Part 2

— Weikkoseni, se on suurin onneni että olen säilyttänyt puhtaana äitinkieleni; näetkö, ilman sitä ei olisi siskosi tässä kunnon talossa, ei tälläisissä waatteissa. Minä saan joka päiwä puhella aito Suomea.

— Onnellinen siskoni! et woi kylliksi kiittää Jumalaa siitä. Weljesi Heikki on onnettomampi. Et usko sisko, kuin iloinen olisin jos saisin olla sellaisissa seuroissa kuin sinä. Minä tulen wiimen ihan hulluksi siitä melskaamisesta jota täytyy kuullani ja tehtäni joka hetki. Minulle nauretaan, minua iwataan alinomaa kuin hupsua, siitä waan, kun en osaa nimittää kaikkia työkaluja heidän mongerras nimillä; minä olen jokaisen pilkkana, en minkään muun kuin sen tähden ettei kieleni wielä käänny heidän muukalaiseen puheesensa. Ja kun wastaan heidän iwojansa omalla kielelläni, niin sille nauraawat niin kuin olisin sanonut jonkin hulluuden. Kun taas melskaan wastausta heidän melskauskielellään, niin nauretaan minulle monet päiwät sitä, kun en osannut melskata heidän tawalla. Sisko kulta! mitä minulle neuwot?

— Minua säälittää sinua, Heikki raiska! waan minä en woi auttaa. "Lue ahkerasti kirjaa, ole nöyrä ja uuras", muistatko niin äitin wiimeisiä sanoja. Säilytä ne mielessäis, niin ihmiset eiwät woi sinulle mitään.

Siskokset syleiliwät toisiansa, ja Heikki palasi kewiämmällä mielellä palweluspaikkaansa.

Opettaja. Ystäwykset.

Joulun pyhät oliwat ammoin ohitse. Nuoriso kokoutui joka haaralta pääkaupungin kouluihin ja yliopistoon. Nämä antoiwat kaupungille uuden elon joulun pyhien iloja seuranneesen hiljaisuuteen. Tutentit etsiwät majataloja, sekä kotiopettajan paikkoja; koulupojat käweliwät parwissa kaduilla. Isät etsiwät huotawaa majaa ja rawintoa lapsillensa sukulaisten ja köyhäin kaupunkilaisten luona; tutentin alut juoksiwat Magisterein luona sopimassa opetushetkistä; matamit hakiwat uusia tuttuja palwellakseen; tee-, kahwi-, pesu-, ompelu- ja muut neitsyet käweliwät korioina kaduilla; sanalla sanoen, kaupunki oli saantu tawallisen elonsa ja liikkeensä.

Peranderilla oli neljä lasta kotona, nuorin 6 ja wanhin 10 wuoden iällä. Pari wuotta oli heillä jo ollut mamseli opettajana. Wanhemmat päättiwät sen siaan ottaa nyt jonku tutentin kotiopettajaksi, joka saisi talossa asua ja wisseinä tuntina päiwässä luettaa lapsia. Kohta yliopiston awattua muutti talon pihassa olewaan yksinäiseen kammariin se nuori tutentti, joka oli tingattu opettajaksi. Antto Green, — se oli nimensä, — oli ei aiwon köyhäin wanhempain ainoa poika. Isänsä, käsiammattilainen Helsingissä, oli toiwonut paljon tästä pojastansa, eikä säästänyt rahojansa poikaansa saattaissa Turkuun ja yliopistoon. Hänen ilonsa oli myös suuri kuultua poikansa jo muutamia wiikkausia Turkuun päästyään tulleen tutentiksi. Hän piti sen nyt jo pian walmiina wirkamiehenä, niin suuri ajatus oli hänellä tutentin nimestä. Ei mitään säästetty nyt täyttäissä pojan tarpeita, ja tämä ei puolestansa unohtanut luottaa isän waroihin. Niin kului wuosi toisensa perästä, ja joka lukuajan loppuun lupasi poika isällensä päästä yliopistosta irti. Waan yhtäkkiä seisattuiwat isän awut. Ukon warat loppuiwat, ja Anton täytyi 4 wuotta oltuaan tutenttina hankkia kotiopettajan paikan. Pitkällisellä olollansa Turussa oli Antto saanut paljon tuttawia, ei waan kumppaneissansa, joista kolmen neljänneksen kanssa hän oli weli, mutta myös kaupunkilaissaki, joissa hän monessa talossa pidettiin siwistyneimpinä, iloisimpina ja sanalla sanoen huwittawaisimpina tuttawina tutenttein joukosta. Peranderin talo oli yksi näistä, joissa Antto oli pitänyt tuttawuutta. Sen wähemmin epäiltiin ottaessa häntä opettajaksi lapsille, kuin Antto myös syytti wanhempiensa köyhyyttä lukemisensa wiiwytykseen.

Nyt siis jo tunnemme Anton ulkopuolisesti. Pistäitkäämme hänen kammariinsa tunnustelemaan itseänsä.

"Magisteri", niin kuin kotiopettajat wielä nytkin tawallisesti kutsutaan, jos kohta olisiwat waan koulupojat — Magisteri Antto Green, oli ikään päättänyt iltaluettamisensa ja ehtinyt kammarissaan haudaita paksuun sawupilween raakkaasta piipustansa, kun eräs nuori tutentti, Anton ystäwiä, pistiin kammariin.

— Jaakko! terwetulemastasi, kiljasi Magisteri, hypäten tulwallen wastaan. Wiimenki näkyy sinuaki; hitoillako olet oleksinut koko lukuajan? Wain owatko suomalaiset houreesi tehneet sinun jo koko hulluksi?

— Houreet, sanot aina; — waan sano mitä hywäsi, tämän lukuajan olen kuunnellut ahkerasti Porthaanin julkisia lukuja. Ethän niitäki sanone houreiksi.

— Minulla ei ole ollut aikaa häntä kuunnella, waan muistanen oikein, hän on yksiä Suomihulluja.

— Olisit kuullut wiimo lukujansa Suomen historiasta, Suomalaisista, heidän erinomaisesti suloisesta laulustansa, joka muinosista kansan sankarajoista wielä elää Suomen itäisillä rajoilla, Karjalan saloissa. — Olisit kuullut niitä, — Antto!

— Oikein sanani totetuuwat; weliseni, nään mä, on yksi Porthanin Suomihulluja. Ketä se liikuttaa jos Karjalassa lauletaan tai luetaan, jos Porthani lukee Suomen eli Turkin historiaa; — minusta näyttää molemmat hyödyttäwän saman werran, enkä aiwo päätäni halaista kummallakaan. Waan näätsä, Jaakko, Antto Greeniki pitää suomalaisia lukuja jokapäiwä, — mutta paljon huwittawampia kuin Porthani kaikin oppilaisinensa.

— Sinä? sen uskosin. Warmaan olet tawannut jonku Uskelan neitsyen, joka on unohtanut deklineerata rakkautta suomeksi.

— Oikein leikitä. Tietänet opettawani Peranderin lapsia...

— Ja pitäwäni suomalaisia puheita sen sisäpiioille, tahtonet sanoa.

— Ihan todella, Jaakko! waan kesken puheen, — minusta näyttää kuin käwelisit entisellä tawallasi suomalainen runo taskussa, — niinhän?

— Tulen Porthaanilta, näyttämästä erästä uutta laulua.

— Joka sinulla on powellais, hahaha! Arwasinhan sen. Waan jos nyt tohtosin nähdä lauluais... minusta luulteni pitäisi tulla wielä toinen Porthaani... näytäthän?

— Mielelläni. Waan aikonet sitä puhemieheksesi, niin olet hukassa. Tuossa on!

Huolettomasti ja muhoillen otti Antto taritun paperin, pani sen pöydälle sanoen:

— Täniltana aiwon koetella saanki sillä hywästi unta.

— Sitä nähden et taida runoja tarwita, sillä unen puutteessa et ole muutenkaan, nauroi Jaakko.

— Jumalan kiitos, tähän asti en. Waan, Jaakko! woipi muillaki olla pienet houreensa.

— Todellako? Eiwäthän oppilaisesi liene sinua pyörryttämässä? — warmaan kaiken ihanimmat kukkanyplykäiset puhkeemaisillaan, nuo pienet Peranderit.

— Todella. Waan tuskin uskonet kuin oikein leikitä sanon, minulla, Antto Greenillä, on suomalainen kerjäläistyttö oppilaisena.

— Sitä en yhtään kummeksi, jos opetat häntä lukemaan.

— Et sunkaan; waan kerjäläistyttö wallaswaatteissa, orjantappurankukkas-poskilla, tulisilla silmillä ja suuteluunwetoisimmilla purppurahuulilla, joista kuulet waan neroisimmat Hämeen-suomalaiset sukkelapuheet, ja joka remputtain forttepiaanoa laulaa paimenlauluja, äänellä jota mamseli _Carlsson_ ei tarwitsisi häwetä, — ajattele sellainen 14 wuotinen tyttö Peranderin rouwan kaswattityttärenä, jolle joka päiwä saat opettaa kuinka "_rakastan_" konjugeerataan olewassa ja tulewassa ajassa, ja joka opetushetkinä istuu nenäni edessä, että woit kuulla sen rinnan sykkämisen ja lukea joka ajatuksen sen sini silmissä, niin et yhtään ihmettele jos Antto Greenistä tulisi toinen Porthaani, ja jos sanon että toisinaan...

Magisterin puhe keskeytyi talon piikatytön juostessa tanssien ja rallattain owesta kammariin kiljasteten: — "Frou' kuss' maisterit tee' 'werelle", jolla paiskasi jälle kiini owen, laulaen: "sinua ma rakastan! ja rallaralla raa"...

Jaakko, joka huwituksella oli kuunnellut iloisen ystäwänsä leikillistä kuwausta suomalaisesta kerjäläistytöstänsä, suostui suuritta houkuttelemisitta seuraamaan ystäwänsä Peranderiin, jossa tämä lupasi teettää hänen tutuksi. Waan nyt jätämme ystäwykset katsahtaaksemme Matami Hultin taloutta.

Ann'-sohwia.

Hultin Saara tyttärinensä asui muutaman työmiehen talossa Aningaisen mäen tienoilla. Hänellä oli nyt enemmän palweluspaikkoja kuin milloinkaan ennen. Pian koko päiwän täytyi Saaran wiettää herroinsa palweluksessa, jotka oliwat jokseenki kaukana toisestaan. Joka päiwä piti hänen juosta Aningaisesta "Opsalwuoriumin" luokse, sieltä Hämeen kadulle, Piispan kadulle ja takasin Puolalamäelle ja wiimeksi wielä kahteen paikkaan Aningaisessa. Sillaikaa istui Ann'-sohwia yksinään kotona, ommellen paitoja, maniskoita ja kauluksia äitin tutuille tutenttiloille ja "kultapojille". Usiasti tapahtui että nämä kultapojat tahtoiwat itseki tiedustella työnkulkua, ja tapasiwat silloin aina nuoren ompeliansa yksinään, jos ei joku kumppanistansa jo ennen ollut samalla asialla. Näissä tilaisuuksissa arwattawasti kulki ompelu niin ja näin, ja monesti löysi äiti ompelukset samallaisena kuin lähteissään. Jokainen kilpasi liehakoimisella ja maanittelemisella, joka turhalliselle, niin wähän maailmaa tuntewalle tytölle, luonnollisesti ei woinut olla waikutukseta. Päiwä päiwältä lisääntyiwät nämä käynnit, äitin niistä ollet ihan tietymättömänä.

Eräsnä päiwänä tuli Hultin Saara tawallisella tawallansa kotiin aamu käynnistään. Ensimäinen kysymyksensä oli aina jos rakas kahwipannunsa oli warina. Tytär wastasi äitinsä kysymykseen wähän närkästyksellä:

— Ei ole puukapulaa sisässä, millä sitä keitin.

— Tyttäreni, wastasi siewästi äiti, — onhan koko kuorma halkoja wajassa; luulin että...

— Minun pitäisi pihan yli kantaman kahwillenne puita; todella, äiti, kas se olisi näyttänyt warmaan kauniille; waan mamma! mitäs sanotte tuosta kukkaisesta? eikö se ole kaiken somin ruusu?

— Tyttö! silkkinen ruusu,... mistä sinä sen sait? kiljasi äiti oikein häpsähtäin, nähtyä tyttärensä kädessä suuren loistawan ruusukukan, sellaisen joita nuoret mamsellit pitääwät waatteissaan tanssipaikoissa ja pidoissa.

— Näättekö, mamma, kun menin ostamaan kahwianne, oli Berglunnin puodissa paljon joukkoa, ja arwaatte etten minä woinut sinne mennä selwällä päiwällä ja sellaiselle asialle; sentähden päätin tehdä ostokseni Hämmeliinin puodissa, jossa minua eiwät tunne ja jossa harwoin käypi muita waltoja. Ja näätte, nyt satutti kukkien ompelian _Eriksonin_ rouwan, joka asuu pian Hämmeliinin wastassa, justiin ikkunaansa asettamaan tätä äsken tehtyä ruusua näytiksi käwelewille. Hän tuntee minun ja olisi nähnyt minun käywän Hämmeliinissä, jossa muut wallat eiwät ruukkaa käydä, ja minun täytyi poiketa samassa Eriksonin rouwalle, jolta sain tämän armaan kukkasen kahella plouwulla — uskoisittako sitä, mamma!

— Waan kahwit? — kiljasi äiti pian wapisewalla äänellä.

Millä niitä olisin ostanut?... kaksi ploutuahan minulle waan heititteki, wastasi Ann'-sohwia pikaisesti, katsomata äitiinsä päinkään.

— Oletko sinä hurjana, tyttö? Kahwia ei ole jywää kotona ja rahaa ei leiwäksikään, — onneton! — mitä sillä kukkaiella teet.

— Soisitte warmaan minun käwelemään kerjäläistyttönä pitkin katuja ihmisten nauruna, wain miten? — pitäisihän teidän tuhmanaki ymmärtää ettei uusi silkkihattu woi olla kukkasita.

Jos Ann'-sohwia olisi katsahtanut äitiinsä, olisi warmaan keksinyt wälkkywän herneen äitinsä silmässä, waan hän hyräili itsekseen eikä nostanut päätänsä ompeluksestaan. Äiti ja tytär oliwat hywänaikaa ääneti. Wiimein sanoi äiti wapisewalla äänellä ja itkein:

— Sillä tawalla saatat kohta minun sekä itsesi silkki hattuines ja kukkasines kerjäläisiksi. Minulla on mahdotonta kauwemmin juosta koirana ympäri Turunkaupungin. Nyt toin suuren pesun rikkailta walloilta ja huomena sinun täytyy ruweta pesemään. Itse en ehdi enkä jaksa.

— Hahaha! minä luulen eukko on tullut hulluksi wanhoilla päiwillään, kiljasi tytär wiskaten ompeluksensa pöydälle. — Wiimein tahdotte warmaan minun pesemään omia likasia ryysyjänneki, itsenne istuissa huoletonna kahwikattilan ääressä. Wahinko ettette ole opettaneet minua puhumaan Hämeen Suomeakin, ehkä woisitte todellaki naittaa minua talon isännän pojalle Antille ja tyttärenne woisi ruweta palwelemaan teidän tutenttiloitanne. Wain mitä?

Äiti nojaisin wieressään olewalle wuoteelle, peittäen käsillänsä silmänsä ja huoaten:

— Onneton koulu, johon hupsenin sinun panemaan. Kaikki waiwani meniwät kuin tina tuhkaan. — Kirotut silkki hatut ja kukkaiset! Ne tuowat kerjäläisen sauwan wanhuuden turwakseni. — Jumalani! mitä pitää tekemäni?

Äitin nostaissa päätänsä oli tytär häwinnyt tuwasta. Eteinenki oli tyhjä. Lähestyin pöytää rupesi Saara katselemaan tyttärensä ompeluksia, jotka oliwat kaikki sekaisin pöydällä. Silloin käweli koriasti waatetettu mamseli ikkunan siwuitse kadulla;... äitin polwet rupesiwat wapisemaan tunnettua tyttärensä paistawan silkki hatun ruusuinensa, ja hän lankesi jälleen wuoteellensa itkein ja huutaen kohtikulkkuaan: "kirottu koulu ja kirotut silkki hatut!"

Sellaiset owat wirheellisen kaswatuksen jälet. Parempaa todistusta kansan koulun tarpeellisuudesta ei tarwittane. Hultin Saaran tytär näyttää meille kansan koulun kaihon, kaupunkeissa, ei waan elättäwän raakuutta, mutta myöskin turmelewan kansan tapoja. Köyhinkin wanhempi halaa lapsellensa jota kuta osaa ajanwalistuksesta. Hän luulee sen tapaamansa samoissa kouluissa, joissa onnellisemmatki wanhemmat käyttääwät lapsiansa, ja puuhaawat sitä ahkeramammasti saada lapsensa niihin, tuntemata mitä siellä opetetaan. He toiwoowat saawansa sieltä siwistyneen kiitollisen lapsen, joka kerran on maksawa wanhempansa waiwat ja huolet; joka onnellisempana wanhempaansa on lapsellisella rakkaudella muistelewa sen hywyyttä. Myöhään keksii tämä huolenpitäwä wanhempi erhetyksensä. Hänen täytyy kauhistuksella nähdä juuri tämän huolenpitonsa syyksi lapsensa turmellukseen. Hänen täytyy nähdä itsensä auttaneen lastansa wierastamaan wanhempaansa, sen töitä, tilaisuutta ja säätyä. Hänen täytyy katumuksella nähdä lapsensa eroawan kaikista säädyn ja seurallisuuden pauloista, ja wielä ennen kuolemansa turmeltuna ja kaiken onnettomimmassa tilassa johon ihminen woipi langeta. Tarpeenmukainen kansan koulu olisi ehkä sitonut saman lapsen wanhempainsa alaiseen säätyyn; mutta se olisi tehnyt hänestä kunniallisen siweyttä harjoittawan ihmisen, joka olisi ollut wanhempansa ilona, ja aikanansa woinut kaswattaa lapsia, joilla ehkä kansalaisensa olisiwat woineet ylpeillä.

Suomalainen tyttö.

Peranderin rouwa, warakkain wanhempain tytär, oli saanut kaswatuksensa oiwallisessa naiskoulussa Stokholmissa. Tämä luonnollisin awuinensa ja kotona Suomessa saaduin ensimäisin kaswatuksinensa, teki että hän oli aikansa loistawimpia ja ympärystönsä pulskeimpia naisia. Peranderin talo oli myös niitä joissa ei näkynyt isännän eikä emännän waltaa. Hywä järjestys näytti siihen tulewan itsestään, ja palawin moitehalu ei pistänyt tähän pereesen, joka pait sitä oli kaupungin korkeempia säätyjä. Kaikki mitä Turun kaupungilla siihen aikaan oli jaloa, suurta ja loistawaa kuului Peranderin jokapäiwäisiin seuruuksiin, ja talo oli paraita wieraankäyntöpaikkoja Turussa.

Päätettyänsä antaa sen nuoren Maialeenan lukea kotiopettajan edessä yhtenä lasten kanssa, oli Peranderin rouwa yhtaikaa miettinyt kuinka tytön kaswatus oli täytettäwä, ja Perander suostui siihen mielellään. Rouwa oli nähnyt tytöllä erinomaiset lahjat ja tahtoi tehdä kaikki niiden puoleen, saadakseen tytöstä kunnollisen ihmisen. Maialeena oli jo oppinut hywästi ymmärtämään ruotsin kieltä ja taisi lukea ruotsalaista kirjaaki; waan koska tyttö paremmin rakasti puhua Suomea kun sitä wielä wähän jäykästi kulkewaa Ruotsia, sai hän sekä selittää Magisterille kaiken lukunsa omalla kielellään että myös jokaisen kanssa puhella sitä. Kun joku tuntematon sattui mitä sanomaan hänelle Ruotsiksi, niin wastasi Maialeena aina Suomeksi, yhtään kainustelemata. Maialeena sai myös oppia laulamaan, sekä soittamaan forttepiaanoa ja gitarria, talonlasten soittoopettajan awulla. Kaikessa näytti hän erinomaisen oppiwaisuuden. Hän osasi muutamia suomalaisia paimenlauluja ja siihen aikaan tawallisia runoja, joita nyt opetteli myös soitolla juohdattelemaan. Hänellä oli erinomainen taipumus soittoon, ja rouwa antoi hänen olla kaikissa soitto-toiwutelmissa joita pian joka päiwä iltapuolla piti lapsillensa. — Elköön kuitenkaan luultako rouwan kaswatustoimen pysähtyneen näihin huwitus- ja seuruus omaisuuksiin; Peranderin rouwa oli liian toimellinen antamaan köyhälle suomalaiselle tytöllensä waan sellaisen kaswatuksen. Hän näki etemmä, ja Maialeena sai kaiken muun oppimisensa rinnalla toimittaa pian tawallisen paremman sisäpiian ammattia; sai olla apuna leipomisessa, pesuissa, ompeluissa, talouden pidossa ja ruoan laitoksessa. Wieraihen aikana sai hän tehdä palwelusta pöydässä, taikka kantaa kahwia ja teetä wieraille, ja kuin nämä oliwat toimitetut, sai myös seisattua seuraan. Luonnollisesti eiwät wieraat olleet keksimätä tätä tytön kummallista oloa, ja pian aikaa oli Peranderin rouwan "Suomalainen tyttö" tunnettu kaikissa talon tuttawissa. Hänelle alettiin näyttää ystäwyyttä, häntä puhuteltiin siewästi ja oltiin huwitetut yhden werran hänen kauneudestansa, kuin nerollisuudestansa ja suomalaisesta puheestansa. Ja sitä ei enää pidetty minään ihmeenä jos nuoret herrat, joista suuri osa oli kotiopettajan kumppania ja ystäwiä, istuisiwat "Suomalaisen tytön" wiereen ja puheliwat sille niin koriasti kuin suomeksi woiwat; sillä siihen aikaan puhuttiin herrassäädyssä Suomea yhtä harwoin kuin nytki, ja kaiken wähimmän oli se tawallista Turussa, joka oli niin läheisessä yhteydessä Ruotsin pääkaupungin kanssa.

Ei kauwan wiipynyt ennen kuin Maialeena näin oli tutenttein kesken tullut melkein kuuluisaksi, ja kohta kilwattiin woittaissa sen kainun "Suomalaistytön" ystäwyyttä. Maialeena ei sunkaan wielä käynyt yhteisissä tanssiseuroissa, waan kotona ja muissa yksityisissä pereissä pidetyissä tansseissa oli hän usiasti talon waltojen mukana, ja käytöksensä oli näissä yhtä siewä, nerollinen ja wirhetön kuin kotielämässäki. Tälläisissä tiloissa etenki, ja Maialeenan ympärillä ollessa joukon liukaskielisiä nuorukaisia, tunsi Antto Green rintansa lämpeäwän, kun silloin nuoren oppilaisensa silmät kertomattomalla mielisuosiolla tapasiwat opettajansa. Waan tämä tunto oli waan hetkellinen, jota hän toisella silmän räpäyksellä häpesi, ajatellessaan tytön sukua ja kieltä, joita hän ei kaikkein sen awujen ja etujen rinnalla woinut unhottaa.

Niin muukalaistunut oli tähän aikaan Suomen walistuneempi sääty. Afrikan raat mustat asukkaat owat nykyaikoina jo ruwenneet saamaan Eurooppalaisilta ihmisarwonsa, siirtolaiset Amerikassa lähestyywät jo sen raakoja waskenkarwaisia asukkaita; mutta puoliruotsalaistuneen suomalaisen työmiehen poika, tyhjin päinensä, inhosi silloin rakkauttansa siwistyneesen kunnolliseen suomalaiseen tyttöön, sen puolesta waan, että tämä puhuu hylittyä äitinkieltänsä, Suomea. Waan Antto Greenin puollustukseksi woimme sanoa hänen ei olleen ainoan joka teki niin.

Sairaanhoitaja.

Kolmatta kertaa muutti maa walkoista pukuansa wiheriäiseen, ja kolmatta kertaa leikitsiwät sinisen järwen aallot ikuista leikkiään Anton tultua kotiopettajaksi Peranderiin, ja nuori Maialeena oli tällä ajalla muuttunut kaswawasta lapsesta täyteläiseksi tytöksi, kukkanyplykäisestä loistawaksi kukkaiseksi. Waan "Magisteri" oli aina sama Magisteri. Lukunsa Akatemiassa oli aina samalla jalalla kuin taloon tullessaan. Waan lienee hän nyt sisällisesti muuttunut?

Se oli Toukokuun ilta. Peranderissa oli paljon wieraita, ja niiden seassa muutamia Anton wanhoja kumppania. Nuoret tanssiwat ja pitiwät siihen aikaan tawallista leikkiään. Waan näissä iloissa kaipasi nyt moni yhtä, joka Peranderissa oli kauwan aikaa jo ollut seuran ilona ja henkenä. Peranderin "Suomalaista tyttöä" ei nähty niin kuin ennen iloitsewain seassa, sillä hän istui nyt enimmästi yksinään jossai nurkassa, pian keksimätönnä muilta. Mustat waatteensa ja mureellinen muotonsa näyttiwät hänen surewan, ei waan ulkonaisesti mutta sydämmellisestiki. Muutamia wiikkoja ennen oli hän ummistanut weljensä Heikin silmät, joka onnettomassa palweluksessaan oli turmellut terweytensä ja läksi hywän äitinsä luoksi, niinkuin hänen wiimeiset sanansa sisärelle oliwat olleet. Weljensä potessa oli Maialeena käynyt pian jokapäiwä sen luona, ja silloin puheliwat he aina entisestä mökistänsä Hämeessä, lapsuuden ajoistansa ja äitistänsä, ja Heikille oliwat nämä muistot sanomattomasti lohduttawaiset. Heikin kuoltua oli Maialeena ensimäiset wiikot ollut lohduttamatoin; hän tunsi nyt olewansa yksinään, kaikita omaisita ja sukulaisita. Tätinsä ja serkkunsa luuli Maialeena aina yhtä ylpeiksi kuin ennenki, ja ajatteli etteiwät he nyt enemmän kuin heidän luona asuissansa tahtoneet puhua suomea ja ystäwöidä suomalaista tyttöä. Maialeena oli ihan tietymätön niistä eduista jotka sillaikaa Peranderin talossa oli saanut; hän piti itsensä aina köyhänä armottomana mökin tyttönä.

Kas siinä oikian kaswatuksen hedelmä! Sen siaan kuin köyhän palwelus-eukon Hultin Saaran kunnoton tytär piteliin siwistyneenä esiwaltana, halweksien äitiänsä, piteliin esiwallan rinnalle siwistynyt Maialeena aina turwattomana köyhän mökin tyttärenä.

Waan palatkaamme jätettyyn iloseuraan. Maialeena istui, niin kuin sanottiin, nurkassaan, eikä näkynyt paljon huoliwan koko iloista, joissa hän ennen oli niin monta onnellista hetkeä wiettänyt. Nuori mies, pimiällä wakaisella katsannolla, oli, pait Peranderin nuorempia lapsia, pian ainoa joka oli tanssin aikana kerran toisen puhutellut Maialeenaa. Tämä nuorukainen, jonka jo tunnemme Jaakon nimellä, oli muutaman ajan ollut poikessa Turusta, ja nähtiin nyt palattuaan sinne tulleen wielä synkiämpi mieliseksi kuin sitä ennen. Hän kantoi myös surua isänsä kuolemasta, niin kuin oli sanonut. Entiset kumppaninsa ja tuttunsa oli kaikki jättänyt, ja ikään kuin sattumaisiltaan oli jonku kerran pistäinyt Anton luona, joka myös ihmetteli ystäwänsä muutosta, sanoen: "Sinua tuskin woipi tuntea entiseksesi; taikka sinun owat tehneet ne suomalaiset runot ihan höyrypäiseksi, taikka olet rakastunut, jompi kahdesta". Tämä synkiä alakuloinen nuorukainen nähtiin istuwan Maialeenan wieressä, kun tanssin ja muiden leikkein päätyttyä kaihottiin seuraan Maialeenaa. Kyllästyttyä muihin iloihin tahdottiin nyt soittaa ja laulaa, ja kaikki sulhaismiehet keräytyiwät "Suomalaistytön" ympärille ja pyysiwät häneltäki kuulla jonku laulun, jonku suomalaisen runon. Maialeena ei woinut wastustella kauwemmin, hän istuisiin forttepiaanon ääreen ja sillä juohdellen lauloi:

O, Suomenmaa! kotoiset järwet, joet ja wuoret, Ja synkät lehwikot, kuin lassa näin! Te ikkuisesti mielessäni ootte nuoret, Mä teitä rakastan kuin äitiäin.

Mä muistelen, kun ensikerran mun te näitte Ja silloin kuljin teissä äitinein, Te järkiään mun ystäwäksenne jo teitte, Ja haastelitte äitin kielelläin.

Ja runoloita isiemme sankarkieltä, Mä teissä ensi kerran kuulla sain; Ja kannelsoiton ihastuttawaista ääntä, Se nosti hempiästi rintoain.

Kuin woisin unhottaa sinua kotimaani, Mä wielä äitin kielen kuulen nyt Ja yksi hellä tunto nostaa rintoani, Se sankarkiel ei wiel' oo sammunut.

Sitä emme woi sanoa minkä waikutuksen nämä wärsyt, lauletut Maialeenan helisewällä selkiällä äänellä, sen sulawilta huulilta ja wähän surulliseen wetäwällä säwenellänsä, matkaan saattoiwat kunki kuultelian mielessä, sillä harwat ymmärsiwät oikein näitä tälläisissä seuroissa outoja sanoja, mutta sen woimme wakuuttaa, että warsinkin oli yksi joka ne ymmärsi ihan täydellisesti, joka niissä tunsi oman sydämmensä kielen, ehkä waan waillinaisessa puwussansa. Tyytywäisenä, ja illan iloista wielä puolijuopuneina jättiwät wieraat sydänyön aikana Peranderin talon.

* * * * *

Päiwä oli juuri nousemaisillaan werenpunaiselta wuoteeltansa; kaupungin yöwartiat oliwat nukahtaneet huonein seinwieriin ja lukemattomain kukkojen kimakat äänet huusiwat ihmisiä nousemaan wuoteiltansa. Waan ihmiset makasiwat rauhassa, ja kaupungin kadut oliwat elottomat, tyhjät.