutimien taakse.)

_Pellonpää_ (siirtelee huonekaluja, itsekseen). Hm. "Kuin käskin." Sapperment! Mutta minkäs sille tekköö, kun minn' oun kerran niin hyvä mies ja se mielennii loatu on mulla niin lauhkiata sorttia. Mutta mitteehän se majisteri oikiistaan meinookaan toassiissa? Ja on se teäkii päivä! Enissäi ahistaa muija minua velekomaan ja sitten minusta tehhää jonniillainen Pankko ja sitten tehhään pojasta mamseli ja sitten veäntyy tänne setä ja sitten uluvoo muija ja uhkaa, ja nyt sitä soa panna talon ihan nurin narin. Soahaanpas nähä, niin vielä ne tännään minuttii akaks pukkoovat, hammeet peälle ja muut hynttyyt ja hetaleet.

_Aironen_ (uutimien takaa). Joko alkaa olla valmiita?

_Pellonpää_. Valamista on tuossa paikassa. Flinkist, flikat, sanoi Porilainen.

_Aironen_ (tulee, yönuttu yllä). Kas näin. Miltäs näytän?

_Pellonpää_. No mutta kylläpäs työ voan ossootte laitella ihtiänne. Äsken nättiä mamselia ja nyt vanahoo äijee. Tommotto kränä, sanoi Porilainen.

_Aironen_. Luuletteko, herra Pellonpää, että outo voisi tuntea tätä huonetta enää samaksi?

_Pellonpää_. Eikös Helssingissä!

_Aironen_. Käykääs nyt joutuun se kirjakori ullakolta.

_Pellonpää_. Mutta.

_Aironen_. Joko taas mutta?

_Pellonpää_. Mutta jos se muija toas ottaa kauhan?

_Aironen_. No ottakaa te hiidessä vaikka kastrulli! Pois joutuun!

(Pellonpää pois.)

6:s kohtaus.

Aironen (yksin).

_Aironen_ (peilin edessä). Nyt on vielä vaan nuoresta laitettava vanha. Vielä parta ja silmälasit. Kas niin. Nyt on professori Raunio valmis.

(Oikealla kolkutetaan. Avaa.)

7;s kohtaus.

Aironen. Arvelin.

_Arvelin_. Tuhat kertaa anteeksi, herra professori! Nimeni on Arvelin.

_Aironen_. Varsin hauskaa. Olkaa hyvä. (Osoittaa tuolia; yskii). Suokaa anteeksi, minulla on kova katarri; senvuoksi on ääneni vähän kimeä.

_Arvelin_. Jaa, se on totta; katarri on hyvin paha asia. Toisinaan, kun saa oikein pahan katarrin, niin se on niin paha katarri, ett'ei sen pahempaa katarria voi olla. (Itsekseen.) Kyllä kai minä nyt puhun pötyä, mutta tonttuko sitä osaa puhua noitten oppineitten herrain kanssa!

_Aironen_. Se on totta.

_Arvelin_. Se on aivan totta. (Äänettömyyttä.) Varsinkin siellä maalla, kun sattuu semmoinen katarraalinen, kostea ilma... (Itsekseen.) Pötyä taas. (Ääneen.) Minulla on kunnia tuoda teille terveisiä ystävältänne, tuomari Tommilalta, joka vasta muutti sinne meidän seuduille.

_Aironen_. Kiitos! Kuinka hän nyt oikein jaksaa?

_Arvelin_. Niinkuin ennenkin: iloinen ja lystikäs mies.

_Aironen_. Ja tuomarin rouva on toivoakseni hyvässä terveyden tilassa!

_Arvelin_. Rouvako? No, mutta johan siitä on seitsemän ajastaikaa kuin rouva nukkui kuoleman uneen.

_Aironen_ (itsekseen). Ah! (Ääneen.) Ei, ei, minä erehdyin. Minä tarkoitan hänen tytärtään.

_Arvelin_ (itsekseen). Mutta tuohan on kovin vähämuistinen. (Ääneen.) Ellette pahastu, niin uskallan muistuttaa, ett'ei tuomarilla ole tyttäriä ollutkaan, vaikka hän niitä aina on toivonut.

_Aironen_ (itsekseen). Ei, kyllä tämä puhe pitää lopettaa, muutoin manaan esiin kaikki tuomarinrouvat ja toimitan tyttäriä kaikille tuomareille. (Ääneen.) Suokaa anteeksi, minä olin vähän...

_Arvelin_. Ajatuksissanne?

_Aironen_. Niin juuri.

_Arvelin_ (viattomasti). Sitä en ensinkään kummastele. Tuomarikin sanoo aina: Minkä viisaampi mies, sen sekavampi päästään. (Itsekseen.) Voi, pakana! Nyt taisi tulla kovin paksua.

_Aironen_. Te olette erittäin hyväntahtoinen; samoin teidän ystävänne tuomarikin. Sitä paitsi sain vastikään ulkomailta kirjeen, täynnä hyvin murheellisia tietoja. Senvuoksi olin vieläkin ajatuksissani. Ajatelkaas: parhaan ystäväni poika kuollut ja niin surkean kuoleman!

_Arvelin_ (osaa-ottavasti, yhä enenevällä tarkkuudella). Sepä ikävätä. Hän mahtoi olla toivorikas nuorukainen?

_Aironen_. Niin, hänestä toivottiin hyvin paljon, ja hänestä olisi tullutkin kunniata isänmaalle, ellei erään ihmisen itsepäisyys olisi syössyt häntä turmioon.

_Arvelin_. Hän mahtoi olla tuollainen filosofian tohtori, professorin alku?

_Aironen_. Ei.

_Arvelin_. Lääkäri, tuomari, pappi?

_Aironen_. Ei. Hän oli -- näyttelijä.

_Arvelin_ (säpsähtää). Näyttelijä, -- näyttelijä! Hm. Herra professori! Minä kyllä tiedän, että surullisen asian kertominen vaan lisää tuskaa, mutta kumminkin pyytäisin saada kuulla nuorukaisen historian, lyhykäisyydessä vain.

_Aironen_ (huokaa). Ah, herra Arvelin! Tätä on koko surullinen romaani, verinen romaani. Hänen isänsä oli erinomaisen runollinen luonne, ja jätti pojalleen perinnöksi palavan rakkauden taiteesen ja -- köyhyyttä Kaikeksi onneksi otti setä (Arvelin säpsähtää) pojan kasvattaakseen. Pienestä pitäin rupesi pojan mieli hehkumaan teaateriin. Ylioppilaaksi tultuansa hän näytteli muutamia kertoja seuranäytelmissä, osoittaen tavattomia näyttelijälahjoja. Hän ei kuitenkaan saanut vapaasti seurata kutsumustaan. Häntä vaadittiin vaan lukemaan lain-oppia.

_Arvelin_. Kukas se sitä vaati?

_Aironen_. Setä.

_Arvelin_ (itsekseen). Merkillistä, kuinka tuon nuorukaisen ja Väinön historiat vetävät yhteen.

_Aironen_. Setä vastusti hänen taideharrastuksiansa, huolimatta pojan rukouksista ja muitten kehoituksista. Hän sanoi teaateria vaan joutavaksi laitokseksi.

_Arvelin_ (itsekseen). Aivan kuin minä. (Ääneen.) Kuinkapa kävi sitten?

_Aironen_. Kääntääkseen muka pojan mieltä toisaalle ja raastaakseen hänet pois kotimaisten taiteilijain seurasta, lähetti setä hänet ulkomaille.

_Arvelin_ (itsekseen). Saman teen minäkin Väinölle.

_Aironen_. Mutta se oli vain öljyä tulee. Ulkomailla poika saikin nähdä teaaterin sen jaloimmassa muodossa. Siellä vasta hänen intonsa sai yllykettä...

_Arvelin_. Enpäs lähetäkään.

_Aironen_. Kuinka?

_Arvelin_. Hm. Tehkää hyvin ja jatkakaa.

_Aironen_. Dresdenissä hän tutustui useampain taideniekkain kanssa. Hän näytteli kerran Pienessä Teaaterissa niin suurella menestyksellä, että hänelle kohta tarjottiin paikka Dresdenin parhaimmassa teaaterissa, eikä aikaakaan, niin kaikui hänen nimensä ympäri koko avaran Saksanmaan. Päälle päätteeksi hän rakastui kuuluisaan näyttelijättäreen Agnes von BühlendorfFiin, -- kaiketi luitte siihen aikaan hänen nimensä sanomalehdissä?

_Arvelin_. Suokaa anteeksi, minä en milloinkaan lue teaateriuutisia, sillä minulla on niin paljo tekemistä rautaruukkini kanssa, ett'ei ole semmoisiin aikaa riittänyt. Kenties olette lukeneet sanomalehdissä Rautakosken ruukista?

_Aironen_. Suokaa anteeksi, -- minä en lue milloinkaan ruukkiuutisia.

_Arvelin_ (itsekseen). Siinä sait, Arvelin. (Ääneen) Mutta sitten?

_Aironen_. Nuorukainen pyysi nyt sedältänsä naimalupaa ja vielä kerran lupaa päästä teaateriin, mutta tuo luonnoton setä kielsi kumpasenkin!

_Arvelin_ (itsekseen). Naimaluvan olisin minä sentään antanut.

_Aironen_. Hän pakotti nuorukaisen palajamaan kotia. Nuorukainen totteli. Hän jätti morsiamensa toivomaan sedän mielen muuttumista. Vielä kerran hän pyysi ja rukoili, polvillaan ryömien, mutta silloin --

_Arvelin_. Silloin?

_Aironen_. Setä hylkäsi hänet ja -- kirosi!

_Arvelin_ (säpsähtää). Kirosi?

_Aironen_. Kirosi... Kolmen vuoden kuluttua setä kuoli. Nyt oli nuorukainen vapaa. Hän riensi ulkomaille morsiamensa luo, mutta (synkästi) löysi hänet...

_Arvelin_. Löysi hänet...

_Aironen_. Ruumiina. Tyttö oli kuollut suruun ja ikävään. -- Sen koommin matkusteli nuorukainen ympäri maailmata kuin varjo, rauhaa hakien joka paikasta, mutta löytämättä sitä mistään. Armaan kuolema ja sedän kirous eivät suoneet hänelle lepoa.

_Arvelin_. Kuinka pahasti sentään!

_Aironen_. Hän kirjoitti kerran Firenze'stä. Hän oli nähnyt Ristori'n. Koko teaateri oli itkenyt, ja näytelmän loputtua oli Ristori kutsuttu esiin; miehet huusivat bravo, naiset huusivat kiitos. "Niin," kirjoitti hän, "Ristori on onnellinen, sillä kesken yleisön riemuhuutoja ei kajahtele hänen korvissansa sedän kirous! -- --" Kului kaksi vuotta. Omaisuutensa oli hän jättänyt kunnottoman käsiin. Eikä aikaakaan, niin myötiin tila huutokaupalla, ja poloinen nuorukainen...

_Arvelin_. No!?

_Aironen_. Joutui mieron tielle.

_Arvelin_. Mie-ron tiel-le.

_Aironen_. Ja kaikki vaan tuon luonnottaman sedän tähden.

_Arvelin_ (Itsekseen). Herran tähden, kun ajattelen Väinöä! (Ääneen.) Vaan sitten?

_Aironen_. Surkein osa on vielä jäljellä. Henkeänsä elättääkseen, otti hän vastaan tarjouksen erääsen pikku teaateriin Saksassa. Hänen nimensä ei ollut vielä unohtunut. Mutta itku oli äänen sortanut, suru vartalon koukistanut. Hän -- vihellettiin ulos.

_Arvelin_. Vi-hel-let-tiin!

_Aironen_. Silloin tekee hän huiman päätöksen. Hän yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Ja uudelleen hänelle vihelletään. Mutta silloin (tragillisesti)... silloin hän astuu vakavin askelin etunäyttämölle... kasvot kalpeina... tuijottavin silmin... Hän vetää taskustaan pistolin...

_Arvelin_ (nousee). Pistolin?!

_Aironen_. Kuuluu laukaus ja -- verinen ruumis kaatuu lattialle... Se oli minun nuoruuden ystäväni kohtalo, johon hänet oli saattanut sedän kirous.

_Arvelin_ (neuvotonna). Hm. Ihmeellistä! (Päättäväisenä.) Hyvästi, herra professori!

_Aironen_. Kuinka? Aiotteko lähteä?

_Arvelin_. Minulla tosin oli teille vähäsen asiaa. Olisi ollut kysyttävä teidän arvokasta neuvoanne, mutta kertomus teidän ystävänne kohtalosta antoi minulle kaikkein parhaimman neuvon, miten tehdä.

_Aironen_. Suokaa anteeksi, minä en ymmärrä.

_Arvelin_. Herra professori! Asia on sitä laatua, että... että... minulla ei ole lapsia.

_Aironen_. Peräti ikävä seikka.

_Arvelin_. Mutta minulla on veljenpoika; se tahtoo sanoa, minä olen setä; niin, minä olen setä.

_Aironen_. Toivotan onnea veljenpojalle, jolla on niin kelpo setä.

_Arvelin_. Kelpo? Sepä se juuri temppu onkin. Olin vähällä tulla varsin epäkelvoksi. Minun veljenpojallani on erinomainen halu teaateriin, aivan kuin teidän ystävällännekin oli. Minä olen tähän saakka vastustanut.

_Aironen_. Ai, ai, kuinka varomatonta!

_Arvelin_. Niin kerrassaan varomatonta. Teidän ystävänne kohtalo on avannut silmäni, ja minä riennän nyt hänen luoksensa ja päästän hänet Herran nimeen menemään. Jos hän teaaterissa tulee onnettomaksi, niin syyttäköön itseänsä, mutta minä kauhistun, ajatellessani, että minun kieltoni saattaisi syöstä hänet turmioon.

_Aironen_. Mikä teidän veljennepojan nimi on?

_Arvelin_. Hän on muuttanut sukunimensä, niinkuin nuorten suomalaisten varsin hyvin sopiikin, taikka, paremmin sanoen, hän on ottanut meidän suvun vanhan, alkuperäisen suomalaisen nimen. Eikös se ole oikein tehty, herra professori?

_Aironen_. Aivan oikein, ja niin minä olen itsekin tehnyt. Isäni sai koulussa nimekseen Stenberg, mutta minä otin takaisin vanhan nimemme Raunio.

_Arvelin_. Veljenpoikani nykyinen nimi on Väinö Aironen.

_Aironen_. Vai niin! Minä tunnen hänet vallan hyvin. Hyvä poika -- kaikin puolin kunnon nuorukainen.

_Arvelin_. Niin juuri. Ja hänet olin minä vähällä saattaa onnettomuuteen. Minä riennän heti paikalla hänen luokseen. -- Hyvästi, herra professori!

_Aironen_. Malttakaas hetkinen, herra Arvelin! Niinkuin sanottu, on Aironen erinomainen nuorukainen, mutta, ymmärrättehän, täällä Helsingissä kuluu paljo rahaa...

_Arvelin_. Arvattavasti. Se ei ole niin vaarallista, kunhan muutoin vaan pitää mielen päässään.

_Aironen_. Niin juuri. Minä tiedän, että hänellä on tuommoisia pikku velkoja, pari, kolme, neljä, viisisataa markkaa. Nämä tietysti eivät muuta teidän hyvää päätöstänne...

_Arvelin_. Mitä ajattelettekaan minusta, herra professori?

_Aironen_. Te olette kunnon mies. Sallikaa puristaani kättänne.

_Arvelin_. Ja nyt Väinön luokse. En ole koskaan unohtava neuvoa, minkä teiltä sain.

(Pois oikealta.)

8:s kohtaus.

Aironen (yksin).

_Aironen_. Eläköön! Sanokoonpas nyt setä, ett'ei minusta ole näyttelijäksi! Ja lupa on saatu ja velat maksetaan. Eläköön! Kas niin! Nyt riittää professorina olo. (Heittää yltään yönutun ja ottaa valeparran pois.) Vaan, mitäs ääniä tuolta kuuluu?

9:s kohtaus.

Aironen. Arvelin.

_Arvelin_. Suokaa anteeksi, herra professori, jos jälleen teitä häiritsen. Teidän oveltanne on kaiketi nimilippu pudonnut pois, ja se seikka saattaa teille, joskus tuottaa hankaluuksia.

_Aironen_. Kuinka niin?

_Arvelin_. Juuri kuin olin menemäisilläni ulos, tuli ovessa vastaani muuan puotipoika ja kysyi minulta, onko muka herra Aironen kotona. Minä tietysti sanoin, että tässä asuu professori Raunio, mutta sitä hän ei ottanut uskoakseen. Kysyttyäni viimein, mitä asiaa hänellä oli herra Airoselle, veti hän esiin laskun Studen puodista ja sanoi tulleensa velkomaan jo viidettä kertaa. (Pyörittää päätään.) Minä luonnollisesti otin laskun ja maksoin sen. Kaunis lasku! Ei muuta saata sanoa. Siinä pari pukua ja huivit ja sormikkaat ja sen semmoista. Ai, ai, ai, sitä nykyajan nuorisoa! Mutta minä en ole tuosta millänikään. Niin, Herran haltuun professori! (Antaa kättä Airoselle ja astuu häntä hyvin lähelle.) Mitä?! Mitä minun pitää näkemäni?

_Aironen_. Väinö vaan, setä hyvä!

_Arvelin_. Kuules, poika! Mitä minun pitää ajatella sinusta?

_Aironen_. Pelkkää hyvää, setä kulta, pelkkää hyvää.

_Arvelin_. Mutta... mutta... minä en ole oikein selvillä mistäkään. Äsken, aivan vast'ikään, puhelin professori Raunion kanssa ja nyt --

_Aironen_. Väinö Airosen kanssa. Onkos siinä mitään ihmeellistä? Se tosin on ihmeellistä, että professori ja minä olemme ihan sama henkilö. Mutta sehän todistaa, että minulla on näyttelijä-lahjoja.

_Arvelin_. Mutta mistä sinä sait tietää minun olevan kaupungissa?

_Aironen_. Kävithän äsken majori Silénin luona, setä?

_Arvelin_. Ahaa! Minä arvaan: majorin ottotytär on sen sinulle jo ennättänyt kertoa. (Itsekseen.) Kunhan vaan ei olisi tytön hupakko puhunut liikoja.

_Aironen_. No, mitä sanot, setä? Eikö minusta ole näyttelijäksi?

_Arvelin_. Kelvoton poika! No niin, no niin (liikutettuna), salli minun syleillä sinua, vaikka oletkin tehnyt vähän pilaa vanhasta sedästäsi.

_Aironen_. Ethän, setä, enää toki ole suutuksissa?

_Arvelin_. No hyvä on, hyvä on. (Pyyhkäisee salaa silmiänsä. Koettaen olla ankara.) Mutta kuules, poika! Tämä rahan tuhlaaminen (vetää laskun taskustaan), tämä rahan tuhlaaminen ei ole oikein kiitettävää. Luultavasti olet vielä muuannekin velkaa?

_Aironen_. Hyvin vähän: 300 markkaa.

_Arvelin_. Minusta nähden se ei ole niinkään vähän. Mihinkäs olet pannut ne rahat, mitkä viime viikolla minulta sait?

_Aironen_ (ujostellen). Setä hyvä! Osa niistä meni välttämättömiin ja toinen...

_Arvelin_. Jaha, jaha! Entäs toinen?

_Aironen_. Toinen meni -- myöskin välttämättömiin.

_Arvelin_. Saisiko udella, mihin?

_Aironen_. Minä ostin erään lahjan.

_Arvelin_. Jassoo! Vai lahjan? Kelle sinä lahjoja ostelet?

_Aironen_. Juuri tuolle majorin ottotyttärelle.

_Arvelin_. Miksi?

_Aironen_. Siksi, että hän on niin erinomaisen sievä ja niin vallattoman näköinen. Eikös ole?

_Arvelin_ (unohtaen). Jaa, tosiaankin! Hän on erittäin, erittäin sievä ja vall... Hm. (Totisena.) Kuulepas! Nuorten miesten ei pitäisi ostella lahjoja...

_Aironen_. Mutta sopineehan toki antaa, kun kerran on ostettu?

_Arvelin_. No niin, no, miks'ei? Mutta minä en ymmärrä...

_Aironen_. Mutta minä ymmärrän. Tuo sievä ottotytär on saanut muittenkin sydämmiä sykähtelemään.

_Arvelin_. Mahdollista kyllä, nuorten hulivilien.

_Aironen_. Ja vanhain vilihulien.

_Arvelin_. Mitä?!

_Aironen_. Setä! Ethän sinä toru, jos annan hänelle pienen lahjan. Minä näytän sen sinulle, niin saat sanoa, onko se kaunis. (Näyttää neulaa.) Kas tällainen se on?...

_Arvelin_. Vai niin, mutta.... (Itsekseen). Mitä helkkaria! Sama neula, jonka äsken lahjoitin majorin ottotyttärelle. (Ääneen). Poika!

_Aironen_. Eikö se ole kaunis?

_Arvelin_ (polkee jalkaa). Poika!

_Aironen_. Mitä, setä hyvä?

_Arvelin_. Selitä heti paikalla!

_Aironen_. Kyllä minä selitän, mutta et saa suuttua. Lupaatko?

_Arvelin_. Olkoon menneeksi! Mutta joudu!

_Aironen_. Majorin ottotytär olin -- minä!

_Arvelin_. Mahdotonta! Mahdotonta!

10:s kohtaus.

Entiset. Pellonpää (kantaen kirjakoria).

_Aironen_. Tuossahan saamme parahiksi vieraanmiehen. Herra Pellonpää! Sanokaa setäni kuullen, pukeuduinko minä taanoin teidän nähtenne tytöksi ja sitten vanhaksi herraksi.

_Pellonpää_ (hiljaa Airoselle). No mutta, mittees työ nyt, majisteri?... Ettenkös työ pelekee, jotta...

_Aironen_. Kertokaa vaan suoraan kaikki.

_Pellonpää_. No sapperment! Tytöksi se majisteri ihtesä teki kuin tekkii, ja niin hiivatin nätiks, ja sitten kuin ala laittautua ukon kähnäksi, niin vie sinun...

_Aironen_. No mitä sanot nyt, setä?

_Arvelin_. Mutta tämä sama huone...

_Aironen_. Tähän on kaksi käytävää.

_Arvelin_. Minua on siis vedetty nenästä kaksin kerroin. (Äkäisenä.) Kuules, poika! Tämä on kelvotonta. Sinä olet... (katsoen Väinöön ja lauhtuu)... sinä olet... sinä olet... (liikutettuna)... sinä olet luotu näyttelijäksi.

_Pellonpää_. No sapperment! Nyt se käyvvöö niinkuin rasvattu voan. Ja sen minnäi sanon, jotta tästä majisterista tulloo ihe Leino tai Aalperi ja kolomen vuuven peästä siitä tulloo ihe Perpummikkii. Ja se olsis laakommist se, sanoi Porilainen. Mutta mittees näillä kirjan töskyillä ennee tekköö?

_Aironen_. Ne saatte itsellenne. Ja huomenna, hyvät herrat, saan pyytää teitä teateriin.

_Pellonpää_. Ja myökös tullaan. Sapperment! Ja minä paukutan käsiäni, jotta halakee noapurin korvat. Klapatan visust, sanoi Porilainen.

_Arvelin_. Mutta pidä huolta, Väinö, että on muitakin taputtajia kuin me kaksi.

(Esirippu alas.)