Part 3

Silloin aukesi yksi Peranderin talon pihan puolimaisia ikkunoita, ja aamurusko suuteli siitä yöllä wähän waalistuneita poskia, ja posket saiwat aamuruskon karwan; niissä tunnemme nuoren Maialeenan. Hän oli maannut waan lyhyisen ajan, ja senki lewottomammasti tawallista. Tullut wasta puolelta yöltä wuoteellensa, oliwat rauhattomat unet pääsneet ensikerran rauhalliselle päänalaisellensa, jotka wiimein karkoittiwat hänen ajemmalla kuin muutoin jättämään wuoteensa ja terwehtimään nousewata kewätpäiwää. Hän oli istunut ompelupöytäänsä ikkunan wiereen ja ompelus kädessä, awannut ikkunan, nauttiaksensa aamun raitista ilmaa. Katsellen laajaa kaupunkia, jonka punatut katot näkyiwät silmän sintäwään ja peittiwät kaukana kaupungista olewan metsän, josta waan yksi korkia mäki aamuruskossa wähän pilkotti, kuwaisiin hänelle entinen elämänsä pienessä äitinsä mökissä mieleensä. Kuin erillainen sitä wastaan oli nykyinen! ja ensikerran hawaitsi hän itsessäänki jonku muutoksen. "Minä", sanoi hän itsekseen. "joka neljä wuotta sitte kerjäläistyttönä tuolta mäeltä ihmettelin noita kaikkia huoneita, joka raalta työmiehen waimolta, omalta sukulaiseltani ajettiin kadulle tawallisena kerjäläisenä, minä olen nyt muutaman näistä huoneista suurimman ja kauneimman asukkaita, isällisellä ja äitillisellä hywyydellä kohdeltu onnelisimmilta ja korkeinsäätyisiltä näitä asukkaita, ja kaikki nuo nuoret herrat, jotka joka päiwä etsiwät ystäwyyttäni ja jotka — minua häwettää sitä sanoessa — jotka pitäisiwät onnenansa suudella minun, kerjäläistytön, kättäni. Olen warmaan paljon muuttunut, minua warmaan ei lueta enää kerjäläistytöksi, ei tunnettane minua köyhän mökin lapseksi? Ja sen olen laimin lyönyt sanoa heille kaikille. — Waan kuin! wielähän minua kutsutaan Maialeenaksi kuin kotonaniki, wielähän puhun waan samaa kieltä kuin äitineni Hämeen metsän mökissä, ja wielähän äsken puhelin niin kuin ennenki weljeni Heikin kanssa." — Suuret kyyneleet wälkkyiwät Maialeenan silmissä, ja nojaiten ikkunan pieltä wasten peitti hän pyyhkimellä kaswonsa ja itki. Waan yhtäkkiä kawahti jälleen ylös, jatkaen yksinäistä puhettansa: "— waan tuo uneni, niin hirmuinen, ja kuitenki niin suloinen, ei, sitä en saa, en woi pitempään muistella, — ensitilaisuudessa sanon hänelle kaikki, sanon olewani se kuin olenki, kerjäläistyttö Hämeenmetsän mökistä. — — Waan se hirmuinen uneni, woisinko unouttaa sen kohta?" — — Näin sanoen kurotti hän päänsä likemmäksi ikkunaa antaakseen raittiin tuulen puhaltaa palawille kaswoillensa, waan siinä samassa wetäisiin hän hämmästyneenä takaisin, ja kiljasten hätäyntyneellä äänellä, lankesi istuimellensa. Portista tuli nyt neljä miestä pihalle, kantain purilailla jotain raskasta kuormaa. Aamurusko koki turhaan punata puriloilla lepääwän nuoren miehen waalistuneita kaswoja, jotka Maialeenalle oliwat tuntemattomat.

Peranderin pidoista erottua oli muutamia tutenttia kokoontunut Anton luoksi, ja niiden seassa oli myös Jaakko. Niin kuin tawallisesti kuunteli hän äänetöinä ja synkiällä katsannolla iloisten kumpaniensa ilweitä. Etenki iloittiin nyt Anton irwistyksille suomalaisesta tytöstänsä. Se on ankara tyttö, sanoi hän, rakastan häntä hulluksi tullakseni, wain mitä Jaakko, eikö hän laulanut oiwallisesti wärsyjäsi? Kiitän nöyrimmästi nyt niistä, ne walehtelin omiksi tekemikseni, sen suonet minulle anteeksi, olisit nähnyt kuin hän niihin ihastui ja panetti ne soiton opettajallensa järkiään nuotille, ja toisena päiwänä lauloi ne jo minulle suomen kyntörastaan äänellänsä, että rakastuin häneen warpaiden neniin asti.

— Sinun suomalainen tyttösi on todellaki rakastettawa, sanoi muuan tutentti, waan minua peloittaa että hän on sinulle liian hywä, sellaiselle roistolle.

— Woisit häwetä toki! Waan rakastaa on toinen juttu ja toinen naida. Siihen tarwitsesin wähimmäkseen parin wuotta ensi kunnella Porttaanin lukuja, saadakseni muutamain suomikiihkon; waan Porttaanikin jo on Herran nimessä, ja sentähden siitä ei tule mitään. — Mutta hän on toki paras karjapiioista joita olen tuntenut — ja näätte, olisko ihme jos sydäntä wähän lämmittäisi. Waan Jaakko, näytät niin wakaiselta, ethän mieline minua puskemaan!

Jaakon katsanto oli todellaki hirmuinen. Hän kawahti istuiltaan, hyppäsi Anton eteen ja kiljasi wawisten: sinua on suurin heittiö kuin maa päällänsä kantaa, kunniaton, hylky! Jos awaat wielä suutasi tytöstä, joka on tuhannen kertaa parempi sinua ja koko sukuasi, niin rutistan tuohon paikkaan sinun jauhoksi.

Jokainen hämmästyi Jaakon puheille ja näölle, sillä siinä ei ollut mitään leikkiä. Siinä se on oikia kosia, sanoiwat ystäwät, niin minäkin tekisin Jaakkona.

— Sitä minä en sallisi Anttona, sanoi toinen; sitäpähän olisi mies, joka weisi tyttöni pois nenäni edestä, ja sitte haukkusi minua noin omissa huoneissain.

— Pidä puolesi Antto! taikka sinun hylkääwät kaikki ystäwäsi, kun niin annat itsiäsi haukkua!

— Oikein, sanoi taas muuan, sitä hiis sietäsi, toisen tuolla tawalla menettelemään tyttöäni, ei! kimputkaa, kas se on oikein, minussa on Jaakon puollustaja.

— Sinä wastaat minulle sanasi, Jaakko, sanoi nyt Antto, taikka peruutat ne nyt paikalla. Ystäwäin ja kumppanein kesken ei sellaiset sanat saata tulla kysymykseen.

— Ne wastaan waikka hengelläni, enkä peruuta, ja sanon wielä, sinä olet kunniaton petturi, joka wiettlisit sellaisen jalon naisen. Et ansaitsesi päästä hänen seuraansakaan, sen wähemmän tulla mieheksensä.

— Jaakko, tänä yönä tapaamme toisemme kello 2 Hämeen tullin ulkopuolella.

Pian oli koko seura liikkeessä ja nyt mentiin esinnä tutentein tawalliseen rawintopaikkaan, jossa tawattiin muutamia kumppania lisäksi, juotiin ja syötiin yhtenä, ja yllytettiin riitaweljeksiä enemmän, sillä kaksikimppu oli siihen aikaan tutenttein kielletty huwitus, joka sen tähden oli sitä enemmän wiljelty ja hywäilty.

Määrättynä hetkenä löydyttäittin sowitussa paikassa, molemmin puolustajin, ja Jaakko, joka sai määrätä aseet, oli walinnut miekat. Tehtyä tawalliset warustukset ja temput töytäsiwät kumppanit toisiensa päälle. Tappelu meni ensin melkein tasaiseksi, sillä molemmat oliwat warmat miekkasilla tappelemaan; mutta Jaakko oli wäkewämpi ja muuten rohkiampi. Ei kauwan wiipynytkään ennen kuin Antto kaatui, rintaan haawoitettuna Jaakon miekalla. Hämmästyneinä hyppäsiwät puolustajat langenneen ympärille. Weri torwesi mustanaan haawasta, ja Antto oli menehtynyt tunnottomaksi. Hän kuolee, huusiwat ystäwät, kowin julma olitki, Jaakko. Säikähtyneenä wiskasi Jaakko miekan tantereelle. Waan ajatuksensa oliwat nyt wielä sekoitetut edellisestä juomingista, eikä tiennyt mitä tehdä, waan katseli järkähtämätöinä kaatunutta ystäwäänsä, jonka kaswot oliwat kuolleen karwaiset. Kaikki näytti nyt hänelle kuin unen näkö. Kumppaniensa hoidellessa kaatunutta, häwisi hän wiimein heidän keksimättänsä.

Yrkäleen ajan siitä kuuli Maialeena unissansa wienon laulun ja luuli selittäwänsä sanat:

"Ja sama tunto nostaa wielä rintoani. Se sankar kieli' ei wiel' oo sammunut".

Me tiedämme jo mitä nyt seurasi, ja että tutentit oliwat saaneet muutamia yöwartioita kantamaan Anton kotiinsa, ja lähättäneet Lääkärin sitä hoitamaan. Waan Jaakko! sitä ei ollut kukaan nähnyt sen koumin ja huomena ei löytynyt Jaakkoa koko kaupungissa. Muutamat arweliwat hänen purjehtaneen samana aamuna lähteneessä laiwassa Englantiin. Ja koska Jaakolla muuten oli warsin wähän tuttuja kaupungissa, ja nekään wähät eiwät tienneet hänen kotiperäänsä eikä sukuansa, unoutettiin pian koko asia, sen enemmättä kysymyksettä.

"Magisterin" tilaisuus pani kohta koko Peranderin pereen liikkeelle. Selwittyä ensimäisestä säikäyksestään kiisi Maialeena ajamaan ylös koko joukon, joka ei wähemmän hämmästynyt tätä erinomaista tapausta. Kukaan ei toki arwannut oikiaa syytä tapaukseelle. Peranderi arweli Magisterin lyödyksi raiwoisilta sälleiltä ja opinpojilta, jotka usiasti käweliwät suurissa parwissa öillä ympäri kaupunkia, ja monesti pitiwät pieniä meteliä tutenttien kanssa. Hän oli wielä aina toimetoina. Lääkäri oli kuitenki tutkinut haawan ja sanonut sen ei olewan kuolettawaisen, mutta waatiwan tarkkaa hoitoa. Erinomattain oli kaikki melu ja hälinä waroitettawa sairaan kuuluwilla. Maialeena sekä Peranderin lapset katseliwat itkusilmin opettajaansa, joka iloisella ja leikkisellä käytöksellänsä oli tullut kaikkein ystäwäksi. Wanhemmat eiwät wähemmän surkutelleet kotiopettajan tilaisuutta, ja tekiwät kaikki mitä woiwat sen parantamiseksi. Rouwa itse käwi wähän wäliä istumassa hywät ajat sairastuwassa, ja Maialeena, usiasti molempain talon tytärten kanssa, wietti siellä pian koko päiwät, wälttäen sillä uskomasta sairasta huolimattomain palweliain haltuun.

Ensimäisestä kohtauksestaan oli tauti lyönyinnä kuumeeksi, jossa sairas wälistä oli lewotoin ja horisi. Maialeena oli silloin kuullut usiasti oman nimensä ja toisenki sairaan suusta, ja tunsi rintansa joka kerran sykkäwän kiirummasti. Mutta wähitellen alkoi haawa parata ja Antto tointui ja awasi rauenneet silmänsä. Ne tapasiwat esimäiseksi Maialeenan, joka istui juuri wuoteen wieressä. Anton waalenneet kaswot punertuiwat, ja hän käänsi ikään kuin hämmästyksissään pois silmänsä tytön toiwoa naurawista silmistä, katsellen ympärystöänsä, ja sanoen: missä minä nyt olen?

— Omassa kammarissanne, wastasi Maialeena, ettenkö tunne enää minua?

— Niin se on, wastasi Antto wienolla äänellä; waan Maialeena, olenko jo kauwan potenut, minä en ole tiennyt mitään, ja mistä tulee että sinä istut nyt täällä? mitä sanoo Perander?

— Jo olette toista wiikkoa maanneet toimetoina, ja kaikki olemme pelänneet teidän kuolewan. Waan nyt, Jumalan kiitos! — mutta minä unhoton. Lääkäri käski minun antaa juotetta teille samassa herättyänne. Sallinette Magisteri!

— Anna anteeksi minulle, hywä Maialeena, sinulla on ollut paljon waiwaa minusta. Onko ketä kumppaniani käynyt täällä potessani?

- Pait Lääkäriä ei ketään. Waan Magisteri, Perander Herra on kuulustuttanut ympäri kaupungin saadakseen tietoa pahantekiästä, joka teiltä oli hengen ottaa, warmaan hänen tunsitta?

— Luulin niin, hywä Maialeena! Waan tuttawia on monellaisia, ja kaikkia ei saata uskoa. Häntä pidin ystäwänä, mutta — — näette miten hän sen ansaitsi. Tahtoisitteko olla hänen ystäwänsä?

— Ah! mikä ilkiä ihminen!

— Ja kuitenki hän on ystäwänne?

— Minun? se on mahdotonta.

— Waan Maialeena, onko Jaakko käynyt täällä? kysyi Antto, katsoen Maialeenan silmiin ja suunsa wetaytyen nauruun. Tytön posket punastuiwat, ja silmänsä painuiwat maahan, ja pian wapisewilla huulilla wastasi hän:

— Meillä ei ole käynyt paljon ketään sitte kuin sinä iltana. — Waan miksi kysytte sitä?

Magisteri oli wastaamaisillaan, kun Perander rouwinensa tuli huoneesen ja keskuutti puheensa. Molemmat oliwat iloiset nähden kotiopettajan toimistuneen ja terweemmän muodon. Perander jutteli nyt saaneensa tiedon Magisterin murhamiehestä. Waan mitä hittoja teillä oli wälillänne, sanoi hän, nauraen Magisterille. Ja se tyyni kumppaninne, ken hänestä olisi luullut sitä. Waan tyynessä lahdessa suuri kala kutee, ja niin näkyy olewanki. Nyt saatte hänestä olla huoleta. Tänäpäiwänä sain tietää hänen häwinneen kaupungista.

Todella! sanoi Antto, peitetyllä liikutuksella, minua surettaa, hän oli ystäwäni!

Hämmästytte warmaan kuullessanne, mikä häntä on kohdannut. Samana yönä kun seikkanne tapahtui näkiwät yöwartiat nuoren miehen kiireillä askelilla kulkewan Auran sillatse. Tultua keskelle siltaa olli hän kadonnut, kenenkään näkemattä mihin. Eilen löyttiin lähellä linnaa Aurajoessa ruumis, herraswaatteissa, mutta muserretulla päällä; Tutentit sanoowat sen kumppaniksensa, Jaakoksi.

Sairas hämmästyi todellaki, ja kaswonsa waalettui lumiwalkoiseksi. Waan kukaan ei keksinyt sitä, sillä nyt oli jokaisen silmät käännetyt toiseppäin. Rouwa oli ottanut kaswattinsa käden Peranderin puhellessa, ja naurellut hänelle yhtätoista opettajan tilaisuudesta ja oppilapsen nöyryydestä. Waan yhtäkkiä tunsi hän pidetyn käden wapisewan ja herwahtawan, ja ennen kuin kerkesi sitä estääkkään, waipui Maialeena woikahtaen jalkoihinsa lattialle.

Pait Anttoa eiwät kumpainenkaan tässä olewat arwanneet oikiaa syytä Maialeenan säikäykseen, waan selittiwät sen kauhian tapauksen kertomisen syyksi, josta rouwa nuhteli miestänsä. Anton kaswot oliwat waaliammat entistään, kun Perander rouwinensa jätti hänen, saattaen sitä kohta tointunutta kaswattiansa ylös. Maialeena oli kauwanaikaa tämän perästä alakuloinen ja murheellinen.

Tunnustukset.

Wähitellen parani Antto Greeni. Hän oli nyt taas terwe; mutta tapaus ja sitä seuraawa tauti oli waikuttanut hänen luonnollensaki erinomaisesti. Hän ei ollut enää sama ajattelematon iloisa nuorukainen kuin ennen; sitä wastoin nähtiin hän nyt usiammin wakaisena ja wähän alakuloisena. Ainoastaan Maialeenaa puhutellessaan näyttihen wielä entinen iloisuutensa ja kewytmielisyytensä. Waan tässäki näytti nyt jonku eroituksen entisestään. Hän oli ruwennut kohtelemaan oppilaistansa enemmällä noyryydellä ja siiwolla. Maialeena, joka mainitusta säikäyksestään asti oli myös tullut alakuloiseksi ja wakaisemmaksi, näytti ensiksestä ikään kuin karttawan opettajaansa. Mutta wähitellen haihtui tämä kylmyys, ja molemmat wiihtyiwät warsin hywin yhdessä. Antto oli todellaki huwittawainen seura-ihminen. Puheensa, ehkä paraastaan kewyt mielinen, oli kuitenki huwittawainen ja aina uusi. Hänellä oli hywä luonnollinen äly, ehkä omarakkautensä teki wähän kylmäksi kaikkia kohtaan. Eräsnä iltana istui Maialeena yksinään salissa. Hän oli awonaisen ikkunan pieltä wasten ja päänsä nojattu käsiwarrelleen katseli ulos kaunista iltaa, iloista kaupunkia ja kaukana näkywän metsän auringon wiimeisiltä säteiltä punattuja mäkiä ja puita. Hiljaan oli Antti hiiwinyt saliin, Maialeenan keksimättä. Tytön punakka kaswo, lumiwalkoisella kädellänsä, loisti kuin walmistunut orjantappuran kukkanen, punaisin ja walkein lehtinensä, jolla wälkkywä wesiherne paistoi illan kasteena. Antto oli jo pian keskilattialla ennen kuin Maialeena keksi hänen, nousi ylös ja taritsi tuolia opettajallensa.

— Oletta itkeneet, sanoi Antto, istuiden tytön wiereen. Enkö saisi tiedä suruanne?

— Suruani! Ei magisteri, minulla ei ole mitään surua.

— Kuitenki itkette. Warmaan muinoisia muistoja, — waan ne owat paremmat unouttaa ja ajatella nykyistä.

— Muistoni! Ei Magisteri, niitä en woi unouttaa koskaan.

— Waan jos oma onnenne käskisi ne unouttamaan?

— Niin pysyywät kuitenki ikuisesti mielessäni. Näättekö tuolla tuon korkean punertawan mäen?

— Ettenhän ruwenne runoilemaan!

— Neljä wuotta sitte seisoi samalla mäellä kaksi kerjäläislasta ja katseliwat ihmetellen ensi kerran nähtyänsä kaupunkia. Ne oliwat köyhän mökkiläisen armottomat lapset Hämeenmetsästä. — Suuret pisarta tippuiwat nyt Maialeenan silmistä.

— Runoelmuksenne alkaa todellakin liikuttawasti, wiimeksi täytyy minunki ruweta itkemään. Waan kerjäläiset?

— Yksi niistä on oppilaisenne.

— Joka ansaitsisi olla ruhtinattarena.

— Koristelewa puheenne todistaa jotta ansaitsee waan teidän pilkkanne.

— Luulin paremmin tuntewanne itseni. Maialeena, minullaki on sydän niin lämmin kuin jollai toisella. Armas tyttö, teitä rakastan kuoltakseni! — — —

Maialeena itki. Ikuisesti muistelen hywyyttänne, sanoi hän, nostaen silmänsä opettajaansa päin ja ikään kuin hoksaamatta Anton wiimesiä sanoja.

— Se on waan oppilaisen kiitollisuus opettajallensa. Minä olen rakastanut teitä ensi wilaukselta nähtyäni, olen pyhittänyt koko eloni ja oloni tälle rakkaudelle, enkä woi elää teittä, — sanokaa woiwanne rakastaa minua, ja minä tulen onnellisimmaksi ihmiseksi. —

Maialeenan kaswot paloiwat tuli punaisina, ja suuret kyyneleet tippuiwat sen wälkkywistä silmistä. Kätensä oli tietämättänsä mennyt opettajansa käteen.

— Ei, sanoi hän, Anton päätettyä ja wetäen pois kättänsä, ei Magisteri, te ette woi, ette saata minua rakastaa, teille on koko maailma auki, ja minä olen kiitollisempi, kuin että suostuisin sitomaan onneanne itseeni. Minä olen köyhä mökin tyttö; — unohtakaa minut, paetkaa — walitkaa niin ettette wasta tarwitse katua. — —

Magisterilla ei ollut aikaa kuulella päähän näitä tytön waroituksia, hän lankesi polwillensa oppilaisensa eteen, painoi sen käden rintaansa, ja ensimäinen suutelu ei ollut wielä heidän huulilta päättynyt, kuin Perander rouwinensa tuli owesta ja molemmat, yhtä hämmästyneinä kuin ilolla, wahwistiwat näiden nuorten liiton, joka ehkä jo ennen aiheissa ollut, nyt kuitenki niin onnellisesti oli tullut toimeen. — Huomen iltana wietettiin Antto Greenin ja Suomalaisen tytön julkiset kihlajaiset.

Matka.

Anton ja Maialeenan läheneminen toisihinsa ei ollut enemmän Peranderille kuin rouwallensakaan odottamaton; paremmin oli se molemmille toiwottu tapaus. He oliwat jo ammoin keksineet molempain ystäwällisen keskuuden ja nähneet siinä kaswattinsa mahdollisen ja soweliaan kaupan. Anton kewytmielisyys ja huolettomuus opinharjoituksissaan ei sunkaan ollut heille tuntematon, waan sen luottiwat ajan ja maailman tasaawan. Perander oli miellyttänyt hänen päättämään wiimenki akatemialliset lukunsa sillä, että seisosi jonku tutkimuksen, jolla pienempiin maan-wirkoihin woisi pyrkiä, ja Antto päätti walita kameraalisen tien ja seista pienemmän tutkimuksen siinä. Perander lupasi tehdä kaikki mitä woimissaan oli, saattaa hänen aluksi toimittamaan jotai nimismiehen eli henkkomsariuksen wirkaa, jossa saisi tilaisuuden rakentaa elantonsa ja naida; pait sitä oli lupa Maialeenan saada jonkulaiset morsiuslahjat naimiseen mennessään. Todellaki alkoi Magisteri walmistaida mainittuun tutkimukseen, ehkä se näytti menewän wähän hitaisesti, sillä enin aikansa wiettyi morsiamensa parwessa, jota hän nyt näytti wilpittömästi rakastawan. Paremmin kuin kuiwia kameraalisia kirjoja rakasti Magisteri kuunnella nuoren morsiamensa ja entisen oppilaisensa suullisia tutkintoja henkkomsariuksellisen ja nimismiehellisen talouden pidosta Hämeessä, sinä pienessä kappelissa, joka 5 wuotta sitte oli nähnyt Maialeenan welinensä kerjäläissä lähtewän Turkuun. Maialeenan koko toiwo oli muka tähän kappeliin, sillä wasta täällä hän woisi tulla oikein onneliseksi; täällä saisi hän muka tawata joitakuita tuttuja lapsuuden ajoistansa, täällä olisi ilonsa suurin opettaa köyhäin wanhempain lapsia lukemaan ja muuhun hyödylliseen. Näitä ja monta muuta kuunteli Antto ja unoutti usiasti lukunsa. Waan Perander arweli tästä pahaa, liiaksiki kuin nyt ikään oli usioita soweliaita wirkoja awonaissa, joista Anton puolesta jo oli puhellut asianomaisille, ja saanut hywiä lupauksia. He näkiwät Anttoa ei woiwansa pakottaa paremmin uurastamaan lukujansa muuten kuin joksikuksi ajaksi eroittamalla wiettelewäisestä seurastaan, waan siihen eiwät tienneet juuri soweliasta neuwoa. Wähän olisi apua ollut Anton muuttamisesta toiseen asuntoon. Onneksensa tarjosiin kohta kuitenkin sowelias tilaisuus tällaiseen eroitukseen.

Eräsnä päiwänä sai rouwa kirjan Peranderin wanhimmalta tyttäreltä Lauralta Sweaporista, jossa tämä oli naituna muutamalle sotaherralle. Laura oli niin kuin muutki sen aikuiset rikkaimpien tyttäret kaswatettu Ruotsissa, jossa oli tullut tutuksi jollekulle gardi-Luutantille. Tytön palattua kotimaahansa muutti tämä myös Suomeen, meni Suomen sotawäkeen ja kosioi sen 16 wuotisen Peranderin Lauran. Nyt oliwat jo seitsemän wuotta olleet naineina. Tällä ajalla oli Laura waan yhden ainuan kerran, ensi wuosinaan käynyt wanhempiensa luona, waan sen usiammasti oli siihen siaan kirjallisesti pitänyt yhteyttä etenki emintimänsä kanssa, johon hän luotti kaikissa asioissaan. Peranderin rouwa oli jo ammoin hawainnut näistä kirjoituksista Lauran ei olewan onnellisen kotielämässään, ja surkutteli häntä äitillisellä sydämmellä. Kuitenkaan hän ei woinut muuta kuin lohdutella häntä. Laura oli pait sitä kieltänyt tyytymättömyytensä tulla isänsä korwiin, koska muka itse, eikä isänsä yllytyksestä, oli suostunut menemään silloin wasta wähän tunnetulle Luutnantille. Nyt oli Lauran kirjoitus enemmän kuin milloinkaan täynnä walituksia ja tyytymättömyyttä. Hän oli tullut kiwuloiseksi alakuloiseksi; pait sitä odotti kohta joutuwansa lapsiwuoteesen; talouden pito oli huonolla järellä, koska Laura tässä oli järkiään tottumaton, johon enimmäkseen oli syynä kaswatuksensa. Hän oli tottunut kaikissa luottamaan palweluswäkeen, joka taas ei ollut uskollinen mutta teki kaikki ylinalimaisilleen. Tämä lisäsi miehensä tyytymättömyyttä ja kylmyyttä, ja teki Lauran sen onnettomammaksi, kun täällä kaipasi myös sellaista naisystäwää, johon luottasi onnettomassa tilaisuudessaan.

Peranderin rouwan päätös oli nyt tehty. Hän kutsui Maialeenan luoksensa, kertoi sen jo häneltä ennen ja tuntematonna rakastetun Lauran tilaisuuden. Wakuutettu tytön hellästä osanottamisesta, kummastui hän kuitenki millä erinomaisella halulla ja rakkaudella hän tarjosiin lähtemään hywäntekiänsä tyttären luo, auttamaan sitä huonossa tilaisuudessaan, unhottaen kaikki rakkaat siteet, jotka kiinnittiwät häntä tänne.

— En woi kylläksi kiittää sinua hywyydestäsi, sanoi rouwa, kätellen kaswattiansa; päätöksesi ilahuttaa minua yhden werran Lauran kuin omastaki puolestasi. Sinulle on parempi olla jonku ajan wielä eroitettuna Antosta, kunnes hän ehtii päättää lukunsa ja hankkia jotain paikkaa.

— Olen sen kyllä hawainnut itsekki, hywä rouwaseni, ja sen suuremmalla ilolla nyt olen siihen walmis, kun yhtaikaa woin jotenki palkita hywyyttänne minua kohtaan. Koen tehdä kaikki mitä woin tyttärenne awuksi, ottaa taloutensa ja tehdä sen niin hauskaksi hänelle ja miehellensä kuin ikään mahdollista.

Peranderiki oli iloinen kuultuansa Maialeenan päätöksen; waan ei niin Antto. Tämä wastaan otti sanoman ensiksi oikealla närkästyksellä. Mutta Maialeenan tarkemmin seliteltyä syynsä täytyi hänen wiimein suostua siihen, ja kuin Maialeena wiimein hywäillen häntä sanoi: ethän nyt minua unouttane jos lähen niin loitoksi sinusta, ethän enää liene wihoissasi siitä, niin wastasi Antto häntä suutelulla ja lupasi joka posti kirjoittaa hänelle.

Samana päiwänä pistäisiin wielä Maialeena Saara-tätinsä luona, jota hän kauwalle aikaa ei ollut nähnyt. Tämä kohteli häntä jolla kulla ujoudella, sillä hänen lyhytki näkönsä ei woinut olla keksimättä eroitusta Maialeenan ja serkkunsa wälillä. Ann'-sohwia, se koria ja kuuluisa Mamseli, jolla juuri sattui olemaan wieraita, ei näytäinnäkään serkullensa, ja Maialeena jätti kohta tätillensä jäähywäiset.

Ei kyynelittä woinut Maialeena erota Turusta ja siitä talosta jossa oli kohdeltu paremin läheisenä sukulaisena, kuin palweliana. Antolle jätti hän hellät jäähywäiset ja ehkä koko pysyttäidä jotenki iloisella mielellä, niin tungeksi kuitenki wäkisin mieleensä wissi pimiä ennustawainen ajatus, joka tuntui sanowan: tämä on wiimeinen eromme. Kohta poisti hän kuitenki tämän surullisen ajatukseen, ja wähän ajan perästä istui hän talonpoikaisissa rattaissa ajaen Uusmaan portista ulos, mutta ei woinut olla katsahtelematta jälellensä, ennen kuin wiimeinen huippu tuomiokirkon tornin nastasta painui metsän ja wuorten taaksi. Wasta silloin tunsi hän eronneensa kaupungista, jossa onnensa päiwä oli nosnut, ja suuret kyyneleet tippuiwat silmistänsä. Maialeenalle oli Turku lapsuuden koti, jonka hän nyt ensi kerran jätti.

Uutta tointa.